Reformaation juhlavuosi

Ensi vuonna vietetään ns. reformaation juhlavuotta, kun tulee kuluneeksi 500 vuotta jotain siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään (31.10.1517). Jonkun verran käytiin keskustelua siitä, ettei kovasti korostettaisi tuota sanaa "uskonpuhdistus", vaan puhuttaisiin poliittisesti korrektimmin reformaatiosta. Tämän sanan merkitys kun on enemmänkin uudistamiseen viittaava, kuin jonkun entisen kumoamista ja syrjäyttämistä tarkoittava.

Nykytutkimuksen mukaan enää ei korostetakaan Lutherin, Calvinin ja Zwinglin ajattelun ainutlaatuisuutta ja uudistuksellisuutta. Monen tutkijan suulla puhutaankin nyt myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun muutoksista liukumana, joka alkoi 1400-luvulla ja päättyi vasta 1600-luvulla. Nyt Luther & co kuvataan keskiajan katolisesta teologiasta, filosofiasta ja mystiikasta vahvoja vaikutteita imeneinä teologeina. Koko prosessissa onkin kyse katolisen kirkon pitkästä sisäisestä muutoksesta, joka alkoi jo 1200-luvulla ja huipentui Trenton konsiilissa (1545-1563). Samaan hengenvetoon on myös kyseenalaistettu koko vastauskonpuhdistuksen (counter-reformation) käsite, joka nähdään ennen kaikkea katolisen kirkon omana sisäisenä muutosprosessina. Samassa hengessä ovat jotkut tutkijat puhuneet jopa katolisesta reformaatiosta (Catholic reformation) tai katolisesta uudistumisesta (Catholic renewal).

Monet keskiajan katolisen ajattelun piirteet vaikuttivat uuden ajan alussa sekä uudistuvaan katoliseen ajatteluun että protestanttiseen hengellisyyteen. Protestanttisista kirkkokunnista erityisesti anglikaanikirkko ja luterilaisuus saivat voimakkaita vaikutteita keskiajan katolisuudesta. Calviniin ja Zwingliin verrattuna Luther saattoi olla kritiikissään ärhäkkä, mutta hänen näkemyksensä ehtoollisesta, pappisjohtoisuudesta ja vaikkapa kirkkoarkkitehtuurista olivat vanhaa perinnettä (lue: katolista) säilyttävä. Yli 15 vuotta augustinolaisveljenä olivat jättäneet jälkensä hänen ajatteluunsa. Itse asiassa monet hänen ajamansa kirkolliset uudistukset kertoivat muutoksista, jotka olivat alkaneet jo aiemmin katolisen kirkon ja jopa hänen oman sääntökuntansa parissa. Esimerkiksi sekä Lutherin uskonpuhdistus että Trentossa kokoontunut katolisen kirkon konsiili vain vahvistivat seurakuntapapiston tehtäviä ja erityisesti heidän rooliaan ehtoollisen jakajina.

Ymmärtäkää minut nyt oikein. Minulla ei ole mitään vaikeuksia ottaa vastaan tällaisia tutkimustuloksia. Vaikka monessa kohtaa arvostankin Lutheria, niin hän (sen enempää kuin Calvin tai Zwinglikään) ei edusta minulle mitään itsessään pyhää tai koskematonta ja lähtökohtaisesti tutkimuksen yläpuolelle asettuvaa. En myöskään ajattele, että Lutheria olisi aina tulkittava ikäänkuin jälkijättöisesti, valjastaen hänet aina automaattisesti puolustamaan jotain sellaista "uskonpuhdistuksen perintöä", minkä olemme itse valmistaneet itsellemme. Tällainen menettely ei yksinkertaisesti sido minua. Uskonpuhdistuksen "neljäs haara", anabaptistit, jolle nykypäivän vapaat suunnat ja uudet seurakunnat ovat paljossa kiitollisuudenvelassa, edustaa minulle sitä, johon haluan samastua.

Tältä pohjalta tuon esille seuraavaa. Wolfgang Simson on eri yhteyksissä käyttänyt käsitettä "kirkkokuntalaisuuden henki" (denominational spirit) kuvaamaan sitä vallitsevaa paradigmaa, joka on ominaista kaikille historiallisille tunnustuskunnille. Kyse on kirkollisen organisaation tavasta ajatella, toimia ja kontrolloida ympäristöään. Tässä suhteessa luterilaisuus ei juurikaan ole eronnut emokirkostaan (ja jos tutkimus pystyy osoittamaan, että monet luterilaisuuden vaalimista hengellisistä aarteista eivät loistakaan poissaolollaan katolisuudesta, niin luterilaisuus on kieltämättä heikoilla jäillä). Sen tapa suhtautua toisinajattelijoihin muistuttaa nimittäin siinä määrin paavin kirkkoa, että kyse näyttää olevan samasta vanhasta roomalaisen hallintokulttuurin alkujuuresta. Olisiko uskonpuhdistuksessa siis todellakin kyse "vain" kirkollisen organisaation omasta sisäisestä prosessista, jonka (vuosisatojen jälkeen) mentyä ohi voidaan palata takaisin päiväjärjestykseen. Kirkkokuntalaisuuden henki elää ja voi edelleen hyvin.

Vaikka myönnänkin, ettei asia suinkaan ole ihan näin yksinkertainen, niin kysyn tarkoituksellisen provosoivasti: "so what?" Se, mitä uskonpuhdistus tai reformaatio nimittäin ei tehnyt, oli seurakunnallisten rakenteiden puhdistaminen ja väitänkin, ettet reformaation juhlavuonna tule kuulemaan yhtään saarnaa tai julkilausumaa tästä aiheesta. Tämä uskonpuhdistus on jäänyt aivan toisten suoritettavaksi. Se on suurelta osin vielä edessäpäin, mutta menossa jo hyvää vauhtia.

Pari ajatusta

Kun katselet jotain todella hyvää pelaajaa, jonka pallonkäsittely näyttää kevyeltä, leikinomaiselta taituruudelta, niin muista, että kaiken tuon takana on vuosikausien harrastuneisuus ja tiukka harjoittelu sekä kurinalainen valmentautuminen, erilaisine kieltäymyksineen myös. Sama pätee ihan todellisella tavalla hengelliseen elämään ja harjaantumiseen siinä. Kyllä, Jumala pelastaa meidät armosta, mutta armoa on myös se, että annamme itsemme kokonaan tälle "uudelle tielle".

-------

Mietin, onkohan oikein rukoilla itselleen opetuslapsia tai kerätä itselleen seuraajia? Ehkä olisikin vain parempi pyytää, että saisi olla Hänen palveluksessaan muiden auttamiseksi eteenpäin samalla tiellä, jolla itse on?

"Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja", sanoo Paavali. Kyse ei ole Paavalin (tai kenenkään muunkaan Jumalan palvelijan) monistamisesta. Kopiointi on aina aloitettava Originaalista kappaleesta.

Suomalainen blues ja pysähtyneisyyden tila

Kun ajatellaan evankelisluterilaisen kirkon kehitystä viime vuosisadalla, voimme nähdä erään suuren muutoksen alun II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Jatkosota oli päättynyt ja rintamalta palanneiden miesten joukossa palasivat kotiin myös ns. asevelipapit. Nämä rintamalla palvelleet sotilaspapit olivat korsuissa ja juoksuhaudoissa luoneet toimintamallin, jossa lähestytään suomalaista miestä hänen tasoltaan, omalla tavallaan ja maaperällään. Käytännössä tämä poiki kirkon toimintaan uusia, sosiaalisiin ongelmiin keskittyviä työmuotoja, kuten yhteiskunnallinen työ, perheneuvonta ja tiedotustoiminta. Tästä osaamisesta on sitten vuosituhannen jälkimmaisellä puoliskolla tullut tärkeä osa luterilaisten uskontopalvelujen tuottamista. Ihanteena tässä kaikessa oli kirkko, jossa sen jäseniä ei enää jaettaisi vuosiin ja lampaisiin, pyhiin ja syntisiin, uskoviin ja eikkareihin. Erkki Niinivaaran kulttiteos, Porvoon hiippakunnan synodaalikirjoitus Maallinen ja hengellinen (v. 1952) edustaa tätä kansankirkko-ajattelua.

Kirkon sisällä tämä kehitys merkitsi auttamatta herätyskristillisyyden, tuon anglo-amerikkalaiseksi vaikutteeksi ja siten luterilaisuudelle vieraaksi leimatun suuntauksen polarisoitumista. Erityisesti tämä koski uuspietististä muromalaisuutta eli ns. viidettä herätysliikettä, johon kirkon virallisen linjan nihkeys on heijastunut vaihtelevasti koko 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon. Kirkon sisällä tämä poiki erilaista protestia aina 1960-luvulta alkaen, jolloin dogmatiikan professori ja aidosti protestanttinen kirkkovaikuttaja Osmo Tiililä erosi virastaan ja myöhemmin kirkon jäsenyydestä. Suomen teologisen instituutin perustaminen "vahinkoja korjaavaksi" opinahjoksi (oma ilmaisuni) on ollut myös eräs tärkeä merkkipaalu tällä polarisoitumisen tiellä. Kirkon virallisen linjan nihkeyden lisääntyminen tämän vuosituhannen alussa on sitten poikinut erilaista toiminnallista yhteistyötä, yhteisiä kirkkopäiviä ja verkottumista herätysliikejärjestöjen kesken.

Tässä kuvattu tilanne on kärjistynyt, mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta ollaan tultu; ensin naispappeuskysymyksessä 1970- ja 80-luvulla, sitten kysymyksellä samaa sukupuolta olevien suhteen kirkollisella siunaamisella, sitten tämän suhteen virallistamisella ja nyt arkkipiispankin ajamalla agendalla kristilliseen avioliittoon vertaamisella. Kaikille näille tämän saman prosessin eri vaiheille on ollut (ja näköjään edelleen on) ominaista se, että virallisesti ei myönnetä näillä olevaan minkäänlaista linkitystä keskenään. Kuitenkin käytännössä tämä strategia on ollut nähtävissä ja tämän agendan ajajat käyttävät nyt saavutettuja "etuja" ikäänkuin ennakkotapauksina uusia uria auottaessa.

Herätysliikekenttää tarkasteltaessa merkittävää on ollut herännäisyyden eli ns. körttiläisyyden irtaantuminen tästä genrestä ja muodostuminen osaksi kirkollista valtavirtaa. Herättäjäyhdistyksen 70-luvun voimahahmo Jaakko Elenius on ollut iso vaikuttaja tässä. Mitä Tiililä kirkon toisella laidalla, sitä Elenius toisella puolen. Kun Tiililä kirjoitti, miten kristinuskoa ei voi, eikä saa uudistaa, kuvailee Elenius tilannetta, jossa samaan aikaan kirkossa vietettävän ehtoollisen leivän ja viinin kanssa on lähiökapakassa tarjolla toisenlainen, mutta samaa ideaa ilmentävä ateria, jossa elementteinä ovat olut ja makkara. Asevelipappien linjan looginen jatkumo ja radikaali tuotekehittely oli löytänyt seuraajansa kirkossa. Mission completed.

Niinpä suomalainen hengellisyys - etenkin kirkon piirissä - on nyt juuri tätä. Tämä näkyy vaikkapa helluintailaislähtöisen Lasse Heikkilän Suomalaisen messun eetoksessa. Suomessa jopa helluntailaisetkin ovat lähellä luterilaisuutta (ainakin jos verrataan heitä vaikkapa uuden mantereen uskonveljiinsä) ja vapaakirkolliset jossain kohtaa hyvinkin lähellä körttejä. Suomalainen kristillisyys on aidoimmillaan bluesia, jossa elämän valttikortit ovat aina olleet kourassa ja ne on menetetty, jossa tuijotellaan kasvoja miestenhuoneen peilistä ja jossa armon ovesta viuhahdetaan sisään niin, että viimeisen rihmankiertämän repaleisin lievekin jää vielä kiinni ovenrakoon ikään kuin viimeisenä muistutuksena siitä, että mitään todellista muutosta ei sinussa kurjassa syntisessä kuitenkaan ole tapahtunut.

Tämä monessa mielessä suomalaisen kansanluonteen luonnollisen uskonnollisuuden ilmentymä (jolla sinällään ei tarvitse olla mitään tekemistä aidon Hengen työn kanssa) on synnyttänyt maamme kristillisyyden (ja eritoten kirkollisen sellaisen) piiriin omanlaisensa menestyksen kierteen, jossa köyhäily onkin juuri sitä, mikä parhaiten lyö rahoiksi. Se, mikä on tällaista suomalaista melankolista spiritualiteettia ruokkivaa menestyy parhaiten. Monet (niin artistit kuin puhujatkin) valitsevat tämän tien. Osa sen tähden, että se parhaiten vastaa heidän omia tuntojaan, osa taas sen tähden, että heidät on (alun intoilun ja pelastuksen ilon mentyä ohi) vuosien mittaan pakotettu tuohon muottiin veisaamaan köyhyydestä kerskauksena ja syntisyydestä todellisena hengellisyyden mittarina, osa jopa sen tähden, että annettaessa kansalle mitä se haluaa, ajatellaan parhaiten edistettävän Jumalan valtakuntaa. Joillekin näin käy ihan vain taloudellisten realiteettien takia. Samalla on synnytetty sellainen hengellisen pysähtyneisyyden tila, jossa kaikki uusi edustaa uhkaa ja se ennen pitkää vedetään mukaan kaikki nielevään yhteiskristillisyyden valtavirtaan. Parhaiten kuvitellaan ajettavan Kristuksen asiaa pysyttäytymällä turvallisesti kiinni vanhassa. Kaikki uuden virvoituksen etsiminen tulkitaan edustavan pois pyrkimistä "armon alta".

Kaikki tämä herättää minussa kysymyksen, kuinka paljon tämä ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on samassa linjassa aidon Jeesus-uskon kanssa. Jeesuksen kysymys "tahdotko tulla terveeksi?" koetaan loukkaavana tunkeutumisena oman hengellisen elämän alueelle, jossa minut hyväksytään tällaisenani kipujeni kanssa. Mitä jos Jeesus haluaisikin juuri tässä kohtaa tehdä vallankumouksen; omaan osaansa tyytymisen tilalle tuoda kaikki läpäisevän valon, sitä kautta parantumisen ja uudistumisen ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena aloittaa kokonaan uuden vaiheen ihmisen elämässä? Eikö niin, että aina joutuessamme tekemisiin Jumalan kanssa, sen jopa vaarallisena seurauksena voi olla parantuminen? Sanoohan profeetta, että meille "koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 3:20).

Keskustelin hiljattain erään evankelisluterilaisen papin kanssa seurakunnan aidosta dna:sta; millaista sen tulisi olla ja millaista hedelmää sen tulisi tuottaa? Esitin siinä yhteydessä kysymyksen, haluammeko sellaista dna:a, jolla on kyllä hyvä tuntuma luterilaisuuteen ja joka sen tähden oletettavasti menestyy, vai sellaista, joka tuo muutoksen ja varmaan, ainakin alussa, kohtaa vastustustakin, mutta joka pitemmällä tähtäimellä synnyttää jotain uudenlaista hengellisyyttä?

Mitä on radikaali kristinusko?

Nykyään usein puhuttavan ”radikaalista kristinuskosta”. Valitettavan usein tämä ajatus liitetään johonkin ulkonaiseen tyyliin (esim. julistukseen, tapaan rukoilla tai ylistää Jumalaa, pukeutumiseen tms.), jonka mukaisesti käyttäytyvä tunnistetaan sitten "radikaaliksi" kristityksi. On kuitenkin selvää, että kyseessä on merkitykseltään paljon syvempi asia, kuin vain jonkin ulkonaisen tavan tai tyylin omaksuminen. 

 Mutta miten me sitten määrittelisimme ”radikaalin” kristillisyyden? Ensin meidän täytyy tietenkin määritellä termi ”radikaali”. Sanakirjan mukaan radikaalilla tarkoitetaan äärimmäisyysajattelua, yltiöpäisyyttä ja kumouksellisuutta. Kielitieteellisesti se tarkoittaa sanan juurena olevia konsonantteja. Eräs merkitys radikaalille onkin palaaminen alkuperäisille juurille. Etsiessämme radikaalia kristinuskoa meidän on hyvä pitää mielessä nämä merkitykset.

Radikaali kristinusko merkitsee uskomme alkuperäisille juurille palaamista eli Pyhän Hengen ilmoitukseen Raamatun sanassa palaamista. Otetaan esimerkiksi käsite "seurakunta". Meidän on etsittävä sitä merkitystä, miten alkukristityt asian ymmärsivät. Kyse ei ollut hierarkkisesta instituutiosta tai byrokraattisesta laitoksesta, vaan elävästä organismista, pelastuneitten yhteisöstä. Useimmat kielikuvista, joita Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ovat orgaanisia (esim. ruumis, morsian, puu ja sen oksat). Silloinkin kun seurakunnasta puhutaan rakennuksena, kiirehditään nopeasti selventämään, että kyse on "elävistä kivistä". 

Ajan ja kulttuurin muuttuessa radikaali, alkupräisiin ja raamatullisiin juuriinsa lujasti ankkuroitunut Jeesus-usko ei muutu. Tämä saa aikaan tavallaan hämäävän ”näköharhan”; kun tuuli kääntyy ja kaikki muuttuu, niin se, mikä vielä jokin aika sitten oli normaalia (esim. seksuaalimoraalin alueella) onkin nyt radikaalia. Sinä et siis muutu, vaan pidät vain kiinni siitä kalliopohjasta, joka sinulla Raamatussa on, mutta maailma ympärilläsi muuttuu (tai paljastaa todelliset kasvonsa) ja saa sinut näyttämään erilaiselta kuin aiemmin. Tämä tilanne saa toiset – valitettavasti – luopumaan periaatteistaan, menemään virran mukana ja hyväksymään asioita, joita vielä joitakin vuosia sitten ei olisi hyväksynyt. Toiset taas pysyvät lujina, pitävät kiinni Sanasta ja Pyhän Hengen todistuksesta (sillä nämä kaksi eivät koskaan ole toisiaan vastaan) ja verkostoituvat entistä tiukemmin niiden kanssa, jotka jakavat heidän kanssaan nämä samat arvot. 

Tässä mielessä olemme radikaaleina kristittyinä äärimmäisyysihmisiä, uskossamme jopa yltiöpäisiä ja tarvittaessa kumouksellisia. Raamatulliselta pohjalta nouseva Jeesus-usko on suhteessa tähän maailmaan aina radikaalia ja aiheuttaa sen keskellä närkästystä ja jopa vihamielisyyttä. Tätä ei tule pelästyä, eikä yrittää välttää, koska kyseessä on vain Jumalan valtakunnan työntekijän luontaisetu, joka oli apostoli Paavalillekin tuttua. Kuitenkin vain tätä kautta voidaan järkyttää saatanan linnoituksia tämän maailman keskellä ja pelastaa ihmisiä pimeydestä sisälle Jumalan valtakuntaan. 

Se Jumalan valtakunta, jota Jeesus julisti on itsessään radikaali ja haastaa tämän maailman järjestelmän. Seurakunta on eräs tärkeä osa Jumalan suunnitelmaa: sen on tarkoitus olla Hänen Poikansa todistaja, kunnes Hän tulee takaisin. Tähän todistajan tehtävään on kutsuttu jokainen Jeesuksen seuraaja ja tälle joukolle Hän on luvannut Pyhän Henkensä voimaksi ja avuksi. 

Mitä tapahtui, mitä tuli tehtyä ja mitä jäi tekemättä?

Ollakseni henkilökohtainen, viime vuosi oli kaikin puolin hyvä vuosi. Omaa hengellistä elämääni ajatellen se oli uudistumisen aikaa. Keskittyminen teologian opiskeluihin on tuntunut hyvältä. Elokuun Ellel-seminaari Lahdessa oli hyvin voimaannuttava kokemus itselleni. Samoihin aikoihin sijoittunut Tyynen meren esirukoilijoiden ryhmän vierailu Lahdessa oli sekin hengellistä inputtia koko yhteisömme elämään antanut juttu.

Koko seurakuntaa ajatellen tuntuu olevan menossa uusi aktivoituminen esirukoukseen kotikaupungin ja kotimaan puolesta. Tämä on synnyttänyt myös uudenlaista verkottumista kotikonnuilla (Kristittyjen yhteistyötoimikunta) kuin myös valtakunnallisesti (Suomen Evankelinen Allianssi). Hyvä niin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin - niinkuin on tarkoituskin.

Se mitä jään edelleen kaipaamaan on opetuslapseuttaminen. Olen parissakin yhteydessä aiemmin viitannut siihen kitkeränsävyiseen tosiasiaan, että parhaiten tässä maassa ovat opetuslapseuttamisessa onnistuneet 60-70-lukujen vasemmistoradikaalit, jotka ovat tehokkaimmin siirtäneet oman perintönsä tuleville sukupolville. Valitettavasti he ovat onnistuneet tässä paremmin kuin useimmat kristilliset yhteisöt. Omassa kotikaupungissani törmään jatkuvasti tilanteisiin, jossa pian koittavan edellisen sukupolven johtajien eläköitymisen jälkeen edessä on ammottava kuilu uusien, hyvin varustettujen nuorten johtajien kohdalla.

Kristillisyytemme - niin kotiseurakunnissa kuin perinteisissäkin yhteisöissä - on aivan liian tapahtumakeskeistä. Uskossa oleminen on liian monille edelleen vain "käymistä jossain". Olemme sitouttaneet ihmisiä erilaisten vastuiden kautta toimintaan, ohjelmiin ja rakenteisiin, mutta emme itse Kristukseen. Tämä koskee yhtä lailla ns. orgaanisia kotiseurakuntia kuin isoja kirkkoja (ja kaikkea muuta siltä väliltä).

Mielestäni voisimme olla rohkeita ja keskittyä - jopa toiminnan kustannuksella - opetuslapseuttamiseen. Tärkeämpää kuin mitä kulisseissa tapahtuu, on se mitä tapahtuu ihmisen korvien välissä. En ole viime vuosina nähnyt omalla kotiseudullani kovinkaan montaa uutta LTG-ryhmää syntyvän tai uutta seurakunnan istutusta pantavan alulle.

Olisiko siis aika keskittyä seurakunnan päätehtävään?