Virtanen ja miehen voimat

Sanoivat Virtasen veltostuneen. Puhuivat - selän takana tietysti - Virtasen jämähtäneen paikoilleen unelmoimaan ja mietiskelemään, kun muut taas painoivat pitkää päivää valtakunnan hommissa. Samaan aikaan se Virtanen vaan oli, niin sanottiin. Kyllähän Virtanen sen tiesi, miksi näin sanottiin. Hänhän oli jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että tärkeämpää kuin hiki hatussa tehdä jotain, on olla jotain. Tämän hän oli myös sanonut ääneen ja saanut siitä monet vihat päällensä. Häntä vähän huvitti tällainen puhe, ja jos rehellisiä ollaan, niin myös vähän harmitti.

Kun Virtanen tarkasteli oman kotikaupunkinsa Herran kansan elämää, hän näki siellä paljon hyvää ja aitoa hengenelämää. Samaan aikaan hän näki myös paljon sellaista puuhastelua, minkä alkuperää, motiiveja ja todellista hedelmää hän huolissaan mietiskeli. Hän tunsi monia seurakuntien työntekijöitä ja vastuunkantajia, jotka ns. painoivat niska limassa sitä työtä, jota - sekä kaiken järjen mukaan että ennen kaikkea Raamatun sanan pohjalta - seurakunnan (so. siis Kristuksen ruumiin jäsenten) tulisi tehdä. Hän jopa muisti erään pastorin, joka tuskastuneena puuskahti seurakuntansa johtoryhmälle, että he halusivat palkata hänet vain tekemään seurakunnan työn.

Virtanen tunsi erään nuoren miehen, joka pyyteettä ja tunteja laskematta väänsi Herran työssä. Saatiin paljon aikaiseksi, oli väkeä liikkeellä ja uudet työmuodot kukoistivat ja isot massakokoukset seurasivat toinen toistaan. Kuitenkin muutaman vuoden kuluttua kaikesta tuosta kohinasta ei ollut paljoakaan jäljellä. Nuori mies itse vetäytyi sairaslomalle ja muutenkin miettimään omaa rooliaan siinä, mitä hän kutsui seurakunnan työksi.

Kun Virtanen tässä kohtaa oli uskaltanut avata suunsa, oli hän saanut kasvoilleen melkoisen pastoraalisen palautevyöryn.

- Miten se Virtanen oikein kuvittelee Herran työn menevän eteenpäin, jollei ole niitä, jotka ovat valmiita panemaan kaikkensa likoon? kyseli eräskin tiukka vanhimmiston jäsen häneltä.

- Täytyyhän meidän sitä paitsi antaa mahdollisuus hyvää tarkoittaville ihmisille tehdä jotain Herran eteen, oli eräs kunnianarvoisa, vanhan polven pastori säestänyt.

- Niin, jotenkinhan tämä systeemi on saatava pyörimään, kolmas tuumi.

Virtanen ei tuollaisissa tilanteissa viitsinyt jäädä väittelemään. Se, mitä Virtanen mielessään mietti oli se, että hyvin harva tuli kysyneeksi sitä, kenen voimassa tämä kaikki raataminen tapahtui.

Hänen täytyi - taas kerran - myöntää itselleen olevansa vastavirtaan soutaja. Siinä, missä muut näkivät suuren Herran työntekijän ja hänen ansiokkaan päivätyönsä, siinä hän mietti hiljaa mielessään sitä, miten paljon voitiinkin saada aikaiseksi puhtaalla ihmisvoimalla. Kaiken kiireen ja kohinan keskellä hän tuskin itselleenkään enää uskalsi tunnustaa epäilevänsä sitä, että paikalla hyvin harvoin taisi olla itse Herran voima ja läsnäolo. Niin paljon ihmistekoista uskonnollisuutta hän oli näkevinään ympärillään.

Se, mihin johtopäätökseen Virtanen lopulta oli tullut, oli se, että Jumala armossaan sieti omiensa uskonnollista intoilua ja tekemistä niin, että Hän paikka paikoin ja aika ajoin sitoutui tuohon kaikkeen niin, että joku ihminen pelastui tai tuli kosketetuksi. Mutta Virtanen epäili, ettei koko jutulle sitten tehnyt hyvää se, että kun näin tapahtui ihmiset kuitenkin ottivat itselleen kunnian tuosta kaikesta. Ja käyttivät sitä myös härskisti hyväkseen jatkaakseen edelleen "hommien painamista" ja "kovaa vääntöä" omassa ihmisvoimassaan - sen sijaan, että olisivat menneet itseensä ja etsineet "voimaa korkeuksista".

- Ihmisen omavoimainen uskonnollisuus on hirvittävä voimavara. Jos ajattelemme mitä kaikkea sillä historian saatossa on saatu aikaiseksi, niin ne saavutukset ylittävät kirkkaasti kaikki muut saavutukset, Virtanen uskalsi puolipimeässä saunassa tunnustaa jollekin luotetulle ystävälleen.