No, hyvin lyhyesti...
"Konstantinolaisella paradigmalla" tarkoitetaan sitä perusasetelmaa länsimaissa, joka on vallinnut Konstantinus Suuren hallituskaudesta (v. 306-337 jKr.) alkaen. Siinä kristinusko sen valtiollistetussa ja kirkollisessa muodossaan tunnustetaan yhdessä maallisen esivallan kanssa kaikkea yhteiskuntaelämää ja kulttuuria hallitsevaksi hegemoniaksi. Käytännössä tämä ilmenee historiallisten kirkkokuntien hallinnossa, jumalanpalvelusjärjestyksessä, lainsäädännössä ja traditiossa, joka mielletään aidoksi ja oikeaksi kristinuskon tulkinnaksi ja malliksi. Se on merkinnyt tunnustuskuntapohjaisen kirkon vakiintunutta asemaa lähtökohtaisesti etuoikeutettuna poliittisena tekijänä länsimaissa. Tällöin myös kristittynä oleminen on mielletty kuulumisena valtiokirkkoon ja vaikka vain ulkokohtaisena ko. tradition noudattamisena.
Lyhyelläkin miettimisellä tulee mieleen (ainakin) neljä esimerkkiä siitä, miten
a) ollaan luovuttu em. paradigmasta niin ajatuksen kuin käytännönkin tasolla,
b) mutta ollaan kuitenkin elävässä uskossa Jeesukseen eli siis kristittyjä (sanan uusitestamentillisessa merkityksessä).
- Opettaja, jota ei pätkääkään innosta uskonnon opettaminen virallisen opetussuunnitelman mukaisesti. Hän näkee monet (ehkä jopa useimmat) opetussuunnitelman linjaukset, miten opettaa kristinuskoa, vähintäänkin epäilyttävinä, jopa epäraamatullisina. Kuitenkin hän on tunnustava kristitty ja omassa työssään "sydämin, suin ja kätten töin" välittää ja elää todeksi omia, kristillisiä arvojaan.
- Hengellisen työn tekijäksi opiskellut ja valmistunut henkilö, joka huomaa ahdistuvansa perinteisissä seurakuntaympyröissä ja alkaa etsiä muita keinoja ja väyliä oman kutsumuksensa todeksi elämiseen (esim. sosiaali-, kasvatus-, kulttuuri-, tietotekniikka-, teollisuus- tai yrityspuolen töissä). Motiivina voi myös olla vakaa aikomus (Paavalin tavoin) ansaita itse oma elantonsa ja toimia sitten hengellisessä työssä muuten - ehkä jopa jossain ihan uusissa yhteyksissä.
- Pari-kolmekymppinen nuori, joka on kyllä uskossa ja joka elää uskoaan (joskus hyvin radikaalistikin!) todeksi, mutta jonka hengellinen elämä on oikeastaan koko hänen uskossaoloaikanaan tapahtunut jossain muissa kuin perinteisissä seurakunnallisissa yhteyksissä. Hän tunnistaa ja tunnustaa kyllä klassisen kristinuskon perusfundamentit (ei tosin aina ihan näillä sanoilla), mutta ei ole koskaan ollut sitoutunut niihin perinteisiuin instituutioihin, jotka (ehkä joskus pienellä omavalintaisella yksinoikeudella?) katsovat niitä edustavansa.
- Ns. "pystymetsästä uskoontullut" eli raamatullisin termein "pakanuudesta kääntynyt", postmodernin ajan ihminen, joka saattaa kyllä (edelleenkin) kuulua ulkonaisesti johonkin kristilliseen kirkkoon, mutta jolla ei ole koskaan ollut mitään aitoa yhteyttä siihen. Uskoontulonsa jälkeen hän Raamatun lukemisensa kautta mieltää seurakunnankin (kuten niin monet muutkin asiat) uudella tavalla...
Kun ajatellaan orgaanista seurakuntaliikehdintää länsimaissa, sen eräs merkittävä ponnistusalusta on ollut nimenomaan vanhojen kirkkojen jämähtäminen vuosisataisiin hautoihin. Aika on auttamatta ajanut niiden ohi. Ihmiset haluavat muutosta, koska näkevät maailman ympärillään muuttuneen radikaalisti. Ajatellaan, että kirkkojen tulisi enemmän ja paremmin vastata aikamme herättämiin kysymyksiin. Seurakunnallisesta elämästä halutaan löytää enemmän vastaavuutta omiin henkilökohtaisiin tarpeisiin. Pelkkä kirkon penkissä istuminen ei enää riitä.
Orgaaninen seurakuntaliike on protesti-, muutos- ja vastakulttuuriliike suhteessa perinteisiin kirkkoihin. Tässä mielessä se edustaa tyypillistä halua ajatella ja toimia "outside the box". Se näyttäisi olevan vahvasti jälkikonstantinolainen genre, koska se toimii vanhan paradigman ulkopuolella, eikä tarvitse sitä kasvaakseen, eikä edes selviytyäkseen.
Protestiliikkeille näyttää kuitenkin olevan ominaista muuttuminen aikaa myöten ensin sopeutuneeksi ja aiemmin kritiikin kohteena ollutta emoyhteisöä hyödyttäväksi, myöhemmin jopa perinneliikkeeksi. Esimerkkejä voisi mainita useita. Hippiliike edusti 60-luvulla radikaalia vastakulttuuria perinteiselle amerikkalaiselle elämäntavalle. Myöhemmin siitä on tullut osa kaupallisen nuorisokulttuurin valtavirtaa. Ns. torontolaisuus hurmoksellisena liikkeenä muuttui yllättävän nopeasti säyseäksi, kirkollisia systeemejä rakentavaksi resurssiksi, jota juuri kukaan ei enää koe uhaksi.
Orgaaniselle seurakuntaliikehdinnälle näyttää käyvän samalla tavoin. Sen vaikutus koetaan - pienen alkuvaiheen muutosvastarinnan jälkeen - hyväksi perinteisissä kirkkokunnissa; "Tällä uudella virtauksella saamme lisää potkua vanhoihin kuvioihimme!" Tämä on ymmärrettävää, koska se vastaa paremmin nykyihmisen tarpeisiin. Ennen kaikkea sen teho perustuu siihen, että sen perusorientaatio vastaa paremmin Uuden testamentin näkemystä seurakunnasta, kuin perinteinen messu- tai sunnuntaikokoussapluuna.
Tulevaisuudessa nykyisenkaltaiset orgaaniset seurakunnanistutusprojektit nähdäänkin osana yliopiston käytännöllisen teologian laitoksen opinto-ohjelmaa. Onko tämä kehitys sitten hyvää vai huonoa? - hyvä, aiheellinen kysymys. Se on kuitenkin selvää, että mikäli orgaaninen seurakunta-ajattelu jää vain joiksikin kirkon oman toiminnan rakennuspuiksi, sillä on viidesläisyyden, jopa körttiläisyyden kohtalo. Siksi sen tulee säilyttää protestiliikkeenomaisuutensa, koska se on sen perus-DNA. Käytännössä sen pitää edelleen kyetä haastaamaan perinteinen hierarkkinen ja laitostunut seurakuntamalli, joka perustuu ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tyydyttämiseen. Juuri tästähän siinä paradigmassa, josta nyt halutaan poisoppia, on ollut kysymys. Käytännössä tämä merkitsee perinteisestä tunnustuskuntalaisuudesta luopumista ja laajemman paikallisen seurakunnallisen näkemyksen (so. kaikkien kristittyjen kuuluminen Kristuksen seurakuntaruumiiseen) omaksumista.
Kuitenkin minua edelleen kiinnostaa kysymys, mitä tapahtuu vanhojen rakenteiden sisäpuolella, kun uusi ajattelutapa valtaa alaa?
Orgaaninen seurakuntaliike on protesti-, muutos- ja vastakulttuuriliike suhteessa perinteisiin kirkkoihin. Tässä mielessä se edustaa tyypillistä halua ajatella ja toimia "outside the box". Se näyttäisi olevan vahvasti jälkikonstantinolainen genre, koska se toimii vanhan paradigman ulkopuolella, eikä tarvitse sitä kasvaakseen, eikä edes selviytyäkseen.
Protestiliikkeille näyttää kuitenkin olevan ominaista muuttuminen aikaa myöten ensin sopeutuneeksi ja aiemmin kritiikin kohteena ollutta emoyhteisöä hyödyttäväksi, myöhemmin jopa perinneliikkeeksi. Esimerkkejä voisi mainita useita. Hippiliike edusti 60-luvulla radikaalia vastakulttuuria perinteiselle amerikkalaiselle elämäntavalle. Myöhemmin siitä on tullut osa kaupallisen nuorisokulttuurin valtavirtaa. Ns. torontolaisuus hurmoksellisena liikkeenä muuttui yllättävän nopeasti säyseäksi, kirkollisia systeemejä rakentavaksi resurssiksi, jota juuri kukaan ei enää koe uhaksi.
Orgaaniselle seurakuntaliikehdinnälle näyttää käyvän samalla tavoin. Sen vaikutus koetaan - pienen alkuvaiheen muutosvastarinnan jälkeen - hyväksi perinteisissä kirkkokunnissa; "Tällä uudella virtauksella saamme lisää potkua vanhoihin kuvioihimme!" Tämä on ymmärrettävää, koska se vastaa paremmin nykyihmisen tarpeisiin. Ennen kaikkea sen teho perustuu siihen, että sen perusorientaatio vastaa paremmin Uuden testamentin näkemystä seurakunnasta, kuin perinteinen messu- tai sunnuntaikokoussapluuna.
Tulevaisuudessa nykyisenkaltaiset orgaaniset seurakunnanistutusprojektit nähdäänkin osana yliopiston käytännöllisen teologian laitoksen opinto-ohjelmaa. Onko tämä kehitys sitten hyvää vai huonoa? - hyvä, aiheellinen kysymys. Se on kuitenkin selvää, että mikäli orgaaninen seurakunta-ajattelu jää vain joiksikin kirkon oman toiminnan rakennuspuiksi, sillä on viidesläisyyden, jopa körttiläisyyden kohtalo. Siksi sen tulee säilyttää protestiliikkeenomaisuutensa, koska se on sen perus-DNA. Käytännössä sen pitää edelleen kyetä haastaamaan perinteinen hierarkkinen ja laitostunut seurakuntamalli, joka perustuu ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tyydyttämiseen. Juuri tästähän siinä paradigmassa, josta nyt halutaan poisoppia, on ollut kysymys. Käytännössä tämä merkitsee perinteisestä tunnustuskuntalaisuudesta luopumista ja laajemman paikallisen seurakunnallisen näkemyksen (so. kaikkien kristittyjen kuuluminen Kristuksen seurakuntaruumiiseen) omaksumista.
Kuitenkin minua edelleen kiinnostaa kysymys, mitä tapahtuu vanhojen rakenteiden sisäpuolella, kun uusi ajattelutapa valtaa alaa?
No comments:
Post a Comment