Työstä ja siitä väsymisestä...

Näin isänpäivänä on hyvä miettiä suomalaista miestä (oli hän sitten isä tai ei). Olen ollut huomaavinani meikäläisen ikäisen suomalaisen miehen hyvin pitkälle mieltävän itsensä - millainen olen? - sen kautta, mitä hän tekee työkseen. Mitä teen, määrittelee sen, kuka, mikä ja millainen olen. Minäkuva rakentuu ikään kuin sen kautta, mitä teen, millaisessa ammatissa toimin, eikä esim. isänä tai aviomiehenä olemisen kautta.

Tämän takia esim. työttömäksi joutuminen on monelle suomalaiselle miehelle niin kova paikka, kun peräti oma identiteetti horjuu. Erään helluntaiseurakunnan johtava vanhimmistoveli kuvasikin sitä hyvin osuvasti; "se on melkein kuin otettas munat pois".

Olen lähtöisin työväenluokan kodista. Molemmat vanhempani tekivät lähes tulkoon koko aikuisikänsä kovaa työtä tehtaassa. Opin pienestä pitäen kodin arvojen kautta tuon protestanttisen työn etiikan, jossa sanotaan; "otsasi hiessä sinun pitää..." jne. Vielä ihan hiljattain törmäsin tähän ajatteluun, kun tapasin erään isäni työpaikan entisen työnjohtajan, joka kyseli isäni kuulumisia. Kuultuaan niistä päällimmäiset, hän totesi periarvostavaan sävyyn; "siinä on mies, joka tietää, mitä työnteko on!"

Ajattelin, että vaikka kommentti oli tarkoitettu ylistäväksi ja korottamaan isäni aitoa työn sankaruutta, niin en ehkä itse kuitenkaan haluaisi elämäni viime metreillä kuulla tällaista luonnehdintaa itsestäni.

Ajat ovat muuttuneet ja saattaneet tuon weberiläisen protestanttisen työn etiikan käsitteenkin tuntumaan, jos ei nyt aivan aikansa eläneeltä, niin vähän väljähtyneeltä kuitenkin. Olemme jättäneet jo taaksemme ammoisen agraariyhteisön työn ihanteen - Koskelan Akseli päihittämässä kartanon rengin niittokilpailussa - kuin myös sen sosialidemokraattisen työn sankaruuden ihannoinnin, jolla sotakorvaukset maksettiin ja pohjoismainen hyvinvointivaltio pystytettiin.

Aikamme ongelma on nyt enemmänkin eräänlaisen eksistentiaalisen työuupumuksen vaara, jossa ihminen kaikkensa tehtyään kyselee kaiken mielekkyyden perään; "mitä ihminen tästä kaikesta hyötyy, vaikka hän voittaisi koko maailman omakseen, mutta saisi sielullensa vahingon?" Työn aiheuttaman stressin ja väsymyksen määrä kumuloituu aika ajoin yksilön työhistorian aikana eräänlaisiksi burnout-piikeiksi, jotka itse asiassa toimivat jonkinlaisina varoitussignaaleina - "kaikki ei ole nyt hyvin!" - ja joista ihmisen pitäisi ottaa opikseen.

Modernin jälkeinen aika toi mukanaan uudet - tai ainakin uudella tavalla painottuneet - arvot, jossa työllä ei enää olekaan niinkään arvoa sinänsä, vaan enemmänkin välinearvo. Työ ei olekaan enää elämän tarkoitus ja sen maaginen itseisarvo. Aika on ajanut V.I. Leninin ohi, joka totesi; "ihminen tarvitsee työtä, työtä ja työtä". Kaikkea muuta, työstä saatu ansio mahdollistaakin nyt itse elämän ja siitä nauttimisen. Ymmärrän kyllä, että tosielämän jyrkikataiset ja lauriihalaiset vapisevat tämän kuullessaan; miten käy kansainvälisen kilpailukykymme ja bruttokansantuotteen kasvun, jos tällainen ajattelu yleistyy?

Mutta ehkä emme olekaan täällä vain näitä asioita varten. Ehkä elämällämme onkin jokin muu merkitys ja syvempi, jopa ihmeellisempi tarkoitus? Imago Dei, Jumalan kuvaksi luotuna ja itsekin luovana oleminen, Jeesuksen meille uskoma tehtävä, missio, Jeesus Viinipuuna ja me Hänessä oksina, Jumalan valtakunnan tuleminen, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu...

Jokin voima kuitenkin vetää ihmistä yhä syvemmälle nieluunsa, enkä usko sen selittyvän vain sanoilla "yhä nopeammin kasvava tuotantotehokkuus", "resurssien maksimaalisen hyödyllinen käyttö" tms. Minun maailmankuvaani kuuluvat (edelleen) henkivallat ja niiden todellisuus, eikä tässä kohtaa ole kysymys vain joistain pikkupiruista. Jos saatte jostain käsiinne ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin runoelman Grotte-myllystä, niin näette miten hyvin se kuvaa (jo syntyhetkellään 1800-luvulla) nykyisen globalisoituvan maailman noidankehää ja ennen kaikkea sitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Pelkkä oravanpyörä on tämän kuvan rinnalla aika kevyt ilmaisu.

-------


Tämä johtaa myös väistämättä siihen, millaisena ymmärrämme hengellisen vanhemmuuden. Onko se kovasti jonkun tekemistä vai enemmänkin jonain olemista? Kuuluuhan Jumalankin ensisijainen itseilmaisu "Minä Olen". Olla kantava rakenne talossa ei juuri paljon muuta vaadi, kuin pitkäjänteisesti ja kestävästi paikoillaan olemista, johonkin ja jonnekin juurtumista ja jossain järkähtämättä seisomista. Kun Herran veljeä Jaakobia Jerusalemin alkuseurakunnassa tutuleerattiin "pylvääksi", oli siinä takana varmasti jotain tällaista.