Kulttuurimme on perusluonteeltaan väkivaltainen, sitä ihannoiva ja tarpeen mukaan sitä kaksinaismoralistisesti säätelevä. Se on sitä sen takia, että ihmisluontoon kuuluu eräänä sen perusominaisuutena väkivaltaisuus. Omaan kristillisen maailmankatsomuksen, joka nousee Raamatun ilmoituksen pohjalta. Ihmisluonto on sen mukaan langennut ja sen seurauksena syntinen. Tämä näkyy käytännössä väkivaltana, jopa sen tarpeellisuutena, ajatellaanpa vaikka esivallan miekan kantaminen.
Kun Suomen Vastarintaliikkeen kannattajiksi mainitut patriootit nujakoivat Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa-kirjan mainostilaisuudessa, tätä aggressiota paheksuttiin julkisesti kautta koko poliittisen kartan. Myöhemmin paljastuu, että myös tilaisuuden järjestäjät olivat suhtautuneet ajatukseen väkivaltaisesta konfliktista sen vaatimalla hartaudella ja varustautuneet myös sen mukaisesti.
Ajan muisti on hyvin lyhyt. Kulttuurimme on osa langenneisuutta, mikä näkyy sen yksisilmäisenä puolueellisuutena tarkastella ajan ilmiöitä. Ihminen on ajallinen ja rajallinen olento tässäkin suhteessa. Juttelin erään Tampereen yliopistolla 70-luvun vaihteessa opiskelleen henkilön kanssa, joka kertoi tuon ajan poliittisesta kulttuurista. Mm. miten stallarit ja revisionistit heittelivät toisiaan kaljapulloilla opiskelijakapakassa. Jututtamani leppoisa, pian eläköityvä herrasmies kertoi myös miten vasuriradikaalit olivat tuolloin uhonneet hänelle hänen olevan ensimmäisenä hirtettävien joukossa, kunhan vain kommarit ensin pääsevät valtaan.
Eipä Aleksander Stubb aiheetta kysellyt twitterissä, mikä ero nyt sitten loppujen lopuksi onkaan äärioikeiston ja -vasemmiston välillä. Ääripäät kun tulevat toiselta kantilta katsottuna niin kiusallisen lähelle toisiaan. Eli jos natsipuolueet tulee kieltää lailla, olisiko silloin syytä kieltää myös kommunistinen puolue ja sen jälkeläiset? Ovathan kommunismin syvät jäljet historiassa ihan kepeästi yhtä veriset kuin kansallissosialismin konsanaan. Tässä suhteessa Jyväskylän jo nyt taitavasti kanonisoidun kahakan osapuolet edustavat samaa väkivaltaista juurta.
Näitä miettiessäni en voinut olla ihmettelemättä Hesarin sunnuntaisivuilla ollutta juttua saksalais-suomalaisen toimittajan natsi-isovanhemmista. Toimittajan hämmentyneen naiivin kysymyksen voisi tiivistää siihen, miten on mahdollista heidän syyllistyneen tai edes vaikka vain hiljaisesti hyväksyneen natsihallinnon hirmuteot, kun he muuten olivat niin hyviä, jopa kristittyjä ihmisiä? Tosiasiassa sotarikoksiin ja kansanmurhiin syyllistyvät hyvät ja kunnolliset perheenisät, jotka töistä kotiin tultuaan suukottavat rakkaita lapsiaan ennen nukkumaan menoa. Meistä jokainen kykenee tietyissä ääritilanteissa syyllistymään kauhistuttaviin tekoihin.
Ajan riento ja historian itsensä toistavuus näkyy siinä, että kun kolmikymmen luvulla radikalisoitui oikeisto, niin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin sen teki vasemmisto. Poliittisen kartan mentyä uusiksi - tai hajottua - tilalle tuli punavihreä ympäristöanarkismi. Nyt näyttää sitten olevan extremeoikeiston vuoro. Ehkä ei pitäisi edes puhua mistään ääri-ilmiöstä sinänsä, vaan vain yksinkertaisesti kansan massan syvien rivien (so. tavallisten kansalaisten) reagoinnista yhteiskunnan kulttuuriseen murrokseen ja epävarmaan tulevaisuuteen.
Eilen illalla Neloselta tullut Ihmisen pojat oli hyvä leffa ja mielenkiintoinen tulevaisuuden skenaario. Elokuvan teemat antaisivat aihetta pitempäänkin spekulointiin tiettyine (ehkä jo vähän ennalta arvattavine) asetelmineen, mutta ravisteleva katselukokemus. Se sijoittui jonnekin 2020-luvulle Englantiin, mutta tämän päivän uutiskuvat Espanjasta, Kreikasta tai muualta maailmasta puhuvat jo nyt samaa kieltä.
No comments:
Post a Comment