Paavali, työ ja raha, osa II

Paavali oli jännä mies. Tuo kaikkein suurin apostoli ja mies, joka puhui kielillä enemmän kuin kukaan korinttilaisista karismaatikoista ja joka oli temmattu kolmanteen taivaaseen niin, ettei itsekään jälkeenpäin ollut oikein selvillä oliko ollut ruumiissaan vai ei, tuo sama mies osoittautuukin tarkemmin katsottuna kaikkien hurmahenkien viholliseksi numero yksi. (Vrt. 1.Tim. 1:19-20.)

Paavalista ei nimittäin saa hörhöä tekemälläkään. Hän korostaa häpeilemättä ihmisen - uskovankin! - ensisijaista velvollisuutta pitää huolta omasta perheestään, vaikka kuinka olisi joku seurakunnan episkopos (1.Tim. 3:1-5). Hän pitää oikean uskon tunnusmerkkinä omista läheisistään huolehtimista ennen mitään hengellisiä haihatteluja (1.Tim. 4:8).

Näin tehdessään hän huolettomasti ohittaa kaiken sen vuosisataisen hurmahenkisyyden perinteen, joka on suistanut ihmisiä raiteiltaan niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen piirissä. Kun lukee esim. Paavalin kirjeitä Tessalonikan seurakunnalle ei voi olla kiinnittämättä huomiota niiden neuvojen maanläheisyyteen, mitä tulee Herran takaisinpaluun odottamiseen. Hän kehottaa heitä pitämään kunnia-asianaan, että he vain eläisivät rauhallisesti, hoitaisivat omat asiansa ja ansaitsisivat toimeentulonsa kättensä työllä. (1.Tess. 4:11)

Jatkossa hän vielä erikseen muistuttaa tessalonikalaisia uskovia siitä, että jos joku heistä ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä. Tämän tiukan ohjeistuksen taustalla oli se, että Paavali apostolisine tiimeineen oli kuullut, että jotkut heidän joukossaan elivät kurittomasti, eivätkä tee työtä, vaan touhuavat joutavia. Herran paluun kun ajateltiin olevan niin lähellä, että nyt saivat maalliset velvollisuudet jäädä tärkeimpien rinnalla. Heille Paavalin neuvo on joidenkin mielestä jopa ärsyttävän epähengellinen: "Sellaisia me käskemme ja kehotamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä rauhoittumaan ja ansaitsemaan itse leipänsä." (2.Tess. 3: 10-12)

Muistan erään tapauksen nuoruusvuosiltani kun eräässä kristillisessä oppilaitoksessa opiskelevaa nuorta miestä muistutettiin hänen normaaleista arkisista velvollisuuksistaan, niin tämä oli selittänyt niiden laiminlyöntiä toteamalla, että "ei henki kehottanut". Niinpä. Ylihengellisten ihmisten ongelmana ovat aina olleet sellaiset "likaiset työt", jotka eivät näytä niin kunniakkailta tai jotka inhottavasti rassaavat heidän mukavuudenhaluaan.

Mieleen tulee se, mitä Jeesus teki maanpäällisessä elämässään ikävuosien 12 ja 30 välillä. Uusi testamentti ei kerro siitä mitään, kun taas sensijaan ns. pseudo-evankeliumit kertovat mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita ihmeitä tekevästä pojasta puusepän verstaassa. Ajattelen tämän kertovan jotain siitä, että usein gnostilaisperäisten pseudo-evankeliumien kirjoittajille ja lukijoille Jeesuksen "pelkästään" maanpäällinen elämä oli tietynlainen vakava ongelma, joka piti jollain tavalla joko selittää pois tai sitten yrittää pyhittää jollain ihmekertomuksilla, joilla ei ollut mitään historiallista pohjaa.

Ns. doketistien ongelmaan Jeesuksen ruumiillisuudesta on eräs ratkaisuyritys juuri nämä pseudo-evankeliumit. Kreikan kielen sana dokein tarkoittaa näyttää tai vaikuttaa joltain eli heidän mukaansa Jeesus oli vain näennäisesti ihminen. Niinpä doketistit ja heidän seuraajansa pitivät jopa skandaalina väitettä, että ihmiseksi tullut Jumala olisi tehnyt ruumiillista työtä, Hänen kainalonsa olisivat sen seurauksena haisseet, Hän olisi joutunut niistämään nenänsä, itkenyt myötätunnosta tai huutanut tuskasta. Jeesus oli heidän mielestään niin jumalallinen, että tuollainen ei tullut kysymykseenkään. Eräs ratkaisuyritys tähän oli se, että jumalallinen Jeesus astui maallisen Jeesuksen kehoon kasteessa ja poistui hyvissä ajoin ennen Golgatan tapahtumia.

Eräs kirkkohistorian (ja historian muutenkin) suuria opetuksia on se, että "historia toistaa itseään". Niinpä tänäänkin törmäämme doketistiseen harhaan new age-ajattelussa. Samanlainen hurmahenkinen suhtautuminen maallisista velvollisuuksista (kuten koulutus, työ, siivous tms.) huolehtimiseen näkyy hairahtumisena erilaisiin apokalyptisiin oman pään näkyihin. Yhteistä tälle kaikelle on ajatus hengellisyydestä jonkinlaisena korkeampana, maallisten velvotteiden yläpuolella olevana todellisuutena. Käytännössä "hengen sisäinen ääni" saattaa tällöin ohittaa jopa avioliittolupauksen, maallisen lain tai minkä muun hyvänsä inhimillisen näkökohdan tai velvollisuuden.

Entä minkä kannan Raamattu ja sen ihmiset ottavat tällaiseen epäterveeseen uskonnollisuuteen?

Paavalista, suuresta karismaatikosta puhuimmekin jo edellä: sama mies, jolla henkilahjat toimivat, ihmeitä ja tunnustekoja tapahtui ja näkyjä ja ilmestyksiä ilmeni, kehotti myös innokkaita lopun aikojen metsästäjiä vain hoitelemaan omat asiansa ja viettämään rauhallista elämää.

Herramme antaa tähän myös mielenkiintoisen näkökulman kun Hän puhuu opetuslapsilleen viimeisten aikojen todellisuudesta. Hän sanoo, että juuri sinä nimenomaisena hetkenä, kun Hän saapuu noutamaan omiaan luokseen taivaaseen, niin yksi Häntä odottavista on töissä pellolla ja toinen taas ruuanlaittopuuhissa (Matt. 24:40-41). Herra tempaa heidät yläilmoihin tavallisten arkipäiväisten tehtävien keskeltä.

Paavalin opetuksessa työnteon ja rahan ansaitsemisen motiiveista on ehkä yllättävin kuitenkin tämä: "Joka on varastanut, älköön enää varastako, vaan tehköön ennemmin työtä ja toimittakoon käsillään sitä, mikä hyvää on, että hänellä olisi, mitä antaa tarvitsevalle." (Ef. 4:28) Kunnia-asiamme on tehdä työtä ja sen perusteella auttaa muita ja ansaitsemallamme avustaa avun tarpeessa olevia. Tämä koituu sitten, ei vain muiden, vaan myös meidän itsemmekin siunaukseksi.

Tämä painotus on itse asiassa koko Paavalin antamisopetuksen idea 2. Korinttilaiskirjeen 9. luvussa (jota erheellisesti joskus myös "kymmenysopetukseksi" kutsutaan). "Jumala on voimallinen antamaan teille ylenpalttisesti kaikkea armoa, että teillä kaikessa aina olisi kaikkea riittävästi, voidaksenne ylenpalttisesti tehdä kaikkinaista hyvää... niin että te kaikessa vaurastuen voitte vilpittömästi harjoittaa kaikkinaista anteliaisuutta, joka meidän kauttamme saa aikaan kiitosta Jumalalle." (2.Kor. 9:8, 11)

Joku nimittäin ne Tessalonikan eskatologitkin elätti - tai näin he ainakin edellyttivät tapahtuvan. Mutta juuri tämän tähden Paavali kehotti jokaista tekemään työtä, syömään omaa leipäänsä, eikä olemaan ulkopuolisen avun tarpeessa. Tällainen moitteeton elämä nimittäin tuotti kunniaa Jumalalle pakanoiden keskuudessa.

Paavali, työ ja raha, osa I

Lueskelin tuossa aamuna muutamana Paavalin kirjeitä tessalonikalaisille. Minua nimittäin kiinnostaa mitä Paavali (ja sitä kautta koko Uusi testamentti) opettaa työn, kutsumuksen ja rahan välisestä suhteesta. En metsästä mitään perinteistä kymmenysopetusta (koska en löydä sitä UT:sta uuden liiton seurakuntaa koskien), vaan enemmänkin mielenkiintoni kohdistuu Paavalin opetukseen maallisten velvollisuuksien täyttämisestä.

Alaviitteistä (1.Tess. 4:11) esiin ponnahti kuitenkin Paavalin mielenkiintoinen "itsekehu" Efeson seurakunnan vanhimmille pitämästä jäähyväispuheesta: "te tiedätte itse, että nämä minun käteni ovat työllänsä hankkineet, mitä minä ja seuralaiseni olemme tarvinneet" (Apt. 20:34). Muistan joskus ennenkin törmänneeni tähän kohtaan ja peilanneeni sen kautta koko länsimaista saarnaajakulttuuriamme, tuloisella veronkanto-oikeudella varustetuista valtiokirkkoinstituutioista puhumattakaan.

Tuossa kohdassa Paavali nimittäin pitää mainitsemisen arvoisena juttuna sitä, että hän - oman vaativan julistustoimensa ohella (vrt. 20:19-21, 31) - onkin itse elättänyt, paitsi itsensä, niin myös koko "apostolisen tiiminsä". Kas vain, siinäpä opettavainen periaate meille länsimaisille sananjulistajille! (Kiinalaiset evankeliumin työntekijät toteuttaessaan "Takaisin Jerusalemiin"-näkyä toki menettelevät näin.)

Ne ovat nimittäin eräätkin kerrat, kun olen tästä kohdasta pastoriystävieni kanssa keskustellut ja vääntänyt kättä Uuden testamentin taloudellisista periaatteista seurakuntaa ja hengellistä työtä ajatellen. Heidän argumenttinsa on yleensä - ja aivan oikein! - ollut se, että tämä käytäntö oli Paavalilla vain väliaikainen, joskin aina silloin tällöin toistuva. (Osan aikaahan Paavali tietenkin oli myös ns. "valtion leivissä" (so. vankilassa), jolloin ainakin kaikkein välltämättömin elatus tuli viranomaisten taholta.)

Ymmärrän kyllä uusitestamentilisen periaatteen olevan se, että "työmies on ruokansa ansainnut" (Matt. 10:10) ja että hengellisen työn tekijän kuuluu saada elantonsa työstään. Se on eri asia keneen Paavali tässä viittaa. Uusi testamentti ei nimittäin näytä tuntevan mitään erillistä palkattua "työntekijäluokkaa", vaan Paavali (ja itse asiassa Herrammekin tuossa em. Matteuksen kohdassa) näyttää puhuneen kiertävistä sananpalvelijoista.

(Tässä kohtaa monesta pastoriystävästäni kuoriutuu esiin huolestunut, jopa hämmentynyt ja ymmärrettävän turvallisuushakuinen pikku virkamies. Omia näkemyksiään esitellessään sitä tuntee joskus itsensä jopa "isoksi, pahaksi sudeksi", joka haluaa riistää leivän pastorin perheen ruokapöydästä.)

No, oli miten oli, niin Paavali kuitenkin kirjoittaessaan korinttilaisille pitää jopa kunnia-asianaan sitä, ettei nostanut palkkaa seurakunnalta, joka koostui pääasiassa hänen hengellisistä lapsistaan 1.Kor. 9:18, 2.Kor. 11:7). Ehkä tässä oli myös Paavalin puolelta tiettyä vapaudenkaipuuta ja realismia opetuksen ja julistuksen suhteen. Kun nimittäin lukee hänen ensimmäistä kirjettää Korinttin karismaatikoille, niin hänellä näyttää olleen yhtä ja toista skismaattista esille tuotavaa näille syntisen satamakaupungin hulivilileille.

Eli oliko Paavalin ajatus kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että "kun elätän itse itseni (plus tiimini siinä ohessa), niin minulla on vapaus opettaa ja julistaa, notta olisin mieliksi Herralle, enkä ihmisille"? Monen virkapastorin turvallisuushakuisuus ja urakehitys kun voi kääntyä hyvinkin seurakunnan silmää tekevien korvasyyhyn ja kasvonilmeiden mukaan saarnaamiseksi.

Toisessa tilanteessa taas Paavali työtovereineen ei halunnut olla taloudellisena rasitteena uudelle, vastaperustetulle seurakunnalle. Hän muistelee näitä tilanteita kirjeissään tessalonikalaisille ja toteaa, että "yöt ja päivät työtä tehden, ettemme ketään teistä rasittaisi, me julistimme teille Jumalan evankeliumia" (1.Tess. 2:9). Myöhemmin toisessa kirjeessään hän taas palaa tähän teemaan ja kehottaa tessalonikalaisia uskovia seuraamaan esimerkkiään siinä, että "me emme ole olleet kurittomia teidän keskuudessanne, emmekä ilmaiseksi syöneet kenenkään leipää, vaan työssä ja vaivassa me ahkeroitsimme yöt ja päivät, ettemme olisi kenellekään teistä rasitukseksi" (3:7-8).

No, kyllähän pastoriystäväni ovat Raamattunsa hyvin lukeneet eli tässäkin Paavali toteaa, että "ei niin, ettei meillä olisi siihen valtaa". Paavali kuitenkin pitää jotain muuta vieläkin tärkeämpänä kuin omista etuoikeuksistaan kiinnipitämistä, nimittäin opetuslapseuttamista: "me tahdomme olla teille esikuvaksi, että te kulkisitte meidän jälkiämme" (3:9).

Ehkä meidänkin (etten sanoisi: "heidänkin") olisi syytä arvottaa asioita samalla tavoin.

Eittämätön tosiasia Paavalin työhistoriassa kuitenkin siis oli, että kiertävässä apostolintoimessaan hän edellytti elantonsa tulevan evankekliumin julistuksestaan. Niinpä tietyn mittaisen välivaiheen jälkeen Korinttissakin luemme, että "kun Silas ja Timoteus tulivat Makedoniasta, oli Paavali kokonaan antautunut sanan julistamiseen ja todisti juutalaisille, että Jeesus on Kristus" (Apt. 18:5).

Ehkäpä mielenkiintoisin ja koko käytäntöä parhaiten avaava kohta aiheeseen liittyen Paavalin kirjeissä löytyy Filippiläiskirjeen 4. luvusta. Siellä Paavali nimittäin ensinnäkin kiittää filippiläisiä heidän rahalahjastaan, joka ei suinkaan ollut ainoa laatuaan (Fil. 4:10, 16,18). Sen jälkeen hän karulla ja realistisella tavalla kuvaa hengellisen työntekijän arkea: "osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa" (4:12).

David Pawsonia lainaten, on tärkeää nähdä, mikä on se konteksti, jossa Paavali kirjoittaa seuraavat, kuolemattomat menestysteologiset sanansa: "kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa" (4:13).

Tässä kohtaa alan taas ymmärtää saarnaajaveljiäni paremmin ja vanhat muistijäljet aktivoituvat taas eläviksi mielessäni. Jumalan kutsu ajaa liikkeelle: "voi minua, ellen minä evankeliumia julista!" (1.Kor. 9:16) Käytännössä asiat eivät vain aina mene niin. Jumalan tarkoituksen ja Hänen säätämänsä järjestyksen me tiedämme, mutta kuitenkin Paavalinkin arki oli tätä: "evankeliumin alkuaikoina, kun lähdin Makedoniasta, ei mikään muu seurakunta kuin te yksin käynyt minun kanssani tiliyhteyteen annetusta ja vastaanotetusta" (4:15).

Mistä tämä Paavalin apostolintoimen hylkiminen johtui? Häntä dissaavista superapostoleista ja tuon aikuisista voimaveljistä, jotka mielellään käyttivät valtaansa yli laumasieluisten uskonnollisten ihmisten (niin Herran omia kun he olivatkin)? Vaiko Paavalin "tiukasta" teologisesta linjasta toisaalta evankeliumin puhtauden puolesta (vrt. judaistit) ja toisaalta Jumalan vaatiman pyhän elämän suhteen (vrt. korinttilaiset haureetikot)?

Oli syy mikä hyvänsä, niin juuri tällaisia tilanteita, elämänvaiheita ja pioneerityötä ajatellen Paavalilla oli ässä hihassa: teltantekijän ammattitaito, jolla sekä elättää itsensä ensihätään että välttyä vääriltä sidonnaisuuksilta "seurakuntaeliitin" suuntaan, ihmisiä kun kuitenkin ollaan. Mielenkiintoista on sitten myös se, että omien sanojensa mukaan Paavali halusi siirtää tämän saman käytännön eteenpäin omille hengeliisille lapsilleen (2.Tess. 3:7, 9).

(Isommassa kuvassa Paavali toki ymmärsi Jumalan tarkoituksen olevan se, että kukin seurakunta toimisi apostolisen työn sillanpääasemana muihin alueen paikkakuntiin. Tältä pohjalta hän kirjoittaa roomalaisille halustaan julistaa Kristusta Espanjassa asti (Room. 15:22-24, 28), mikä Jerusalemista katsottuna alkoi jo olla "maan äärissä". Korinttilaisille kirjoittaessaan hän puhuu siitä vaikutusalasta, jonka Jumala on hänelle (ja hänen kutsumukselleen apostolina) mitannut. Siinäkin apostoli näkee Korinttin ponnahduslautana siihen, että "saamme julistaa evankeliumia vielä teitäkin etäämpänä asuville" (2.Kor. 10:16).)

-------
Tämä postaus olisi voitu otsikoida esim. "Keskusteluja pastoriveljieni kanssa", mutta kun tämä nyt toimii tällaisena pitkähkönä (ja aiheesta vähän sivuun poikkeavana johdantona varsinaiseen aiheeseen, niin lisään tuonne yllä olevaan otsikkoon vain roomalaisen ykkösen. Eli seuraavassa lisää (ja toivottavasti varsinaisesta aiheesta).

Mistä löytyy etujoukko?

Kun seuraa maamme hengellistä tilannetta ei voi välttyä ajatukselta, että karaistuneimmat yksittäiset kristityt taitavat nykyään löytyä kirkon sisäpuolelta.

Yllättävää, eikö totta? Ja lisäksi ah niin perin epäsovinnaista. Perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisille kristityille - ja nyt olen tietoisen itseironinen - on ollut hyvin mieluinen ajatus itsestään jonkinlaisena pyhien esikoisjoukkona seurakunnan ennallistamisprosessissa.

Kuitenkin kun tänä päivänä seuraa hengellistä liikehdintää maassamme, niin uskonsa takia kaikkein kovimmilla olevat kristityt löytyvät nimenomaan luterilaisen kirkon piiristä. Olen jo aiemmin viitannut Luther-säätiön tilanteeseen, jossa ollaan kovilla ja puristuksissa kirkollisen valtakulttuurin paineen taholta, kun halutaan pitää kiinni oikeaksi mielletyistä näkemyksistä. Tämä sanottuna ilman, että välttämättä mitenkään jaan näiden puhdasoppisten luterilaisten veljieni näkemyksiä.

Tosiasiassa kirkossa ei tänä päivänä tarvitse olla edes mitenkään "säätiöläinen", jotta joutuisi silmätikuksi ja vaikeuksiin. Tämän ilmapiirin muutoksen ovat monet minua viisaammatkin huomanneet. Kylmä fakta on se, että kirkossa täytyy tänä päivänä olla valmis maksamaan uskostaan hintaa.

Kun taas ajattelee ns. vapaita suuntia, niin tilanne on jotenkin kääntynyt päälaelleen. Yhteisöt, jotka aikaisemmin edustivat "lahkolaisuutta" ja jonkinlaista uhkaa tai ainakin vakavaa haastetta valtakirkolle ja sen edustamalle kristillisyyden näkemykselle, ovatkin nyt itse voimakkaasti kirkollistuneet ja menettäneet aiemman protestiliikkeen luonteensa. Niiden piirissä on suht helppo kulkea massan ja tunnevirran mukana, kokouksesta toiseen, sen suuremmin syvällisempiä ajattelematta.

Vastaavasti tietyt vanhat herätysliikkeet kirkon piirissä ovat - ehkä tieten (teologisten linjanvetojensa takia) tai tahtomattaan - joutuneet protestiliikkeen rooliin halutessaan pysyä uskollisina luovuttamattomina pitämilleen raamatullisille totuuksille ja arvoille. Tosin tähän joukkoon alkavat heränneet nyt odotetusti ottaa välimatkaa. Edes herätysliikkeen nimi ei enää kelpaa kirkolliselle valtavirralle. Ellen olisi kristitty, sanoisin, että nykymenon nähdessään kyllä Ukko-Paavo, Jonas Lagus ja Malmberg kääntyisivät haudassaan.

Mutta tämäkin detalji on hyvä merkki siitä ajan hengestä, jota useimmat sokeasti seuraavat. Tulevaisuus näyttää, miten aidon herätyskristillisyyden käy kirkon sisällä. Mikään ei tietenkään estä herätyksen ja virvoitusten aikojen ilmaantumista sinne tänne kirkon sisälle, mutta kirkon johdolta ne eivät luultavimmin enää hyväksyntää saa. Sen tähden ne taitavat toimia enemmän tai vähemmän laina-ajalla.

Mitä taas näihin alussa mainittuihin "perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisiin kristityihin" tulee, niin olen aiempaa yhä enemmän huolissani näissä piireissä ilmenevästä judaismista ja lakihenkisyydestä, toisaalta kylmän ulkokohtaisesta oikeaoppisuudesta ja toisaalta sellaisesta karismaattisesta hörhöilystä, jossa Raamatun ilmoitus sivuutetaan erilaisten sielun sisäisten liikahdusten perusteella.

Se, että eletään ja toimitaan tunnustuskuntien ulkopuolella ei tee kenestäkään vielä mitenkään raamatullista tai hengellistä. Päinvastaisia esimerkkejä on pelottavan paljon. Jos sanotaan, että ollaan jonkinlainen etujoukko, niin se täytyy osoittaa todeksi käytännössä.

Ja koko ajan on syytä muistaa, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Ylihengellisyyden ja hengellisen ylpeyden välinen ero kun on kuin veteen piirretty viiva.

Quo vadis, osa V

On aika esittää lopullinen yhteenveto kirkolliselle uskovalle, niin kirkon uudistajalle kuin sivusta seuraavallekin. Loppupelissä kukaan ei tässä pelissä ole pelkkä sivustakatsoja, vaan jokainen vaikuttaa jollain tavalla olemassaolevaan tilanteeseen ja sen kehittymiseen.

Kysymys kuuluu: kumpi on tärkeämpi, evankeliumi vai kirkko?

Käytännössä kysymys rassaa omaa mukavuuttamme: uskallammeko asettua vastustamaan nykyistä valtavirtaa? Myönnän, että "ulkopuolelta on helpompi huudella", mutta samat ratkaisut olen itsekin aikanani tehnyt. Tiedän ja tunnen itse nahoissani, mitä se on maksanut ja miten se on vaikuttanut.

Kirkon herätysliikesiivelle kysymys kuuluu: miten kirkkoa voidaan muuttaa ja uudistaa, jos sitä ei uskalleta haastaa konfliktin ja lopullisen välirikon uhallakin?

Edellä siteeraamani turkulainen Hannu Muilu kuvaa osuvasti kirkon nykytilannetta ja herätysliikkeiden dilemmaa sen sisällä. Hänen mukaansa kirkon johto on "kuin virtahepo, jota ei saa suututtaa. Herätysliikkeet taas toimivat kuin läheisriippuvuuteen sairastunut lähiomainen. Ne sopeutuvat koko ajan niin, ettei virtahepo vain vihastu."

Tätä taustaa vasten kansanlähetysläisen Uuden tien päätoimittaja Leif Nummelan kesällä tekemä ehdotus piispaboikotista edustaa ilahduttavan raikasta tuulahdusta kirkollisessa keskustelussa. Nummelan - kaikki raamatulliset kriteerit hyvin täyttävä - aloite ansaitseekin "Vuoden kristillinen mediateko"-palkinnon. (Toinen palkinto menee Helsingin emerituspiispa Eero Huoviselle hänen ja kd-kansanedustaja Bjarne Kalliksen (ilmeisesti yhdessätuumin?) tekemälle aloitteelle kirkon vihkimisoikeudesta luopumisesta, mikäli homoliitoille aletaan vaatia kirkollisia vihkimisiä.)

Tämä on jännä ilmiö, mihin Muilukin kiinnittää huomiota: kristittyjen kesken pidetään jotenkin ihanneolotilana, ettei kukaan avoimesti konfrontoi, suututa, eikä aiheuta mitään koflikteja. Tämä on ihan totta ja tunnen itsekin monia vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia kristittyjä, jotka "haluavat elää rauhassa kaikkien kanssa", eivätkä silloin ota oikein mitään kantaa mihinkään tai peräti kumartelevat joka suuntaan. Kirkon nykytilannetta seuratessa päinvastoin tuntuu siltä, että juuri se mitä kaivattaisiin olisi joku "pyhä provokaattori".

Millainen oli Jeesuksen esimerkki esim. temppelissä ja suhteessa fariseuksiin ja kirjanoppineisiin. Luepa joskus silmät avoimina Matteuksen evankeliumin lukuja 19-23 ja mieti siltä pohjalta meidän "kirkollista keskusteluamme". Herramme ei laskelmoinut, eikä mielistellyt, vaan oli itse "maan suolana" - tavalla, joka ei miellyttänyt kaikkia. Meiltä humanismin hapattamilta nykykristityiltä näyttää unohtuneen, mitä merkitsee "kiivaus Jumalan huoneen puolesta". Sellainen kiivaus on itse asiassa terve reaktio luopumukseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja pahuuteen.

Kirkon nykytilannetta ajatellen tällainen "kiivaus" voi myös poikia aktiivisuutta ja oikeanlaista muutosta. Oikea konfrontointi ja jopa konflikti eivät itse asiassa kavennakaan vaihtoehtoja, vaan tarjoavat mahdollisuuden muutokseen. Mutta mikäli tällaista haastamista ei tapahdu - aina avoimeen konfliktiin asti, mikäli evankeliumi sitä vaatii - seurauksena on paikallaan pyöriminen nykyisessä tilanteessa, joka jälkeenpäin tarkasteltuna ei olekaan enää samanlainen kuin ennen, vaan pelottavalla tavalla erilainen. Vertaus sammakosta kuumassa vesikattilassa sopii tähän tilanteeseen enemmän kuin hyvin.

Muutos sattuu ja tekee kipeää, mutta jälkeen 12.10.2010 vaihtoehtoja ei näytä hirveästi olevan. Muutos merkitsee aina uskaltautumista pouis mukavuusvyöhykkeeltämme ja silloin kohtaamme aina kriisejä, jotka merkitsevät sekä uhkaa että mahdollisuutta.



PS. Suosittelen lähempää tutustumista edellä ahkerasti siteeraamani Hannu Muilun kirjoitukseen aiheesta. Löydät sen täältä. Minulle se on ollut eräs inspiroivimpia kirjoituksia kirkon tilanteeseen liittyen aikoihin.

Yhteenvetoa... osa IV

Kuten edellisessä postauksessa totesimme, Luther-säätiön tai Kansanlähetyksen jumalanpalvelusyhteisöt voidaan nähdä ratkaisuyrityksinä emoyhteisön eli ison kirkon ilmeisiin ongelmiin. Varsinkin ensin mainittu pyrkii olemaan nimenomaan opillisesti puhdas versio luterilaisesta kirkosta. Tämä juuri asettaa haasteen yhteisöllisyydelle. Oikean opin ja toisaalta ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen välinen tasapaino on iso kysymys yhteisölle kuin yhteisölle.

Siteeraamani Hannu Muilu kirjoittaa tästä hyvin Perustassa (6/2010, s. 317). Parhaimmillaan oikea oppi ja oikea teologia vapauttavat ihmisen ja vaikuttavat hengellistä kasvua hänessä. Pelkkään oikeaan oppiin keskittymällä ei kuitenkaan kyetä vaikuttamaan ihmisten elämään kokonaisvaltaisesti ja syvällisesti. Oikeaoppisuudesta voi myös tulla väärän vallankäytön väline, jolla ihmisiä kontrolloidaan ja manipuloidaan. Vastaavasti esim. yhteisön huono ilmapiiri ja ongelmat ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa vaietaan kuoliaaksi ja peitellään hautaan hengellisin korulausein.

Oikeaa oppia korostavat yhteisöt keskittyvät siis helposti tähän erityisosaamiseensa muiden hengellisen elämänalueiden kustannuksella. Aikaa myöten tämä johtaa yksipuolisuuteen korostuksissa ja painotuksissa, joka taas vetää puoleensa vain tietyn tyyppisiä ja samoilla tavoin orientoituneita ihmisiä. Valtaosa maamme hengellisen kentän pirstaloitumisesta on tapahtunut juuri tältä pohjalta, oli sitten kyseessä kaste, ylistys, raha, lopun ajat, Israel tai jokin muu painotus. Näin hengellinen yhteisö voi asettaa itse itselleen rajat, joita se ei voi enää itse ylittää. Paradoksaalista tässä on se, että ei sitä rajaa saisi sitten mikään muukaan yhteisö ylittää.

Kun ajatellaan kaikkea sitä armolahjojen, karismojen rikkautta, jonka Herra on seurakunnalleen tarkoittanut, niin sitä ei voida saavuttaa ilman avoimuutta Pyhän Hengen kaikille raamatullisille ilmenemismuodoille. Jo pelkästään tämä tosiasia haastaa perinteisen seurakunnan tavan toimia. Esim. perinteisellä seurakuntapastorilla on sekä suuri valta että ilmeinen kiusaus määritellä todellisuutta pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Tavallisesti tätä on pidetty Jumalan pastorille antamana näkynä taivaasta, vaikka kyse saattaa olla inhimillisestä rajoittuneisuudesta. Käytännössä tämä johtaa kuitenkin siihen, että seurakunnassa ilmenee pääasiassa vain sellaista hengenelämää, jota pastori itsekin tavoittelee. Vastaavasti sellainen spiritualiteetti, joka ei sovi pastorin näkyyn ja jota hän ei rohkaise, sammuu tai kanavoituu jonnekin muualle.

Mielestäni jo tämä pieni esimerkki kertoo meille hyvin sen, miksi emme löydä uusitestamentillisesta seurakunnasta yksijohtajuusmallia, vaan sen johtajuus on aina lähtökohtaisesti kollektiivista ja luonteeltaan valtuuttavaa. Seurakunnassa on aina useita vanhimpia ja sitä kautta myös eri karismojen rikkaus pääsee toteutumaan seurakunnassa käytännössä. Jumala on tarkoittanut koko täyteytensä asumaan seurakunnassa, eikä pirstoitumaan eri katuosoitteisiin samalla paikkakunnalla.

Yhteisö, jossa korostetaan voimakkaasti oikeaa oppia tai hyvää raamatunopetuksesta, johtaa helposti pastorikeskeiseen passivoitumiseen, jossa pastori perehtyy Sanaan, soveltaa sitä käytäntöön, rukoilee ja loppupelissä jopa uskoo minun, seurakuntalaiseni puolestani. Tällöin ei vapaissa suunnissakaan olla kovin kaukana Luther-säätiön mallista, jossa itse papinvirkakin on yksi armonvälineistä, sakramenteista, joiden kautta Jumala toimii ja joissa Jumala ilmestyy. Vastaavasti ns. maallikoiden tehtävät rajoittuvat seurakunnassa pakostakin vain käytännölliseen palveluun, kuten esim. kolehdin kantamiseen, styrkkareiden roudaamiseen, kättelyyn kirkon ovella ja kahvin keittämiseen.

Vastaavasti yhteisöissä, joissa on vahvoja esirukoilijoita, kahvilaevankelistoja, nettiapologeettoja, ylistyksenjohtajia tai profeetallisia näkijöitä, paimenen (lat. pastor) kutsulla ja opettajan lahjalla varustettu joutuu tunnustamaan, että muilla seurakunnassa onkin ylivertaisia armoituksia häneen nähden. Tästä taas seuraa se, että vaikka hän olisikin kaitsija (kr. episkopos) seurakunnassa, hän on hyvin riippuvainen näistä muista. Kukaan ei siis olekaan seurakunnassa korvaamaton - ellei sitten jokainen ole. Näin siis Jumalan suuri salaisuus on seurakunta, emmekä me vielä ole nähneet sen tulevan kaikessa voimassaan ja täyteydessään.

Yhteenvetoa kuluneelta vuodelta, osa III

Viimeisimmässä Perusta-lehdessä turkulainen psykoterapeutti Hannu Muilu kirjoittaa osuvasti:

"Ollaanpa Luther-säätiöstä mitä mieltä tahansa, se ei ole valinnut helppoa tietä. Sen toiminnassa toteutuu myös yksi Lutherin todellisen kirkon tuntomerkeistä: ristin kantaminen ja vaino. On asetettu oma hyvinvointi, talous ja maine konkreettisesti alttiiksi kuuliaisuudessa Jumalan sanaa kohtaan, niin kuin se on ymmärretty." (Perusta 6/2010, s. 316)

Muilun mukaan sana "vaino" on länsimaisessa tilanteessa käsitetty väärin. Vaino tarkoittaa ennen kaikkea vihollisen painostusta kristityn mieltä vastaan. Tätä voidaan kokea - ilman mitään pahoinpitelyjä tai vankileirejä - tavallisessa arjessa, työ- ja opiskelupaikoilla jne.

Uudessa tilanteessa tällainen Muilun kuvaama vaino tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä kohdistumaan myös niihin herätyskristittyihin piireihin, jotka tähän asti ovat saaneet elää rauhassa kirkollisen suvaitsevaisuuden sateenvarjon alla. Luterilaisen Opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteeri Jussi Miettinen peräänkuulutti em. Arkki-lehden pääkirjoituksessaan kirkollisen herätysliikerintaman yhteistyötä, mutta se ei enää riitä. Me olemme uskovina kaikki samassa veneessä, sitä eivät kaikki vain vielä huomaa.

Tosiasiassa tarvitaan kipeästi Raamatulle uskollisten kristittyjen yhteistä rintamaa yli kaikkien tunnustuskuntarajojen. Nykyisessä kulttuurisessa tilanteessamme perinteiset tunnustuskunnat ovat auttamatta tulleet tiensä päähän. Ne ovat osoittautuneet huonosti toimiviksi, liian ahtaiksi Jumalan Hengen pidempään viihtyä niiden piirissä ja yksityisen uskovan hengenelämää pahasti rajoittaviksi. Tulevaisuutta ajatellen meidän tulee rakentaa niiden tilalle jotain luovempaa, innovatiivisempaa ja verkostomaisempaa, joka kykenee joustavammin toimimaan uudessa tilanteessa.

Paljon puhuttu yhteisöllisyys ja ns. jumalanpalvelusyhteisöt voivat olla askel oikeaan suuntaan. Tosin valitettavan usein aliarvioidaan yhteisöjen luonnollinen voima pysyä koossa ja säilyttää reviirinsä. Esim. jonkun kirkollisen organisaation piirissä esiintyvä uudistustoiminta voi olla merkki sen halusta uudistua. Mutta yhtä hyvin tällaisen "vaihtoehtopuskurin" ja "uskonnollisen iskunvaimentimen" tosiasiallisena tarkoituksena voikin olla juuri pyrkimys torjua muutospaineet. Organisatorisilta lainalaisuuksiltaan olemassaolevat kirkkolaitokset eivät juurikaan eroa vaikkapa keskisuuresta kunnasta Keski-Suomessa.

Suurin ongelma jumalanpalvelusyhteisöissä, joita Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämäkin kesällä peräänkuulutti vaihtoehtona kirkosta lähtemiselle on siinä, etteivät ne itse asiassa tuo mitään uutta. Pahimmillaan niissä vain toistetaan ikivanhaa kirkollista "papit - maallikot"-peliä uudessa kontekstissa (jos aina siinäkään). Kun nimittäin tarkastellaan mallia "uusi yhteisö vanhojen rakenteiden sisällä", niin löydämme tietynlaista vastaavuutta näiden kahden välillä.

Luterilaisen kirkon alakulttuurit, kuten Nokia Missio, Luther-säätiö, Hengen uudistus kirkossamme, Effata ja New Wine toimivat suhteessa kirkolliseen emokulttuuriin ratkaisuyrityksinä sen ongelmiin, ristiriitoihin ja uhkatekijöihin. Kuitenkaan missään näissä ei kajota itse peruskysymykseen eli seurakunnan malliin ja sen rakenteisiin. Hyvin suurelta osin tämä johtuu käytännöllisistä syistä ("kirkossa on hyvä toimia, kun on valmiit puitteet"), joskus myös ihan mukavuudenhalusta.

Maallistumiseen, relativismiin tai teologiseen liberalisoitumiseen reagoidaan joko karismaattisella vastakulttuurilla (Nokia Missio) tai puhdasoppisella käänteiskulttuurilla (Luther-säätiö). Vastaavasti historiansa alussa esim. Vapaakirkko on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta olla paranneltu versio luterilaisesta kirkosta (vrt. kysymys ehtoolliselle osallistujista). Tänään samanlainen kehitys on nähtävissä suomalaisen helluntailaisuuden piirissä, kun perinteinen helluntaiväki ottaa etäisyyttä Helluntaikirkkoon. Siinäkin pyrkimyksenä on olla helluntailaisempi kuin (oletetusti) "kylmällä paikalla" elävä emokirkko.

Yhteistä kaikille näille esimerkeille on nähdäkseni se, että peruskäsitys seurakunnasta ei ole muuttunut mihinkään. Perimmältään tämä (ekklesiologinen probleema eli näkemys seurakunnan mallista ja rakenteesta käytännössä) estää myös yhteisöllisyyden aidon toteutumisen niiden piirissä.

Yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, osa II

Vuoden 2010 aikana kirkossa tapahtui kolme merkittävää muutosta. Valittiin uusi arkkipiispa ja pääkaupunkiseudulle ensimmäinen naispiispa sekä käytiin rivit jakavaa keskustelua suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kaikissa näissä kysymyksissä kirkkoa johtava liberaali linja veti pitemmän korren. Uusi arkkipiispa oli jo aiemmassa piispan tehtävässään hyvin kunnostautunut kirkon toisinajattelijoiden - tässä tapauksessa naispappeuden vastustajien - kurmoottajana. Loogista siis on, että hän on esiintynyt alusta lähtien selkeästi homoparien "oikeuksien" puolestapuhujana. Samoin on tehnyt myös uusi Helsingin naispiispa.

Surullinen episodi oli eläköityvien arkkipiispan ja Helsingin piispan kannanotot perinteisen kristillisen avioliittomallin puolesta vasta joko eläkkeellä jo turvallisesti oltaessa (emeritusarkkipiispa) tai juuri eläkkeelle lähdön kynnyksellä (Helsingin piispa). Mutta eipä kirkon ääni muutenkaan kirkkaana kuulunut median homodebateissa (vrt. Tampereen piispa), vaan selvimmän roolin otti ja suurimman vastuun kantoi muuan viidesläinen naispoliitikko.

Monet kysyvätkin huolestuneena nykyisessä tilanteessa: Quo vadis, kirkko?

Jos kirkko aiemmin salli eri herätysliikkeiden vaikuttaa sisällään ja rikastuttaa sen hengellistä elämää, niin nyt on tilanne toinen. Nokialaisuus sai lähteä ensimmäisenä ja viidesläisyys on ehkä vuorossa seuraavana. Kehityskulku on siinä mielessä mielenkiintoinen, että karsintaa suoritetaan rankalla kädellä ääripäiksi koetuista ilmiöistä. Nokia Missio ei ollut tarpeeksi luterilainen, Luther-säätiö taas liian luterilainen. Hajuton ja mauton keskiverto on pop huomispäivän kirkossa ja sama vaara uhkaa myös muita uskonnollisia yhteisöjä.

Kirkollisen herätyskristillisyyden tuntoja kuvastaa hyvin Opkon pääsihteeri Jussi Miettisen näkemys siitä, miten kirkon sisällä vallitsee niin suuri opillinen hajaannus, että sitä voidaan jo nimittää kaaokseksi. Miettisen mukaan kaaos johtaa yleensä siihen, että tarvitaan totalitaarista johtajuutta, jolla joukot saadaan kerättyä kasaan. Hänen mukaansa vuonna 2010 ihmisten luottamusta Raamatun arvovaltaan on nakerrettu "terävillä hampailla mediassa ja kirkollisissa keskusteluissa".

Kirkon sisäinen relativismi, asioiden suhteellistuminen, johtaakin ennen pitkää totalitarismiin, vahvan johtajuuden kaipuuseen. "Kun kaaos on riittävän suuri, syntyy pakottava tarve totalitaariseen johtajuuteen, joka palauttaa joukot ruotuun", Miettinen kirjoittaa Opkon Arkki-lehden pääkirjoituksessaan.

Tämä kehitys voi hänen mielestään synnyttää tilauksen myös uusille uskonpuhdistajille, jotka tuovat kansan takaisin Raamatun sanan äärelle. Luultavampaa on kuitenkin meno toiseen suuntaan eli se, että kaaosta nousee hallitsemaan johtajia, jotka luovat oman mielensä mukaiset uudet normit. "Yleensä heidän norminsa ovat tiukkoja toisinajattelijoita kohtaan. Se siitä relativismista!", päättää Miettinen kirkon tilaa käsittelevän pohdintansa. Ääriliberaali fundamentalismi siis elää ja voi hyvin kirkollisessa ajattelussa ja toimissa myös 2010-luvulla.

Kun ajattelee kirkollisen herätyskristillisyyden vielä jäljellä olevaa genreä, niin sekä ihmetystä että murhetta herättää se tosiasia, että tämän kaltaisia kommentteja ei pidetä niin suotavina myöskään herätyskristittyjen itsensä keskuudessa. Monissa asioissa, etenkin liittyen rahallisiin toiminta-avustuksiin tai kirkollisten tilojen ym. resurssien käyttöön, on totuttu toimimaan niin, että osataan toisaalta pitää omat joukot tyytyväisinä riittävällä ärhentelyllä kirkon suuntaan, mutta toisaalta osataan tehdä se niin, ettei ison kirkon johto ihan tosissaan siitä suutu. Pelataan siis jonkinlaista peliä, jossa toisessa vaakakupissa ovat raamatulliset arvot (jotka ulospäin markkinoidaan luovuttamattomiksi) ja toisessa vaakakupissa ovat em. privilegiot ja vapaus toimia kirkossa.

Tulevaisuudessa tämä tie taitaa vain olla kuljettu loppuun ja jokainen joutuu valitsemaan puolensa. Aika jälkeen 12.10.2010 TV2:n Ajankohtaisen kakkosen suuren homodebatin tulee olemaan tyystin erilainen kuin aika sitä ennen. Tärkeä, ehkä jopa iankaikkisuuskysymys joidenkin kohdalla on se, pystyvätkö uskovat muuttamaan kirkkoa vai muuttuvatko he sen sijaan itse? Ne ajat, jolloin kirkosta eroaminen kertoi ihmisen uskosta luopumisesta, on auttamatta takana päin. Nyt ihmiset enenevässä määrin eroavat kirkosta säilyttääkseen uskonsa.

Pelkään, että vääjäämättömästi tämä sama kysymys leikkaa myös vapaita suuntia ja uusia seurakuntia. Maamme hengellisen tilanteen polarisoitumista kuvaa hyvin (ja myös vaikeuttaa) se, että samaan aikaan kun kontrolli kirkollisten rakenteiden sisäpuolella tiukkenee, niiden ulkopuolella yleistyvät erilaiset hengelliset ääri-ilmiöt, joiden kehityksen todellista huippua emme (valitettavasti) ole vielä nähneet. Ehkä kiveen hakatut tunnustukset ja tradition nimeen vannominen ovat se hinta, mikä uskonnollisen yhteisön täytyy maksaa välttyäkseen hörhöilyltä, jossa kirjoitetun sanan yli, ohi ja ali ajaa mennen tullen (usein ko. lahkon johtajan) profeetalliseksi tulkittu sielullinen sisäinen sana.

Yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, osa I

Kulunut vuosi on ollut kirkon kannalta merkityksellinen, sen tulevan suunnan kannalta jopa ratkaiseva. Ne linjaukset ja päätökset, joita nyt on tehty ovat suuntaa antavia huomispäivän kirkollisessa elämässä. Suomessa on yksi iso kirkko, jonka varjo on suuri ja niinpä monet pienemmät yhteisöt ottavat - tahtomattaankin - paljon vaikutteita isosta kirkosta.
Tässäkin mielessä kirkon nykylinjalla on merkitystä muita ajatellen. Ns. perinteisten vapaiden suuntien piirissä varaudutaan jo siihen, että monet kirkon tämän hetken päivänpolttamista kysymyksistä ovat jollain viiveellä myös niiden problematiikkaa.

Kun tavallisista suomalaisista edelleen liki 80% kuuluu evl. kirkkoon, niin kirkon opilliset ja käytännölliset linjaukset vaikuttavat myös koko kansan elämään. Tällä hetkellä nämä linjaukset kertovat hengellisestä kriisistä kirkon sisällä, mikä on muhinut jo pitkään. Eräs suuri vaikuttaja tässä prosessissa on ollut Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen, jonka jälki näkyy monen pappispolven työssä ja elämässä niin, että hirvittää. Vanhemmat ikäluokat ovat kuitenkin tottuneet elämään nykyistä vakaimmissa oloissa ja niiden kristillinen identiteetti on ehkä paremmin kestänyt kirkon silmäätekevien tempoilua sinne tänne.

1990-luvun laman aikana tai sen jälkeen syntyneiden sukupolvi sensijaan kokee kirkon entistä(kin) vieraammaksi. Kun entiset isoset ja seurakuntanuoret ovat 20-30v. nuoria aikuisia, he ovat jo suurin kirkosta eroava ikäryhmä. Kirkollinen markkinointikoneisto on jokseenkin täydellisesti sössinyt tilanteen, jossa joillakin paikkakunnilla liki 70% ikäluokasta on mukana seurakunnan isostoiminnassa, mutta kymmenkunta vuotta myöhemmin juuri näillä samoilla tyypeillä on vaikeuksia sitoutua kirkkoon, joka on periaatteessa valmis taipumaan vaikka minkälaiseen akrobatiaan ihmisiä miellyttääkseen. Teologia ei tässä leikissä ole ennenkään tuottanut ongelmia, eikä tuota nytkään, vaan sitä voidaan taivutella melkein millaisiin viritelmiin hyvänsä.

Tämä kehitys näkyy hyvin myös siinä, miten ja kenen toimesta esim. herätyskristittyjen nuorten raamattupiireissä tehtävät Raamatun tulkinnat muodostuvat. Tätä aihepiiriä syväluotaava fil. tri Riikka Nissin suomen kielen tohtorinväitöskirja "Totuuden jäljillä. Tekstin tulkinta nuorten aikuisten raamattupiirikeskusteluissa" tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 11.12.2010. Tutkimuksen aineistona on ollut Suomen Evankelisluterilaisen Koululais- ja Opiskelijalähetyksen sekä Evankelisten Opiskelijoiden järjestämiä raamattupiirejä. Sen johtopäätökset saattavat kyllä kirkon nykyjohdon pelotteluaseena käyttämän "fundamentalismin" näyttämään vahvasti liioiteltulta. Herätysliikkeisiin sitoutuneiden nuorten aikuisten raamattupiirit kun eivät suinkaan ole ristiriidattomia yhden ainoan totuuden kerhoja, vaan niissä keskustellaan Raamatun teksteistä sangen monipuolisesti.

Kysymys siitä, kenellä on oikeus tehdä oma tulkinta oikeaksi pyhäksi mielletystä tekstistä on muuttunut myöhäismodernimpaan suuntaan. Kun keskustelussa esimerkiksi otetaan puheeksi uusi tekstikohta, osoitetaan se ensin tulkinnallisesti epäselväksi ja ristiriitaiseksi. Tällainen keskustelunavaus kutsuu sitten toisia osallistujia ratkomaan esiin nostettua ongelmaa, jolloin tulkintatyöstä tulee yhteinen.

Kukaan osanottajista ei siis enää tulkitsekaan tekstiä yksin, vaan kaikki mukanaolevat saavat mahdollisuuden yhtyä tekstin merkityksen koostamiseen. Esittämiään näkemyksiä nämä herätyskristityt nuoret eivät perustele ensisijaisesti raamatunviittauksilla tai muilla auktoritatiivisilla lähteillä, vaan esimerkiksi tekstin kertomusten mahdollistamilla arkisillakin päättelyketjuilla.

Nissin väitöskirjassaan saamat tulokset saattavat kyllä kertoa laajemmastakin uskonnollisen viestintäkulttuurin muutoksesta. Raamattupiirien nuoret aikuiset eivät enää tyydy valmiina tarjoiltuun tietoon, vaan he haluavat hakea tekstistä tulkinnallisia haasteita ja ratkoa niitä itse. Ajattelu kulkee niin, että erimielisyys ei ole ongelma, vaan se tuottaa uusia näkökulmia. Nuorten aikuisten raamattupiirit eivät ole keskusteluina yksimielisiä, vaan tekstin tulkinta synnyttää runsaasti eriäviä näkemyksiä. Kilpailevien tulkintojen esittäminen näissä tilanteissa nähdään tärkeänä, jopa välttämättömänä. Erimielisyydet tuovat keskusteluun uusia näkökulmia ja mahdollistavat tekstin monipuolisen ja syvällisen käsittelyn.

Ehkä kirkon nykyjohdolla olisi paljonkin opittavaa näiltä viidesläisiltä ja evankelisilta nuorilta. Sen verran voimakkaana elää toisentyyppinen fundamentalismi heidän (so. kirkon johdon) omassa keskuudessaan. Kun kirkollinen raamatunselitys hajoaa omaan tulkinnalliseen mahdottomuuteensa ja oikean hengellisyyden puutteeseensa, ei sanaa enää tulkitsekaan ex cathedra-yksinoikeudella koulutettu teologi, vaan kuka hyvänsä "maallikko".

Näin kirkollisen toisinajattelijan Anssi Simojoen jo v. 1993 profeetallisesti esittämä ajatus siitä, että "on tullut aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirje" on toteutunut. Tämä siksi "koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta." (Paimenkirje, s. 15)

Tarvitaanko suosituskirjettä?

Tänä aamuna lukiessani toista kirjettä korinttilaisille törmäsin taas kerran kysymykseen suosituskirjeestä. Paavali nimittäin kirjoittaa:

"Alammeko jälleen suositella itseämme? Tarvitsemmeko mekin teitä varten tai teiltä suosituskirjeitä niin kuin eräät muut?" (3:1)

Aina silloin tällöin sitä törmää ihmisiin, jotka korostavat sitä, etteivät he tarvitse mitään suosituskirjeitä keneltäkään. Heillä kun on suora kutsu Herralta. Useimmiten nämä ihmiset ovat a) ajattelemattomia, b) hyväuskoisia tai c) häikäilemättömiä. Oli loppuarvio heistä mikä hyvänsä, niin viesti kaikilla on sama: "me emme tarvitse mitään inhimillisiä suosituskirjeitä, vaan kutsu Jumalalta riittää".

Kaunis ajatus. Niin, ja erityisen hengelliseltä kuulostava myöskin. Mutta onko asia ihan näin? Mitä Paavali itse asiassa sanoo tuossa kohdassa?

Ensinnäkin on huomattava, kenelle Paavali kirjoittaa? Korinttilaisille uskoville, joiden kristillinen paikallisseurakunta on syntynyt hänen (so. Paavalin) itsensä palvelutyön tuloksena. Sen tähden hän kirjoittaakin: "niin kuin eräät muut".

Jatkossa Paavali viittaa juuri tähän seikkaan: "te itse olette meidän suosituskirjeemme, joka on kirjoitettu meidän sydämiimme kaikkien ihmisten nähtäväksi ja luettavaksi." (3:2) Se, jolla on tällaiset näytöt, ei varmasti tarvitse suosituskirjeitä suhteessa näihin ihmisiin.

Älkäämme siis, hyvät ihmiset, enää enempää syyllistykö tällaiseen hengellisen elämän lastentautiin eli jonkin jakeen repäisemiseen pois asiayhteydestään.

Se taas, joka sanoo olevansa Herran "suoraan kutsuma" (so. apostoli, profeetta tmv.), niin osoittakoon sen työnsä hedelmällä. (Tästä on kyllä olemassa selvät apostoliset kriteerit olemassa: esim. Room. 15:18-21, 1.Tess. 1:4-5 ja Hepr. 2:3-4.)Joka näin kykenee tekemään, palaa itsekin kuitenkin aina Jumalan seurakunnan todellisuuteen. Herran Hengen toiminta ei ole "villiä metsäläisyyttä", vaan rakentaa aina Kristuksen seurakuntaa.

Löydämme esimerkkejä suosituskirjeistä kyllä Uudesta testamentista. Esim. Apostolien tekojen 18. luvusta luemme, että "kun Apollos sitten halusi lähteä Akhaiaan, veljet kannustivat häntä ja kirjoittivat opetuslapsille, että nämä ottaisivat hänet suopeasti vastaan. Akhaiaan saavuttuaan hän Jumalan armosta oli suureksi avuksi uskoville".

Myös Paavali itse suositteli oman tallinsa kasvatteja seurakunnille: esim. Timoteusta (1.Kor. 4:16-17, Fil. 2:20, 21) ja Tykikosta (Kol. 4:7-8). Usein itsetehdyn apostolin tunnusmerkki onkin se, ettei hän alistu kenenkään suosittelemaksi (tai sitten hänellä ei olekaan ketään, joka voisi häntä suositella). Mutta uusitestamentillisen laadun tae on aina opetuslapseuttaminen ja mentorointi.

Samalla tavoin kysyy nöyryyttä tarkistaa taustoja, ottaa selvää asioista ja kysyä näkemystä, neuvoa ja mielipidettä sellaiseltakin Herran omalta, joka opillisesti saattaa istua minusta katsoen pöydän toisessa reunassa. Joskus juuri tällainen näkemys voi kuitenkin olla kaikkein terävin ja selvänäköisin ja siten omalta kannaltani rakentavin.

Hyvä huomio

"Tanssivatko kadetit tulevaisuudessa?" kysytään tässä blogissa. Käykääpä lukaisemassa.

Kaksi jumala- ja todellisuuskuvaa

Viimeisimmässä Näky-lehdessä (6/2010) Peter Hackzell kirjoittaa hengellisestä näkökyvystä ja henkien koettelemisesta 1.Joh. 4:1-3:n periaatteen mukaisesti.

Kysymykset
- Jeesuksen jumaluudesta
- Hänen syntymisestään ihmiseksi
- Hänen kuolemastaan Golgatalla
- ja Hänen ruumiillisesta ylösnousemuksestaan
ovat kriteerejä*, joiden perusteella kuka tahansa voi arvioida onko jokin kirjoitus, opetus, julistus tai profetia Pyhän Hengen inspiroima vai ei. Voimme näin siis myös arvioida kaiken tuon em. takana olevan hengellisen todellisuuden laatua ja alkuperää.

Tässä kohtaa on hyvä myös erikseen korostaa Jeesuksen ruumiillisuutta: Hänen syntymänsä, elämänsä , kuolemansa ja ennen kaikkea Hänen ylösnousemuksensa ovat Raamatun mukaan selvästi ruumiillisia asioita ja tapahtumia. Ne ovat fyysisesti historiassa, ajassa ja paikassa tapahtuneita ja siten verifioitavissa.

Miksi kysymys nimenomaan Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta on meille niin oleellisen tärkeä?

Kun Johannes kirjoitti ensimmäisen kirjeensä (vrt. em. 1.Joh. 4. luvun alku), hän tietoisesti hyökkäsi jo hänen omana aikanaan esiintynyttä gnostilaista harhaoppia vastaan. Tämän opetuksen mukaan kaikki aineellinen ja ruumiillinen on alempiarvoista korkeamman "hengellisen" rinnalla. Fyysinen keho ja ruumiillisuus olivat tuon ajattelun mukaan vähempiarvoista, jopa saastaista. Tämä taas johti kaiken ruumiillisuuden ja muutenkin aineellisuuden joko torjumiseen epäpuhtaana (ns. asketistinen gnostilaisuus) tai sitten pitämiseen merkityksettömänä (ns. libertinistinen gnostilaisuus), jolloin oli aivan sama miten elettiin käytännössä esim. seksuaalisella elämänalueella. "Henki" oli tärkein ja ruumis vain sielun vankila. (Olen aiemmin puuttunut tähän problematiikkaan täällä.)

Niinpä kunnon rivignostikolle oli kauhistus ajatella Voidellun (kr. Khristos) ensinnäkään kuolleen oikeasti ruumiillisesti ja toiseksi nousseen kuolleista myös ruumiillisesti. Samantapaiseen ajatteluun törmäämme tänään usein new age´n piirissä. Järkyttävintä on törmätä tällaiseen (tai ainakin sitä sivuavaan) ajatteluun jopa kristittyjen piirissä: ristiinnaulittu Kristus nähdään tappion symbolina ja koko kärsimyshistoria halutaan ikäänkuin sivuuttaa. Ehkä tässä kohtaa on hyvä muistuttaa Paavalin ajatuksenjuoksusta 1.Korinttilaiskirjeen 2. luvun alussa: "minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna".

Joka tapauksessa tällaisen "ruumiillisuuteen" kompastumisen takana on laajempi teologinen probleema, nimittäin kysymys kahdesta toisilleen vastakkaisesta jumalakuvasta, joihin yllättävissäkin yhteyksissä tänään törmää.


Toisaalta meillä on raamatullisen kristinuskon jumalakuva:


Kolmiyhteinen Luoja Jumala
___________________________________________________________

Luotu maailma, näkyväinen ja näkymätön, joka sisältää hengellisyyden ja yliluonnollisuuden sekä myös siihen liittyvän kokemuksellisuuden, mutta myös ruumiillisuuden ja ruumiillisen työn tekemisen

-------
Sen jälkeen kun meidän Mestarimme syntyi nykyajan mittapuun mukaan ankeissa oloissa Betlehemissä, varttui puusepän poikana ja työskenteli yrittäjämäsesti oman aikansa rakennustöissä, mikään työ ei ole enää "vain" maallista työtä, vaan Jumalaa palvellaan kaikilla elämänalueilla. Hän oli sama Jumalan Poika niin työelämässä kuin Vuorisaarna pitäessään tai riivaajia ulosajaessaan.
-------


Sitten monin paikoin länsimaissakin on vallalla gnostilainen jumalakuva:


Luoja Jumala,
mutta myös hengellisyys, yliluonnollisuus sekä siihen liittyvä kokemuksellisuus
__________________________________________________________

Luotu maallinen elämä, joka on yllä mainittua vähäisempi merkitykseltään, jopa epäpuhdas ja saastainen, sisältäen mm. kaiken ruumiillisuuden ja ruumiillisen työn tekemisen jne.


Tavoitellessamme ns. korkeampaa hengellisyyttä meidän on ymmärrettävä nämä kaksi ajassamme vaikuttavaa jumalakuvaa ja niiden välinen jännite. Ne ovat toisilleen vastakkaisia ja yhteen sovittamattomia. Ne heijastuvat siihen, miten ja millaisena näemme todellisuuden ja millainen on maailmankatsomuksemme. Näiden katsomusvalintojen vaikutukset siirtyvät myös arkipäivän elämäämme ja arvovalintoihin ja käytäntöihimme perheessä, ihmissuhteissa, ammatinvalinnassa, työelämässä ja seurakunnassa.



PS. Ai niin, by the way... Kuinkahan moni piispa tai muu teologi läpäisi em. kriteerit*? Tuli vaan mieleeni.