Viimeisimmässä Perusta-lehdessä turkulainen psykoterapeutti Hannu Muilu kirjoittaa osuvasti:"Ollaanpa Luther-säätiöstä mitä mieltä tahansa, se ei ole valinnut helppoa tietä. Sen toiminnassa toteutuu myös yksi Lutherin todellisen kirkon tuntomerkeistä: ristin kantaminen ja vaino. On asetettu oma hyvinvointi, talous ja maine konkreettisesti alttiiksi kuuliaisuudessa Jumalan sanaa kohtaan, niin kuin se on ymmärretty." (Perusta 6/2010, s. 316)
Muilun mukaan sana "vaino" on länsimaisessa tilanteessa käsitetty väärin. Vaino tarkoittaa ennen kaikkea vihollisen painostusta kristityn mieltä vastaan. Tätä voidaan kokea - ilman mitään pahoinpitelyjä tai vankileirejä - tavallisessa arjessa, työ- ja opiskelupaikoilla jne.
Uudessa tilanteessa tällainen Muilun kuvaama vaino tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä kohdistumaan myös niihin herätyskristittyihin piireihin, jotka tähän asti ovat saaneet elää rauhassa kirkollisen suvaitsevaisuuden sateenvarjon alla. Luterilaisen Opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteeri Jussi Miettinen peräänkuulutti em. Arkki-lehden pääkirjoituksessaan kirkollisen herätysliikerintaman yhteistyötä, mutta se ei enää riitä. Me olemme uskovina kaikki samassa veneessä, sitä eivät kaikki vain vielä huomaa.
Tosiasiassa tarvitaan kipeästi Raamatulle uskollisten kristittyjen yhteistä rintamaa yli kaikkien tunnustuskuntarajojen. Nykyisessä kulttuurisessa tilanteessamme perinteiset tunnustuskunnat ovat auttamatta tulleet tiensä päähän. Ne ovat osoittautuneet huonosti toimiviksi, liian ahtaiksi Jumalan Hengen pidempään viihtyä niiden piirissä ja yksityisen uskovan hengenelämää pahasti rajoittaviksi. Tulevaisuutta ajatellen meidän tulee rakentaa niiden tilalle jotain luovempaa, innovatiivisempaa ja verkostomaisempaa, joka kykenee joustavammin toimimaan uudessa tilanteessa.
Paljon puhuttu yhteisöllisyys ja ns. jumalanpalvelusyhteisöt voivat olla askel oikeaan suuntaan. Tosin valitettavan usein aliarvioidaan yhteisöjen luonnollinen voima pysyä koossa ja säilyttää reviirinsä. Esim. jonkun kirkollisen organisaation piirissä esiintyvä uudistustoiminta voi olla merkki sen halusta uudistua. Mutta yhtä hyvin tällaisen "vaihtoehtopuskurin" ja "uskonnollisen iskunvaimentimen" tosiasiallisena tarkoituksena voikin olla juuri pyrkimys torjua muutospaineet. Organisatorisilta lainalaisuuksiltaan olemassaolevat kirkkolaitokset eivät juurikaan eroa vaikkapa keskisuuresta kunnasta Keski-Suomessa.
Suurin ongelma jumalanpalvelusyhteisöissä, joita Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämäkin kesällä peräänkuulutti vaihtoehtona kirkosta lähtemiselle on siinä, etteivät ne itse asiassa tuo mitään uutta. Pahimmillaan niissä vain toistetaan ikivanhaa kirkollista "papit - maallikot"-peliä uudessa kontekstissa (jos aina siinäkään). Kun nimittäin tarkastellaan mallia "uusi yhteisö vanhojen rakenteiden sisällä", niin löydämme tietynlaista vastaavuutta näiden kahden välillä.
Luterilaisen kirkon alakulttuurit, kuten Nokia Missio, Luther-säätiö, Hengen uudistus kirkossamme, Effata ja New Wine toimivat suhteessa kirkolliseen emokulttuuriin ratkaisuyrityksinä sen ongelmiin, ristiriitoihin ja uhkatekijöihin. Kuitenkaan missään näissä ei kajota itse peruskysymykseen eli seurakunnan malliin ja sen rakenteisiin. Hyvin suurelta osin tämä johtuu käytännöllisistä syistä ("kirkossa on hyvä toimia, kun on valmiit puitteet"), joskus myös ihan mukavuudenhalusta.
Maallistumiseen, relativismiin tai teologiseen liberalisoitumiseen reagoidaan joko karismaattisella vastakulttuurilla (Nokia Missio) tai puhdasoppisella käänteiskulttuurilla (Luther-säätiö). Vastaavasti historiansa alussa esim. Vapaakirkko on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta olla paranneltu versio luterilaisesta kirkosta (vrt. kysymys ehtoolliselle osallistujista). Tänään samanlainen kehitys on nähtävissä suomalaisen helluntailaisuuden piirissä, kun perinteinen helluntaiväki ottaa etäisyyttä Helluntaikirkkoon. Siinäkin pyrkimyksenä on olla helluntailaisempi kuin (oletetusti) "kylmällä paikalla" elävä emokirkko.
Yhteistä kaikille näille esimerkeille on nähdäkseni se, että peruskäsitys seurakunnasta ei ole muuttunut mihinkään. Perimmältään tämä (ekklesiologinen probleema eli näkemys seurakunnan mallista ja rakenteesta käytännössä) estää myös yhteisöllisyyden aidon toteutumisen niiden piirissä.
Keskustelin uskovan ev.lut.papin kanssa Suomen ja pohjoismaiden hengellisestä tilanteesta. Kerroin näkemykseni, että täällä kehitys näyttää menevän samaa latua kuin Kiinassa siinä mielessä, että muodostuu täkäläinen "Kolmen itsen kirkko", joka on ainoa yhteiskunnan hyväksymä kristillisyyden muoto. Elävä kristillisyys löytyy sen ulkopuolelta ja sitä vainotaan sanan laajassa merkityksessä. Hänen näkemyksensä oli yllätyksekseni samanlainen.
ReplyDeleteKari K