Mistä löytyy etujoukko?

Kun seuraa maamme hengellistä tilannetta ei voi välttyä ajatukselta, että karaistuneimmat yksittäiset kristityt taitavat nykyään löytyä kirkon sisäpuolelta.

Yllättävää, eikö totta? Ja lisäksi ah niin perin epäsovinnaista. Perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisille kristityille - ja nyt olen tietoisen itseironinen - on ollut hyvin mieluinen ajatus itsestään jonkinlaisena pyhien esikoisjoukkona seurakunnan ennallistamisprosessissa.

Kuitenkin kun tänä päivänä seuraa hengellistä liikehdintää maassamme, niin uskonsa takia kaikkein kovimmilla olevat kristityt löytyvät nimenomaan luterilaisen kirkon piiristä. Olen jo aiemmin viitannut Luther-säätiön tilanteeseen, jossa ollaan kovilla ja puristuksissa kirkollisen valtakulttuurin paineen taholta, kun halutaan pitää kiinni oikeaksi mielletyistä näkemyksistä. Tämä sanottuna ilman, että välttämättä mitenkään jaan näiden puhdasoppisten luterilaisten veljieni näkemyksiä.

Tosiasiassa kirkossa ei tänä päivänä tarvitse olla edes mitenkään "säätiöläinen", jotta joutuisi silmätikuksi ja vaikeuksiin. Tämän ilmapiirin muutoksen ovat monet minua viisaammatkin huomanneet. Kylmä fakta on se, että kirkossa täytyy tänä päivänä olla valmis maksamaan uskostaan hintaa.

Kun taas ajattelee ns. vapaita suuntia, niin tilanne on jotenkin kääntynyt päälaelleen. Yhteisöt, jotka aikaisemmin edustivat "lahkolaisuutta" ja jonkinlaista uhkaa tai ainakin vakavaa haastetta valtakirkolle ja sen edustamalle kristillisyyden näkemykselle, ovatkin nyt itse voimakkaasti kirkollistuneet ja menettäneet aiemman protestiliikkeen luonteensa. Niiden piirissä on suht helppo kulkea massan ja tunnevirran mukana, kokouksesta toiseen, sen suuremmin syvällisempiä ajattelematta.

Vastaavasti tietyt vanhat herätysliikkeet kirkon piirissä ovat - ehkä tieten (teologisten linjanvetojensa takia) tai tahtomattaan - joutuneet protestiliikkeen rooliin halutessaan pysyä uskollisina luovuttamattomina pitämilleen raamatullisille totuuksille ja arvoille. Tosin tähän joukkoon alkavat heränneet nyt odotetusti ottaa välimatkaa. Edes herätysliikkeen nimi ei enää kelpaa kirkolliselle valtavirralle. Ellen olisi kristitty, sanoisin, että nykymenon nähdessään kyllä Ukko-Paavo, Jonas Lagus ja Malmberg kääntyisivät haudassaan.

Mutta tämäkin detalji on hyvä merkki siitä ajan hengestä, jota useimmat sokeasti seuraavat. Tulevaisuus näyttää, miten aidon herätyskristillisyyden käy kirkon sisällä. Mikään ei tietenkään estä herätyksen ja virvoitusten aikojen ilmaantumista sinne tänne kirkon sisälle, mutta kirkon johdolta ne eivät luultavimmin enää hyväksyntää saa. Sen tähden ne taitavat toimia enemmän tai vähemmän laina-ajalla.

Mitä taas näihin alussa mainittuihin "perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisiin kristityihin" tulee, niin olen aiempaa yhä enemmän huolissani näissä piireissä ilmenevästä judaismista ja lakihenkisyydestä, toisaalta kylmän ulkokohtaisesta oikeaoppisuudesta ja toisaalta sellaisesta karismaattisesta hörhöilystä, jossa Raamatun ilmoitus sivuutetaan erilaisten sielun sisäisten liikahdusten perusteella.

Se, että eletään ja toimitaan tunnustuskuntien ulkopuolella ei tee kenestäkään vielä mitenkään raamatullista tai hengellistä. Päinvastaisia esimerkkejä on pelottavan paljon. Jos sanotaan, että ollaan jonkinlainen etujoukko, niin se täytyy osoittaa todeksi käytännössä.

Ja koko ajan on syytä muistaa, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Ylihengellisyyden ja hengellisen ylpeyden välinen ero kun on kuin veteen piirretty viiva.