Tuesday, December 21, 2010

Yhteenvetoa... osa IV

Kuten edellisessä postauksessa totesimme, Luther-säätiön tai Kansanlähetyksen jumalanpalvelusyhteisöt voidaan nähdä ratkaisuyrityksinä emoyhteisön eli ison kirkon ilmeisiin ongelmiin. Varsinkin ensin mainittu pyrkii olemaan nimenomaan opillisesti puhdas versio luterilaisesta kirkosta. Tämä juuri asettaa haasteen yhteisöllisyydelle. Oikean opin ja toisaalta ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen välinen tasapaino on iso kysymys yhteisölle kuin yhteisölle.

Siteeraamani Hannu Muilu kirjoittaa tästä hyvin Perustassa (6/2010, s. 317). Parhaimmillaan oikea oppi ja oikea teologia vapauttavat ihmisen ja vaikuttavat hengellistä kasvua hänessä. Pelkkään oikeaan oppiin keskittymällä ei kuitenkaan kyetä vaikuttamaan ihmisten elämään kokonaisvaltaisesti ja syvällisesti. Oikeaoppisuudesta voi myös tulla väärän vallankäytön väline, jolla ihmisiä kontrolloidaan ja manipuloidaan. Vastaavasti esim. yhteisön huono ilmapiiri ja ongelmat ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa vaietaan kuoliaaksi ja peitellään hautaan hengellisin korulausein.

Oikeaa oppia korostavat yhteisöt keskittyvät siis helposti tähän erityisosaamiseensa muiden hengellisen elämänalueiden kustannuksella. Aikaa myöten tämä johtaa yksipuolisuuteen korostuksissa ja painotuksissa, joka taas vetää puoleensa vain tietyn tyyppisiä ja samoilla tavoin orientoituneita ihmisiä. Valtaosa maamme hengellisen kentän pirstaloitumisesta on tapahtunut juuri tältä pohjalta, oli sitten kyseessä kaste, ylistys, raha, lopun ajat, Israel tai jokin muu painotus. Näin hengellinen yhteisö voi asettaa itse itselleen rajat, joita se ei voi enää itse ylittää. Paradoksaalista tässä on se, että ei sitä rajaa saisi sitten mikään muukaan yhteisö ylittää.

Kun ajatellaan kaikkea sitä armolahjojen, karismojen rikkautta, jonka Herra on seurakunnalleen tarkoittanut, niin sitä ei voida saavuttaa ilman avoimuutta Pyhän Hengen kaikille raamatullisille ilmenemismuodoille. Jo pelkästään tämä tosiasia haastaa perinteisen seurakunnan tavan toimia. Esim. perinteisellä seurakuntapastorilla on sekä suuri valta että ilmeinen kiusaus määritellä todellisuutta pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Tavallisesti tätä on pidetty Jumalan pastorille antamana näkynä taivaasta, vaikka kyse saattaa olla inhimillisestä rajoittuneisuudesta. Käytännössä tämä johtaa kuitenkin siihen, että seurakunnassa ilmenee pääasiassa vain sellaista hengenelämää, jota pastori itsekin tavoittelee. Vastaavasti sellainen spiritualiteetti, joka ei sovi pastorin näkyyn ja jota hän ei rohkaise, sammuu tai kanavoituu jonnekin muualle.

Mielestäni jo tämä pieni esimerkki kertoo meille hyvin sen, miksi emme löydä uusitestamentillisesta seurakunnasta yksijohtajuusmallia, vaan sen johtajuus on aina lähtökohtaisesti kollektiivista ja luonteeltaan valtuuttavaa. Seurakunnassa on aina useita vanhimpia ja sitä kautta myös eri karismojen rikkaus pääsee toteutumaan seurakunnassa käytännössä. Jumala on tarkoittanut koko täyteytensä asumaan seurakunnassa, eikä pirstoitumaan eri katuosoitteisiin samalla paikkakunnalla.

Yhteisö, jossa korostetaan voimakkaasti oikeaa oppia tai hyvää raamatunopetuksesta, johtaa helposti pastorikeskeiseen passivoitumiseen, jossa pastori perehtyy Sanaan, soveltaa sitä käytäntöön, rukoilee ja loppupelissä jopa uskoo minun, seurakuntalaiseni puolestani. Tällöin ei vapaissa suunnissakaan olla kovin kaukana Luther-säätiön mallista, jossa itse papinvirkakin on yksi armonvälineistä, sakramenteista, joiden kautta Jumala toimii ja joissa Jumala ilmestyy. Vastaavasti ns. maallikoiden tehtävät rajoittuvat seurakunnassa pakostakin vain käytännölliseen palveluun, kuten esim. kolehdin kantamiseen, styrkkareiden roudaamiseen, kättelyyn kirkon ovella ja kahvin keittämiseen.

Vastaavasti yhteisöissä, joissa on vahvoja esirukoilijoita, kahvilaevankelistoja, nettiapologeettoja, ylistyksenjohtajia tai profeetallisia näkijöitä, paimenen (lat. pastor) kutsulla ja opettajan lahjalla varustettu joutuu tunnustamaan, että muilla seurakunnassa onkin ylivertaisia armoituksia häneen nähden. Tästä taas seuraa se, että vaikka hän olisikin kaitsija (kr. episkopos) seurakunnassa, hän on hyvin riippuvainen näistä muista. Kukaan ei siis olekaan seurakunnassa korvaamaton - ellei sitten jokainen ole. Näin siis Jumalan suuri salaisuus on seurakunta, emmekä me vielä ole nähneet sen tulevan kaikessa voimassaan ja täyteydessään.

No comments:

Post a Comment