Apostoli ja apostolisesti suuntautunut - Jatkoa apostoliseen keskusteluun

Seuraava pohjautuu erään ystäväni joitain vuosia sitten lähettämään sähköpostiin, kun kävimme nettikeskustelua apostolisuudesta. Heitän tämän editoidun version tähän yhteisesti arvioitavaksi. (Eikö olekin muuten hyvä huomata, että jotain liikettä on ollut tällä rintamalla aiemminkin.,,)

Apostoli on lähettiläs. Se on kreikankielisen sanan merkitys tässä yhteydessä.

Apostolin esikuva apostolina on Jeesus itse: "Niinkuin Isä on
lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." (Joh 20:21) Jeesus on
apostolin lähettäjä - normaalisti seurakunnan kautta.

Apostolien tehtävä on ytimessään: "Menkää siis kaikkeen maailmaan ja
tehkää kaikki kansat/heimot (minun) opetuslapsikseni." (Matt 28:19).

Apostolien tehtävä on karkeasti kaksijakoinen: synnyttää uskoa ja
kuuliaisuutta eli "uskon kuuliaisuutta" (Room 1:5). Sama tulee esille apostoleille annetun lähetystehtävän kahdessa osassa: "kastamalla heitä ... ja opettamalla heitä ..." (Matt 28:19-20).

Apostolien työnkuva sisältää sanoja (julistusta ja
opetusta), tekoja (esikuvaa ja toimintaa) sekä voimaa
(ilmestystä ja ihmeitä) (Room 15:17-21) tai toisesta näkökulmasta
rukousta ja sanan (=ilosanoman) palvelusta (Apt 6:4).

Apostoli on Jumalan palvelija. Apostoli ei etsi omaa kunniaansa, ei
rakenna omaa valtakuntaansa tai toisten ihmisten valtakuntia (kuten
tunnustuskuntia) (1Kor 3:1-10).

Apostoli toimii tietyn kansan tai kansojen alueella (juutalaisten,
pakanoiden, suomalaisten) (Gal 2:6-7). Kyseinen kansa tai kansat ovat
erityisellä tavalla hänen sydämellään.

Apostolien tehtävä on kokonaisvaltainen - se sisältää elementtejä
evankelistan, opettajan, paimenen ja profeetan työstä. Apostolien
tehtävään kuuluu kokonaisvastuu ja valtuutus, joka on vastaavasti
laajempi kuin muiden varustajien. (Ks. Ef. 4:11s.)

Apostolien sydämen asenne seurakuntaan ja toisiin varustajiin on
kuitenkin palvelijan tai orjan, ei isännän tai käskijän (Luuk 22:25-26).
Toisaalta asenne on myös isällinen tai äidillinen (Gal 4:19).

Apostolin auktoriteetti ei tule virallisesta asemasta tai nimikkeestä
organisaatiossa, vaan perustuu suhteeseen, luottamukseen ja kunnioitukseen.

Apostolisesti suuntautunut uskova on apostolin tehtävän kutsuttu (Apt
9:15) tai lähetetty (Apt 13:2). Yllä oleva lista kuvaa apostolisesti
suuntautuneen ihmisen tehtävää, asennetta yms., vaikka häntä ei (vielä)
olisi lähetettykään täysipainoisesti tehtäväänsä.

Luulisin, että apostolin kutsua ei aina seuraa kokoaikainen apostolin
tehtävä (toisin kuin Wolfgang Simson opettaa). Arvelen, että Jumala
kutsuu ja käyttää myös osa-aikaisia teltantekijä-apostoleja ja toisaalta
käyttää myös "koulutusvaiheessa" olevia "puuseppiä" (jollainen itsekin
ajattelen olevani).

Apostolisesta kokoontumisesta

Sellainen nimittäin pidettiin Siikaniemen kurssikeskuksessa Hollolassa tänään. Meitä oli vajaat nelisenkymmentä ihmistä eri puolilta Suomea miettimässä tilannettamme Suomessa ja raamatullisen seurakuntamallin esille tulemista maassamme. Michael Howard oli eräs alustajista ja hänen teemansa "Ulos katkeruudesta" pohjalta muutama ajatus.

Michael puhui katkeruudesta vapautumisesta suhteessa aiempiin yhteisöihimme ja niiden ihmisiä manipuloiviin ja kontrolloiviin rakenteisiin. Katkeruuden juuresta vapautuminen liittyy nimittäin oleellisesti vanhasta poisoppimisen problematiikkaan, joka on monien kotiseurakuntien ajankohtainen kysymys - varsinkin niiden kotiseurakuntien, joissa valtaosa jäsenistä tulee vanhojjen kirkkokuntien perinteisistä seurakunnista.

Mikäli tätä oikeanlaista poisoppimista ei nimittäin tapahdu, niin ollaan tuomittuja toistamaan entisiä virheitä, nyt vain uudessa kontekstissa. Se ei riitä, että aletaan kokoontua jonkun olohuoneessa ja sitten puhua kotiseurakunnasta. Voi olla, että silloin edelleen pyöritetään vanhaa, perinteistä kokousrumbaa, mutta uudessa ympäristössä. Pahimmassa tapauksessa uskonnollisuus on vielä hirveämpää kuin aiemmassa yhteisössä.

Jos näin käy, niin mikä silloin on muuttunut? Mikä on ero entiseen? Todellisuudessa mikään ei olekaan muuttunut, mutta on syntynyt vain yksi uusi kuppikunta lisää. Ja tämä uusi kuppikunta suhtautuu yhtä epäraamatullisen diskriminoivalla tavalla muihin yhteisöihin, kuin muutkin ennen sitä. Pahinta laatua oleva lahko on sellainen, joka sanoo olevansa "Kristuksen puolta" erotukseksi muista ja tästä ylihengellisyydestään käsin tuomitsee muut. (Ks. 1.Kor. 1:12.)

Totuus on se, että koko kovalevy on uusittava. Ajattelutavan on muututtava. On ymmärrettävä oikein seurakunnan orgaaninen luonne: se, että kyse on Kristuksen ruumiista, jossa me elämme, liikumme ja olemme 24/7. Emme siis käy seurakunnassa, vaan olemme osa sitä. Kun Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että kun me tulemme yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavana. Tämän juuri täytyy tulla lihaksi. (Ks. 1.Kor. 14:26.)

Tässä kohtaa astuu kuvaan mukaan katkeruudesta vapautuminen. Meidän on annettava Jumalan käsitellä meitä tässä suhteessa. Itse ajattelen tämän anteeksiantamisen ja vapautumisen prosessin tuloksena syntyvän tilanteen, jossa vallitsee tasapaino kahden asian välillä. Toisaalta sanon ääneen sen, etten enää rukoile perinteisten kirkkokuntien puolesta. En näe siinä mitään mieltä, enkä tahdo haaskata aikaani enkä energiaani enää siihen. Siunaan ja rakastan kyllä kaikkia Jumalan omia noiden laitosten piirissä, mutta se on eri asia.

Asian toinen puoli on se, että en myöskään taistele mitenkään niitä vastaan, koska sekin on turhaa. Se ei johda mihinkään, vaan on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Käytännössä tämä tasapaino näiden kahden asian välillä näkyy siinä, että voin sopia ja antaa anteeksi asiat jonkun pastorin tmv. henkilön kanssa näiden kirkkokuntien piiristä. Samalla minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että näkemyserot asiatasolla eivät ole muuttuneet mihinkään.

Tässä jännitteessä on sitten vain suostuttava elämään, antamaan anteeksi ja rakastamaan. On hyväksyttävä se, että me ollaan vaiheessa tässä kohtaa...

Apostoliudesta vielä...

Kysymys apostoliudesta on pohtimisen arvoinen sekä oikean käytännön tunnistamiseksi että väärien mallien torjumiseksi. Edellisen kirjoitukseni kommenteista poimin muutamia pääpointteja, jotka tiivistin kolmeen pääkohtaan. Ehkä niissä on evästä hedelmällisiin jatkokeskusteluihinkin.


Apostolien koettelu

Apostolien ensisijainen koetteleminen tapahtuu sen seurakunnan keskellä, josta hänet lähetetään työhön. Arviointi ja palaute on tärkeää ja siinä on hyvä käyttää eri näkemyksiä omaavia ihmisiä, eikä vain omaa samanmielisten ryhmäänsä.

Käytännön kysymyksiä:
- Miten sitten on suhtauduttava esim. Paavalin itsensä antamiin vinkkeihin apostolintoimensa oikeellisuudesta? Ks. Room. 15:18-19 ja 2.Kor. 12:12, mutta myös Hepr. 2:3-4.
- Mitä Paavali itse antaa merkiksi oman apostoliutensa aitoudesta?
- Entä ne "Jumalan valtakunnan työntekijän luontaisedut", joista Paavali puhuu 1.Kor. 4:9:ssä, 2.Kor. 6:3-10:ssä ja 11:24-29:ssä?


Apostolin status

He eivät markkinoi itseään Jumalan miehinä tai naisina, vaan ovat sitä käytännössä. Apostolin ei siis tarvitse itse sanoa olevansa apostoli, vaan se tulee ilmi hänen palvelustyönsä kautta, kun hän tekee sitä, mihin on kutsuttu. Kun tuon kutsun aitous on tunnistettavissa, rohkenee seurakunta lähettää hänet apostolina sinne, mihin Herran Henki häntä kuljettaa.

Apostolilla on Jumalan lähettiläänä samat huolenaiheet kuin Hänellä. Olennaista ei ole, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai miksi häntä nimitetään, vaan se, että tekee Lähettäjänsä tahdon.

Oma kommentti tähän: tärkeämpää onkin siis lähettää joku, eikä nimittää häntä joksikin!


Apostolin suhde seurakuntaan

Kutsumukseen kasvetaan seurakuntayhteyden sisällä: apostolisuus kasvaa seurakunnan keskellä kunnes on valmis lähtemään ja välittämään tuota kasvua edelleen. Apostolisuus on siis kiinteää yhteyttä ja riippuvaisuutta paikallisseurakunnista.

Samalla apostolin tunnusmerkki on myös tietynlainen irrallisuus. Apostolit ovat usein oman tiensä kulkijoita. Heidän valjaisiinsa ei turvallisuushakuinen "normaali" kristitty helpolla istahda. Jumalan lähettämät naiset ja miehet menevät sinne, minne organisoidut missiot ja kirkkokuntien viikkotoiminta eivät koskaan ulotu.

Apostoli irtautuu seurakunnasta joka hänet lähettää, niin ettei seurakunnalla ole enää yksityisoikeutta apostolin työhön, eikä apostoli työssään edusta yksin tuota seurakuntaa. Apostoli ei sen jälkeen enää pyri hallitsemaan synnyttämäänsä seurakuntaa, vaan jättää sen Jumalan armon haltuun, Hänen valitsemiensa ja paikkakunnalle asetettujen vanhimpien paimennettavaksi.

Väärä apostoli pyrkii hallitsemaan seurakuntia ja on myös itse jonkun seurakunnan hallittavissa


Lopuksi

Paavali piti aika monessa tilanteessa parempana tehdä työtä omin käsin, kuin antautua uskovien kannatuksen varaan. Ks. esim. Apt. 18:3, 20:34, 1.Kor. 4:12, 1.Tess. 2:9 ja 2.Tess. 3:8.

Oliko kyseessä
a) olosuhteiden pakosta tehty väliaikainen ratkaisu
b) jokin hetkellinen hairahdus pois uskon näkökulmasta
c) vai tietoinen ratkaisu pysyä riippumattomana esim. oman opetuksensa suhteen?

Entä pitäisikö tätä mallia jopa opettaa tuleville vastuunkantajille?

Ovatko kaikki apostolit aitoja?

Haastava kysymys, eikö vain? Kun myönnän, että apostoleja edelleen on ja he toimivat Kristuksen ruumiin hyväksi, niin seuraava kysymys on tämä. Ovatko kaikki todella sitä, mitä sanovat olevansa? Millä perusteella he sanovat olevansa apostoleja - tai profeettoja tms. - ja millä perusteella voimme arvioida heidän palvelustehtäväänsä? Yhteisöllinen Jumalan äänen kuuleminen tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän on määriteltävä raamatulliset arviointiperusteet esim. apostoliudelle. Emme voi, emmekä saa olla tässä kohtaa vain yhden ihmisen näkemysten varassa, vaan meidän on toimittava kuten ruumis, toinen toistemme jäseninä.

Veljeni Pekka Sahimaa viittasi hiljattain kommentissaan niihin epäkohtiin, jotka hyvin kuvastavat tätä seurakuntaa vaivaavaa "poltetun maan syndroomaa": "Pelottavia ovat kertomukset niistä Suomessakin kehitteillä olevista apostolisen järjestyksen palauttamisyrityksistä, jotka perustuvat hierarkiseen nimittämisprosessiin, jonka jäljet johtavat amerikkalaiseen piispaan, joka on ylin. Apostolit ja profeetat nimittävät alapuolelleen hierarkiaan uutta jäsenistöä. Samalla kun hylätään olemassa oleva kirkkokuntapohjainen hierarkia, otetaan sama järjestelmä käyttöön uusilla Raamatusta poimituilla nimityksillä, mutta vanhalla sisällöllä."

Meille voi tulla ongelmaksi se, että vääriä malleja ja lieveilmiöitä on enemmän kuin aitoa tavaraa, jolloin helposti tulee kiusaus heittää "lapsi pesuveden mukana". 1970-luvun alussa arvioidessaan silloista karismaattista liikettä viidesläisen herätysliikkeen pääteologi Uuras Saarnivaara totesi, ettei se, että väärää rahaa on liikkeellä, tee tyhjäksi oikean rahan olemassaoloa. Sama periaate pätee edelleen.

Muistan joskus vuosituhannen vaihteessa Suomen Viikkolehdessä olleen Simo Lintisen artikkelisarjan, joka käsitteli uusapostolisuutta. (Suomen Viikkolehti, nrot 45, 46, 47 ja 50 v. 2000.) Vaikka Lintinen siinä hylkää apostolisuuden ilmentymisen nykyaikana kokonaan viittaamalla erilaisiin lieveilmiöihin, hän tuo esille samoja pointteja kuin Pekekin edellä.

Hän mainitsee yhtenä esimerkkinä uuden auktoriteettirakenteen, jossa valta yhteisössä keskittyy loppupelissä aina yhdelle henkilölle, joka on erityisellä tavalla Jumalan valitsema. (Tämä Lintisen esittämä kritiikki kuulostaa sinänsä yllättävältä, kun ajattelee sitä, että monissa hänen edustamansa Vapaakirkon seurakunnissa opetetaan ja toimitaan juuri näin.) Itse edustan näkemykseltäni sekä apostolisuutta että sitä, että tällainen yksijohtajuusmalli seurakunnassa on paitsi turmiollinen seurauksiltaan, myös ennen kaikkea epäraamatullinen. Johtajuus seurakunnassa on UT:ssa aina kollektiivista: vanhimmista, kaitsijoista ja paimenista puhutaan aina monikossa. Apostolisuudessa taas ei ole kysymys mistään "piispallisesta" auktoriteetista - niin kuin monet itseään "apostoleiksi" tituleeraavat väittävät olevan - vaan kiertävästä palvelutehtävästä seurakuntien rakentamiseksi ja uskovien varustamiseksi sekä uusille alueille menemisestä.

Toisena uusapostolisuuden piirteenä Lintinen näkee johtajien uuden koulutuksen. Perinteinen malli raamattukoulu/teologinen seminaari + jatko-opinnot "oikeesti" teologisessa tiedekunnassa (tai ulkomailla) kyseenalaistetaan. "Nyt johtajat nousevat omasta piiristä. Heitä koulutetaan seurakunnan yhteydessä suoraan "apostolien jalkojen juuressa" paikallisessa yhteydessä." Lintinen myöntääkin tämän toimivan joskus. Pääpointtina tässä kohtaa on tietysti se, että tämä nyt vain on UT:n malli. Tämän tähden meidän pitäisi paneutua juuri siihen, eikä noin vain ohittaa sitä jonain "varhaisena kirkkohistoriallisena vaiheena kirkon virkarakenteen kehityksessä". (Tästä puolesta on puhuttu blogissani aiemmin.) Oikeutettu kritiikki tulee esille kuitenkin siinä, että kyse näyttää usein olevan enemmänkin vallankaappauksesta kuin sisällön todellisesta muutoksesta: koulujen ohjelmat, oppilasrekrytointi ja jopa akateeminen vastaavuus ovat kuten ennen, vain paikat ja kouluttajat ovat vaihtuneet.

Eräs nykyapostolisuuden kipupiste, jota Lintinen ei mainitse ja johon (vieläkin) törmää, on johtajien opetusten, ratkaisujen ja linjausten arviointi- ja arvostelukielto. Tämä on joissakin "apostolisissa ministryissä" todellinen ongelma. Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että monissa yksi johtaja-mallin nimiin vannovissa uusissa, kirkkokuntiin sitoutumattomissa seurakunnissa kuin myös helluntai- tai vapaaseurakunnissa ilmenee ihan sama korostus ja inkvisitiota lähentelevä suhtautuminen kriitikkoihin - ja jopa rehellisiin kyseenalaistajiin yleensä. Tällä ei siis sinänsä ole välttämättä mitään tekemistä apostolisuuden kanssa.

Mutta oikeesti: voiko tai saako apostoliksi itseään kutsuvaa arvioida tai arvostella? Joskus tuntuu siltä, että juuri sitä pitäisikin tehdä - ihan "apostolin" itsensä tähden. Eräs ongelma on tietysti meissä kuuliaisissa ja direktiiviuskollisissa suomalaisissa, jotka joskus naurettavan helposti imaisemme itseemme jokaisen tänne ilmaantuvan amerikkalaisen "apostolin" tai "profeetan" jutut. Tällä kritiikittömyydellämme teemme itse asiassa karhunpalveluksen Jumalan ehkä todellisesti kutsumalle palvelijalle. Tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys, antautuminen uskonyhteyteen muiden kanssa ja alamaisuus Kristuksen ruumiissa voisivat pelastaa monen uraansa aloittelevan apostolinalun, kuin myös valtaansa harkitsemattomasti käyttävän virkapastorinkin.

Tässä kohtaa tietysti nousee esille sama juttu, mikä on todettu tämän blogin palstoilla joskus ennenkin: ei se, että joku henkiklö toteuttaa "ministryään" perinteisten kirkkokuntien ulkopuolella tee heistä mitenkään raamatullisempia. Tästä on ihan tarpeeksi käytännön esimerkkejä. Jos kirkollisten rakenteiden sisältä löydämme toisen ääripään, kuolleen kirjanoppineisuuden ja ulkokohtaisen uskonnollisuuden, niin niiden ulkopuolelta löydämme taas toisen ääripään eli tuulella käyvän hörhöilyn, jossa saarnamiehen oman pään tuotokset kävelevät mennen tullen yli Raamatun kirjoitetun sanan.

Ilmestyskirjassa Herra kehuu Efeson seurakuntaa siitä, ettei se ole sietänyt "pahoja ihmisiä", vaan se on yhteisöllisesti "koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja havainnut heidät valehtelijoiksi" (Ilm. 2:2). Tuona aikana oli siis liikkeellä erilaisia itseään apostoleiksi kutsuvia yrittäjiä ja heitä koettelemalla saatiin selville, etteivät he olleet sitä mitä sanoivat olevansa. Huomaa, että Herra kutsuu heitä "pahoiksi ihmisiksi". Tämän tekstikohdan valossa kyse ei siis ole mistään puolihuolimattomasta lipsautuksesta tai epäselvyydestä termeissä, vaan kyse on tietoisesta esiintymisestä jonain, jota ei ole. Kyse on siis vakavasta asiasta.


Kysymykseni siis kuuluu:

• Miten meidän tulisi koetella apostoleja?
  
• Mitä tällä koettelemisella tarkoitetaan?
  
• Mitä se olisi käytännössä?
  
• Mistä tunnistamme aidon tai epäaidon apostolin?
• Voimmeko löytää joitain yhteisiä arviointiperusteita?

Jos saamme näihin jotain toimivia ja relevantteja, raamatullisia perusteita, niin se helpottaa meitä myös aidon johtajuuden määrittelemisessä.

Virtanen, profeetta ja tv-jumalanpalvelus

Oloiselan vanhassa kivikirkossa oli tv-jumalanpalvelus sinä sunnuntaina ja Virtanen oli päättänyt vaimonsa kanssa mennä katsomaan tilannetta. Kun he saapuivat paikalle noin varttia ennen kirkonmenojen alkua, paikalla oli jo vilisemällä ihmisiä. Tämä ei ollut mitenkään normaalia. Yllätyksekseen Virtanen huomasi kirkkokansan keskuudessa monia paikkakunnan silmäätekeviä, julkkiksia ja kunnallispoliitikkoja, jotka hartaan näköisinä odottivat suoran lähetyksen alkamista.

- On se hienoa nähdä, kun uusia ihmisiä tulee kirkkoon... jos ei muuten niin teeveejumalanpalvelukseen. Virtanen mutisi vaimolleen kun he istuutuivat kirkonpenkiin.

- Mistäs sinä tiedät kun et ole täällä aikoihin käynyt? hänen vaimonsa tokaisi hymyillen.

- Niinpä... Virtanen mutisi vastaukseksi ja mietti, mikä nyt oli saanut hänet tänne tulemaan. Jokin sisäinen kaiherrus se oli ollut, mutta se ei ollut mitään kaipuuta vanhoihin, tuttuihin uskonnollisiin menoihin, vaan jotain ihan muuta.

Kirkonpenkit oli uusittu joitain vuosia sitten ruotsalaisella puuseppämestarilla, joka oli erikoistunut keskiaikaiseen tyyliin. Penkkejä katsellessaan Virtanen muisti paikallisten yrittäjien ja ammattiyhdistysväen kritisoineen paikallista kirkon johtoa siitä, ettei oltu hyödynnetty oman paikkakunnan ammattimiesten osaamista. Sitä Virtanen itsekin oli ihmetellyt. Kirkon johto oli perustellut ratkaisuaan "missiologisilla näkökohdilla, koska Ruotsi oli niin voimakkaan nopeasti sekularisoituva osa eurooppalaista kansojen yhteisöä".

Sitten kirkonmenot alkoivat saatuaan medialta luvan alkaa toteuttaa ikiaikaista tehtäväänsä. Virtanen tunnisti jumalanpalveluksen liturgiksi nuoren papin, jonka tiesi olevan uskossa ja kipuilevan oman kutsumuksensa kanssa hyvää vauhtia maallistuvassa kirkossa. Virtanen oli tavannut tämän nuoren papin jossain seurakunnallisessa saunaillassa, jossa oli paistetun makkaran ja saunakaljojen jälkeen pidetty kirkkovuoden teksteihin perustuva saunahartaus. Pappi oli jälkeen päin purkanut sydäntään Virtaselle kahdenkesken omaan tilanteeseensa liittyen ja valitellut huonoa työilmapiiriä kirkollisessa seurakunnassa. Oli työpaikkakiusaamista ja avioliittoja hajottaneita suhteita, "vanhakantaisesti" ajattelevien sortamista työvuoroissa ja muissa järjestelyissä jne.

- No, mitäs oot siellä, jos se tuntuu niin mahdottomalta. oli Virtanen vähän töksäyttäen todennut nuorelle papille. Hän vähän katui jälkikäteen kömpelyyttään, mutta oli toisaalta sitä mieltä, että jossain vaiheessa asioista täytyi uskaltaa puhua suoraan. Virtasen näkemyksen mukaan nyt oli jo menossa se "jokin vaihe". Sitäpaitsi Virtanen oli totaalisen kyllästynyt kirkon työntekijöiden ja maallikkoaktiivien jatkuvaan narinaan kirkon yhä synkkenevästä tilanteesta ja toisaalta ilmeisestä haluttomuudesta liikahtaa ulos mukavusvyöhykkeeltä.

Nuori papinalku oli tästä innostuneena pitänyt Virtaselle pitkähkön esitelmän kansankirkkolaitosjärjestelmän hyvistä puolista ja siunauksista kansaamme ajatellen. Sitten hän yllättäen aivan kuin kääntänytkin kelkkansa kokonaan ja alkanut paasata "postmodernisaation vaikutuksesta jälkiteollisen yhteiskunnan arvomaailmaan" ja "konstantinolaisen paradigman epärelevanttiudesta nykyisessä kulttuurisessa kontekstissa länsimaissa". Hän oli päättänyt paatoksellisen esitelmänsä viittaukseen progradutyöhönsä valtiokirkon pappienkoulutuslaitoksessa, joka oli käsitellyt "Lesslie Newbiginin näkemystä kristillisen keerygman vaikutusmahdollisuuksista jälkikristillisessä Euroopassa".

Loppujen lopuksi nuori teologi ei sitten itsekään enää tiennyt, mihin päin oltiin menossa ja missä hän itse oli. Virtanen tuumi itsekseen, että tämä oli varmaan sellainen tilanne, josta sanottiin, että "nyt ei kaikki inkkarit ole menossa samaan suuntaan". Mutta ei Virtanen ollut hennonut myöskään keskeyttää nuorempaa veljeään, koska niin paljon omaa itseään nuorempana hän näki tuossa nuoressa veljessä. Veljenään hän nimittäin piti tätä nuorta miestä. Hän tunnisti aidon Jumalan kutsun hänessä kaiken tuon teologisen pintasilauksen alla ja hän toivoi myöhemmin saavansa tilaisuuden viedä keskustelua syvemmälle nuoren papin kanssa.

Saarnavuorossa oli kirkkoherra Taivalsuo ja Virtanen muisti juuri samaisen korkeaotsaisen, hieman hajamielisen näköisen teologian tohtorin jossain radiohaastattelussa todeneen, että "ei sillä niin väliä ole, vaikka ei ketään kävisikään sunnuntaiaamun messussa, kunhan messu vain oikein toimitetaan ja kirkonkellot soivat luoden rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lähiympäristöönsä, niin se riittää". Nuoreen pappiin verrattuna Virtanen piti kirkkoherraa jotakuinkin menetettynä tapauksena, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

No, sitten kirkonmenojen myötä Virtasen kiusaantuneisuus lisääntyi ja hän rupesi jo miettimään, oliko ollut ihan harha-askel lähteä koko tv-jumalanpalvelukseen. Ei tämä tällainen hengellinen intuitio kuitenkaan niin kovin usein ollut häntä pettänyt. Kirkkoherran saarna oli ollut kolmannen vuosikerran tekstien edestakaisin kääntelyä tavoitteena löytää siitä tukea vähän itse kullekin hänen ajatteluunsa ja uskoonsa. Kirkkoherra oli päättänyt korkealla nuotilla pitämänsä saarnan sanoihin:

- Näin kirkon tehtävänä on tuoda toivoa jokaiselle ihmiselle, juuri hänen uskoonsa ja epäuskoonsa. Amen.

Virtasen oli tehnyt mieli huutaa aamenensa perään ihan siitä ilosta, että moinen monologi oli onnellisesti ohi, mutta muisti sitten vaimonsa vieressään kirkonpenkissä ja ajatteli ihan vain tätä ajatellen olla kunnolla. Sitten hän oli äkkiä tuntenut hengessään kummallista, selittämätöntä kutinaa ja yhtäkkiä hän oli ollut täysin valveilla ja mieli herkkänä skannaamaan hengen maailmoita. Musiikiesityksen aikana hän oli näet huomannut jonkun naisen siirtyneen varovasti kirkon keskilaivan pylvään taakse lähemmäs alttaria.

Hän tunnisti naisen Liisa Eriksoniksi, jonka hän tiesi Raamatun hyvin tuntevaksi, hartaaksi uskovaksi ja Herraa lähellä eläväksi profeetalliseksi esirukoilijaksi. He eivät tunteneet kovin hyvin toisiaan, mutta molemmat tiesivät toisensa ja tunnistivat toisissaan Jumalan Hengen kutsun. Siihen ei ollut tarvittu mitään sanoja, vaan yhteisymmärrys oli ollut luonteeltaan hengellistä ja näkymätöntä.

Virtanen tönäisi vaimoaan kevyesti kylkeen ja kuiskasi:

- Katos mitä nyt tapahtuu.

Samassa he molemmat huomasivat olevansa rukouksen hengessä seuraten mitä nyt tapahtuisi. Tv-jumalanpalvelus Oloiselan vanhassa, arvokkaassa kivikirkossa oli saamassa uuden, odottamattoman käänteen. Liisa Erikson nimittäin käveli täysin rauhallisesti kirkon alttarin edessä seisovan ständimikrofonin taakse ja avasi Raamattunsa. Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti ja luonnollisesti, ettei kukaan ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Aivan kuin tuon alta nelikymppisen, vaatimattoman oloisen perheenäidin esiinastuminen olisi kuulunut jumalanpalveluksen liturgiseen kaavaan. Virtanen tosin huomasi syrjäsilmällä tv-ohjaajan selailevan papereitaan hämmentyneen näköisenä aivan kuin olemuksellaan esittäen äänettömän kysymyksen, tietääkö kukaan, missä nyt oltiin menossa? Samoin etupenkissä istuvan kullalla kirjailtuun papinkaapuun verhoutuneen kirkkoherran vasemman polven yli heitetty oikea nilkka alkoi vääntelehtiä kiusaantuneen oloisesti.

Kaikki kirkossa odottivat henkeään pidättäen, mitä nyt seuraisi. Liisa Erikson katsahti nopeasti kirkkokansaa ja luki sitten Raamatustaan:

- "Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luokseen sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani". Jeesus seisoo sellaisen oven ulkopuolella, jonka tulisi olla apposen avoimena hänelle. Kuitenkin se ovi on suljettu.

- Siinä mikissä ei pitänyt olla virtaa! Virtanen kuuli kameramiehen kuiskaavan mikserille, joka istui hölmistyneen näköisenä nappuloittensa takana tietämättä mitä tehdä.

- En tiedä, mikä nyt on vikana... Jotenkin tämä ei vain toimi. mikseri yritti säädellä miksauspöytänsä namiskoita, mutta mitään ei tapahtunut.

Samaan aikaan Liisa Erikson jatkoi puhettaan:

- Olisiko mahdollista, että on joitain alueita, mihin Herra ei olisikaan tervetullut? Hänen täytyisi olla sisäpuolella. Hänen olisi pitänyt saada vallata ihmisen sydän siinä määrin, ettei sydämessä enää olisi tilaa millekään muulle. Mutta nyt hän on ulkopuolella, kiellettynä, ulos heitettynä. Mutta miksi hän seisoo ulkopuolella? Miten se on mahdollista?

Liisa Erikson ei oikeastaan kysynyt mitään. Hän vain totesi vallitsevan asiantilan niinkuin se on. Hänen puheessaan ei ollut mitään tunteellisuutta, eikä paatosta, mutta jokainen kirkossa olija tunsi, että puhuja puhuu hänelle henkilökohtaisesti.

Virtanen seurasi tilannetta lähes tulkoon haltioituneena. Profeetan esiinastuminen - viimeinkin! hän tuumasi mielessään. Hän enemmänkin vaistosi kuin näki vaimonsa olevan syvässä rukouksessa, samoin joidenkin muiden ihmisten kirkossa. Ilmapiirissä oli jotain selittämätöntä rauhaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt Oloiselan vanhassa kivikirkossa.

Kuitenkaan Virtanen ei voinut olla huomaamatta, miten kirkkoherra Taivalsuo parilla kevyellä päännyökkäyksellä antoi suntiolle merkin tulla hakemaan asiaan kuulumaton kirkkovieras pois alttarikorokkeelta. Kuitenkin ennen kuin mitään ehti tapahtua, Liisa Erikson sai sanottuna sanottavansa ja käveli rauhallisesti pois alttarilta. Hän ohitti vajaan puolen metrin päästä suntio Hirvekselän, joka hengitti kiivaasti puhisten, puristellen käsiään nyrkissä, rystyset valkeina. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, vaan Liisa Erikson istui takaisin paikalleen miehensä viereen painaen päänsä rukoukseen.

Ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua, niin liturgina toimiva nuori pappi jatkoi laulaen jumalanpalveluksen liturgiaa kirkkokäsikirjan mukaan.

- Aamen, aamen, aa-aa-aamen!

Ensimmäinen "aamen" meni yksin, mutta toiseen ehti jo hölmistynyt kanttori ja ilmeisen hämmentynyt kirkkokuorokin mukaan.

- Amen! Virtanen sanoi puoliääneen penkissään ja hän ja vaimonsa katsahtivat toisiinsa. Jumalan Henki oli selvästi puuttunut kirkkokäsikirjan mukaiseen jumalanpalveluskaavaan ja halunnut sanoa Hänkin sanottavansa, ei vain Oloiselan parhaimpiinsa pukeutuneelle kirkkokansalle, vaan myös kaikille tv-katsojille. (Tätä suorana lähetettyä tv-jumalanpalvelusta ei sitten koskaan lähetetty uusintana seuraavalla viikolla, vaan tilalla näytettiin dokumentti ranskalaisesta hautausmaa-arkkitehtuurista.)

Kirkonmenojen jälkeen kirkkoherra ja jotkut seurakuntaneuvoston jäsenet etsivät kiivaasti Liisa Eriksonia kirkkoväen keskuudesta esittääkseen tälle närkästyksensä "tunkeutumisesta tällä tavalla esille kesken seurakuntamme ainutkertaisen tv-jumalanpalveluksen". Tämä oli kuitenkin ehtinyt jo lähteä. Toimenpide tuntui Virtasesta vähintäänkin yliampuvalta, koska kaikki tiesivät Liisa Eriksonin enemmänkin syrjäänvetäytyväksi, nöyräksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, vailla mitään halua tuoda itseään esille. Erityisen sopimattomalta tämä tuntui sen tähden, että osa kirkkokansasta oli selvästi kosketettuja Liisa Eriksonin profeetallisesta sanomasta.

- Niin, tänään on ollut Herran profeetallinen sana liikkeellä. Virtanen totesi enemmänkin itsekseen kuin vaimolleen heidän kävellessään autolleen. Parkkipaikalla Virtanen vielä kääntyi katsomaan taakseen ja näki Oloiselan vanhan kivikirkon päällä ikäänkuin leijailevan tulenpoltteen värisen loisteen.

- Merkillistä... mitähän Jumala on nyt tekemässä. Virtanen tuumi kömpiessään autoonsa. Kotiin päästyään hän ajatteli ensi töikseen soittaa Liisa Eriksonille.

Valmistaudu muutokseen

Muistiinpanoja kotiseurakuntien kohtaamisesta Lohjalla tänään.

• Matkaa keveämmin. Monilla uskovilla on kannettavanaan sellaisia taakkoja, joita Herra ei ole koskaan sälyttänyt heille kannettavaksi. Hyvin usein ne nousevat oman aikamme uskonnollisesta ajattelusta ja systeemistä, joka orjuuttaa ihmisiä. Luovu näistä, koska nyt on lähdettävä liikkeelle. Jumala nimittäin on jo liikkeellä.
• Opettele kuuntelemaan, ennen kuit toimit. Ennen kaikkea meidän tulee opetella kuuntelemaan yhteisöllisesti, ei vain yksilötasolla. Jumala kysyy meiltä meidän hiljaisimpina hetkinämme, olemmeko valmiita luopumaan kalleimmista unelmistamme.
• On julistettava Jumalan valtakunnan evankeliumia, ei puutteellista evankeliumia, josta joko puuttuu jotain tai sitten siitä puuttuu Jumalan voima, vaikka se olisikin opillisesti täydellinen.
  
• Kaiken muun täytyy väistyä, jotta Jumalan valtakunta voi tulla. Ensinnäkin "minän" täytyy väistyä, sitten "minun ryhmäni" ja "minun valtakuntani". Ratkaisevaa on vain se, olenko Jumalan valtakunnan jäsen?
• "Poltetun maan syndrooma" vaivaa monia uskovia. Meillä on paljon huonoja esimerkkejä siitä, miten opetuslapseuttamisen nimissä on manipuloitu ihmisiä, karismaattisuudessa on ollut pääpaino sielullisessa profeetallisuudessa, apostolisuus on johtanut häikäilemättömään diktatuuriin jne. Näiden huonojen esimerkkien takia monet uskovat eivät uskalla liikahtaakaan näillä uskonelämän alueilla. Mikään väärä malli ei tee kuitenkaan tyhjäksi oikeaa. Meidän on nähtävä saatanan juonien läpi. Meidän on myös annettava Herran käsitellä sydämemme haavat.
• Oletko valmis Tarsoon? Se oli se paikka, jossa Paavali kuoli omalle apostolin kutsulleen. Yksitoista vuotta siellä riitti tekemään selvän miehestä. Tämä myös meidän itsemme tulee käydä läpi, jotta olisimme hyödyllisiä Herralle. Lihamme ei koskaan tule sulattamaan tätä, mutta meillä ei ole muuta tietä.

Viisi asiaa, jotka tienraivaajan on syytä muistaa

Tähän viime aikoina minua askarruttaneeseen kouluttamis/varustamiskysymykseen liittyen mielessäni on ollut joitakin sellaisia veljiä ja sisaria, jotka ovat omilla paikkakunnillaan tienraivaajan roolissa ja kokevat yksinäisyyttä tässä duunissaan. Bongasin eräiltä Jumalan valtakunnan leviämistä ajatellen hyvin hyödyllisiltä jenkkiläisiltä sivuilta jutun, joka sisältää hyviä pointteja tällaiseen tilanteeseen liittyen.

Eli viisi asiaa, jotka tienraivaajan on syytä pitää mielessä, (hyvin) vapaasti em. lähdettä lainaten ja omaan tilanteeseemme soveltaen:

• Rukoile oman paikkakuntasi puolesta säännöllisesti. Älä rukoile perinteisten kirkkokuntien ja eri kylttien alla olevien seurakuntien puolesta, vaan siunaa Kristuksen ruumista (so. jokaista uudestisyntynyttä Jumalan lasta ja heidän yhteyttään) omalla kotipaikkakunnallasi. Jumala on sitoutunut uskovien rukouksiin tehdessään jotain. Etsi saman henkisiä esirukoilijoita heidän hengellisestä taustastaan riippumatta. Kuuntele sitten, mitä Jumala alkaa puhua Sinulle/teille ja tarkkaile, miten Hän alkaa toimia. Suurimmat muutokset alkavat usein meistä itsestämme.

• Hyödynnä olemassaolevia resursseja valmistautuessasi Herran työhön. Eri nettisivut ja blogit, hyvä alan kirjallisuus, seminaarit ja koulutustilaisuudet jne. Kaiken teorian ja informaatiotulvan keskellä, älä unohda mentorointia: esim. säännöllisiä tapaamisia jonkun itseäsi kokeneemman veljen/sisaren kanssa, jolloin asioita ja elämää voidaan jakaa, rukoilla yhdessä jne. Ole kyllin nöyrä ollaksesi opetettavissa. Tällaiseen suhteeseen on hyvä liittää tilivelvollisuus toinen toisellemme: annan tälle toiselle luvan puuttua elämääni. Kirjat ja blogit eivät rakenna seurakuntaa niin kuin tekevät ihmiset käytännön elämässä.
  

• Verkostoidu. En tiedä, onko tuo kieliopillisesti oikein kirjoitettu, mutta viesti on ymmärrettävä: älä jää yksin. Tämä on suuri ongelma sellaisilla tienraivaajilla, jotka Herra on asettanut jollekin paikkakunnalle aloittamaan jotain uutta. Kun tähän liitetään vielä väärinymmärrykset ja hylkäämiset perinteisten seurakuntien taholta sekä alati vaaniva hengellinen ylpeys, niin soppa on valmis. Saatanan taktiikka on aina ensin eristää meidät toisistamme ja sitten tuhota yksi kerrallaan. Näe se vaiva, että hinaat itsesi silloin tällöin tapaamaan saman kutsun omaavia uskovia vaikka vähän kauemmaksikin tai kutsu heidät omalle paikkakunnallesi.

• Keskity elämään. Kaikkien yhteisten kokoontumisten, rukousten ja raamatunlukemisten, opetusten ja ylistysten yms. hyvän ja siunatun lisäksi - eläkää yhdessä. Harrastakaa yhdessä, viettäkää aikaa yhdessä ja ennen kaikkea syökää yhdessä. Raamattu asettaa ateriayhteyden yhdeksi merkittävimmäksi uskovien yhteyden muodoksi. Vai mitä varten luulet Herran opettaneen opetuslapsia murtamaan leipää yhdessä illallisaterialla? Tai mieti, mitä Herra sanoo tulevansa tekemään, jos joku avaa sydämensä oven Hänelle? (Oikea vastaus löytyy Ilm. 3:20:sta.) Seurakunta on jotain mikä on olemassa 24/7. Jumalan valtakunta kattaa alleen kaikki elämänalueet.
  

• Nauti matkasta! Elämä on liian lyhyt a) elettäväksi "sitku"-tyytyväisyydessä ja b) käytettäväksi erilaiseen puuhasteluun. Tee asioita, joita Jumala jo valmiiksi siunaa. Seurakunta ja elämä on tässä ja nyt. Ala elää sitä. Mieti, miksi Jumala on kutsunut Sinut ulos perinteisistä seurakunnista? Toistaaksesi samoja juttuja edelleen, nyt vain uudessa ympäristössä? En usko, sillä tietynlaista hedelmää syntyy vain tietynlaisessa ympäristössä (esim. kodeissa, kahviloissa, työpaikoilla jne.). Itse haluan nauttia spontaanista, elämänmakuisesta pyhien yhteydestä, jossa ovat tasapainossa Jumalan Sanan opetus, Pyhän Hengen läsnäolo ja läheiset ihmissuhteet sekä ei-uskovien voittaminen Jeesukselle. Mutta on hyvä muistaa, että me ollaan vaiheessa: Jumala on vasta viemässä meitä johonkin. Mutta joka tapauksessa, matka on alkanut...
  

Kirkko, C.S. Lewis & eräs mielenkiintoinen ilmiö

Tein viime lauantaina erään kirjakaupan loppuunmyynnissä teon, jota en usein tee. Ostin nimittäin hartauskirjan. Tiedäthän, aika suuri osa suomalaisten kristillisten kustantamojen tuotteista on näitä hartauskirjoja, jotka on alunperin tarkoitettukin uusittaviksi toisilla samanlaisilla määrävuosin. Jotkut kutsuvat tätä uskovien varustamiseksi.

No, tuo hartauskirja oli poikkeus. Se on nimittäin kokoomateos C.S. Lewisin ajatuksia jokaiselle vuoden päivälle sovitettuna. Sori, nyt vaan kaikki trenditietoiset kirjaedustajat, mutta Lewis nyt vaan on sellanen kaveri, jonka jutut kestää. Kaikkien nimittäin ei.

Mielenkiintoinen hemmo muutenkin, tämä Clive Staples. Mietiskelin kirjan kanssa kotia kohti taivaltaessani, että on se vaan jännä juttu, kun kaveri kelpaa kaikille, toisaalta kustantaja Kirjapajan kaltaiselle korkeakirkolliselle hovikustantamolle ja toisaalta meikäläisen kaltaiselle. No, yksi syy on varmaan jo ihan siinä, että hänen elämästään, vaikutuksestaan ja poismenostaan on jo kulunut jokin tovi. Eli aika kultaa muistot. Mutta muutenkin.

Luulen, että eräs iso syy on se, että Lewis eli kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, jossa vielä olivat vallalla ja yleisesti hyväksyttävänä "sateenvarjona" yhteiskunnassa kristilliset arvot. Tällöin on tavallaan helpompi puhua kristinuskosta yleisellä tasolla ja tuoda niitä esiin esim. kirjallisuuden eri muodoissa, kuten Lewis teki. Tällaisessa tilanteessa on ihmisten luontevampaa yleisesti hyväksyä nämä näkemykset. Eletään tietynlaista "rauhan aikaa", jossa sitten syntyy laajan kaikupohjan saavuttavia klassikkoja, kristillisen kulttuurin mestariteoksia ja sitä kautta koko yhteiskuntaa rakentavaa ja koossapitävää arvopohjaa ja käytännön elämää.

Nämä sitten on helppo hyväksyä esim. körtähtävän kirkonmiehen, helluntailaisen uusteologin tai vaikkapa Virtasen. Liikutaan riittävän yleisellä tasolla eli sillä yhteisellä arvopohjalla, joka yhdistää kaikkia kristittyjä. Luulen kuitenkin, että mikäli hän eläisi ja vaikuttaisi nykyisen kaltaisena aikana, hänen roolinsa ja tuotoksensa olisivat hyvin erilaisia. Hän joutuisi aivan eri tavalla ottamaan kantaa eri ilmiöihin ja muutoksiin ajassamme, kuin vaikkapa 40-50-lukujen Englannissa.

Voimakas kulttuurinen ja yhteiskunnallinen muutos, joka ylivoimaisen nopeasti kehittyvän teknologian avulla saavuttaakin globaalit mittasuhteet, olisi takuuvarmasti näyttäytynyt Lewisille taistelukenttänä, jossa jokaisen Raamatustaan kiinnipitävän kristityn on taisteltava usein Henkensä edestä. Tarkoitan siis eri tavalla ja eri mittasuhteissa kuin mitä hän jo tuolloin koki. Tämä ei tietenkään mitenkään vähennä hänen tuotantonsa painavuutta ja hänen ajatustensa ajankohtaisuutta.

Törmäsin sitten tänään ihan toisaalla tähän Lewisin mielenkiintoiseen ajatukseen, jonka siteeraan teille:

"The church exists for nothing else but to draw men
into Christ, to make them little Christs. If they are
not doing that, all the cathedrals, clergy, missions,
sermons, even the Bible itself, are simply a waste of
time. God became a Man for no other purpose."

Siinäpä pureskeltavaa: kirkko, saarnapulpetti, pappisluiokka, jopa itse Raamattukin saa siinä osansa. Ja mitä tulee puheisiin "pienistä Kristuksista", niin luulen, ettei kukaan uransa perään katsova kristitty vaikuttaja lanseeraisi tänä päivänä moista termiä, jonka huolimattomasta käytöstä seuraa äkkiä syytöksiä äärikarismaattisuudesta, antinomismista etc. Mutta joo, näinhän se on. Me olemme uskovina Kristuksen ruumis, Jumalan temppeli ja Hänen morsiamensa ja meidät on kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisuuteensa. Eli pelkkä uskonnonharjoittaminen ei riitä. Vain Kristus riittää.

Kun nyt (taas) tuli puheeksi tämä "paha maailmanaika", niin tähän liittyen olen miettinyt sitä, miten Jumala nostaa tiettyinä aikoina tietyt raamatulliset totuudet esille. Ne esiintyvät ensin uskonnollisina marginaali-ilmiöinä, joita harrastetaan kirkollisesti epäilyttävien lahkojen suojissa. Niiden harjoittajia pidetään yleisesti hörhöinä ja heistä varoitellaan, ei vain uskonnollisten ihmisten, vaan jopa vakaamielisten uskovien parissa. Sitten kun aika kuluu, näistä samaisista extremejutuista tuleekin pikku hiljaa kaiken kansan leipää. Muutaman vuoden - vuosikymmenen periodilla pahaisina lieveilmiöinä pidetyt ilmiöt ovatkin sitten yleisesti tunnustettua ja todeksi elettyjä elämää lähes tulkoon koko Kristuksen ruumiin piirissä.

Tällä tavalla Jumala on aikojen saatossa nostanut esiin unohtuneita raamatullisia totuuksia omiensa piirissä. Tämä Jumalan työ on ollut erityisen näkyvää seurakunnan 2000-vuotisen historian aikana uskonpuhdistuksen ajoista alkaen. Erityisen vilkasta tämä Hengen toiminta on ollut 1900-luvulta alkaen. Sama kehitys toistuu uudelleen ja uudelleen: syntyy herätys, jonka piirissä alkaa ilmetä - aiemmin jo tuttujen piirteiden ohella - tiettyjä uusia ilmiöitä. Näitä vierastetaan ja vastustetaan aluksi, mutta aikaa myöten nämä jutut yleistyvät muidenkin kristittyjen piirissä. Prosessi alkoi siitä, kun kouluttamaton maallikkosaarnaaja puhui kielillä ja profetoi, Hengen valtaama seuraväki hänen mukanaan. Se on saavuttanut huippunsa, kun jonkin teologisen seminaarin tai yliopiston professori tekee niin omassa raamattupiirissään tai aiheesta järjestetään teologinen kurssi.

Mietipä vaikka professori Osmo Tiililää, joka 30- ja 40-luvulla kirjoitti hyvin kriittiseen sävyyn vapaiden suuntien kristillisyydestä ja miten hän 60-luvulla elämänsä ehtoolla koki virvoittuvansa silloisen karismaattisen liikkeen piirissä evl. kirkon sisäpuolella. Jotain oli muuttunut.

Kyse ei siis ole kulttuurisesta degeneraatiosta, vaan hengellisestä elpymisestä. Näin on käynyt vuosikymmenien saatossa esim. karismaattisuuden tai vaikkapa ylistyksen kohdalla. Kun ajattelen esim. omaa elämääni, niin nuoruudessani 70-luvulla erilaiset karismaattiset ilmiöt olivat melko harvinaisia, kun taas nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin ne ovat ikäänkuin kenen tahansa kristityn "ulottuvilla". Jotain on muuttunut. Ei tästä kovinkaan pitkä aika ole, kun veljieni Tuomon ja Pekan kanssa totesimme ikäänkuin yhdestä suusta, miten paljon helpompi on nykyään puhua seurakunnasta Kristuksen ruumiina - myös paikallisella tasolla - kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Jotain on muuttunut.

Vedetäänpä edellisestä karismaattisuus-esimerkistä rinnastus tähän päivään ja tähän Kristuksen seurakunta-teemaan. Nykyäänhän puhutaan paljon seurakunnasta orgaanisena yhteisönä ja hyvä niin. Tämä seurakunnan aidon "luomu-olemuksen" oikein ymmärtäminen on yllättävän nopeasti levinnyt uskovien piiriin yleisesti. Alussa siitä puhuttiin jonkinlaisena marginaali-ilmiönä ja jatkossa siitä järjestetään näitä muutaman opintopisteen teologisia kursseja, jottei jäätäisi jälkeen kehityksestä (so. viimeisimmistä trendeistä).

Samaan aikaan eri puolilla maailmaa on kuitenkin alkanut esiintyä entistä voimakkaampia äänenpainoja siihen suuntaan, että tämä kodeissa kokoontuminen ei sinänsä riitä, vaan tarvitsemme myös syvenevää ymmärrystä Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisen seurakunnan tasolla.

Onko niin, että kun nyt tästä aiheesta puhuvat ovat aika lailla poikkeavien maineessa, niin jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa tämäkin raamatullinen totuus on kaikkien uskovien yhteistä hengellistä pääomaa?

Mielessä jo pitempään liikkunutta

Itselläni on jo pidempään muhinut mielessäni kysymys kouluttamisesta, ennen kaikkea apostolien kouluttamisesta. En nyt tarkoita niinkään apostolien kouluttamista, vaan sitä tapaa, millä he sen tekivät. Ilmeisesti se koulutus poiki myös apostoleja, kaiken muun hyvän mukana. Olen joskus aiemminkin käsitellyt tätä teemaa blogissani, eikä tämäkään nyt varmaan jää tähän. Hope so.

Myönnän rehellisesti, että lopullisen sykäyksen tälle antoi tämä kommentointi aiheeseen liittyen. Nämä keskustelut olivat toisaalta hyvin antoisia ja opin niistä hyvin paljon. Toisaalta ne vain vahvistivat ajatuksiani - varsinkin kun täysin tuon blogikeskustelun ulkopuolella kävin samansuuntaista ajatusten vaihtoa parin kolmekymppisen Jumalan miehen kanssa. Toinen heistä on erään evl. kirkon herätysliikejärjestön palveluksessa ja toisen juuret ovat helluntailiikkeessä. Molemmat ovat aktiivisesti ja hedelmällisesti mukana hengellisessä työssä. Mielenkiintoista kyllä, näiden molempien nuorten kristittyjen vaikuttajien viesti oli sama: meidän tulee löytää käytännöllisempiä tapoja kouluttaa nuoria vastuunkantajia Kristuksen ruumiiseen, kuin mitä nykyinen kristillinen oppilaitosjärjestelmämme tekee.

Eli mitä opittavaa meillä olisi apostolien tavasta kouluttaa seuraajia?
- opetuslapseuttaa uskoontulleita
- varustaa uskovia
- kouluttaa uusia työntekijöitä

Tuossa ekassa linkistä löytyy myös ystäväni Lauran spontaani kommentti aiheeseen: "hei kuin helmee! henkilökohtaset suhteet, yhdessä matkustaminen ja yhdessä oppiminen, todellakin!!" Niinpä, siinä nimittäin ovat pähkinänkuoressa apostolien metodit opetuslapseuttaa.

Tutkimalla apostolien metodeja löydämme apostolisen tavan toimia meidän kulttuurisessa tilanteessamme. Erään eilisen chattineuvottelun jälkeen mietin pitkään yöllä, mikä voisi olla käytännössä toimiva apostolinen etä- ja monimuotokoulutus? Eli sellainen, jossa yhdistyisi:
- toisaalta raamatulliset totuudet, arvot ja elämäntapa, koska en ole enää niinkään kiinnostunut toiminnasta, kuin elämästä;
- ja toisaalta taas aito apostolinen dna, joka saa aikaan sen, että elämällämme on ulospäin suuntautuva missio.

Kuten tuon Eksegeettinen safarin kommenteissa myönsin, niin minulla ei valitettavasti ole tässä hetkessä mitään valmiita vastauksia, mutta jotain on kyllä tekeillä. Ehkä niistä on liian aikaista puhua vielä.

Mutta mitä tämä olisi käytännössä? Vuorovaikutusta, elämän jakamista, mallioppimista, vierellä kulkemista, tekemällä oppimista...

Mielestäni oikea oppimisympäristö näille olisi kahtalainen:
- toisaalta se olisi ilman muuta seurakunta ja sen jokapäiväinen elämä, enkä nyt puhu mistään kokouksissa käymisestä tai toiminnan pyörittämisestä, vaan elämästä yhdessä;
- toisaalta se olisi ilman muuta kiertävä palvelutyö vanhempien työntekijöiden kanssa, mikä tarkoittaa käyntejä eri paikkakunnilla vahvistamassa uskovia, mutta myös tilanteen niin vaatiessa lyhytaikaista viipymistä paikkakunnalla.

Näistä jutuista Raamattu nimittäin puhuu. Pääpaino on UT:ssa näissä asioissa. Voidaanko nämä samat asiat sitten toteuttaa perinteisessä raamattukouluympäristössä? Käsitykseni ja kokemukseni mukaan ei, koska ne perustuvat ihan toisenlaiseen oppimisen tapaan ja -ympäristöön, kuin mistä UT meille (erityisesti Apostolien teoissa) kertoo. Matti Kankaaniemi huudahti em. Eksegeettinen safari-kommenttipalstalla: "Kuka kantaa Wycliffen, Husin ja muiden perintöä?" Tämä johtaa meidät itse asiassa koko jutun alkulähteille. Tämä väite on nimittäin vain (tarkoituksellinen) osatotuus - ei ehkä loppuun asti funtsittu, mutta osatotuus kuitenkin.

Enemmänkin on nimittäin niin, että antiikin hellenistinen perintö se on mitä tässä "kannetaan". Tälle filosofian, retoriikan ja rationalismin perustuksellehan koko nykyinen raamattukoulusysteemikin (historian saatossa) perustuu. Tähän liittyvät sitten erilaiset taloudelliset kytkökset, statukset, virat, apurahat, ura yhteisössä/liikkeessä jne.

Nykyisessä kulttuurisen murroksen tilanteessa erityisesti (mutta muutenkin) meidän on kuitenkin enemmän mietittävä ja etsittävä sitä, miten ja missä parhaiten toteutuisi UT:n malli opetuslaspseuttaa uusia uskovia ja kouluttaa työntekijöitä. Tämä nimittäin on auttamatta tämän akateemisen systeemin heikko kohta.

Muistan hyvin kuinka eräs tällaisessa systeemissä mukana oleva huokaisi kerran epäilyksensä minulle tyyliin: "ei meillä oikein voi olla aikaa istuttaa ihmisiä täällä vuosikausia". Niinpä.

Itse en näe mitään estettä sille, etteikö tällainen opetuslapseuttamiseen perustuva malli voisi hyvin sisältää myös akateemista tasoa olevaa opetusta. Sehän voi vallan hyvin toteutua toisenkinlaisessa oppimisympäristössä, kuin mitä on tuo perinteinen ex cathedra-opetustilanne. Jos joku sitten haluaa vielä suorittaa jonkun oppiarvon tms. teologian tieteenalassa, niin siitä vaan...

Mutta käytännössä: voisiko se olla esim.
- joku seurakunta kouluttamassa itse omat työntekijänsä?
- tai Missionuorten opetuslapseuskoulun tyyppinen valmentautuminen?
- kiertävä palvelutyö vahvistamassa kodeissa kokoontuvia seurakuntia ja erityisesti varustamassa niiden vanhimpia?
- henkilökohtaista mentorointia vanhempi & nuorempi veli/sisar?

Tie herätysliikkeestä kirkkokuntaan ja takaisin

Olen toisaalla kommentoinut hieman jo blogissanikin kuuluisuutta saanutta kirjoitusta. Esittämieni kommenttien pohjalta eräs teologiveli kysyikin minulta, millä perusteella oikein väitän esim. helluntailiikkeen olevan menossa "jossain tietyssä vaiheessa" omassa yhteisöllisessä elinkaaressaan? Koska kysymys on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, niin kuvaan tätä prosessia seuraavassa lyhyesti. Lainaan siinä vapaasti ruotsalaista pastoria Kjell-Axel Johanssonia, joka on oikein tohtorismies, eikä helluntailainen. Kyseessä on 1990-luvulla jossain Suomen Vapaakirkon valtakunnalisessa koulutustilaisuudessa pidetty luento.

Ensimmäinen vaihe yhteisön elinkaaressa on sen syntymä: Jumala toimii Henkensä kautta, ihmisiä tulee uskoon ja alkaa kokoontumaan yhdessä. Tällä tuoreella, juuri syntyneellä liikkeellä on kaksi asiaa selvänä mielessään:

1. Selkeä identiteetti
Kaikille on selvää, keitä me olemme. Itse asiassa syy tämän liikkeen syntyyn huokuu kaikkialla. Se aivan kuin roikkuu ilmassa. On vain ajan kysymys, milloin jotain tämänkaltaista alkaa tapahtua.

2. Selkeä tavoite
Kaikille on selvää, mitä me haluamme. Sen olemassaolon edellytyksenä on yhteinen toiminta matkalla yhteiseen selkeästi määriteltyyn päämäärään. Kun liike on nuori, tämä on helppoa pitää kirkkaana edessään. Tämä näkyy hyvin vaikkapa helluntailiikkeen, vapaakirkollisuuden tai Nokia Mission syntyhistoriassa.

Mitä siis onkaan tapahtunut?

On syntynyt uusi, vaihtoehtoinen kulttuuri, jonka elämäntapa ja arvot ovat sekä vaihtoehtoisia että vastakkaisia suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen arvoihin. Kyseessä on uusi uskonnollinen vähemmistö. Kun tämä liike kasvaa, se samalla koko ajan välittää omia arvojaan suhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Itse asiassa se häiritsee sekulaaria valtakulttuuria olemassaolollaan ja oikeassa olemisellaan. Ajatellaanpa vaikka Niilo Yli-Vainion organisoimaa keskiolutmarssia 1980-luvun alussa. Saman se tekee suhteessa aiempiin liikkeisiin ja erityisesti suhteessa vallitsevaan uskonnolliseen monopoliin. Tämä näkyy esim. prof. Osmo Tiililän suhtautumisessa em. "eriuskolaisliikkeisiin" kirjassa "Kristilliset kirkot ja lahkot" (WSOY, Helsinki, 1945). Tiililän suhtautuminen muistuttaa kiusallisella tavalla helluntailaisten ja vapaakirkollisten suhtautumista uusia seurakuntia tai kodeissa kokoontuvia uskovien seurakuntia kohtaan nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin.

Johtajat ovat tällaisessa tilanteessa usein rohkeita, jopa hulluiksi leimattuja edelläkävijöitä ja tienraivaajia. Miksi näin? Koska heillä ei ole olemassa mitään valmista mallia, miten elää ja toimia tässä uudessa tilanteessa.

Toinen vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että ulkopuolinen yhteiskunta alkaa harjoittaa painostusta sitä kohtaan. Seurakunta näet haastaa paikallisen, sitä ympäröivän valtakulttuurin, joka puolestaan kokee itsensä uhatuksi ja käy vastahyökkäykseen. Apt. 19:23-40 kuvaa hyvin tällaista tilannetta.

Raamattu kutsuu ulkopuolista yhteiskuntaa ja kulttuuria sekä sen arvojärjestelmää "maailmaksi". Ensimmäisessä kirjeessään apostoli Johannes kutsuu tätä "maailmaa" kreikaksi sanalla kosmos ja sanoo, että koko tämä systeemi "on pahan vallassa". Seurakunnan Raamatusta peräisin olevat arvot ovat selvässä ristiriidassa sitä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvojen kanssa. Joskus tämä ristiriita tuntuu jopa perin sovittamattomalta. Kun vallitsee voimakkaan hengellisen herätyksen aika, se koetaan uhaksi monella taholla.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että seurakunta joutuu eristyksiin. Tämä näkyy sitten esim. körttiläisten "maailmankielteisyytenä" tai "lahkolaisten" ylihengellisyytenä. Näin ympäröivä valtakulttuuri ne ainakin näkee ja kokee.

Kolmas vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että seurakunta alkaa mukautua ympäröivään yhteiskuntaan, sen arvoihin ja tapoihin. Miten tämä ilmenee käytännössä?

Herätyksen toinen ja kolmas sukupolvi kokee siunaukseksi korkeamman sosiaalisen aseman sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Se on kulkenut pitkän tien tullakseen sisäsiistiksi, hyväksytyksi ja hovikelpoiseksi. Nyt se odottaa saavansa sekulaarilta yhteiskunnalta hieman sitä oikeutettua arvostusta ja respektiä. Sen johtohenkilöt kutsutaan presidentilinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle, ministeriöiden työryhmiin jne. Sen omasta joukosta nousee oppineita, yhteiskunnallisia vaikuttajia, akateemikkoja ja taiteilijoita.

Herätyksen ensimmäinen sukupolvi koki tehtäväkseen muuttaa sitä ympäröivää yhteiskuntaa. He olivat vakaumuksellisia uranuurtajia. Heille mikään instituutio sinänsä ollut "pyhä" tai sellaisenaan säilyttämisen arvoinen.

Sitten seuraavat sukupolvet katsovat melko kriittisesti menneisyyteen. Ne tuntevat jopa hienoista häpeää omien hengellisten esivanhempiensa, näiden uranuurtajien keskeneräisyydestä ja yksisilmäisyydestä. Teoriassa kyllä saatetaan tunnustaa, että Jumala käyttää heikkoja, mutta käytännössä toimitaan olemassaolevista resursseista, ympäröivästä yhteiskunnasta ja varman päälle pelaamisesta käsin. Alkuperäinen uskon näkökulma häviää taloudellisten realiteettien jalkoihin. Samaan aikaan tunne- ja puhetasolla säilytetään perinteen vaatimukset - jopa hyvin kovaäänisesti.

Ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät. Ollaan kasvettu aikuiseen uskoon ja tultu harkitseviksi ja salonkikelpoisiksi. Kuitenkin tämä on tapahtunut muutosvoiman ja dynaamisuuden kustannuksella. Ennen pitkää seurauksena on myös se, että seurakunta menettää yliluonnollisen aspektin - ei siis vain ulottuvuuden, vaan myös yliluonnollisen näkökulman asioihin. Lopulta tästä näkyy jäänteitä vain joissain viittauksissa henkivaltoihin jonain "hermeneuttisena aspektina" joihinkin UT:n kohtiin nähden.

Neljäs vaihe on sitten seurakunnan uuden identiteetin rakentuminen. Eli kun alkuperäinen identiteetti on menetetty, siitä seuraa se, että ko. yhteisö "antaa kaikkien kukkien kukkia". Omaksutaan virikkeiden määrää vastaavat tavoitteet. Pyritään olemaan kaikkille kaikkea. Laaja-alaisuus ja suvaitsevaisuus muodostuvat hallitseviksi arvoiksi.

Entä miten tämä näkyy käytännössä? Kaikilla tulee olla sananvaltaa. Kaikkien ideat nykyhetken painopisteistä ja tavoitteista tulee ottaa huomioon. Vanhimmistot ja seurakuntaneuvostot valitaan parlamentaarisen edustuksellisuuden periaatteella. Niin seura- kuin kirkkokunnankin asioista päätetään demokraattisin perustein periaatteella "vox populi, vox dei". Johtajuus perustuu akateemiseen oppineisuuteen, asemaan ja virkaan, eikä niinkään Jumalan kutsuun tai Hengen armoitukseen.

Edelleen ne, jotka haluavat etsiä riittävän täsmällistä toiminta-ajatusta, jotta seurakunta voisi jälleen toimia uraauurtavalla tavalla, koetaan niuhottajiksi.

Toiminnan ja tavoitteiden arvioinnin perustaksi nousee yksinomaan traditio. Nyt vedotaan kyllä yhteisön alkuperäiseen identiteettiin, mutta ei nähdä, että se, mitä nyt kutsutaan traditioksi, syntyi alkuperäisen herätyksen ajan polttavista tarpeista. Seurakunnan tavoitteet ja siitä syntynyt kulttuuri oli tuolloin reaktio ja vastaus tuon ajan vääristymiin. Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko traditiolla enää mitään absoluuttista itseisarvoa. Ajatellaanpa vaikka ko. liikkeen alkuaikojen herätysjohtajien kiivaan uudistusmielistä suhtautumista oman aikansa traditioihin.

Miten mennään nyt eteenpäin? Johtajiksi valikoituvat nyt "säilyttäjät", joiden rukous päättyy aina sanoihin "onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni" (Jes. 39:8). Rauhaa rakastavat ja turvallisuutta arvostavat ihmiset äänestävät heidät tehtäviinsä. He kanonisoivat menneen historian ja julistavat uskollisuutta traditiolle. Tämä uskollisuus sitten mitataan suhteessa historiaan ja "sen todeksi elämiseen" nykyhetkessä. Käytännössä tämä näkyy perintö -laisuuden kasvuna ja pystymetsästä uskoon tulleiden vähenemisenä. Nuorille opetetaan asioista, että "näin meidän liikkeessämme opetetaan ja voiko niin ja niin monta tuhatta meikäläistä olla väärässä?"

Tässä on "erään kristillisen yhteisön elinkaari" pääpiirteissään. Tämän jälkeen on valittavana joko mukautumisen tai muuttumisen tie. Mukautuminen merkitsee edellä kuvatun kehityksen jatkumista ja syvenemistä. Eräs varmimpia merkkejä tämän prosessin läpimenosta on se, että ko. yhteisö alkaa suhtautua uusiin, sen jälkeen syntyneisiin yhteisöihin täsmälleen samalla tavalla kuin siihen itseensä suhtauduttiin sen alkuvaiheissa: arvostelu, panettelu, diskrimininointi ja jopa suoranainen vaino.

Muuttuminen taas merkitsisi uutta identiteettiä, uskollisuutta uusille tavoitteille ja tavoitteiden selkiyttämistä Raamatusta nousevan perustehtävän ja sen inspiroiman elämän mukaisesti. Kuka jaksaa, haluaa tai uskaltaa sille tielle lähteä?

Kärjistetysti ilmaisemme asian näin: kristillinen seurakunta Jumalan ehdoilla versus kristillinen seurakunta yhteiskunnan ehdoilla.

Uudistuminen ei ole mielestäni mitenkään itsestään selvää ja meillä on yllin kyllin esimerkkejä lähinnä mukautumisen tien valitsemisesta perinteisten kirkkokuntien kohdalla. Se ei tuo ainakaan herätystä, mutta se takaa yhteisön elämisen rauhassa ja yhteistyössä muiden samanlaiset vaiheet läpikäyneiden yhteisöjen kanssa. Kirkollisessa elämässä tätä kutsutaan ekumeniaksi. Mukautuminen tuo väistämättä mukanaan yhteiskunnallisen hyväksynnän ja statuksen, mutta sen kääntöpuolena tulevat myös tietyt kulttuuriset ja sosiaaliset reunaehdot, jotka on hyväksyttävä. Samoin yhteisön harjoittamaan koulutus- ja kasvatustoimintaan kohdistuu erilaisia kontrollivaatimuksia sekulaarin yhteiskunnan taholta.

Mutta näistä kun suoriutuu kunnialla, niin saa kyllä elää rauhassa - ainakin niin kauan kuin mitään suuria mullistuksia ko. yhteiskuntajärjestelmässä ei ole näkyvillä. Omana aikanamme elämme juuri tällaisen kulttuurisen murroksen aikaa. Kiltteys tähän asti ei siis välttämättä takaa mitään huomenna. Näin esim. homoliittokysymyksessä.

Tulevaisuudessa tulemme näkemään median ohjaileman yleisen mielipideilmaston muuttumisen ja kovenemisen. Tämä tulee näkymään rekisteröityjen kristillisten yhteisöjen kohdalla lisääntyvinä ja koventuvina kuuliaisuusvaatimuksina maallista esivaltaa kohtaan. Mikä tarjoaa silloin kristilliselle seurakunnalle vainot kestävän rakenteen?

Mielenkiintoinen ilmiö

Olen aina silloin tällöin lueskellut Eksegeettinen safari-nimistä blogia, joka mainostaa itseään "Suomen luetuimpana raamattuaiheisena blogina". Eilen illalla törmäsin blogin sivuilla nuoren teologiveljen postaukseen, jossa todetaan, että "liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä". Tällä "liian korkealla raamattunäkemyksellä" tarkoitetaan tässä Raamatun virheettömyyttä. Kirjoituksessa vedotaan tunnettuun brittiläiseen teologiin James Dunn´iin, jonka mukaan Raamatun täydellistä virheettömyyttä korostava opetus on "pastoraalisesti tuhoisaa".

"Kun ihmisille opetetaan, että koko Raamatun luotettavuus olisi vaarassa, jos siellä olisi yksikin virhe, tehdään vakavaa vahinkoa oppilaiden raamattukäsitykselle. Hänen mukaansa ns. "slippery slope" -argumentti (siis ajatus, että pieni virhe johtaa lopulta keskeisten oppien kumoamiseen) osoittaa hengellistä epäkypsyyttä."

Kirjoitus päättyy melko kyyniseen toteamukseen: "Onko edes mahdollista yrittää opettaa "kriittistä luottamusta Jumalan joissain-kohtaa-kyseenalaiseen Sanaan"?"

Spontaani kysymys edellä kuultuun liittyen: mihin tämä johtaa? Okei, nyt - tässä vaiheessa prosessia - kiinnitetään huomiota siihen, että kun evankeliumit asetetaan rinnakkain, niin virheitä löytyy, mutta mitä tulee tämän jälkeen? Entä mitä on tien päässä? Miten tämä sopii yhteen Raamatun oman itseilmoituksen kanssa - jos sillä nyt tässä uuden valon löytämisen innossa on enää mitään merkitystä? Tarkoitan sitä, että kun se nyt kuitenkin puhuu itsestään Jumalan Hengen inspiroimana ilmoituksena ihmiskunnalle, Totuutena.

Kahteen juttuun kiinnittää väistämättä huomiota. Ensinnäkin tällainen ajattelu nousee nyt ns. vapaiden suuntien - nähtävästi erityisesti helluntailaisuuden piiristä. Tämä on uutta maamme hengellisessä kentässä. Toinen juttu on déjà-vu-ilmiö, jonka tämä kirjoitus aiheuttaa. Mieleeni tulevat nimittäin hyvin pitkälle samanlaiset ja -sisältöiset keskustelut nuorten luterilaisten teologinalkujen kanssa joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ymmärrän hyvin, että tällainen "vanhojen muistelu" aiheuttaa korkeasti oppineiden teologien suupielissä vain kevyttä pilkallista nykimistä. Kuitenkin jäljet pelottavat, kun ajattelen kehitystä evl. kirkossa viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Tämä huoli myös aiheuttaa tämän reaktion.

Seurauksena tulee olemaan - ja on jo nyt - voimakas kirkollistumiskehitys vapaiden suuntien, erityisesti helluntaikirkon piirissä. Tämä kehitys tulee näkymään papiston aseman ja arvovallan nousuna. Se tulee tapahtumaan ns. maallikkojen kustannuksella ja se tulee ruokkimaan entisestään tavallisen kirkkokansan passivoitumista ja hengellistä taantumista. Seurauksena tulee olemaan maallistuminen. Vaarana on se, että perinteiset hengellisinä protestiliikkeinä alkunsa saaneet vapaat suunnat tulevat menettämään lopunkin teränsä. Toisaalta se tulee kyllä vain vauhdittamaan esim. helluntailiikkeen jakaantumista, kun kaikki eivät millään sopeudu nykymenoon.

Vakavimmat seuraukset tulevat näkymään Raamatun arvovallan romahtamisena. Asioita ja ilmiöitä ei enää punnitakaan Raamatun sanalla, vaan perinteillä, tunnustuksilla ja tulkinnoilla. On aiheellista kysyä, mille kehitykselle avataan ovi nyt? Viittaan edelleen siihen, mitä jo on tapahtunut Suomessa evl. kirkon tai muualla länsimaissa kirkkojen piirissä. Pelkään, että tulemme näkemään samanlaista romahtamista vapaiden suuntien pohjalta syntyneiden kirkkokuntien piirissä.

Tämä kaikki saa minut vakavissani kyselemään, miten ja missä meidän tulisi opettaa Raamattua omille hengellisille lapsillemme? Mikä olisi oikea oppimisympäristö hyvälle hengelliselle opetukselle? Onko se perinteinen raamattukoulu sisäoppilaitosasumisineen, kurssimuotoisine opiskeluineen ja akateemisten oppiarvojen korostamisineen? Vai olisiko se Missionuorten DTS-tyyppinen, enemmän käytäntöön painottuva oppimistyyli ja -ympäristö, jossa teologia ja käytäntö, oppi ja elämä kommunikoisivat keskenään joustavammin? Kun Raamatun malli oppimisesta ja opettamisesta on kuitenkin niin käytännönläheinen ja mallioppimista korostava.

No, joitain askelia tähän suuntaan on otettu.

Virtanen ja uusi nuorisopastori

Virtanen kävellä lampsutteli pitkin kotikaupunkinsa pääkatua. Oli myöhäinen syksy ja kirja-alennusmyyntien aika ja Virtanen mietti kuinka pystyisi vastustamaan pientä kiusausta ostaa edullisesti pari kirjaa, joita oli pitkään harkinnut hankkia. Kadun toiselta puolelta hänelle heilutti kättään nuori, päälle parikymppinen kaveri, joka ylitti kadun ja lähti tulemaan häntä kohti.

- Katos, Pikkarainenhan se siinä! Eipä olla aikoihin nähty. Virtanen ojensi kätensä nuorelle miehelle.

- Terve, Virtanen, oon just muuttanu takasin kaupunkiin. Kiva nähä, mennääks kahville jonnekin? nuori mies puristi Virtasen kättä ja hymyili aran oloisesti.

- No, mikä ettei. Minä tarjoan. Virtanen sanoi ja he lähtivät kävelemään lähellä olevaa kahvilaa kohti.

Tämä Pikkarainen oli nuoruudessaan ollut eräänlainen Virtasen opetuslapsi ja seuraaja, joka Virtasen isä-poika-sählykerhossa joskus 10-15 vuotta sitten oli osoittautunut Raamatusta kiinnostuneeksi ja hengellisille asioille alttiiksi nuoreksi kaveriksi. Virtanen tunsi pojan uskovat vanhemmat hyvin ja näki pojassa esirukousten lapsen ja Jumalan kutsun omaavan nuoren miehenalun. Virtasen vaikutus kaveriin oli ollut pitkä ja syvällinen. Se oli kestänyt vuosikausia aina myöhäisen murrosiän ikävuosiin saakka.

Ylioppilaskirjoitusten aikoihin he olivat pikku hiljaa etääntyneet toisistaan. Mitään sen kummempaa välirikkoa ei ollut tullut, mutta he vain tuntuivat kasvavan erilleen. Virtanen toisaalta näki selvästi, että lahjakkaana ja terävänä kaverina suurten kirkkokuntien työmahdollisuudet vetivät tätä puoleensa. Hän ymmärsi vallan hyvin, ettei Virtasen ja muiden hänen laillaan ajattelevien uskovien verkostomainen ruohonjuuritason yhteys kotikokoontumisineen voinut vastustaa suurten megatapahtumien lumoa Pikkaraisen silmissä.

Pikkarainen oli sitten armeijan ja upseerikoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan useaksi vuodeksi oman kirkkokuntansa teologiseen seminaariin. He olivat tänä aikana tavanneet enää sattumoisin ja tuntuneet kulkevan melko kaukana toisistaan. Virtasella ei sinänsä ollut mitään raamattukoulussa opiskelua vastaan, olihan hän itsekin kulkenut saman tien. Kuitenkin hän ei voinut välttyä vaikutelmalta, että paikallisen tunnustuskuntaseurakunnan ja jopa ko. kirkkokunnan johdossa oli olemassa omat vissit suunnitelmansa tämän täynnä mahdollisuuksia olevan nuoren miehen varalle.

Virtanen kutsui tätä peliä "kosmiseksi shakiksi". Siinä suunniteltiin lahjakkaalle henkilölle pari kolme vaihtoehtoista urasuunnitelmaa, joita sitten kirkon johdon taholta yhteistuumin lähdettiin ajamaan läpi. Käytäntöä perusteltiin hengellisillä syillä, kuten uskollisuudella omalle hengelliselle esivallalle, oman kirkkokunnan palvelemisella ja Jumalan valtakunnan työn eteenpäin menemisellä. Joskus tämä onnistui helpommin, mutta joskus tuli ongelmia sellaisten kanssa, jotka halusivat "yhteisen hyvän" kannalta liian tiukasti pitää kiinni omasta näystään. Mustasukkaisuus omalle kutsumukselleen kun ei saanut käydä ohi kirkkokuntauskollisuuden.

No, Pikkarainen oli hiljattain valmistunut pastoriksi 24-vuotiaana, sen Virtanen tiesi, ja nyt hän sitten oli aloittelemassa nuorisopastorin työtä omassa tunnustuskuntaseurakunnassaan. Pikkarainen selitti aikovansa nyt rakentaa itselleen verkostoa omaa työtään tukemaan. Hän pyysi Virtasta tulemaan hänelle mentoriksi, jota Virtanen vähän vaivautuneena esteli.

- Älä nyt, Virtanen, sulla vois olla paljon annettavaa meille nuoremmille. Pikkarainen sanoi.

Virtanen hieroskeli parransänkeään miettivän näköisenä. Hän mietti, miten sanoisi asian nuorelle miehelle siten, että se tulisi ymmärretyksi, mutta kuitenkin lempeästi. Hän nimittäin tiesi jo etukäteen, ettei hänen mentorointinsa tulisi koskaan onnistumaan, vaan että isoiset pastorit hyvin nopeasti laittaisivat Pikkaraisen aisoihin.

- No, kyllähän minä omasta puolestani, mutta olisiko se varminta, että kysyisit vielä ensin seurakunnanjohtajan mielipidettä...

Pikkaraisen kulmat kurtistuivat. Virtanen oli jo aiemminkin jossain hätäisessä tapaamisessa vuosi sitten ollut huomaavinaan nuoressa pastorin alussa tämän uuden piirteen: "maallikon" vastaanhangoittelu ei ollut suotavaa hengellisen johtajan edessä. Oh-hoh, Virtanen tuumiskeli. Oliko siis muna tullut kanaa viisaammaksi?

- Mutta entä jos minä kutsun sinut puhumaan seuraavaan nuorten celebraatioon? Se voisi olla samalla vähän niin kuin lähentymistä kotiseurakuntaasi päin... Pikkarainen jatkoi. Virtanen katseli ulos kahvilan ikkunasta, eikä sanonut mitään. Ulkona satoi ja tuuli pieksi keltaisia vaahteranlehtiä pitkin märkää katua. Ai tästäkö se olikin kyse? Virtanen mietiskeli itsekseen. Vai että "lähentymistä kotiseurakuntaan päin"... Jep jep.

- Niin, minun kotiseurakuntani taitaa tänä päivänä olla vähän laajempi käsite... Virtanen yritti olla sävyisä.

Pikkarainen oli kuin ei olisi kuullutkaan Virtasen sanoja.

- Sinulla voisi olla vielä paljon vaikutusmahdollisuuksia Herran työssä, kuule. Meillä on alkamassa uusi hengellisen kasvun ohjelma seurakunnassa, johon sinäkin voisit tulla mukaan. hän jatkoi.

- Kuule, Joonas. Virtanen sanoi käyttäen tarkoituksella nuoren miehen etunimeä.
- Sen jälkeen kun minä jätin tämän kirkkokuntauskovaisuuden taakseni, niin kaikenlaiset ohjelmat, palaverit ja projektit eivät voisi vähempää minua kiinnostaa.

Sanat tulivat ulos sellaisella rauhallisella arvovallalla ja kokemuksella, ettei niitä käynyt vastaansanominen. Virtanen jatkoi:

- Minua kiinnostaa enemmän elämä itsessään ja se, miten asiat toimivat käytännössä elettynä. Keskity sinäkin elämään, poikaseni.

Virtanen taputti leikkisästi kyynärpäällään nuorta miestä ja sai houkuteltua tämän ryppyotsaisille kasvoille aran poikamaisen hymyn. Hetken aikaa kaikki oli niin kuin ennenkin: hengellinen isä ja hänen poikansa ja heidän kahdenvälinen yhteytensä. Sitten lumous haihtui ja Virtanen kuuli virkapastorin äänen jatkavan:

- En tajua, miten sinä voit heittää pois niin monet mahdollisuudet vaikuttaa? En usko Herran haluavan meidän jättävän näitä tilaisuuksia käyttämättä. Täytyy kylvää, kun on sen aika ja ahkeroida. Voin tuoda eteesi kultalautasella kaupungin parhaat nuoret miehet, jos haluat vaikuttaa heihin, kuule.

- Minua ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin totuus. Jollei totuus ole minussa ja jollei se ole sitä, mitä välitän eteenpäin, niin millään ei ole mitään arvoa. Silloin on ihan samantekevää, vaikka ahkeroisin kuinka. Jos se taas on sitä, mitä minusta lähtee muihin, niin lopusta pitää huolen Herra, en minä.

Nyt oli Pikkaraisen vuoro olla miettivän näköinen. Virtanen tunsi taudin oireet: hän näki ikäänkuin sielunsa silmin, kuinka nuori mies kaiveli teologisessa seminaarissa häneen ladattua tietoarsenaalia lävitse arvioiden, mikä sopisi parhaiten tähän tilanteeseen.

- Niin, toi totuuskysymys on aika kimurantti... kun on niin paljon erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä... Totuus jo käsitteenä on monimutkainen...

- Ei siinä mitään monimutkaista ole. Eikö Jeesus sano, että taivasten valtakunta on niinkuin se, kun mies kylvi siemenen peltoon ja lähti pois ja maa sitten tuotti kasvun itsestään, eikä mies tiennyt, miten se kävi? Markuksen neljäs luku... Virtanen selitti rauhallisesti.

- Niin niin, mutta kai siinä meilläkin joku vastuu on? Pikkarainen kysyi tuskastuneena.

- Meidän vastuumme on vaeltaa Herrassa, elää Hänen käskyjensä mukaan ja antaa Pyhälle Hengelle tilaa. Herra antaa kasvun.

Pikkarainen alkoi tehdä lähtöä kahvilan pöydästä. Virtanenkin nousi ylös ja puki takin päälleen.

- Mutta kyllä mä tulen mielelläni puhumaan sinne nuorten juttuun, mutta kysy nyt vielä ensin esimieheltäsi, että se on okei. Virtanen tokaisi takkiaan napittaessaan.

- Aijai, kuule Virtanen, kun et olisi noin jyrkkä... Pikkarainen yritti saada naureskeluunsa isällistä sävyä, mikä vaikutti sinänsä huvittavalta kun ajatteli heidän ikäeroaan (liki 30 vuotta) - ja varsinkin jos tiesi yhtään heidän yhteistä historiaansa. Virtanen ei ollut moksiskaan, vaan sanoi lempeään sävyyn:

- Ei siinä mitään jyrkkää ole, jos tiedostaa asioiden oikean laidan ja sanoo asian niin kuin se on.

- Okei, mun täytyy nyt mennä... projektiryhmän kokous. Palaillaan siihen mentorointijuttuun vielä, mä vaikka soittelen sulle ens viikolla. Siunausta ja voimia sulle!

Sitten vasta leivottu nuorisopastori lähti kävelemään määrätietoisin askelin katua alaspäin kirkkoa kohti. Virtanen katseli hänen peräänsä hajamielisesti, ehkä vähän surumielisesti hymyillen. Hiljainen rukous nousi hänen sielustaan kohti korkeuksia.

- Niin, Herra, näet tämän rakkaan nuoren miehen. Näet kaikki ne lahjat ja kyvyt, joita olet häneen laittanut. Näet, Herra, sen valtavan potentiaalin, joka hänessä sinun armostasi on. Ota Herra se oikealla ja täydellä tavalla käyttöösi. Siunaa häntä, Herra.

-------

Joonas Pikkarainen ei koskaan pyytänyt Virtasta puhumaan nuorten ylistyscelebraatioon. Myöskään mentorointiin ei enää koskaan palattu sen koomin. Virtanen ei ollut mitenkään loukkaantunut tästä, ehkä vähän surullinen vain.

- Olisinhan minä mielelläni ollut Sinun käytössäsi, Herra. Virtanen tuumi mielessään. Hän tiesi vallan hyvin, että kaikki oli mennyt niinkuin hän jo heidän tavatessaan oli ounastellut. Isot pojat olivat laittaneet Pikkaraisen nopeasti ojennukseen. Virtasen kanssa ei ollut syytä seurustella, kun hänellä oli "näitä omia juttuja".

- Mutta joo, mielellänihän minä olisin ollut väärässä tässä kohtaa... edes kerran. hän huokaisi.

Kun Virtanen seuraavan kerran tapasi Joonas Pikkaraisen parin kuukauden päästä sattumoisin kirjakaupassa, nuori pastori oli liikkeellä vaimonsa kanssa ja hyvin kiireisen oloinen. Oli vaihdettu muutama sana niitä näitä ja erottu pastorin toivotellessa "siunattua joulunodotusta" ja vakuuttavansa soittelevansa Virtaselle ihan piakkoin.

- Jep, jep... Virtanen tuumi kävellessään autolleen päin.