Kirkko, C.S. Lewis & eräs mielenkiintoinen ilmiö

Tein viime lauantaina erään kirjakaupan loppuunmyynnissä teon, jota en usein tee. Ostin nimittäin hartauskirjan. Tiedäthän, aika suuri osa suomalaisten kristillisten kustantamojen tuotteista on näitä hartauskirjoja, jotka on alunperin tarkoitettukin uusittaviksi toisilla samanlaisilla määrävuosin. Jotkut kutsuvat tätä uskovien varustamiseksi.

No, tuo hartauskirja oli poikkeus. Se on nimittäin kokoomateos C.S. Lewisin ajatuksia jokaiselle vuoden päivälle sovitettuna. Sori, nyt vaan kaikki trenditietoiset kirjaedustajat, mutta Lewis nyt vaan on sellanen kaveri, jonka jutut kestää. Kaikkien nimittäin ei.

Mielenkiintoinen hemmo muutenkin, tämä Clive Staples. Mietiskelin kirjan kanssa kotia kohti taivaltaessani, että on se vaan jännä juttu, kun kaveri kelpaa kaikille, toisaalta kustantaja Kirjapajan kaltaiselle korkeakirkolliselle hovikustantamolle ja toisaalta meikäläisen kaltaiselle. No, yksi syy on varmaan jo ihan siinä, että hänen elämästään, vaikutuksestaan ja poismenostaan on jo kulunut jokin tovi. Eli aika kultaa muistot. Mutta muutenkin.

Luulen, että eräs iso syy on se, että Lewis eli kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, jossa vielä olivat vallalla ja yleisesti hyväksyttävänä "sateenvarjona" yhteiskunnassa kristilliset arvot. Tällöin on tavallaan helpompi puhua kristinuskosta yleisellä tasolla ja tuoda niitä esiin esim. kirjallisuuden eri muodoissa, kuten Lewis teki. Tällaisessa tilanteessa on ihmisten luontevampaa yleisesti hyväksyä nämä näkemykset. Eletään tietynlaista "rauhan aikaa", jossa sitten syntyy laajan kaikupohjan saavuttavia klassikkoja, kristillisen kulttuurin mestariteoksia ja sitä kautta koko yhteiskuntaa rakentavaa ja koossapitävää arvopohjaa ja käytännön elämää.

Nämä sitten on helppo hyväksyä esim. körtähtävän kirkonmiehen, helluntailaisen uusteologin tai vaikkapa Virtasen. Liikutaan riittävän yleisellä tasolla eli sillä yhteisellä arvopohjalla, joka yhdistää kaikkia kristittyjä. Luulen kuitenkin, että mikäli hän eläisi ja vaikuttaisi nykyisen kaltaisena aikana, hänen roolinsa ja tuotoksensa olisivat hyvin erilaisia. Hän joutuisi aivan eri tavalla ottamaan kantaa eri ilmiöihin ja muutoksiin ajassamme, kuin vaikkapa 40-50-lukujen Englannissa.

Voimakas kulttuurinen ja yhteiskunnallinen muutos, joka ylivoimaisen nopeasti kehittyvän teknologian avulla saavuttaakin globaalit mittasuhteet, olisi takuuvarmasti näyttäytynyt Lewisille taistelukenttänä, jossa jokaisen Raamatustaan kiinnipitävän kristityn on taisteltava usein Henkensä edestä. Tarkoitan siis eri tavalla ja eri mittasuhteissa kuin mitä hän jo tuolloin koki. Tämä ei tietenkään mitenkään vähennä hänen tuotantonsa painavuutta ja hänen ajatustensa ajankohtaisuutta.

Törmäsin sitten tänään ihan toisaalla tähän Lewisin mielenkiintoiseen ajatukseen, jonka siteeraan teille:

"The church exists for nothing else but to draw men
into Christ, to make them little Christs. If they are
not doing that, all the cathedrals, clergy, missions,
sermons, even the Bible itself, are simply a waste of
time. God became a Man for no other purpose."

Siinäpä pureskeltavaa: kirkko, saarnapulpetti, pappisluiokka, jopa itse Raamattukin saa siinä osansa. Ja mitä tulee puheisiin "pienistä Kristuksista", niin luulen, ettei kukaan uransa perään katsova kristitty vaikuttaja lanseeraisi tänä päivänä moista termiä, jonka huolimattomasta käytöstä seuraa äkkiä syytöksiä äärikarismaattisuudesta, antinomismista etc. Mutta joo, näinhän se on. Me olemme uskovina Kristuksen ruumis, Jumalan temppeli ja Hänen morsiamensa ja meidät on kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisuuteensa. Eli pelkkä uskonnonharjoittaminen ei riitä. Vain Kristus riittää.

Kun nyt (taas) tuli puheeksi tämä "paha maailmanaika", niin tähän liittyen olen miettinyt sitä, miten Jumala nostaa tiettyinä aikoina tietyt raamatulliset totuudet esille. Ne esiintyvät ensin uskonnollisina marginaali-ilmiöinä, joita harrastetaan kirkollisesti epäilyttävien lahkojen suojissa. Niiden harjoittajia pidetään yleisesti hörhöinä ja heistä varoitellaan, ei vain uskonnollisten ihmisten, vaan jopa vakaamielisten uskovien parissa. Sitten kun aika kuluu, näistä samaisista extremejutuista tuleekin pikku hiljaa kaiken kansan leipää. Muutaman vuoden - vuosikymmenen periodilla pahaisina lieveilmiöinä pidetyt ilmiöt ovatkin sitten yleisesti tunnustettua ja todeksi elettyjä elämää lähes tulkoon koko Kristuksen ruumiin piirissä.

Tällä tavalla Jumala on aikojen saatossa nostanut esiin unohtuneita raamatullisia totuuksia omiensa piirissä. Tämä Jumalan työ on ollut erityisen näkyvää seurakunnan 2000-vuotisen historian aikana uskonpuhdistuksen ajoista alkaen. Erityisen vilkasta tämä Hengen toiminta on ollut 1900-luvulta alkaen. Sama kehitys toistuu uudelleen ja uudelleen: syntyy herätys, jonka piirissä alkaa ilmetä - aiemmin jo tuttujen piirteiden ohella - tiettyjä uusia ilmiöitä. Näitä vierastetaan ja vastustetaan aluksi, mutta aikaa myöten nämä jutut yleistyvät muidenkin kristittyjen piirissä. Prosessi alkoi siitä, kun kouluttamaton maallikkosaarnaaja puhui kielillä ja profetoi, Hengen valtaama seuraväki hänen mukanaan. Se on saavuttanut huippunsa, kun jonkin teologisen seminaarin tai yliopiston professori tekee niin omassa raamattupiirissään tai aiheesta järjestetään teologinen kurssi.

Mietipä vaikka professori Osmo Tiililää, joka 30- ja 40-luvulla kirjoitti hyvin kriittiseen sävyyn vapaiden suuntien kristillisyydestä ja miten hän 60-luvulla elämänsä ehtoolla koki virvoittuvansa silloisen karismaattisen liikkeen piirissä evl. kirkon sisäpuolella. Jotain oli muuttunut.

Kyse ei siis ole kulttuurisesta degeneraatiosta, vaan hengellisestä elpymisestä. Näin on käynyt vuosikymmenien saatossa esim. karismaattisuuden tai vaikkapa ylistyksen kohdalla. Kun ajattelen esim. omaa elämääni, niin nuoruudessani 70-luvulla erilaiset karismaattiset ilmiöt olivat melko harvinaisia, kun taas nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin ne ovat ikäänkuin kenen tahansa kristityn "ulottuvilla". Jotain on muuttunut. Ei tästä kovinkaan pitkä aika ole, kun veljieni Tuomon ja Pekan kanssa totesimme ikäänkuin yhdestä suusta, miten paljon helpompi on nykyään puhua seurakunnasta Kristuksen ruumiina - myös paikallisella tasolla - kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Jotain on muuttunut.

Vedetäänpä edellisestä karismaattisuus-esimerkistä rinnastus tähän päivään ja tähän Kristuksen seurakunta-teemaan. Nykyäänhän puhutaan paljon seurakunnasta orgaanisena yhteisönä ja hyvä niin. Tämä seurakunnan aidon "luomu-olemuksen" oikein ymmärtäminen on yllättävän nopeasti levinnyt uskovien piiriin yleisesti. Alussa siitä puhuttiin jonkinlaisena marginaali-ilmiönä ja jatkossa siitä järjestetään näitä muutaman opintopisteen teologisia kursseja, jottei jäätäisi jälkeen kehityksestä (so. viimeisimmistä trendeistä).

Samaan aikaan eri puolilla maailmaa on kuitenkin alkanut esiintyä entistä voimakkaampia äänenpainoja siihen suuntaan, että tämä kodeissa kokoontuminen ei sinänsä riitä, vaan tarvitsemme myös syvenevää ymmärrystä Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisen seurakunnan tasolla.

Onko niin, että kun nyt tästä aiheesta puhuvat ovat aika lailla poikkeavien maineessa, niin jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa tämäkin raamatullinen totuus on kaikkien uskovien yhteistä hengellistä pääomaa?