Tie herätysliikkeestä kirkkokuntaan ja takaisin

Olen toisaalla kommentoinut hieman jo blogissanikin kuuluisuutta saanutta kirjoitusta. Esittämieni kommenttien pohjalta eräs teologiveli kysyikin minulta, millä perusteella oikein väitän esim. helluntailiikkeen olevan menossa "jossain tietyssä vaiheessa" omassa yhteisöllisessä elinkaaressaan? Koska kysymys on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, niin kuvaan tätä prosessia seuraavassa lyhyesti. Lainaan siinä vapaasti ruotsalaista pastoria Kjell-Axel Johanssonia, joka on oikein tohtorismies, eikä helluntailainen. Kyseessä on 1990-luvulla jossain Suomen Vapaakirkon valtakunnalisessa koulutustilaisuudessa pidetty luento.

Ensimmäinen vaihe yhteisön elinkaaressa on sen syntymä: Jumala toimii Henkensä kautta, ihmisiä tulee uskoon ja alkaa kokoontumaan yhdessä. Tällä tuoreella, juuri syntyneellä liikkeellä on kaksi asiaa selvänä mielessään:

1. Selkeä identiteetti
Kaikille on selvää, keitä me olemme. Itse asiassa syy tämän liikkeen syntyyn huokuu kaikkialla. Se aivan kuin roikkuu ilmassa. On vain ajan kysymys, milloin jotain tämänkaltaista alkaa tapahtua.

2. Selkeä tavoite
Kaikille on selvää, mitä me haluamme. Sen olemassaolon edellytyksenä on yhteinen toiminta matkalla yhteiseen selkeästi määriteltyyn päämäärään. Kun liike on nuori, tämä on helppoa pitää kirkkaana edessään. Tämä näkyy hyvin vaikkapa helluntailiikkeen, vapaakirkollisuuden tai Nokia Mission syntyhistoriassa.

Mitä siis onkaan tapahtunut?

On syntynyt uusi, vaihtoehtoinen kulttuuri, jonka elämäntapa ja arvot ovat sekä vaihtoehtoisia että vastakkaisia suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen arvoihin. Kyseessä on uusi uskonnollinen vähemmistö. Kun tämä liike kasvaa, se samalla koko ajan välittää omia arvojaan suhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Itse asiassa se häiritsee sekulaaria valtakulttuuria olemassaolollaan ja oikeassa olemisellaan. Ajatellaanpa vaikka Niilo Yli-Vainion organisoimaa keskiolutmarssia 1980-luvun alussa. Saman se tekee suhteessa aiempiin liikkeisiin ja erityisesti suhteessa vallitsevaan uskonnolliseen monopoliin. Tämä näkyy esim. prof. Osmo Tiililän suhtautumisessa em. "eriuskolaisliikkeisiin" kirjassa "Kristilliset kirkot ja lahkot" (WSOY, Helsinki, 1945). Tiililän suhtautuminen muistuttaa kiusallisella tavalla helluntailaisten ja vapaakirkollisten suhtautumista uusia seurakuntia tai kodeissa kokoontuvia uskovien seurakuntia kohtaan nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin.

Johtajat ovat tällaisessa tilanteessa usein rohkeita, jopa hulluiksi leimattuja edelläkävijöitä ja tienraivaajia. Miksi näin? Koska heillä ei ole olemassa mitään valmista mallia, miten elää ja toimia tässä uudessa tilanteessa.

Toinen vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että ulkopuolinen yhteiskunta alkaa harjoittaa painostusta sitä kohtaan. Seurakunta näet haastaa paikallisen, sitä ympäröivän valtakulttuurin, joka puolestaan kokee itsensä uhatuksi ja käy vastahyökkäykseen. Apt. 19:23-40 kuvaa hyvin tällaista tilannetta.

Raamattu kutsuu ulkopuolista yhteiskuntaa ja kulttuuria sekä sen arvojärjestelmää "maailmaksi". Ensimmäisessä kirjeessään apostoli Johannes kutsuu tätä "maailmaa" kreikaksi sanalla kosmos ja sanoo, että koko tämä systeemi "on pahan vallassa". Seurakunnan Raamatusta peräisin olevat arvot ovat selvässä ristiriidassa sitä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvojen kanssa. Joskus tämä ristiriita tuntuu jopa perin sovittamattomalta. Kun vallitsee voimakkaan hengellisen herätyksen aika, se koetaan uhaksi monella taholla.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että seurakunta joutuu eristyksiin. Tämä näkyy sitten esim. körttiläisten "maailmankielteisyytenä" tai "lahkolaisten" ylihengellisyytenä. Näin ympäröivä valtakulttuuri ne ainakin näkee ja kokee.

Kolmas vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että seurakunta alkaa mukautua ympäröivään yhteiskuntaan, sen arvoihin ja tapoihin. Miten tämä ilmenee käytännössä?

Herätyksen toinen ja kolmas sukupolvi kokee siunaukseksi korkeamman sosiaalisen aseman sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Se on kulkenut pitkän tien tullakseen sisäsiistiksi, hyväksytyksi ja hovikelpoiseksi. Nyt se odottaa saavansa sekulaarilta yhteiskunnalta hieman sitä oikeutettua arvostusta ja respektiä. Sen johtohenkilöt kutsutaan presidentilinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle, ministeriöiden työryhmiin jne. Sen omasta joukosta nousee oppineita, yhteiskunnallisia vaikuttajia, akateemikkoja ja taiteilijoita.

Herätyksen ensimmäinen sukupolvi koki tehtäväkseen muuttaa sitä ympäröivää yhteiskuntaa. He olivat vakaumuksellisia uranuurtajia. Heille mikään instituutio sinänsä ollut "pyhä" tai sellaisenaan säilyttämisen arvoinen.

Sitten seuraavat sukupolvet katsovat melko kriittisesti menneisyyteen. Ne tuntevat jopa hienoista häpeää omien hengellisten esivanhempiensa, näiden uranuurtajien keskeneräisyydestä ja yksisilmäisyydestä. Teoriassa kyllä saatetaan tunnustaa, että Jumala käyttää heikkoja, mutta käytännössä toimitaan olemassaolevista resursseista, ympäröivästä yhteiskunnasta ja varman päälle pelaamisesta käsin. Alkuperäinen uskon näkökulma häviää taloudellisten realiteettien jalkoihin. Samaan aikaan tunne- ja puhetasolla säilytetään perinteen vaatimukset - jopa hyvin kovaäänisesti.

Ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät. Ollaan kasvettu aikuiseen uskoon ja tultu harkitseviksi ja salonkikelpoisiksi. Kuitenkin tämä on tapahtunut muutosvoiman ja dynaamisuuden kustannuksella. Ennen pitkää seurauksena on myös se, että seurakunta menettää yliluonnollisen aspektin - ei siis vain ulottuvuuden, vaan myös yliluonnollisen näkökulman asioihin. Lopulta tästä näkyy jäänteitä vain joissain viittauksissa henkivaltoihin jonain "hermeneuttisena aspektina" joihinkin UT:n kohtiin nähden.

Neljäs vaihe on sitten seurakunnan uuden identiteetin rakentuminen. Eli kun alkuperäinen identiteetti on menetetty, siitä seuraa se, että ko. yhteisö "antaa kaikkien kukkien kukkia". Omaksutaan virikkeiden määrää vastaavat tavoitteet. Pyritään olemaan kaikkille kaikkea. Laaja-alaisuus ja suvaitsevaisuus muodostuvat hallitseviksi arvoiksi.

Entä miten tämä näkyy käytännössä? Kaikilla tulee olla sananvaltaa. Kaikkien ideat nykyhetken painopisteistä ja tavoitteista tulee ottaa huomioon. Vanhimmistot ja seurakuntaneuvostot valitaan parlamentaarisen edustuksellisuuden periaatteella. Niin seura- kuin kirkkokunnankin asioista päätetään demokraattisin perustein periaatteella "vox populi, vox dei". Johtajuus perustuu akateemiseen oppineisuuteen, asemaan ja virkaan, eikä niinkään Jumalan kutsuun tai Hengen armoitukseen.

Edelleen ne, jotka haluavat etsiä riittävän täsmällistä toiminta-ajatusta, jotta seurakunta voisi jälleen toimia uraauurtavalla tavalla, koetaan niuhottajiksi.

Toiminnan ja tavoitteiden arvioinnin perustaksi nousee yksinomaan traditio. Nyt vedotaan kyllä yhteisön alkuperäiseen identiteettiin, mutta ei nähdä, että se, mitä nyt kutsutaan traditioksi, syntyi alkuperäisen herätyksen ajan polttavista tarpeista. Seurakunnan tavoitteet ja siitä syntynyt kulttuuri oli tuolloin reaktio ja vastaus tuon ajan vääristymiin. Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko traditiolla enää mitään absoluuttista itseisarvoa. Ajatellaanpa vaikka ko. liikkeen alkuaikojen herätysjohtajien kiivaan uudistusmielistä suhtautumista oman aikansa traditioihin.

Miten mennään nyt eteenpäin? Johtajiksi valikoituvat nyt "säilyttäjät", joiden rukous päättyy aina sanoihin "onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni" (Jes. 39:8). Rauhaa rakastavat ja turvallisuutta arvostavat ihmiset äänestävät heidät tehtäviinsä. He kanonisoivat menneen historian ja julistavat uskollisuutta traditiolle. Tämä uskollisuus sitten mitataan suhteessa historiaan ja "sen todeksi elämiseen" nykyhetkessä. Käytännössä tämä näkyy perintö -laisuuden kasvuna ja pystymetsästä uskoon tulleiden vähenemisenä. Nuorille opetetaan asioista, että "näin meidän liikkeessämme opetetaan ja voiko niin ja niin monta tuhatta meikäläistä olla väärässä?"

Tässä on "erään kristillisen yhteisön elinkaari" pääpiirteissään. Tämän jälkeen on valittavana joko mukautumisen tai muuttumisen tie. Mukautuminen merkitsee edellä kuvatun kehityksen jatkumista ja syvenemistä. Eräs varmimpia merkkejä tämän prosessin läpimenosta on se, että ko. yhteisö alkaa suhtautua uusiin, sen jälkeen syntyneisiin yhteisöihin täsmälleen samalla tavalla kuin siihen itseensä suhtauduttiin sen alkuvaiheissa: arvostelu, panettelu, diskrimininointi ja jopa suoranainen vaino.

Muuttuminen taas merkitsisi uutta identiteettiä, uskollisuutta uusille tavoitteille ja tavoitteiden selkiyttämistä Raamatusta nousevan perustehtävän ja sen inspiroiman elämän mukaisesti. Kuka jaksaa, haluaa tai uskaltaa sille tielle lähteä?

Kärjistetysti ilmaisemme asian näin: kristillinen seurakunta Jumalan ehdoilla versus kristillinen seurakunta yhteiskunnan ehdoilla.

Uudistuminen ei ole mielestäni mitenkään itsestään selvää ja meillä on yllin kyllin esimerkkejä lähinnä mukautumisen tien valitsemisesta perinteisten kirkkokuntien kohdalla. Se ei tuo ainakaan herätystä, mutta se takaa yhteisön elämisen rauhassa ja yhteistyössä muiden samanlaiset vaiheet läpikäyneiden yhteisöjen kanssa. Kirkollisessa elämässä tätä kutsutaan ekumeniaksi. Mukautuminen tuo väistämättä mukanaan yhteiskunnallisen hyväksynnän ja statuksen, mutta sen kääntöpuolena tulevat myös tietyt kulttuuriset ja sosiaaliset reunaehdot, jotka on hyväksyttävä. Samoin yhteisön harjoittamaan koulutus- ja kasvatustoimintaan kohdistuu erilaisia kontrollivaatimuksia sekulaarin yhteiskunnan taholta.

Mutta näistä kun suoriutuu kunnialla, niin saa kyllä elää rauhassa - ainakin niin kauan kuin mitään suuria mullistuksia ko. yhteiskuntajärjestelmässä ei ole näkyvillä. Omana aikanamme elämme juuri tällaisen kulttuurisen murroksen aikaa. Kiltteys tähän asti ei siis välttämättä takaa mitään huomenna. Näin esim. homoliittokysymyksessä.

Tulevaisuudessa tulemme näkemään median ohjaileman yleisen mielipideilmaston muuttumisen ja kovenemisen. Tämä tulee näkymään rekisteröityjen kristillisten yhteisöjen kohdalla lisääntyvinä ja koventuvina kuuliaisuusvaatimuksina maallista esivaltaa kohtaan. Mikä tarjoaa silloin kristilliselle seurakunnalle vainot kestävän rakenteen?