Muistan joskus15-16-vuotiaana katselleeni televisiosta mustavalkoisia filmitallenteita Newportin folk-festivaaleilta. Tuo amerikkalaisen juurimusiikin (folk, blues, gospel, country etc.) esittäytyminen teki lähtemättömän vaikutuksensa nuoreen kaveriin ja ohjasi paljolti musiikillisia mieltymyksiäni - ja tekee niin edelleen. (Jotain olen kaikesta päätellen onnistunut siirtämään pojillenikin.)
Elokuva on mielestäni syvällinen ja moniulotteinen ajankuva 1960-luvun alun pohjoisamerikkalaisesta folk-musiikin ympärille syntyneestä liikehdinnästä, josta juuret ulottuvat eri puolille tuon ajan amerikkalaista mielenmaisemaa; kansalaisoikeusliike, pasifismi, tuleva hippiliike beatnikkien perillisenä jne. (Eräässä kohtauksessa kuvataankin, miten Newportin folkmusiikin festareilla esiintyvä Johnny Cash ohjeistaa rosoiseen keskilännen tyyliinsä yhtyettään Tennesee Four: "Pannaas pojat vähän vauhtia näihin beatnikkeihin".)
Bob Dylanin integroituminen folk- tai hootenanny-liikkeeseen ja musiikilliseen genreen tapahtui (leffan mukaan ja osittain todellisuudessakin) paljolti alan legendan Pete Seegerin suosiollisella avustuksella. Tämän mentorointisuhteen ja siitä irtautumisen ja ikään kuin ulos kasvamisen kuvaus on eräs leffan mielenkiintoisia sivujuonteita. Mentorilta kysyy paljon hyväksyä se, että oppipoika ajaa ohi mestaristaan ja - mikä joskus pahinta - lähtee omille teilleen.
Dylan on omaperäinen muusikko, runoilija ja lauluntekijä, jonka juuret ovat syvällä amerikkalaisessa juurimusiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Kuitenkin hän on aivan oma lukunsa, jolla on oma jäljittelemätön tyylinsä. Jos esim. ajattelet tehdä coverversion jostain hänen biisistään, sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa; joko biisi on aikalailla sama kuin alkuperäinenkin tai sitten se on niin omaperäinen, että siinä näkyy lähinnä vain sinun oma kädenjälkesi. (Vertaa vaikka laulun All Along the Watchover originaalia ja Jimi Hendrixin versiota.)
Mielestäni tärkein ja itseäni suuresti kiinnostava näkökulma elokuvassa on Dylanin suhde folk-musiikkiyhteisöön. Alussa tuntemattomuudesta nousee folkin uusi messias, joka yhdessä toisen kuuluisuuden, Joan Baezin kanssa muodostavat folk-musiikin uuden, uljaan kuningasparin. Moni tuon ajan ihminen kuvitteli tulevaisuuden näyttävän valoisalta. Kennedy presidenttinä, juuri sivuutettu Kuuban ohjuskriisi ja ikimuistoinen "Ich Bin Ein Berliner"-puhe jne. Kyllä tässä vielä kaikki muuttuu hyväksi ja maailma pelastuu. Tänäkin päivänä huomaamme, miten historia toistaa itseään...
Bob Dylan on persoona, joka näyttää itsepintaisesti vierastavan kaikkia ulkopuolisia yrityksiä määritellä häntä itseään. Hän ei oikein istu mihinkään kategoriaan, vaan on vain uskollinen omalle visiolleen, mikä tahansa se sitten kunakin aikana onkaan. Mutta häntä ei istuteta mihinkään olemassaolevaan laatikkoon, oli se mikä hyvänsä. Onko sitten kyse kypsymättömyydestä vai lahjomattomuudesta, tiedä häntä.
Kuten niin monen yhteisön ja liikehdinnän kohdalla käy, niin folk-liikekin alkaa elää omaa elämäänsä. Tom Marshall toteaa jossain kirjassaan jokaisen organisaation, yhteisön tai liikkeen perusominaisuudesta, että se ei halua muuttua. Folk-liikkeen kohdalla siihen kuului se, että se kaikin keinoin pyrki valjastamaan Dylanin omien vankkureidensa vetojuhdaksi. Elokuvassa kuvataan hyvin, miten Dylan ei kuitenkaan halua ottaa kantaakseen muiden näkyjä, odotuksia tai haaveita. Dylan osoittautuu kerta toisensa jälkeen oman tiensä kulkijaksi, jonka jättämä jälki on kuitenkin syvä.
Jotain hyvin tuttua tässä on...
No comments:
Post a Comment