Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.

(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.