Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?

Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.

(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.

Isyyden kitkaa

 Jokin aika sitten minulla oli mielenkiintoinen keskustelu kahden nuoren teologian opiskelijan kanssa. He kysyivät minulta, miten ymmärsin Raamatun käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Vastasin ensin Paavalin sanoilla Efesolaiskirjeen 3. luvusta, jossa hän sanoo notkistavansa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys saa merkityksensä. Laajensin tämän merkitystä käsittämään äitiyden ja ylipäätään kaiken vanhemmuuden, koska tämä kaikki perustuu luomisjärjestykseen ja heijastaa Isää Jumalaa. Kaikkein vajavaisimmillaankin minun isyyteni heijastaa (ainakin) jotain Jumalan isyydestä.

Viittasin myös saman kirjeen 6. luvun alun kehotukseen lapsille olla kuuliaisia vanhemmilleen, koska tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: "että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Tällä käskyllä on siis suuri yhteiskuntaa, sen rauhaa ja hyvinvointia varjeleva vaikutus.

Käytännössä, totesin, suhteessa vanhempiimme liittyy usein ylimääräistä kitkaa, koska ne ovat läheisimpiä ihmissuhteitamme. Näin se vain usein on: meidän läheisimmät ihmissuhteemme voivat olla meille myös kaikkein kipeimpiä. Joskus hengellisyytemme joutuu kaikkein kovimpaan testiin juuri niissä. Vihollisemme, joka on valehtelija, syyttäjä ja hajottaja, pyrkii mielellään tuhoamaan näitä suhteita.

-------

Nykyisin huomaan aina silloin tällöin törmääväni tilanteeseen, jossa haasteena on se, että isät eivät anna arvoa sille, mitä lapset ovat löytäneet. Lasten hengellinen into saatetaan turhentaa, jopa musertaa lopullisesti, koska se koetaan häiritseväksi, jopa vaaralliseksi. Saattaa olla, että joissain yhteisöissä nuori sukupolvi ei koskaan pääse nousemaan siihen rooliin ja asemaan, jonka Herra valtakunnassaan on heille varannut. Näin erityisesti sellaisissa yhteisöissä, jotka voimakkaasti korostavat tradition merkitystä. 

Ehkä ongelma tällöin onkin siinä, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, koska he itse eivät enää ole sen Hengen vallassa, joka innoitti heitä heidän nuoruudessaan ja joka Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan? 

Vakava juttu. Malakian kirjan viimeisten jakeiden mukaan Herra haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja vasta sitten Hän kääntää lasten sydämet isien puoleen. 

Mikä onkaan siis vastuumme isinä?

Suuri.

Italian Job - Ajatuksia vapauttamisesta

 Kesän ehdottomasti mielenkiintoisimpiin lukuelämyksiin on kuulunut roomalaiskatolisen kirkon pääeksorsistin Gabriele Amorthin kaksi kirjaa, An Exorcist Tells His Story (Ignatius Press, 1999) ja An Excorsist - More Stories (Ignatius Press, 2002). Nämä valottavat lukuisin esimerkein katolisen kirkon piirissä tapahtuvaa eksorsismia eli ihmistä vaivaavien pahojen henkien karkottamista. 

Mielenkiintoista on se, että verrattuna evankelikaalisissa ja karismaattisissa piireissä tapahtuvaan vapauttamiseen, hän erottaa nämä käsitteet toisistaan. En mene näihin yksityiskohtiin ja erilaisiin korostuksiin tässä yhteydessä sen enempää, mutta totean vain, että eksorsismi katolisessa kirkossa on piispojen tai heidän välittömässä alaisuudessaan toimivien eksorsistien toimintaa. 

Seuraavassa muutama hajahuomio näistä sinänsä mielenkiintoisista ja hyödyllisistä opuksista, joita niitäkin on hyvä arvioida ja koetella Raamatun ja muiden asiantuntijoiden valossa. Sivuutan myös tietoisesti katolisen mariologian yms.

Mikä on vieläkin voimakkaampaa kuin sielunvihollisen henkien karkottaminen?

Amorth ensinnäkin toteaa, että voimakkaampaa ja tehokkaampaa, kuin eksorsismi, on syntien tunnustaminen siihen liitettynä Jumalan tahdon mukainen elämä, kuten aktiivinen seurakuntaelämä, ehtoollisen nauttiminen sekä päivittäinen rukous- ja hartauselämä ja hyvät työt. Kun tätä luin, ajattelin; lue teksti sellaisenaan, tulkitse omassa kontekstissasi ja sovella sitten käytäntöön. Ota se, mikä on hyvää, muu ns. "suolan kanssa". 

Minulle em. Amorthin kommentti merkitsee läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta omassa elämässäni jonkun tai joidenkin kanssa. Se on hengellisen suojan rakentamista niiden välineiden avulla, jotka Herra on meille antanut. Vastuu ja tahdonratkaisu on kuitenkin meillä itsellämme, eikä kukaan, ei Herrakaan, voi meitä pakottaa tähän prosessiin. Pitkän kokemuksen pohjalta Amorth toteaa, että valtaosa vapautumiseen ja parantumiseen liittyvästä hyvästä on seurausta ihmisen omasta aktiivisuudesta. Vain pieni osa on seurausta muiden, kuten rukouspalvelijoiden toiminnasta.

Itsensä vapauttaminen

Itse asiassa koko Uusi testamentti (ja yhtä lailla Vanhakin), mutta aivan erityisesti UT:n kirjeet, on kirjoitettu ohjeeksi tällaiseen vapauttamisen jälkeiseen elämään; miten pysyä ja vaeltaa uskossa eteenpäin, puhtaana ja vapaana?

Amorth todellakin puhuu itsensä vapauttamisesta. Hän erottaa toisistaan sielunvihollisen tavanomaisen demonisen aktiivisuuden (esim. kiusaukset) ja epätavanomaisen aktiivisuuden, jota voidaan kutsua demonin vaivaamaksi, jopa hallitsemaksi toiminnaksi ja elämäksi. Amorth toteaa näiden välisen rajan olevan usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva".

Amorthin mukaan Jumalan armon alla eläminen ja siinä kasvaminen on paras keino demonien tavanomaista aktiivista toimintaa vastaan, kuten edellä todettu. Samaan aikaan se on myös paras tapa ennaltaehkäistä demonien epätavanomaista toimintaa omassa elämässään. Hänen mukaansa Mark 16:17 sisältää myös oman itsensä vapauttamisen.  

Mielenkiintoinen näkökulma

Amorth puhuu myös käsitteestä nimeltä "sairauksien ja vaivojen välikerros". Tällä hän tarkoittaa ihmisen elämässä ilmeneviä monenlaisia vaikeuksia ja vaivoja, joita ei voida havaita ja todentaa lääketieteellisin keinoin, mutta joiden kohdalla ei voida vielä puhua eksorsismin tarpeesta. Monet näistä vaivoista voidaan kuitenkin parantaa vapauttamispalvelun ja -rukousten avulla, antamalla anteeksi itseäni loukanneille ihmisille ja katkaisemalla näihin vaivoihin liittyvät haitalliset siteet, joita ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. (Tähän liittyen suosittelen lämpimästi David Crossin kirjaa Sielun siteet, joka on Ellel Ministries Finlandin suomeksi kustantama.)

Amorthin mukaan nämä vaivat saavat usein alkunsa jo lapsuudessa ja niiden alkujuuret ovat usein perheessä, ulottuen yli sukupolvien ja kulkien ihmisen sukulinjassa ilmeten toistuvasti altistumisina ja taipumuksina tiettyihin asioihin ja jopa synteihin. (Monien kokemusten mukaan tällaiset sukulinjassa kulkevat demonisaation oireet ovat usein kaikkein hankalampia poistaa.) Ne voivat myös olla peräisin traumaattisista tapahtumista ihmisen elämässä, kuten hylätyksi tulemisesta, epäoikeudenmukaisuudesta tai kaltoinkohtelusta, tai sitten ihmisen jopa tietämättään kantamista kaunoista ja katkeruudesta toista ihmistä, ammattikuntaa, kansanryhmää tms. kohtaan. 

Amorthin mukaan on tärkeää tunnistaa näiden vaivojen alkuperä. Ne ovat ikään kuin nupullaan olevia pahoja asioita vaikuttamassa ihmisen elämässä. Mikäli ne voidaan havaita ajoissa, ne voidaan hänen mukaansa parantaa melko helposti. (Esim. kansainvälisen Ellel Ministriesin palvelutyössä, jossa itse olen mukana, tätä kutsutaan sielunvihollisen laillisten oikeuksien poistamiseksi.) Mikäli näin ei kuitenkaan tapahdu, ne kehittyvät ajan mittaan entistä vakavammiksi ja kun ne lopulta tulevat esiin ihmisen elämässä, ne ovat vaikeita ja pitkällisiä parantaa. Toisaalta voi olla, että ne pysyvät pitkään ikään kuin "vakiona", jolloin vaivan syy pysyy tuntemattomana niin lääkärille kuin eksorsistillekin. 

Mitä tämä kaikki puhuu meille, tässä ja nyt?

Ensimmäisenä tulee mieleen Paavalin kehotus Timoteukselle: "Pidä itsesi puhtaana" (1.Tim. 5:22). Tämä kehotus toistuu niin pastoraalikirjeissä kuin muuallakin UT:ssa kyllin usein, jotta ymmärtäisimme sen vakavuuden.

Toinen, allegorisempi kehotus tulee mieleen Laulujen laulusta, jossa morsian kehottaa: "Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka turmelevat viinitarhoja" (2:15). Pienestä juurisyystä voi kasvaa iso ongelma ihmisen elämään, ellemme valvo itseämme ja puutu asioihin ajoissa.

Mitkä ovat meidän elämämme "pienet ketut", jotka on otettava kiinni? 

Ihmisiin vetoava johtajuus - mietteitä Daavidista

 Olemme omassa raamatuntutkisteluryhmässämme perehtyneet viimeksi kuluneen vuoden aikana Daavidin henkilöön ja historiaan. Sotilas, harpisti, paimen, runoilija, kuningas, aviomies ja perheenisä jne. Kaikkia näitä oli Daavid ja näihin eri puoliin hänen persoonassaan kannattaa tutustua Samuelin ja muiden Vanhan testamentin historiallisten kirjojen sivuilta. 

Daavid oli johtaja, jota miehet seurasivat. Hänestä sanottiin, että hän kulki Israelin sotajoukkojen edellä ja miehet seurasivat häntä. Hänen johtajuutensa vetosi niin miehiin kuin naisiinkin ja hänen johtajuudessaan jopa kurittomista ja katkeroituneista miehistä sukeutui kurinalaisia sotilaita ja kuninkaansa seuraajia. On mielenkiintoista havaita, että eräässä elämänsä tärkeimmässä risteyskohdassa hänen johtajuuttaan kuvattiin profeetallisesti: "Sinä olet kaitseva kansaani Israelia ja sinusta tulee Israelin ruhtinas" (2.Sam. 5:2)

Daavidin johtajuus oli varmasti synnynnäistä, mutta hänelläkin oli oma oppimisympäristönsä. Missä Daavid oli siis oppinut sen, että toiset seuraavat häntä? Paimenessa ollessaan tietenkin, missä hän vaivaa nähden ja oman henkensä uhalla vartioi ja piti huolta laumastaan. Daavid oli esikuva myös tulevasta Hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lammastensa edestä. Myöhemmin Herra puhuu Daavidille profeetan kautta: "Minä olen ottanut sinut laitumelta, lampaiden jäljestä, kansani Israelin ruhtinaaksi." (2.Sam. 7:8) Siinä on suora viittaus siihen, missä Daavid kuninkuuteen tarvittavat taidot oli oppinut.

Daavid oli nöyrä ja ymmärsi, että kaikki alkaa siitä, että hän on uskollinen siinä, mihin Herra hänet kulloinkin asettaa. Uskollisuus inhimillisesti katsoen vähässä poikii aikanaan suurempiakin vastuita. Se, mikä toimi lammaslauman paimentamisessa, toimisi myös kokonaisen kansan hallitsemisessa.

On kuitenkin vielä eräs puoli Daavidin johtajuudessa, mikä vetoaa ainakin minuun vielä enemmän. Tämä puoli Daavidista tulee esille toistuvasti silloin, kun hänen vihamiehensä ja vastustajansa kokevat kovia ja saavat surmansa. Oli sitten kysymys Saulista, joka poikineen saa surmansa sodassa filistealaisia vastaan tai Iisbosetista, Saulin nuorimmasta pojasta, joka salamurhataan, Daavid aidosti suri ja murehti näiden kuolemaa.

Kun Saulin suvun sotapäällikkö, Abner häpeällisesti murhataan Daavidin sotapäällikön Jooabin toimesta, Daavid murehtii hänen kuolemaansa ja kehottaa koko hoviaan menettelemään samoin. Hän säveltää valituspsalmin Abnerin kuoleman johdosta. Hän jopa paastoaa tämän tapahtuman johdosta. 2. Samuelin kirjassa kerrotaan, että koko Israelin kansa pani tämän merkille ja hyväksyi tämän. Se miellytti israelilaisia, jotka suurimmalta osin olivat vielä tuolloin Saulin puolella. Daavidin käytöksen perusteella he ymmärsivät, ettei tämä salamurhahanke ollut lähtöisin Daavidista. (2.Sam. 3:31-39) Daavid oli Jumalan sydämen mukainen mies ja tämän Israelin kansa tunnisti hänessä.

Kovan, jyräävän johtajuuden rikkomille ihmisille Daavidin kaltaisen sydämen johtajuus vetoaa varmasti. Tämän tähden kansa halusi Daavidin kuninkaakseen, mikä pian tämän jälkeen tapahtuikin. Minuun itseeni tällainen johtajuus vetoaa, erityisesti silloin, kun se puhuu köyhien ja sairaiden, lasten ja nuorten huomioonottamisesta sekä yhteyden rakentamisen puolesta. Paavali puhuu 1.Korinttilaiskirjeen 12. luvun armolahjaopetuksensa jälkeen siitä, miten hän haluaa osoittaa lukijoilleen "verrattoman tien", josta hän sitten kirjoittaa seuraavassa 13. luvussa. Kaiken kristillisen palvelutyön laatukäsikirjassa tulisi tämän olla kaikkea hallitsevana läpäisyperiaatteena. 

Hengellisestä vaikuttamisesta

 Olen viime viikkoina pohtinut paljon hengellisen vaikuttamisen dynamiikkaa ja sitä, millaisia tehtäviä ja rooleja hengellisellä vaikuttajalla on? Tällä vaikuttamisella tarkoitan erilaista pyrkimystä vaikuttaa suotuisasti uskovien (erityisesti nuorempien) hengelliseen kasvuun, vapautumiseen heitä sitovista asioista, parantumiseen niistä ja niiden seurauksista sekä oman kutsumuksensa löytämiseen niin paikallisessa uskovien yhteydessä kuin laajemminkin Kristuksen ruumiissa. Ymmärtääkseni tämä on jokaisen uskossaan kasvaneen uskovan tehtävä suhteessa nuorempiin, aivan kuten perheessä vanhempien ja vanhempien sisarusten tehtävänä on huolehtia perheen pienimmistä. 

Käytännön kysymyksiä tämän pohjalta:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän veljen tai sisaren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? 

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen?

- Osaanko tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Lopuksi: osaanko antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö lopulta päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa minun ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Tässä puhutaan paljon nyt siitä vaikuttamisesta, jota yleisesti kutsutaan mentoroinniksi. En halua käydä vääntämään kättä termeistä, vaikka ymmärränkin hyvin, miten tärkeää on ymmärtää ja osata myös ymmärrettävällä tavalla määritellä, mistä tässä hengellisessä vaikuttamisessa on kysymys. Näyn on oltava niin kirkas ja selvä, että sen voi juostessakin lukea ja että sen lukenut ymmärtää sen ja rientää toteuttamaan sitä.

Tällainen hengellinen vaikuttaminen ei saa, eikä voi perustua käskemiseen, velvoittamiseen tai komentoketjuun. Sinun täytyy ansaita omalla vaelluksellasi muiden kunnioitus voidaksesi mentoroida heitä. Tällainen hengellinen vaikuttaminen tai mentorointi on (parhaimmillaan, onnistuessaan) avioliiton ja perheyhteyden jälkeen kolmanneksi tehokkain tapa vaikuttaa ihmisen elämään, käyttäytymiseen ja luonteeseen.

Tätä taustaa vasten on aika mielenkiintoista, miten avoimesti ja rohkeasti apostoli Paavali omissa kirjeissään tarjoaa itseään samaistumiskohteeksi ja seuraamisen esimerkiksi. Tämän hän tekee yhtä hyvin niin yhteisön (esim. Korinttin seurakunta) kuin yksilönkin (esim. Timoteus) kohdalla. 

Saman ilmiön toinen ääripää - mentorointi kaikessa pyhässä vakavuudessaan - löytyy Herran sanasta Israelin kansalle Malakian kirjan lopussa: "hän kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi".  Tässä on kyse koko asian ytimestä; isyydestä ja lapseudesta ja niiden toteutumisesta niin hengellisesti kuin muutenkin. Tässä on kyse mentoroinnin korkeimmasta asteesta, johon Jeesus itsekin viittaa sanoissaan Johanneksen evankeliumissa: "Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee".

Oma rukoukseni tässä kohtaa on, että minä isänä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni puoleen.

Virtanen ja Puhdistajan tuli

 Virtanen istui kokoussalin takaosassa ja kuunteli laulua.

- "Sydän puhdista niin kuin hopea ja puhdas kulta..." 

Ihmiset istuivat ja seisoivat ja lauloivat, osa silmät kiinni ja kädet avoimina edessään, jotkut kohotetuin käsin, hiljaa liikuttaen itseään laulun myötä.

- "Puhdistajan tulta haluan, olla vain pyhä, sinulle kutsuttu, Herra..."

Virtasen mieleen pätkähti yhtäkkiä ajatus, mahtoivatko ihmiset ollenkaan ymmärtää, mitä he lauloivat. Puhdistajan tulihan tarkoitti oikeassa elämässä sitä, että metallista poltettiin pikkuhiljaa, korkeassa lämpötilassa pois kaikki siihen kuulumattomat ainesosat, roskat ja kuona, kuin myös muut metallit. Jos se aineellisessa mielessä, luonnollisessa maailmassa, esimerkiksi sepän tai taiteilijan toimesta, vaatisi tätä, jotta saataisiin jäämään jäljelle haluttu ja muokattava jalometalli, mitä se olisikaan Hengen maailmoissa. 

Virtanen ei lainkaan epäillyt näiden hyvin tuntemiensa ja hänelle rakkaiden ihmisten aitoutta ja vilpittömyyttä. Tästä huolimatta hänen täytyi olla rehellinen itselleen ja myöntää tässä olevan eräs hänen elämänsä suuria kysymyksiä. Miten voida haluta niin paljon ja palavasti jotain sellaista, mikä on niin vierasta hänen omalle mukavuudenhalulleen ja jopa kauhistuttavaa hänen sisäiselle ihmiselleen? Olihan Virtanen toki nähnyt monenlaista tuulella käyvää auringonlaskun ratsastajaa, että hän ymmärsi olevan suuri ero siinä, että haluaa jotain tällaista oman elämänsä karsimista tai muiden mukana, nuoruuden innossa tai jopa täysi-ikäisen miehen uhossa hoilata tällaista laulua.

- Kovempi koulu, kovempi koulu! Anna, Herra, veljelle kovempi koulu! 

Virtanen muisti palavat rukoukset seurakunnan nuorten miesten kesken joskus vuosikymmeniä siten, ennen niin monia nöyryyttäviä ja katkeriakin elämän opetuksia. Virtasen täytyi myöntää, että nykyisin hän lauloi tätä muuten niin paljon rakastamaansa aralla sydämen asenteella, joskus jopa sisäisesti vapisten tämän häntä niin paljon suuremman Todellisuuden edessä.

Virtanen muisti lukeneensa Vanhasta testamentista kuvausta Israelin erämaavaelluksen ajalta, jossa kansa Jumalan pyhyyden edessä vavisten sanoo Moosekselle: 

- "Puhu sinä meidän kanssamme, niin me kuulemme; älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi."  

Virtanen muisti joskus miettineensä, että kyllä hän mieluummin kuulisi Jumalan puhuvan hänelle suoraan. Itse asiassa hän suorastaan janosi kuulla Herran ääntä ja kaipasi tuoretta elävää sanaa Pyhältä Hengeltä. Tarkemmin ajatellen hän alkoi ymmärtää, että itse asiassa hän, erityisesti tiukan paikan tullen, kuuntelikin mieluummin ihan tavallista sananjulistusta, koska se antoi hänelle aina jonkinlaisen pakotien ja spekuloinnin mahdollisuuden. 

- "No, se nyt oli vain hänen näkemyksensä... kylläpä on veljellä tiukka tulkinta... tämä nyt on tätä ja tätä teologista koulukuntaa... kovin löi korkeelta tuolla tavalla julistaessaan..."

Virtasen täytyi myöntää, että oli tilanteita, jolloin hän itse asiassa pelkäsi Jumalan suoraa puhetta, koska se jätti niin minimaalisen vähän, jos ollenkaan, varaa estelyyn, kiertelyyn ja väittelyyn. Silloin oli vain yksinkertaisesti tehtävä niin kuin Jumala sanoi. Toinen vaihtoehto oli sanoa suoraan Jumalalle, ettei tahdo totella Häntä. Sitä vaihtoehtoa Virtanen oli oppinut pelkäämään ja välttämään viimeiseen asti. 

Hassua, Virtanen ajatteli, miten hänen mieleensä tulikin eräs kohta lastenkirjasta Velho ja leijona. (Liekö ihmisen mieli näin rakennettu, että se tiukoissa tilanteissa etsi helpotusta ja pakotietä yllättäviltä tahoilta?) Yhtä kaikki, Virtanen muisti, miten Narniaan tiensä löytäneet lapset olivat istuneet kotoisasti herra ja rouva Majavan lämpimässä kolossa, kun oli tullut puhetta Aslanista.

- "Mutta näemmekö me hänet? Susan kysyi.

- Kyllä vain, Eevan tytär, sitä vartenhan olen tuonut teidät tänne. Vien teidät paikkaan, jossa tapaatte hänet.

- Onko hän - onko hän mies? kysyi Lucy.

- Aslanko mies! sanoi herra Majava juhlallisesti. Ei tietenkään. Sanon teille, että hän on metsän kuningas ja suuren merentakaisen majesteetin poika. Ettekö tiedä, kuka on eläinten kuningas? Aslan on leijona - oikea leijona, suuri leijona.

- Ooh! henkäisi Susan, luulin, että hän on mies. Onko hän - vaarallinen? Minua hermostuttaa leijonan tapaaminen.

- Se ei ole mikään ihme, kultaseni, rouva Majava sanoi. Jos joku uskaltaa lähestyä Aslania muuten kuin polvet tutisten, niin hän on urhoollisempi kuin useimmat meistä tai sitten kerta kaikkiaan typerä. 

- Sitten hän on vaarallinen, Lucy sanoi.

- Vaarallinenko? herra Majava sanoi. Etkö kuullut. mitä rouva Majava juuri sanoi? Onko joku sanonut jotain muuta? Tietenkin hän on pelottava. Mutta hän on hyvä. Hän on kuningas, sen minä sanon.

- Minun tekee kovasti mieleni nähdä hänet, Peter sanoi, vaikka tietenkin minua hirvittää, kun se tapahtuu." *

Virtanen ymmärsi, että ajatus tuon Pyhän "vaarallisuudesta" hänen omien pikkuympyröidensä sekoittajana olikin se oleellinen asia koko jutussa. Aslan ei ollut kesy leijona. Suostuminen Hänen tahtoonsa merkitsi usein yllättäviä tilanteita, odottamattomia haasteita ja kuluttavia tilanteita. jopa kokonaisia ajanjaksoja ihmisen elämässä. Samaan aikaan Virtanen koko sydämestään kaipasi saada kokea sitä lämpöä, hyväksyntää ja parantumista, mitä vain Hänellä oli tarjota. Tosiasiassa Virtanen ei mistään hinnasta luopuisi kummastakaan.

-------

* C.S. Lewis, Velho ja leijona, luku 8.