Kristillinen uutissivusto Seurakuntalainen uutisoi Heikki Haatajan systemaattisen teologian väitöskirjasta, joka käsittelee 1900-luvun merkittävimmän suomalaisen julistajan Urho Muroman pelastusnäkemystä. Olen nuorena miehenä (eli siis joskus 1970-luvulla) lukenut lähes tulkoon koko Muroman kirjallisen tuotannon, opiskellut reilut kolme vuotta hänen perustamassaan opinahjossa Kauniaisissa ja ollut nuoruudessani muutenkin hänen perustamansa uuspietistisen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Siispä luin artikkelin suurella mielenkiinnolla.
Haatajan mukaan Muroman pelastus- ja pyhitysnäkemys ei ole kovin luterilainen. Muroman mukaan kukaan ei esimerkiksi joudu kadotukseen perisynnin takia. Muistan jo tuolloin kultaisella 70-luvulla kuulleeni kauniaislaisen Muroma-tradition narratiiveja siitä, miten jo niinkin aikaisin kuin 50- ja 60-lukujen vaihteessa jotkut nuorehkot luterilaiset teologit kritisoivat Muromaa siitä, että hän ujuttaa sisään evl. kirkkoon anglosaksisen pyhitys- ja ratkaisukristillisyyden vaikutteita, jotka ovat luterilaiselle tunnustukselle vieraita. Yllättävää kyllä, nykyisin myös Muroman perustamassa viidesläisyydessä on paljon samanlaista ajattelua. Erityisesti puhdasoppiseen luterilaisuuteen päin kallellaan oleville Muroma on punainen vaate.
Haatajan väitöksen mukaan Muroma sanoutuu selvästi irti Lutherin sidotun ratkaisuvallan opista, jonka mukaan usko ja taivaaseen pääsy ovat kokonaan Jumalan tekoja. Muroman mukaan ihmisen omasta tahdonratkaisusta riippuu lopulta kaikki. Pelastuksen kannalta tärkeää ihmisen elämässä on Muroman mukaan etsikkoaika, jolloin ihminen itse valitsee joko lähteä seuraamaan Jeesusta tai sitten ei. Teologian kielellä sanottuna, "ihmisen tahto on Pyhän Hengen ohella kääntymyksen subjekti". Haatajan näkemyksen mukaan Muroman teologiassa on "tällainen synergistinen piirre".
Muroman mukaan ihmisen tahdonratkaisu ei tietenkään ole sama asia kuin uudestisyntyminen, mutta se on ehdoton edellytys sille. Muroma näyttää siis opettaneen ihmisen vapaata tahtoa suhteessa pelastuksesta osalliseksi pääsemiseen. Tältä pohjalta Muroma myös sivaltaa luterilaista kansankirkollisuutta siitä, että "siinä pelätään panna ihminen ratkaisun eteen". Tässä on varmaan myös yksi merkittävin syy siihen, ettei viidesläisyydenkään piirissä enää ole runsaasti kääntymystarinoita.
Artikkelin luettuani (ja vanhojen viidesläisten muistijälkien samaan aikaan aktivoiduttua mielessäni) huomasin edelleen olevani hyvin muromalainen. Hänen kastenäkemystään lukuunottamatta jaan monet hänen käsityksistään pelastukseen ja uskossa kasvamiseen sekä pyhitykseen liittyen. Ehkä suurin syy siihen on ollut se, että minulla on 80-luvulta alkaen ollut riittävän suuri etäisyys siihen uskonnolliseen liikehdintään nähden, jota joskus kutsuttiin viidesläisyydeksi ja muromalaisuudeksi.
Joitain vuosia sitten Perussanoma julkaisi rovasti Olavi Peltolan toimittaman kirjan Pelastuksen perustus, joka sisältää kokoelman Muroman hartaus- ja opetuskirjoituksia vuosikymmenien varrelta. Kritisoin jo tuolloin sitä, että tuo kokoelma ei itse asiassa edusta Muroman todellista perintöä, ajattelua ja teologiaa, vaan lähinnä sitä, millaisena se halutaan nähdä ja säilöä jälkipolville. Ajattelen edelleen näin, ja juuri tämän tähden Haatajan (entisen Suomen Raamattuopiston työntekijän) kaltaisten teologien tutkimukset tuntuvat tänä päivänä tuovan kaikuja menneisyydestä. Kuten jo edellä sanoin, niin ehkä tämä alkuperäisestä näystä etääntyminen myös selittää nykyisten kääntymysten vähyyden?
