Paha aika

Aamulla Raamattua lukiessani pamahti silmille moinen kohta:

"Sen vuoksi viisas vaikenee tällaisena aikana, sillä tämä aika on paha." 

Aam. 5:13

Tämä kohta on pyörinyt mielessäni useasti viime kuukausien aikana. Taisi olla erityisesti viime vaalien jälkeen kun erityisesti mietin tämän kohdan ajankohtaisuutta. Mitä enemmän luin ihmisten - uskovienkin (tai ehkä juuri nimenomaan heidän) - kommentointia liittyen vaalitulokseen, samaa sukupuolta olevien parien suhteisiin, Ukrainan, Kreikan tai vaikkapa Lähi-idän tilanteeseen, sitä enemmän nämä Aamoksen sanat soivat korvissani.

Sosiaalinen media tuntuu olevan kaikkein pahin - niin, tai siis ihmisten käyttäytyminen siellä. Nettipoliisi Fobbaa lainaten, "voi niitä aikoja, kun somessa mellastivat vain alaikäiset". Jos minua nyt houkuteltaisiin liittymään johonkin perinteistä avioliittomallia kannattavaan tai sukupuolineutraalia avioliittoa vastustavaan ryhmään netissä, niin todennäköisesti hylkäisin koko pyynnön.

Monien kristityiksi itseään kutsuvien kommentit ja kielenkäyttö ovat häpeäksi heidän Mestarilleen. Jos milloinkaan olen vakavasti harkinnut lähtöä kokonaan pois sosiaalisesta mediasta, niin lukiessani näitä kommentteja, jotka saavat minut tuntemaan suurta myötähäpeää. En ole enää vähään aikaan viitsinyt edes linkittää omia blogipostauksiani facebookiin, koska olen pettynyt siihen keskustelun tapaan ja tasoon, jota somessa käydään vaivautumatta edes lukemaan itse tekstiä.

Omasta puolestani myönnän tehneeni vääriä valintoja, sortuneeni ylilyönteihin ja katuvani joitain tölväisyjäni netissä. Sitä suuremmalla syyllä luen mietiskellen tuota profeetan kohtaa ja haluan oppia lisää tuota mielenlaatua, joka on hiljainen ja nöyrä sydämeltä. Miten muuten luulemme voivamme vastustaa seuraavaa massahysterian aaltoa, joka on kenties vielä nykyistäkin ovelammin manipuloitu? Uskovat kun tuntuvat olevan aivan yhtä lailla tämän ajan hengen vietävissä (suuntaan tai toiseen) kuin kuka muu hyvänsä. Todellisia viisaita näyttää olevan hyvin harvassa, mutta heille näyttää olevan yhteistä se, että he eivät riehku suuna ja päänä netissä.

"Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee on taitava." Snl. 10:19

PS. Tämä nyt päällimmäisenä mielessä tästä, syvempää analyysia tekstistä ehkä myöhemmin.

Kiehtova ajatus

"Niinpä koko henkivartioston ja kaikkien muidenkin tietoon on tullut, 
että minä olen kahleissa Kristuksen tähden." 
Fil. 1:13

Pakanallisen Rooman tuho alkoi siitä hetkestä, kun apostoli Paavali oman kutsumuksensa mukaisesti oli vankeudessa Roomassa ja tuo yllä kuvattu asia tapahtui. Roomaan sijoitettu pretoriaanikaarti oli usean tuhannen valiosotilaan henkivartiokaarti, joka vastasi Rooman keisarin turvallisuudesta. Paavalin istuessa (ilmeisesti Luukkaan Apt. 28:16:ssa kuvaamassa) lievässä vankeudessa ("häntä vartioivan sotilaan kanssa") tieto hänen vankeutensa syistä levisi myös näiden sotilaiden korviin. Seurauksia tästä voimme vain arvuutella, mutta eräs asia on varma.

Evankeliumi Jeesuksesta on kuin virus, joka leviää huomaamattomasti ja vastustamattomasti paikasta toiseen, tartuttaen ihmisiä ja leviten siten vastustamattomasti eteenpäin. Aivan kuten Jeesus sanoo, "tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee" (Joh. 3:8).

Edelleen voimme arvuutella, miten joku tuossa vaiheessa evankeliumin kuullut ja kenties uskoontullut pretoriaanikaartin sotilas palveluksensa päätyttyä palasi takaisin kotiseudulleen, perusti perheen ja asettui alalleen - ja vei evankeliumin mukanaan sinne. Näinhän Jeesus-usko oli alunperinkin tullut Roomaan.

Evankeliumi levitessään ihmisestä toiseen, ilman että kukaan kykenee sen leviämistä kontrolloimaan, muuttaa ihmisiä, heidän elämäänsä, tapojaan ja käytäntöjään. Se alkaa näin hapattaa koko ympäröivää yhteisöä ja sen kulttuuria. Näin ollen paras tapa vastustaa totalitarismia - millaista hyvänsä! - on edustaa ja julistaa evankeliumia.

Oletko halukas olemaan tämän Jeesus-viruksen kantaja? Sen leviämistä ei voi mikään voima maailmassa pysäyttää.

"Kaikki pyhät tervehtivät teitä, varsinkin ne, jotka ovat keisarin huonetta." 

Fil. 4:22

Tapaaminen exän kanssa

Kävin hiljattain seurakunnassa, jossa olin ollut muutaman vuoden pastorina tuossa vuosituhannen alussa. Edellisestä käynnistä olikin kulunut kymmenkunta vuotta. Toki olen vuosien mittaan kuullut paljonkin huhuja, kuulumisia ja juoruja siitä, miten exällä nykyään menee. Olen yrittänyt antaa niiden jäädä omaan arvoonsa ja ajatellut molempien osapuolien elävän nyt omaa elämäänsä periaatteella "no hard fiilings".

Ensimmäinen vaikutelmani entisestä seurakunnastani (joka oli siis ollut sekä työpaikkani että hengellinen kotini) oli se, että juuri mikään ei ollut kymmenessä vuodessa muuttunut. (Enkä tiedä, oliko tämä kokemus enemmän myönteinen vai kielteinen.) Sitten pikku hiljaa aloin havannoida pieniä juttuja, jotka kertoivat siitä, miten oli asioita, jotka olivat muuttuneet. (En tietenkään väitä, että tällaisen yhden käynnin pohjalta voi tehdä mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisaalta entisenä pastorina asioita havainnoi tarkemmin kuin muuten, näin uskaltaisin sanoa.)

Suurin huomioni oli kuitenkin se, mitä minussa itsessäni tapahtui. Huomasin nimittäin olevani yhtä aikaa sekä tyytyväinen että helpottunut (ja tämä sanottuna ilman minkäänlaista vahingoniloa). Toisaalta olin iloinen ja tyytyväinen, että exäni oli pärjännyt hyvin ilman minua. Toisaalta olin helpottunut ja onnellinen siitä, että minulla oli ollut kylliksi sisua lähteä ja jatkaa hommia jossain muualla. Ajattelin tuossa tilanteessa, että "hyvä näin, minun näkyni on kuitenkin niin erilainen kuin täällä".

Jälkeenpäin eräs ystäväni kysyi, enkö joutunut mihinkään prosessiin tuon käyntini jälkeen. Kysymys oli terävä ja aiheellinen. Se pani pohtimaan omaa suhdettani tuohon exään ja tilanteeseen nyt. Tosiasia nimittäin oli, että en ollut missään syvissä mietteissä tuon käyntini jälkeen, en valvonut seuraavaa yötä tai prosessoinut asiaa tämän jälkeen. Asioilla on aikansa ja paikkansa, mutta sen jälkeen, kun Herra on puhunut jostain - ja tässä tapauksessa Hän puhui lähtemisestä keväällä 2004 - on ainoa vaihtoehto totella.

En yritäkään uskotella kenellekkään (ja kaikkein vähiten itselleni), että ratkaisu lähteä pois perinteisen vapaan seurakunnan pastorin hommasta ja tie sen jälkeen olisi ollut helppo. Olen elämäni aikana tuskin mitään ratkaisua (ennen tätä tapaamista) pohtinut niin paljon. Ja miten monenlaisia ohjeita, profetioita ja hyvää tarkoittavia neuvoja tuohon ratkaisuuni liittyen olenkaan saanut! Tässä mielessä tapaaminen exän kanssa oli hyödyllinen.

Kutsumus on jotain hyvin ehdotonta, joka joko on tai sitten se ei ole. Se juontaa juurensa meidän syvimpään olemukseemme ja liikuttaa juuri sitä, millaiseksi Jumala on meidät luonut. "Kutsumistansa jka armolahjaansa Hän ei kadu." Sinun on oltava omalle kutsumuksellesi ehdottoman uskollinen, muuten ajaudut puuhastelemaan kaikenlaista ja jopa tekemään asioita, joita sinun ei pitäisi. Etsi siis tinkimättömästi kutsumuksesi kovaa ydintä ja kun löydät sen, pidä siitä itsepintaisesti kiinni.

Seurakunnasta Kristuksen ruumiina

Seurakunnalla Kristuksen ruumiina on oma selkeä eettinen ja poliittinen luonteensa. Tätä ei pidä yrittää ymmärtää esim. oman aikamme suomalaisen oikeisto-vasemmisto-vastakkainasettelun kautta. Oikeampaa olisi ajatella jotain ajankohtaista kysymystä tai ongelmaa, vaikkapa kansainvälistä ihmiskauppaa. Seurakunnan eettiset ja poliittiset arvot tulevat esille suhtautumisessa tällaisiin kysymyksiin.

Stanley Hauerwas on useissa yhteyksissä toistanut omaa näkemystään, jonka mukaan seurakunnalla ei ole mitään omaa sosiaalista etiikkaa, vaan seurakunta on sosiaalinen etiikka. Käytännössä näemme tämän Uudessa testamentissa siinä, miten seurakunta eli todeksi omaa identiteettiään veljinä ja sisarina Kristuksessa, saman seurakuntaruumiin jäseninä. (Nämä asiat käyvät hyvin ilmi esim. Apostolien teoista tai Paavalin kirjeistä Timoteukselle ja Tiitukselle.)

Seurakunnan luonne on siis tältä kannalta katsottuna (tai miltä muulta kannalta hyvänsä katsottuna!) vahvasti inkarnoitunut luonteeltaan ja olemukseltaan. Sen elämän keskeinen painotus ei ole "sinun täytyy", vaan "sinä olet". Ja kuitenkin sen elämässä ilmenee koko ajan käytännössä paavalilainen jännite "jo nyt - ei vielä": "Te olette... tulkaa siis".

Näin ollen ymmärrämme sen, että et voi sanoa seurakunnan olevan tuossa tai tuolla. Seurakunta on ja se ilmenee käytännössä ihmisissä, heidän elämässään ja heidän suhteissaan ja vuorovaikutuksessaan toistensa kanssa. Niinpä se on havaittavissa ja koettavissa vain uskon kautta.