Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 2

Edellisessä postauksessani kritisoinTeemu Kakkurin Suomalainen herätys-kirjaa siitä, ettei se riittävässä määrin tuo esille historiallisia yhteyksiä ns. eriuskolaisliikkeiden ja pietistisen herätyksen välillä. (Nämä eriuskolaisliikkeet ovat nykypäivän näkökulmasta katsottuna lähinnä normaaleja vapaita kristillisiä seurakuntia. Ns. virallinen kirkkohistoriankirjoitus on perinteisesti omista tarkoitusperistään käsin leimannut ne milloin millenialistisiksi hörhöilyksi, milloin dualistiseksi gnostilaisuudeksi.)

Niinhän siinä sitten kävi, että vähän eteenpäin luettuani, huomasin miten hän yhdistää hussilaisuuden pietismin alkujuuriin. Okei, myönnän hätiköidyn johtopäätökseni, mikä on seurausta valinnastani kommentoida kirjaa kesken luvun. Ajattelen kuitenkin kirjasta puuttuvan sellaisen kirkkohistoriallisen kokonaisnäkemyksen, mikä mielestäni paremmin toisi esille herätyskristillisyyden juuret ja ilmenemismuodot historian eri vaiheissa. Kuten sanottu, kyse on hengellisen elämän ilmiöstä, jonka juuret ovat apostolisen ajan alkukristillisyydessä ja sitä kautta Vanhan testamentin profeetallisuudessa. Tältä pohjalta tietysti herää kysymys siitä, mitä kristillisyyden muotoa voidaan pitää eniten oikeaan osuneena suhteessa Raamatun ilmoitukseen.

Se, missä Kakkuri mielestäni onnistuu hyvin on suomalaisen herätyskristillisyyden juurien tunnistaminen suhteessa 1700-luvun eri virtauksiin, kuten em. pietismi ja herrhutilaisuus, mutta myös anglo-amerikkalainen evankelikaalisuus. Kaksi ensin mainittua ovat aikojen saatossa sofistikoituneet salonkikelpoisiksi kristillisyydenharjoituksen välineiksi, mutta viime mainittu on toiminut aina Muroman päiviin asti oivana kirkollisen polemiikin leimakirveenä, jota kirkollis-liberaali siipi on säännöllisin välein heilutellut herätyskristillisyyden suuntaan.

Kakkuri mainitsee yhtenä merkittävänä suomalaisen herätyskristillisyyden vaikuttajana myös kristillisten mystikkojen perinteen. Tätä vaikutusta ei virallinen kirkkohistoriankirjoitus suinkaan ole aina tunnustanut. Kakkurin mukaan "näin on tapahtunut varsinkin silloin, kun herätyksestä on kirjoitettu kirkon rakenteita vahvistavana ja opillisesti selkeänä normaalikristillisyytenä" (s. 55). Samasta syystähän nuo vapaan kristillisyyden vaikutteetkin joko jätetään mainitsematta tai leimataan joksikin muuksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

Jokaisella kirkollisella herätysliikkeellä on omat vaietut karismaattiset juurensa. Voidaan aiheellisesti myös kysyä, mikä tekee kirkollisen linjan kristillisyydestä enemmän raamatullista kuin mitä herätyskristillisyys on? On olemassa tällainen yleinen harhaluulo siitä, että herätyksen ajat on tarkoitettu kirkossa ohimeneviksi, jonka kuohunnan jälkeen elämä taas asettuu normaaleille, turvallisille raiteilleen? Mutta entäpä jos Aslan ei olekaan kesy leijona?

Kakkuri valaisee hyvin myös erään edelleen ajankohtaisen kirkollisen kontrollimuodon syntyhistoriaa. Kyse on luonnollisesti 1730-luvulla säädetystä ns. koventikkeliplakaatista, jolla pyrittiin kieltämään virallisen sunnuntaijumalanpalveluksen ohella järjestettyjä seuratilaisuuksia ja rankaisemaan niihin osallistuvia. Vaikka itse plakaatissa ei mainitakaan nimeltä pietismiä, oli se suunnattu nimenomaan sitä vastaan. Kun tämä tapahtui 1700-luvulla, niin satakunta vuotta myöhemmin siitä saivat kärsiä esim. herännäisyys ja rukoilevaisuus. Se, mikä siitä tekee edelleen ajankohtaisen, on se, että vaikka mitään tällaista juridista "plakaatia" ei enää olekaan, niin edelleen monet vapaat seurakunnat, jopa ns. uudet seurakunnat samassa hengessä kurmoottavat uusille urille haikailevia veljiään ja sisariaan.

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 1

Teol. tri Teemu Kakkuri on kirjoittanut mielenkiintoisen katsauksen suomalaiseen kirkolliseen herätyskristillisyyteen, Suomalainen herätys - Herästyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon (Kirjapaja, 2014). Ostin sen jokin aika sitten ja olen lukenut sitä pätkittäin suurella mielenkiinnolla. Olen vasta kirjan alkupuolella, mutta jo nyt on monta perin mielenkiintoista seikkaa tullut esille. Erityisen hyvänä olen kokenut herätyskristillisyyden sijoittamisen laajempaan, historialliseen kontekstiin niin Ruotsi-Suomen historiaa kuin länsimaiden aatehistoriaakin ajatellen. Mistä historiallisista tekijöistä ja olosuhteista herätyskristillisyys uskonnollisena liikehdintänä ja niin kirkollisena kuin yhteiskunnallisenakin muutosvoimana  nousi?

Juuri tässä kohtaa onkin tulleet ensimmäiset isot kysymykset mieleen. Pietismin historiaa ja vaikutusta suomalaiseen uskonnolliseen kenttään käsitellessään Kakkuri kuvaa pietismiä - ja erityisesti sen radikaalisiipeä - haasteena luterilaiselle teologiselle yksimielisyydelle. Kun ortodoksinen luterilaisuus alleviivasi sanan ja sakramenttien vaikuttavuutta yli kaiken, niin pietismi epäröimättä kyseenalaisti tämän ja korosti Pyhän Hengen suvereenin työn merkitystä ohi virallisten opinkappaleiden ja kirkollisten järjestelmien. Ikään kuin korostaakseen asian vakavuutta Kakkuri päättää kappaleen: "Ratkaiseva ero oli syntynyt vuosisadoiksi." (s. 44)

Mieleen nousee ensimmäisenä kysymys, että nytkö vasta se "ratkaiseva ero" syntyi? Onko kyse jonkinlaisesta luterilaisesta putkinäöstä, mikä varsinkin täällä Pohjolassa on niin tyypillistä. Eivätkö he koskaan ole lukeneet vaikkapa Jan Hussista ja böömiläisistä veljistä, jotka olivat katolisesta kirkosta eronneita "eriuskolaisia", joita nykyään heidän opillisten käsitystensä perusteella saatettaisiin pitää jopa evankelikaaleina ja joilla oli ilmeinen vaikutus myös pietismin syntyyn? Eikö virallinen kirkkohistoria vieläkään tunnusta uskonpuhdistuksen ns. kolmannen haaran (so. anabaptistisen) olemassaoloa ja vaikutusta globaalisti nykypäivän maailmassa? Tai että vastaavanlaisia vapaita kristillisiä liikkeitä ja yhteisöjä voidaan katkeamattomana ketjuna seurata läpi koko kaksituhatvuotisen kirkkohistorian aina Jerusalemin alkuseurakuntaan asti?

Kakkuri nostaa esille myös pietismin merkittävänä haasteena myös papiston säädylle ja sen sosiaalisesti etuoikeutetulle asemalle. "Jos Pyhä Henki vaikutti maallikoidenkin saarnoissa, kirjoissa ja rukouksissa, oli papiston monopoli murrettu. Mihin tarvittiin pappeja, piispoja ja korkeita kirkkoruhtinaita? Kakkurin mukaan tämä oivallus synnytti separatismin eli tosi uskovien pyrkimyksen eroon yleisestä ja yhteisestä kirkosta." (s. 44) Sanopa muuta, veliseni, sillä juuri samasta syystä niin monet aidosti kristityt tänäkin päivänä jättävät perinteiset kirkot - eivät uskosta luoppumisen takia, vaan sen säilyttämisen takia.

Kakkuri mainitsee radikaalipietisteistä saaneen alkunsa "myöhemmällekin herätyskristillisyydelle tyypillisen piikittelyn ja pilkkaamisen" (s. 43). Miten tämä kuulostaakin niin tutulta? Missä viimeksi olen tällaiseen törmännyt?

Odotan mielenkiinnolla jatkoa eli palataan asiaan.

Kokemuksia johtajuudesta 1

Johtaja saa alaisensa näyttämään itseltään. Kyseessä on yksinkertainen samaistumisen, jopa moninkertaistumisen laki. Johtaja siirtää oman toimintatapansa - oli se hyvä tai huono - alaisiinsa, saaden heidät jopa muistuttamaan itseään. Vallitsee ehdollistumisen laki: tietyn ajan kuluttua nämä eivät yksinkertaisesti enää osaa toimia muulla tavoin tai toisenlaisessa toimintaympäristössä. Kun siipesi katkaistaan, et kykene enää lentämään, lentotaitosi ruostuvat ja kohta kyseenalaistat koko lentämisen käsitteenkin. Niinpä hyvä johtaja osaa, ei vain motivoida, vaan myös varustaa alaisensa toimimaan hyvin. Hänen tärkein tehtävänsä tuntuu joskus jopa olevan tehdä itsensä tarpeettomaksi ja näkymättömäksi. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, etteikö erityisesti kriisiaikoina johtajuuden tule selvästi näkyä ja kuulua.

Vastaavasti huono johtaja saa alaisensakin näyttämään huonolta. Pätevä alainen edustaa hänelle uhkaa. Huonon esimiestyöskentelyn seurauksena alaisen osaamista ei osata, haluta tai uskalleta ottaa käyttöön hyödyttämään koko työyhteisön osaamista, asiakkaiden palvelua tai toiminnan kehittämistä. Aikaa myöten ammattitaitoinen ja motivoitunut työntekijä alkaa itsekin laskea työnsä standardeja. Aluksi tämä tapahtuu tiedostamatta ja hänen itsensä huomaamatta. Tällainen johtaa turhautumiseen, burn-outiin, kyynistymiseen - tai sitten pois lähtemiseen.

Jos kysyt esimiesasemassa olevalta, mikä on hänen mielestään hyvän johtajan tärkein ominaisuus ja saat vastauksesi "olla alaistensa käytettävissä, jotta he saisivat työnsä tehtyä hyvin", voit yleensä olla turvallisin mielin. Luonnollisesti sillä varauksella, että tämä on totta käytännössä. Johtajuuteen liittyy tänä päivänä niin paljon turhaa sanahelinää, jolla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa.

Epävarma ja kypsymätön johtaja mielellään rikkoo häntä edeltäneen toimintatavan "uudistuksen" tai "muutosjohtajuuden" nimissä. Tosiasiassa kyse on liian usein vain taitamattomuudesta ja näköalattomuudesta; puuttuu kyky nähdä historiallinen jatkumo ja isompi kuva, "metsä puilta". Ihminen on kuin teepussi; kun laitat teepussin kiehuvan kuumaan veteen, sen todellinen maku tulee esille. Meidän jokaisen todellinen luonne tulee esille vasta koetuksissa.

Nykypäivänä tapaan aniharvoin hyvää johtajuutta, huonoa johtajuutta ja piittaamatonta esimiestyöskentelyä sitäkin enemmän. Väitän tämän johtuvan sellaisista yhteiskunnassamme vaikuttavista arvoista, kuten tuloksen tekeminen, taloudellisen voiton maksimointi ja entistä suurempaan tehokkuuteen pyrkiminen. Käytännössä tämä tapahtuu työntekijöiden kustannuksella. Pahiten huijataan erilaisia väliportaan pikkupomoja, jotka epämääräisin lupauksin sitoutetaan osaksi systeemiä ja poltetaan loppuun yhä kiihtyvässä oravanpyörässä.

Eräs pahimpia mokia, joihin esimiesasemassa oleva voi syyllistyä, on verbaalinen akrobatia ja opportunismi, jossa yhdelle ihmiselle puhutaan yhtä ja toiselle toista. Syntyneet ongelmat pyritään sitten peittelemään väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin tai "tilanteen muuttumiseen" vedoten. Tehoja yritetään saada lisää puhumalla kauniisti siitä, miten "kohta helpottaa" ja "vähän on vielä jaksettava" jne. Alaisissa tämä synnyttää turvattomuutta ja luo nopeasti suosikkijärjestelmän ja sen mukaisen nokkimisjärjestyksen. Aikaa myöten tämä systeemi tulee syömään itse omat lapsensa, koska voit olla varma, että myös sinusta puhutaan pahaa selän takan. Työyhteisön sairaat toimintatavat vammauttavat työn tekijät.

Sanotaan, että valtaosa ongelmista johtuu johtajuudesta. Olen saanut olla hyvien johtajien alaisena niin työssäni kuin hengellisissäkin ympäröissä. Arvostan heitä, heidän vaivannnäköään ja omistautumistaan työlleen ja alaisilleen todella korkealle. Muistan innostavia, eteenpäin ohjaavia ja osaamisen lisäämiseen kannustavia esimiehiä erityisellä lämmöllä - ja sitäkin enemmän, kun törmään taitamattomaan johtajuuteen.