Islam, nykykehitys ja historian painolasti

Mitä islamilaisessa maailmassa on menossa parhaillaan? Monenlaisia asioita, myös hyviä. Kaikkea ei sekulaari media suinkaan kerro. Siitä hyvänä esimerkkinä tämä linkki. Tsekkaa ihmeessä.

Välttämätön sudenkuoppa?

Muistan nuoruudestani tilanteen, jossa kirkon hengellistä pysähtyneisyyttä voimakkaasti arvostellut nuori kaveri kutsuttiin kirkkoherrojen ja -neuvosten toimesta mukaan kirkon päätöksentekoon. Oli kuulemma aika "ryhtyä sanoista tekoihin" ja "alkaa itse muuttamaan kirkkoa sen sijaan, että vain arvostelee". Ja niin kirkasotsainen nuorukainen alkoi viettää aikaansa erilaisissa palavereissa, toimikunnissa ja työryhmissä, asettuipa oikein ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa ja tuli valituksi. Alkoi ankara puurtaminen kirkollisen päätöksenteon monissa rattaissa ja pyörissä. Nuori mies yritti säilyttää kirkkaana mielessään alkuperäisen näkynsä "uudistaa kirkkoa hengellisesti" ja "auttaa sitä palaamaan takaisin ensirakkauteen Herraan".

Nyt ei ole miehestä vuosikausiin kuulunut mitään. (Tai olisiko tästä jo pitkälti yli toistakymmentä vuotta?) Kun häntä joskus sattumoisin kristillisissä riennoissa tapaa, niin hänellä on yleensä otsa rypyssä, huolestunut ilme kasvoillaan ja salkku täynnä toinen toistaan puisevamman näköistä suunnitelmaa, lausuntoa ja pöytäkirjaa. Aina hänellä tuntuu olevan kiire ja - mikä merkillisintä - hän ei ole kovinkaan innostunut keskustelemaan hengellisistä asioista. Tämä on sikäli kummallista, että jos kerran on mukana seurakunnan päätöksenteossa sen korkeimmalla huipulla, niin eikö siellä Hengen tulenkin tulisi palaa rätisten kaikkein voimakkaimmin, vai miten se nyt oikein meni?

Jokunen vuosi sitten järjestettiin oman nuorisotyönohjaajakurssini kurssikokous. (Valmistuimme v. 1978.) Kutsussa puhuttiin jotain siitä, miten "meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät". Näinkö siinä todellakin kävi?

Luulen, että jokainen sukupolvi on jollain tapaa pakotettu käymään läpi tämä prosessi. Sitä voidaan kutsua vanhenemiseksi tai aikuistumiseksi, kirkollistumiseksi tai hengelliseen vanhemmuuteen kasvamiseksi, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta ilmiöstä. Prosessi on sama, mutta selviytyminen siitä on erilaista eri yksilöillä ja yhteisöillä.

Vähän saman tyyppisiä ajatuksia on pyörinyt mielessäni, kun olen seurannut Timo Soinin ja perussuomalaisten hurjaa nousua gallupeissa. Media on lyöty ällikällä, koska se ei olekaan a) masinoinut sitä itse tai b) osannut ennakoida sitä. Perinteiset valtionhoitajapuolueet (sdp, kok, kesk) ovat kuula hukassa ja keskikastin puolueet (vas, vihr) taas rakentavat melkein koko vaalistrategiansa vain ja ainoastaan persujen uhkaa torjumaan.

Timo Soini tietää sen itsekin, että vasta vaalien jälkeen ja todennäköisten ministerinsalkkujen myötä veri punnitaan. Huutoon on vastattava. Tämän varaan perinteiset suurpuolueet, joiden statusta ja privilegioita persut nyt kansanvaltaisesti uhkaavat, laskevat paljon. Kunhan persut vain saadaan hallitukseen ja vastuuseen, niin eiköhän ääni kellossa muutu. Näkevätpä sitten itsekin miten vaikeaa on hallita tätä alati tyytymätöntä ja nurisevaa kansaa.

Jyrki, Jutta & Mari laskevat todennäköisesti myös paljon sen varaan, että valta turmelee. Tämä tietenkin on osoitus melkoisesta kyynisyydestä, mutta näinhän kuuluu tämä myöhäismodernin ajan näkemys parlamentaarisesta päätöksentekojärjestelmästä. Jonkun ne työt on tehtävä (so. hallittava) ja onhan eliitin etuoikeuksista myös oltava valmis maksamaan jotain. Mutta kun banaani on kypsä syötäväksi, on sen mädäntyminen itse asiassa jo alkanut. Voiko tätä kehitystä pysäyttää tai edes hidastaa? Tämä lienee kohtalonkysymys post 17042011 perussuomalaisille.

Onko persuilla siis edessään välttämätön, historian pakon sanelema sudenkuoppa, jonne sitä väistämättä ajetaan? Tässä suhteessa jäljet pelottavat, ajatellaanpa vaikka miten kävi muinaisen Smp:n perinnölle, jonka tuhkista Soinin feenikslintu on siivilleen kohonnut. Mitäpä jos poliittinen järjestelmämme onkin jo niin degeneroitunut, että sen ratkaiseva muuttaminen edellyttäisi jopa yhteiskuntarauhan järkkymistä uhkaavaa asioiden järkyttämistä?

Kirkon kohdalla en enää usko minkäänlaiseen organisaation tasolla tapahtuvaan uudistumiseen, en itse asiassa ole uskonut enää pitkiin aikoihin. Jo reilut parikymmentä vuotta sitten eräs arvostamani profeetallinen henkilö totesi, että Herra on vetänyt Henkensä pois kirkon rakenteista. Tämä voidaan tietenkin kuitata vain jonkun yksittäisen henkilön henkilökohtaisena mielipiteenä, mutta mitä sitten jos kirkon historia viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden kohdalla on vain kuvastanut tätä? Kaikki, mitä on tapahtunut, on vain vahvistanut sen todenperäisyyden, mitä sanottiin.

Aika näyttää, onko valtiollisen olemassaolomme ja itsemääräämisoikeutemme juuri vielä sen verran terve, että sieltä voi versoa esiin jotain uudistavaa, puhdistavaa ja eteenpäin vievää. Kirkon kohdalla näen enemmänkin vain mädän juuren ja sitä myötä lahoavan rungon.

Eräs rajapyykki on taas sivuutettu

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys jatkaa perinteisten herätysliikejärjestöjen viitoittamalla tiellä. Kirkon nykytilanne pakottaa yhä uusiin irtiottoihin emoyhteisöstä - sellaisiin, jollaisia ei vielä pari kolme vuotta sitten osattu kuvitellakaan.

Jälleen siis ohitetaan eräs perinteinen yhteisöllisyyden rajapyykki. Voit olla kuulumatta evl. kirkkoon ja silti olla jumalanpalvelusyhteisön jäsen, jopa sen työntekijä. Uskonnollinen monimuotoisuus saa aina vain uusia muotoja. Luterilainen jumalanpalvelusyhteisö ulottuu niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellekin.

Kaikelle tuolle yhteinen piirre näyttää olevan se, että ns. virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat eivät enää mahdu samaan kirkkoon muiden kanssa. Mielenkiintoista on sensijaan se, että niillä piireillä, jotka eivät virkakysymyksessä ole niin "tiukkapipoisia", kaikesta niiden karismaattisuudesta, orgaanisuudesta tms. huolimatta on tietty toimintamahdollisuus kirkossa - toistaiseksi.

Mikä on seuraava askel? Jos ajattelemme viiden viimeksi kuluneen vuoden kehitystä kirkossa, niin millaiselta näyttävätkään kymmenen seuraavaa?

Riittävätkö perinteiset seurakunnat enää?

Provosoiva kysymys, myönnettäköön. En toki halua näin sunnuntaiaamun kirkonmenojen aikaan häiritä kenekään rauhaa. Jokainen voi toki viipyä omissa turvallisissa yhteisöissään niin kuin mieli tekee. Kuitenkin kun seuraa, ei vain kansankirkkomme, vaan koko isänmaamme (etten sanoisi "eurooppalaisen kansankotimme") kehitystä ja nykytilaa, niin tällainen kysymys väistämättä nousee mieleen, eikä vain minulle, vaan monelle muullekin.

Puhumattakaan sitten niistä ei-uskovista, jotka etsivät pelastusta.

Eräänä ratkaisuna kirkon polarisoituvaan tilanteeseen on nähty muun seurakunnallisen toiminnan rinnalla elävien tai siitä kokonaan irti olevien jumalanpalvelusyhteisöjen perustamista. Kirkollisen moniarvoisuuden kun on katsottu enää hyvin heikosti vastaavan uskovan kristikansan tarpeisiin. Näin Urho Muroman aikanaan lanseeraama slogan "Kirkossa, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan" on saamassa uuden, päivitetyn versionsa.

Jos sitten ajatellaan ihan tavallista suomalaista, niin hän alkaa olla jo aika lailla irtaantunut perinteisistä kirkollisista traditioista ja instituutioista. Kristillisinä pidettyjä tapoja ylläpidetään paljolti enää vain näön vuoksi. Ihmiset uskovat tänä päivänä niin kuin haluavat. Samaan aikaan muodollinen paperijäsenyys jossain yhteisössä ei ole enää järin relevantti juttu. Kristittyjen kohdalla tämä kehitys on kuitenkin saanut myös aikaan ilahduttavaa verkottumista yli perinteisten tunnustusrajojen.

Mutta mitä tilalle? Itse en oikein jaksa uskoa "uusien" jumalanpalvelusyhteisöjen pelastavaan voimaan. Monet niistä ovat kyllä onnistuneesti paikanneet kirkossa huutavana tarpeena ilmenevää hengellisen kodin vajetta. Pitkässä juoksussa ne tulevat kuitenkin reilut kymmenen vuotta myöhässä. Ajat ovat muuttumassa.

Meidän pitää päästä eroon hengellisten tilaisuuksien järjestämisestä. Meidän tulee enemmän keskittyä hengellisen elämän viljelyyn eri tavoin arkipäivän elämän keskellä.

Seurakunnalla on käytännössä monet kasvot. Jumala kohtaa meitä eri tavoin erilaisilla foorumeilla. Tarvitsemme "hautomoita" nuorille aikuisille heidän varustamisekseen aitoon ja välittävään hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen. Tarvitsemme myös "lataamoja" vanhemmille uskoville, entisille pastoreille, vanhimmiston jäsenille tai muuten vaan ohjelmistorattaissa loppuunpalaneille ihmisille. (Eräänlaisia "pastors anonymous"-toipumisryhmiä siis, Wolfgang Simsonia lainatakseni.)

Ei ohjelmia, ei kalentereita, ei aikatauluja, ei työpalavereita, vaan enemmänkin yhteistä rukousta, ylistystä ja Jumalan etsimistä, syömistä, juomista ja yhdessäoloa - ja siltä pohjalta yhteisten teemojen ja kipeidenkin aiheiden työstämistä.

Tarvitsemme myös "etsivää työtä" hengellisten isien ja äitien toimesta, joka hakeutuu eteenpäinpyrkivien nuorten kristittyjen bongattavaksi. Jos mentoroitavalta kysytään asennetta olla opetettavissa, niin mentoreilta edellytetään nöyryyttä olla tavoitettavissa silloin kun tarve vaatii. En puhu nyt kellon ympäri hyppyytettävänä olemisesta, vaan alttiudesta löytää timoteus silloin kun aika on sopiva.

Tarvitsemme myös kaikkien kristittyjen yhteistä esirukousta oman kotipaikkakunnan puolesta, jossa rukoilijat ovat keskenään yhteydessä jakaen rukousaiheita ja -taakkoja, profeetallista ilmestystä ja rukousvastauksia keskenään. Tarvitsemme verkottumista hengellisen janon ja kutsun pohjalta, ei organisatoriselta, etniseltä tai tunnustuskuntapohjalta.

Meillä on tänä päivänä huutava tarve seurakunnalle, joka saa ilmenemismuotonsa sen mukaan, mikä on missä kulloinkin millainen tarve. Kristuksen seurakunnalla voi Sinunkin paikkakunnallasi olla monenlaiset kasvot, jotka kuitenkin on saanut näkyviksi sama Henki. Kyse ei ole mistään toiminnasta tai työmuodoista, vaan Elämästä.

(Sys)temaattista teologiaa?

Keskiviikkoillan veljespiirissä käsittelimme Heprealaiskirjettä. Kävimme läpi kirjeestä nousevia eri teemoja, joista eräs liittyy mielenkiintoisella tavalla käsitteeseen nimeltä systemaattinen teologia.

Systemaattinen teologia on hyvä osoitus länsimaisessa kristillisyydessä esiintyvästä halusta pyrkiä muodostamaan kristillisen uskon sisällöstä yksi yhtenäinen, johdonmukainen ja hyvin järjestetty esitys. Liekö tämä nyt sitten perua hellenistisestä ajattelusta, mene ja tiedä. Eräs hyvä osoitus tästä on myös pyrkimys luoda jonkinlainen kokonaiskuva Raamatun erilaisten kirjojen erilaisista aiheista. Ajatellanpa vaikka mitä Paavali kirjeissään opettaa Pyhästä Hengestä eli mitä voisi olla paavalilainen pneumatologia? Siihen antaa rakentavaa näkökulmaa esim. Gordon Feen teos God´s Empowering Presence. Ja niin edelleen...

Oli miten oli, niin kirkkohistorian valossa koko tämä hanke on melko myöhäistä perua. Ehkä ensimmäisiä klassikkoja tällä alalla on ollut Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiae 1200-luvulta jKr. Tuossa teoksessahan on määriteltynä hyvin pitkälle roomalaiskatolisen kirkon opinkäsitys. Kuitenkin Raamatun ilmoitusta tarkasteltaessa löydämme hyvin vähän esimerkkejä tällaisesta kaipuusta organisoida jonkinlainen dogmatiikka. Joku minua viisaampi onkin pitänyt systemaattisen teologian syntyä jonkinlaisena vakavana hairahduksena länsimaisen kirkon historiassa (heh heh...).

No, toiset perustelevat tätä apostolisen ajan kristittyjen haluttomuutta organisoida uskonto esim. tuon ajan seurakuntaolojen vakiintumattomuudella. Jotkut taas näkevät tässä enemmänkin osoituksen siitä, että vaikka meillä Raamatun sanassa onkin Jumalan ilmoitus täydellisenä ihmiskunnalle, niin meidän ei ole tarkoitus perustaa valtakuntaa tänne maan päälle, vaan "tulevaista me etsimme". Jumalan valtakunta on nyt tässä ajassa "sisäisesti meissä". Sisäisen elämämme tulee ensisijaisesti heijastaa Jumalan valtakunnan olemusta ja lainalaisuuksia, ei niinkään kirkkoarkkitehtuurin.

Kolmantena seikkana voitaisiin vielä nostaa esille kristillisen seurakunnan helposti unohdettava apostolinen luonne. Herra haluaa meidän menevän ja tekevän opetuslapsia, ei olevan ja tulevan. Seurakunnan perus-dna on apostolinen, vasta toissijaisesti episkopaalinen, if you know what I mean.

Mutta ainakin yhden kristillisen opin perusteiden määrittelyn UT:sta löydän. Heprealaiskirjeen 6. luvun alussa kirjoittaja puhuu "Kristuksen opin alkeista". Olen nähnyt monia systemaattisen teologian tai kristillisen dogmatiikan perusteellisia esityksiä, mutta en yhtään tältä pohjalta nousevaa. Monet näistä löytyvät meikäläisenkin kirjahyllystä (mm. Tiililä, Pietilä, Pieper, Pihkaklas, Pöhlman, Ruokanen, Grudem, Valen-Senstad ym.) ja useimmat niistä ovat periaatteessa ihan jees. Kuitenkaan yksikään niistä ei moudattele Hepr. 6:1-2:ssa käytettyä jaottelua uskon ydinkohdista. Miksi eivät?

En nyt tahdo olla "riitakysymysten ja sanakiistojen kipeä", mutta heitän nyt vain ilmoille tällaisen periaatteellisen kysymyksen, eikö kannattaisi jonkun joskus lähestyä kristillistä dogmatiikkaa tältä pohjalta?

"Kristuksen opin alkeet":

• "parannus kuolleista töistä" - mielenmuutos entiseen elämään, synteihin ja lain tekoihin nähden, syntien katuminen ja tunnustaminen sekä turvautuminen Jeesuksen pelastustyöhön ja usko Häneen Vapahtajana
• "usko Jumalaan" - tuvautuminen ja luotteminen Jumalan armoon Jeesuksessa ja kuuliaisuus Häntä kohtaan (vrt. Hepr. 11:1)
• "oppi kasteista" (huom! monikkomuoto) - kaikki, mitä Raamattu eri kasteista opettaa eli Johanneksen kaste, Jeesuksen kaste Jordanissa, Jeesuksen opetuslasten suorittama kaste, Jeesuksen kärsimyskaste eli ristinkuolema, kristillinen vesikaste, Israelin kaste pilvessä ja meressä (1.Kor. 10:2), kaste Pyhällä Hengellä ja tulella (Matt. 3:11) ja viime mainitusta nousevana myös opetus armolahjoista
• "oppi kätten päällepanemisesta" - esim. siunaustoimituksissa (esim. 1.Moos. 48), sairaiden parantamisessa (esim. Luuk. 4:40), Pyhän Hengen lahjaa joillekin rukoiltaessa (esim. Apt. 8:15-19), erotettaessa uskovia johonkin tehtävään tai palveluvirkaan (esim. Apt. 6:3-6, 13:1-4, 1.Tim. 4:14), sisältäen myös opetuksen kätten päällepanemisen rajoituksista (2.Tim. 5:22)
• "oppi kuolleitten ylösnousemuksesta" - ylösnousemus on voitto kuolemasta nimenomaan ruumiillisessa ja aineellisessa merkityksessä, mitä oli tärkeä korostaa alkukristillisenä aikana, mutta yhtä lailla myös omana aikanamme
  
• "oppi iankaikkisesta tuomiosta" - Raamatun opetus siitä, miten ihmisen lopullinen, iankaikkinen kohtalo ratkaistaan, mikä nykyisenä aikana näyttäisikin olevan äärimmäisen ajankohtainen opetusaihe (vrt. Kylliäinen & co)
  

Eli tältä pohjalta teologit töihin. Heprealaiskirjeen kirjoittaja nimittäin sanoo, että meidän tulee laskea perustus ja mennä eteenpäin: "pyrkikäämme täydellisyyteen". Jotenkin sellainen kuva tästä välittyy, että valtaosa kristikunnasta pyöriskelee vielä näissä opin alkeissa, kun väittelemme vielä kasteista yms. Itsenikin luen tähän joukkoon. En sano, että "jätetään nämä ja mennään vaan eteenpäin", vaan kyllä ne on ensin selvitettävä Sanan pohjalta ennen kuin oikeasti voidaan mennä eteenpäin. Siihen on kuitenkin mieli.



PS. Tiedän toki yhden opuksen, jossa kristillisen uskon opillista ydintä on lähestytty nimenomaan tämän Hepr. 6:n alun pohjalta. Se on Derek Princen The Foundations Series, joka ilmestyi Jenkeissä joskus 1970-luvulla.

Mitä mentorointi ei ole?

Mentorointi ei ole nakittamista. Tähän käsitykseen törmää aina silloin tällöin, etenkin ohjelmistovetoisissa seurakunnissa. Show must go on ja siksi mentorointia pidetään vain hyvänä keinona nakittaa vastuuntuntoisille nuorille kristityille erilaisia show´n kannalta tärkeitä, mutta näiden omasta kutsumuksesta kaukana olevia vastuita.

Väärin. Tällä ei ole mitään tekemistä mentoroinnin kanssa.

Mentorointi ei ole myöskään käskyttämistä: "Tee näin tai itket ja teet näin!" Kaukana siitä.

Mentorointi ei ole myöskään informaation jakamista siitä, miten olisi yleensä toimitaan kussakin tilanteessa. Se ei myöskään ole ulkokohtaista opettamista siitä, miten asia pitäisi teoriassa tehdä. Mutta se ei ole myöskään käytännön neuvojen jakamista asian suhteen. Eikä se myöskään ole varustamista siten, että mennään yhdessä ja tehdään jokin juttu yhdessä - vaikka nyt aletaankin jo olla aika lähellä asian ydintä.

No, totta puhuen edellä luetellussa on tapahtunut jo aika paljon mentorointiin kuuluvia asioita, varsinkin viime mainitussa kohdassa. Itse asiassa paljon enemmän kuin monen seurakunnan työhön perehdytyksessä ja oppisopimuskoulutuksessa on tehty. Kauhuskenaario on edelleenkin tilanne, jossa käteesi lyödään tilojen avainnippu, toivotetaan "voimia sulle!" ja lähdetään omiin hommiin. Valitettavan usein tämä skenaario myös toteutuu.

Mentoroinnissa kysymykset jonkin asian tekemisen suhteen voisivat olla esim.
- Miten arvioisit omaa tekemistäsi?
- Mitä voisit ensi kerralla tehdä toisin tai paremmin?
- Minun suurin virheeni, kun aloittelin tuota oli...
- Miten aiot toimia seuraavalla kerralla?
- Miten ajattelet saavuttavasi tavoitteesi?

Mentorointi on epävirallinen suhde. Kukaan ei voi määrätä sinua mentoroimaan ketään, eikä ketään toiselle mentoriksi. Voit tulla valituksi mentoriksi ja se on kunnia-asia. Mentor voi toki itse olla aktiivinen - ja hänen tuleekin olla! - ja etsiä opetettavissa olevia nuoria. Tämä onkin mentoroitavan eräs tärkeimpiä kriteerejä: onko hän opetettavissa? Tämä näkyy hänen asenteessaan, ajankäytössään, kuuntelemisessaan ja kysymyksien tekemisessään.

Kuitenkin kyse on kaksisuuntaisesta vuorovaikutussuhteesta. Mentorointi toimii vain, jos se kyetään rakentamaan yhä enemmän syvenevälle ihmissuhteelle. Siihen voi kuulua myös tiedollista oppimista, mutta ensisijaisesti se perustuu mallioppimiseen ja käytännön tekemisen kautta oppimiseen.

Mentorointiin kuuluu tarvittaessa myös asioiden kriittinen kyseenalaistaminen. Jokin länsimaisessa kristillisyydessämme vain on niin sokaissut silmämme näkemästä hengelliseen vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta, ettemme uskalla konfrontoida. Pahimmillaan se on sitä, että pelkäämme menettävämme ihmiset, jos emme aina silitäkään heitä myötäkarvaan.

Jeesuskin oli valmis asettamaan kaiken peliin kysyessään opetuslapsiltaan: "Tahdotteko tekin mennä pois?" (Joh. 6:67) Jeesus ei sanonut opetuslapsilleen tilanteessa, jossa kansanjoukot kaikkosivat Hänen luotaan pitäessään Hänen sanojaan liian kovina (Joh. 6:60, 66): "Älkää nyt hyvät ihmiset tekin lähtekö pois, muutenhan tämä homma leviää ihan käsiin!"

Mentoroinnissa törmäämme hengellisen vanhemman vastuuseen. Pedagogiset lainalaisuudet ovat pitkälti samoja kuin uhmaikäisen lapsen tai kapinoivan murrosikäisenkin kohdalla. Jos näitä ei olla sisäistetty, niin turhaanko Paavali sitten toteaa, että "jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?"(1.Tim. 3:5)

Vaikka mentorointi pitää sisällään paljon henkilökohtaista tukea, rohkaisua ja myötäelämistä, niin siihen kuuluu aina myös ohjaus ja neuvojen antaminen. Tähtäyspiste on aina tuon toisen hengellinen ja henkinen kasvu kypsään aikuisuuteen. Parhaimmillaan mentoroinnissa toteutuu Johanneksen toive: "Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." (3. Joh. 4) Joskus tämä vain tekee kipeää ja meidän on valmennettava hengelliset lapsemme tällaisten kasvukipujen kestämiseen. Emme saa pitää halpana Herran kuritusta. (Ks. Hepr. 12:5-11.)

Omissa hengellisissä kasvukivuissani olen joskus kokenut häivähdyksenomaista iloa kohdata Totuus, vaikka se tekisi kipeääkin. Totuus on nimittäin jotain sellaista, jonka kanssa on syytä olla kasvokkain jo tämän elämän kuluessa. Mieluummin mahdollisimman usein. Jos totuus valkenee sinulle vasta ajan rajan toisella puolella, on liian myöhäistä tehdä enää mitään. On siis hyvä käydä päin Totuutta.

Mutta juuri näissä prosesseissa me tarvitsemme toisiamme, ennen kaikkea mentoreitamme.

Yksi plus yksi on...?

Mitä yhteistä on näillä kahdella jutulla, joista toinen on Jari Rankisen blogista ja toisen uutisen keskiössä on Kansanlähetyksen tuleva lähetysjohtaja? Vai onko niillä mitään yhteistä?

No, samasta asiasta ne ainakin puhuvat. Jos kyse olisi ihan vaan tavallisesta päivänpolitiikasta, puhuttaisiin salaisista sopimuksista yms. Kansankirkko-instituutio natisee liitoksissaan ja irtiotot seuraavat toisiaan.

Jäämme seuraamaan. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Mitä meidän tulisi rukoilla?

Tulevan kevään eduskuntavaalit tulevat olemaan eräät mielenkiintoisimmat ja mullistavimmat Suomen historiassa. Jo nyt puhutaan "neljästä suuresta" ja näiden keskinäisestä suuresta vaalikeskustelusta entisten kolmen sijaan.

Jotain näyttää perusteellisesti muuttuneen maamme poliittisessa kentässä ja tämän muutoksen nopeus ja laajuus on yllättänyt kaikki. Muut keskikastin puolueet, kuten Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat jopa rakentaneet vaaliteemansa pitkälti Perussuomalaisia vastaan (eli tavallaan heidän varaansa).

Se, että gallupeissa ilmi tullut muutos on yllättänyt lähes tulkoon kaikki (vaikka itse vaaleihin on tosin vielä jonkin verran aikaa), kertoo jotain oleellista poliittisesta järjestelmästämme. Se tuo terävästi esille tavisten äänestäjäkunnan, poliittisen eliitin ja ammottavan kuilun näiden välillä. Se, ettei tätä ole osattu ennakoida kertoo pitkään ja hartaasti puoluetuella rakennetuista norsunluutorneista ja niiden sisäänlämpiävyydestä. Tämä sanottuna suoraan ilman, että olisin Persujen jäsen tai edes mitenkään äänestäisin heitä.

Se, mitä maassamme tapahtuu on sekä reagointia koko maanosamme poliittis-taloudelliseen kehitykseen että turhautumista maamme sisäpoliittiseen tilanteeseen. On todennäköistä, että EU tulee lähitulevaisuudessa ajautumaan jonkinlaiseen kriisiin, jonka vakavuutta on vielä vaikea arvioida. Voi hyvinkin käydä niin, että koko Unioni hajoaa nykyisen tilanteen mahdottomuuteen. Perussuomalaisten ohella monet muutkin piirit Suomessa odottavat tätä tilaisuutta irrottaakseen Suomen irti EU:sta.

Tämä tulee aiheuttamaan jännitteitä Suomen sisäpolitiikassa. Tämä tilanteen kärjistyminen tulee näkymään yhtä hyvin eduskunnassa kuin lähiöiden ostoskeskuksissakin. Timo Soini on tässä kohtaa asetettu jo nyt paljon vartijaksi. Paljolti hänen persoonansa vaikutusta on se, miten hyvin erilaiset ääriainekset saadaan suitsittua ja yhteiskuntarauha säilytettyä.

Haluamatta maalailla sen enempää piruja kuin ketään muutakaan seinille, on hyvä muistaa mitä professori Heikki Ylikangas totesi kansan kahtiajaosta jo v. 1994 EU-kansanäänestyksen yhteydessä. Tämä jako kun noudatti hänen mukaansa pitkälti v. 1918 kansalaissodan rintamalinjaa. Sama jakolinja oli edellisen kerran tullut esille 1500-luvun lopulla Nuijasodan rintamalinjana. Tuo jako noudattelee ikivanhaa rajaa torppari-Suomen ja talonpoikaisen Suomen välillä.

Mitä meidän siis tulisi rukoilla?

Apostoli Paavali kirjoittaa nuorelle Timoteukselle Efesoon esirukouksen merkityksestä: "Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa." (1.Tim. 2:1-2)

Esivallan puolesta rukoileminen on tärkeää yleisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan säilymisen takia. Nämä taatut ja turvalliset olosuhteet ovat taas tärkeitä sen tähden, että saisimme vapaasti ja suotuisissa olosuhteissa viedä evankeliumia eteenpäin ja rakentaa Jumalan seurakuntaa.

"Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (2:3-4)

Toki - voihan Jumala yhtä hyvin puhutella meitä kovapäisiä suomalaisia myös järkyttämällä tätä kaikkea ympärillämme olevaa todellisuutta.

Mitä meidän tulisi tehdä?

Meidän tulisi mennä saunaan.

Tarkoitan tällä sitä, että se, mitä meidän suomalaisessa kontekstissamme ensisijaisesti tulisi tehdä, olisi saunoa yhdessä. Tämä sen tähden, että saunassa me jätämme pukuhuoneen puolelle kännykkämme, kannettavamme, kalenterimme, statuksemme ja muun sellaisen "professionaalisen painolastin". Olemme siellä omana itsenämme ja voimme samoilla lauteilla kohdata toisemme avoimesti ja aidosti. Ehkä voisimme löytää toisemme syvemmin niin ihmisinä kuin Herran ominakin (Filem. 16).

Tämä ajatus pomppasi mieleeni kun surffailin netissä ja lueskelin Neil Colen ja Frank Violan keskustelua orgaanisen seurakunnan luonteesta. Siinä Viola nimittäin kertoo haluavansa koota yhteen kaikki orgaanisen seurakunnan pioneerit ja lukita heidät samaan huoneeseen kolmeksi päiväksi.

Ensimmäinen päivä menisi varmasti yleisen tutustumisen yms. merkeissä. Toisena päivänä kullekin varattaisiin aikaa jakaa muille sydäntään, taakkojaan, näkyään ja työtään. Aikaa olisi hyvä varata myös tarkentaville kysymyksille ja yleiselle keskustelulle. Violan mukaan voimme jokainen oppia tuntemaan toisiamme paremmin ihan vaan ihmisinä, kuin puhujina tms. Eli mikäli mitään vakavampaa ei tapahtuisi, niin huonoinkin vaihtoehto voisi olla vain se, että ymmärtäisimme tuon jälkeen toisiamme aiempaa paremmin. Jo tämäkin olisi koko vaivan ja ajan arvoinen. Paras skenaario tuosta kaikesta olisi ennakkoluulojen väheneminen, väärinkäsitysten häviäminen ja jopa uusien yhteistyökuvioiden löytyminen.

Frank Viola tosin myöntää olevansa pessimistinen tällaisen yhteentulemisen onnistumisen suhteen. En itse haluaisi näin ajatella, mutta myös omat kokemukseni viittaavat samaan suuntaan. Mutta aivan kuten Viola itsekin, niin myös minä olisin valmis tukemaan tällaista.

Se, mikä saa minut aivan erityisesti näkemään tarvetta tällaisille kokoontumisille, on meidän tilanteemme Suomessa: kirkon nykykehitys, kansallinen tilanteemme poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti, kristittyjen yhteys yli tunnustuskunta- ja sukupolvirajojen.

Meidän tulisi kokoontua yhteen paikkakunnan seurakunnan tasolla rukoilemaan oman kotipaikkakuntamme ja isänmaamme puolesta. (Mistään kansallisen tason strategiasta en itse vielä tässä vaiheessa uskaltaisi edes haavailla.) Meidän tulisi hylätä ne keinotekoiset kirkkopoliittiset syyt, mitä helposti käytetään estämään tällaista tapahtumasta. Meidän olisi ymmärrettävä, että tullessamme yhteen erilaisissa kokoontumisissa ja erilaisilla kokoonpanoilla rukoilemaan, ruokailemaan ja jakamaan asioitamme, silloin kyse on aina seurakunnan, Herran omien yhteentulemisesta. Anna siis sille se arvo ja status, mikä sille kuuluu.

Meidän tulisi myös rakentaa siltoja eri sukupolvien, ajattelutapojen ja näkemyserojen yli. Hyvä ihmissuhde, säännöllinen yhteydenpito ja läpinäkyvyys tilivelvollisuudessa toinen toisillenne, jopa mentorointisuhde voi hyvin alkaa vain siitä, että käyt kahvilla jonkun kanssa, olet aito ja rehellinen ja kiinnostunut keskustelukumppanistasi. Meidän olisi hyvä myös nöyrtyä kuuntelemaan teologisesti eri tavalla ajattelevia ja oppimaan myös sellaisilta Kristuksen ruumiin jäseniltä, jotka joissakin kohtaa opillisesti olisivat kaukanakin meistä. Ehkä heissäkin vaikuttaa sama Herran Henki, vaikka "shibbolet" kuulostaisikin hieman eri tavalla lausutulta?

Mutta ehkä se olisi hyvä aloittaa saunomisesta? Tai yhdessä syömisestä?

Pieni kommentti

Jo aiemmin mainitsemani muutos ja hämmennys vain lisääntyvät, kun seuraa arabiruhtinaiden kaatumisen seurauksia eurooppalaiseen politiikan kenttään. Nyt saavat satikutia lähes tulkoon kaikki ne virkamiehet ja johtavassa asemassa olleet poliitikot, jotkat ovat erehtyneet veljeilemään tai vain käymään kylässä Tunisian tai Egyptin johtajien luona heidän valtansa päivinä. Ei tällaista olisi saanut mennä tekemään, toteaa historian lyhyt, mutta jälkiviisas muisti.

Eli mistä lähtien esim. Hosni Mubarak onkin ollut pahis?

Okei, en nyt ollenkaan epäile, etteikö hän olisi hallinnut yksinvaltiaan ottein. (Toisaalta, näytä mulle arabiruhtinas, joka ei niin tee.) Länsimainen media ei vaan ole niin hirveää älläkkää Hosninkaan touhuista pitänyt - tähän asti. Nyt, kun tuuli on kääntynyt, niin asiat ovatkin muuttuneet.

Mitä opimme tästä? Ainakaan Suomessa emme mitään. Täällähän johonkin suuntaan rähmällään olo on yleensä ollut ei vain maan tapa, vaan aina suomettumisen (saks. Finlandisierung) ajoista asti jopa poliittisen uskottavuuden symboli.

Mutta eikö nyt tässä moraalisuuden puuskassa Ylenkin olisi hyvä etsiä kaikki muutkin pahikset käsiinsä ja tehdä heistä selvää samalla kirkasotsaisella leimakirveellään? Toisaalta... huomenna kaikki voi taas olla toisin.

Olisiko se mahdollista...?

Sanotaan, että "kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu". Myöhäismoderniteetin kulttuurisen myllerryksen keskellä monet ovat ehkä luulleet jo tottuneensa muutoksiin. Nyt kuitenkin esim. tapahtumat arabimaissa haastavat meidän sietokykyämme muutosten suhteen: mitä vielä onkaan edessä?

Samanlaisia ajatuksia nousee monen mieleen myös tarkasteltaessa kirkon nykyistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä maassamme. Jos meille olisi viitisen vuotta sitten edeltä käsin annettu tilannekatsaus mallia 11022011, niin kovinkaan moni ei olisi varmaankaan ollut valmis nielemään noin vahvasti värittynyttä tulevaisuudenkuvaa.

Tosiasiassa myös tässä kohtaa joudumme vakavana kysymään: mitä vielä onkaan edessä?

Taannoista kastekeskustelua vielä kelatessani mieleeni nousee entistä voimakkaampana ajatus yhdessä elämisestä erilaisesta kastenäkemyksestä huolimatta. Radikaali ajatus:

- voisimmeko oppia elämään yhteisössä, jossa on samaan aikaan käytännössä kaksi erilaista kastenäkemystä?

Puhun nyt nimenomaan uskovien yhteydestä paikallisella tasolla. Olen aina esim. arvostanut hyvin korkealle Vapaakirkon käytännön olla asettamatta ehtoollisyhteydelle mitään muita ehtoja kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen.

Nykyisen kaltaisen muutostulvan keskellä sitä joutuu väkisinkin kysymään itseltään, muilta ja Jumalalta, mitkä asiat todella pysyvät? Esim. Suomen ev. lut. kirkon nykyinen sylilasten kastekäytäntö ei välttämättä ole enää mikään itsestäänselvyys. Kastekäytäntö sakramentin toimittamisen ajan ja tavan suhteen voi muuttua tulevaisuudessa. Rinnalle voi hyvinkin tulla toinenkin käytäntö.

Nokia Mission kahden rinnakkaisen kastekäytännön salliminen oli irtiotto aiemmasta yhtenäiskulttuurista. Veikkaanpa, että se ei jää viimeiseksi täällä kotimaassa. Esim. Englannin anglikaanikirkossa kuului olleen jo 1970-luvulla hiippakuntia, joissa on käytössä kumpikin kastekäytäntö. Samoin Saksassa, luterilaisessa Württembergin maakirkossa oli jo 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa vastaavia esimerkkejä. Kun tuolloin kysyttiin asiaan kannanottoa Bochmanin yliopiston teologisesta tiedekunnasta, niin vastaus oli se, että on teologisesti jopa laitonta soveltaa mitään kurinpidollisia toimenpiteitä kirkon viranhaltijoita kohtaan tällaisissa tapauksissa. Wuppertalin kirkollinen korkeakoulu oli ottanut asiaan aivan samanlaisen kannan. (Evangelische Kommentar v. 1969, s. 559-565, artikkeli "Lapsikaste vai aikuiskaste - väärä vaihtoehto".)

Vastaavanlaista voi hyvinkin tapahtua lähitulevaisuudessa myös Suomessa tällä alueella. Kävi miten kävi, niin on hyvä olla realisti ainakin kahden seikan suhteen:

• Toisaalta kirkon - tai ainakin vielä joidenkin kirkollisten piirien - vaatima kotien kasteopetus näyttää nykyisin entistä enemmän olevan ns. "harsomaisen röpelöinen". Maallistuminen on tosiasia, pakanallistuminen seuraava askel, eikä luterilaisella kasteteologialla näytä olevan mitään eväitä vastata tähän kehitykseen.

• Jos edellinen oli ns. sekundääriargumentti, niin primääriargumentti lienee tässä kysymyksessä se, että uskovat irtautuvat entistä enemmän perinteisten kirkkoinstituutioiden otteesta, myös opillisesti. Heitä on tässä tilanteessa opetettava itse tutkimaan Raamattua ja muodostamaan itsenäinen kanta esim. kasteasiaan Sanan pohjalta.

Tärkein pointti kuitenkin on se, että seurakunnan Herra haluaa meidän elävän rauhassa keskenämme. Kun Hänen omansa ovat yhtä, maailma uskoo, että Jeesus on Jumalan lähettämä Vapahtaja ja Herra. Näinhän Jeesus rukoili Johanneksen evankeliumin luvussa 17 ylimmäispapillisessa rukouksessaan.

• Oli siis veljesti/sisaresi kastenäkemys, armolahjanäkemys, Israel-näkemys, ylistyskokemus tai muu näkemys millainen hyvänsä, elä rauhassa hänen kanssaan, rakasta häntä ja vie hänen kanssaan evankeliumia eteenpäin.

• Ole valmis sovintoon Kristuksen ruumiin hyväksi. Tiedämme, että kasteasiassa on kirkkohistorian saatossa tehty väkivaltaa suuntaan jos toiseenkin. Herra on kuitenkin antanut meille sovituksen viran, niin tässäkin asiassa - etten sanoisi: nimenomaan tässä asiassa.

Kuulin joskus Wolfgang Simsonin kertovan siitä, miten hän oli mukana Etelä-Saksan, Baijerin ja Sveitsin pohjoisosien eri seurakuntiin ja kirkkokuntiin kuuluvien uskovien yhteisessä hankkeessa rukoilla ja julistaa sovitusta ja pyytää anteeksiantoa tuon alueen traumaattisten historiallisten tapahtumien vuoksi. Nämä profeetalliset tunnusteot (ns. "teon saarna") liittyvät uskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin 1500-luvulla, jolloin niin katoliset, reformoidut kuin luterilaisetkin vainosivat uskonpuhdistuksen kolmannen haaran eli ns. anabaptistiseen liikkeeseen kuuluvia uskovia. Kun haluttiin olla loogisia, heidät hukutettiin.

Jotain vastaavanlaista Herran omien keskinäistä sovinnontekoa kasteasian ja siinä tapahtuneiden väärinkäytösten suhteen mekin tarvitsisimme. Tarvitsemme Herran mielenlaatua, joka oli valmis nöyrtymään alas asti, jopa kuolemaan asti. Käytännössä ajattelen sen ilmenevän myös siinä, että voimme sanoa toisenlaisen kastenäkemyksen omaavalle henkilölle:

- "Ajattelen kasteasiasta eri tavalla kuin Sinä, mutta tulen tekemään kaikkeni, jotta Sinulla olisi vapaus ajatella ja toimia oman näkemyksesi pohjalta, niin kuin oikeaksi havaitset."

Kiinan mahdollisuudet

Kiinasta on tullut läpeensä kapitalistinen yhteiskunta, jonka arvot eivät enää mitenkään perustu kommunismiin. On syntynyt aatteellinen tyhjiö, jota keskusjohtoinen valtiovalta yrittää täyttää perinteisillä kiinalaisilla, erityisesti konfutselaisilla, arvoilla ja opeilla. Poliittinen johto on rakentamassa perinteestä ja historiasta uutta "poliittista uskontoa" otettaan menettävän kommunismin tilalle. Moniarvoistuvassa ja entistä avoimemmassa Kiinassa kommunistinen puolue ei voi enää entiseen tapaan määritellä sen enempää historiankirjoitusta kuin muutakaan yhteiskunnallista keskustelua.

Tällä Kiinan sisäisellä dynamiikalla on huomattavia kansainvälispoliittisia seurauksia maan noustua maailmanluokan suurvallaksi muillakin mittareilla kuin vain väestönkasvulla. Näin kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin raportti 27/2011 Tradition in Chinese Politics. Kiinalaisia on noin neljännes maapallon koko väestöstä ja kun tällainen jättiläinen nousee muiden suurvaltojen rinnalle taloudellisesti - ja sitä kautta myös poliittisesti ja sotilaallisesti - eivät sen seuraukset voi olla näkymättä globaalisti.

Kun ajattelemme kristittyjen määrän huimaa kasvua Kiinassa (mitä on vaikeaa, jopa mahdotonta sekä verifioida että kontrolloida), niin voimme epäilemättä olettaa Kiinan nousun näkyvän pian myös lähetystyössä - myös täällä pakanallistuvassa Euroopassa. Historiasta löydämme pari mielenkiintoista vastaavaa esimerkkiä. Kun Eurooppa teollistui 1700-luvulta alkaen ja alkoi sen taloudellinen nousu, teknologinen kehitys ja vaurastuminen, merkitsi se myös merkittävää lähetystyön eteenpäin menoa. Pari vuosisataa myöhemmin vastaavanlainen kehitys tapahtui USA:ssa ja resurssien panostus lähetykseen on ollut valtava.

Tänä päivänä Yhdysvallat ovatkin kristinuskon merkittävin puolustaja kaikkialla maailmassa. Eipä ihme, että edelleenkin monin paikoin eri puolilla maailmaa kristinusko mielletään osaksi amerikkalaista elämänmuotoa ja kulttuuria. Myöhäismodernissa kontekstissa tämä ei suinkaan ole mikään yksiselitteisesti positiivinen juttu, kristittyjen itsensäkään mielestä. Niinpä Kiinastakin kerrotaan upporikkaista amerikkalaisista lähetysjärjestöistä, jotka lupaavat kiinalaisille kotiseurakuntaverkostoille kaikki heidän tarvitsemansa taloudelliset resurssit, kunhan vain saavat näkyville - "loud´n´clear!" - oman nimikylttinsä.

Nyt näyttäisi samanlainen taloudellinen nousu olevan siis tapahtumassa Kiinan kohdalla. Tapahtuuko sama myös hengellisellä rintamalla? Intoa ja antautumista Kristuksen evankeliumille ei ainakaan kiinalaisilta kristityiltä puutu. He eivät myöskään ole samalla tavoin sidoksissa valtionjohtoon ja sen harjoittamaan politiikkaan, kuten esim. USA:ssa monet lähetysjärjestöt ovat. On vaikea kuvitella kiinalaisten lähetystyöntekijöiden saapuvan kohdemaahansa tankkien ja helikopterien saattelemana kuten esim. Irakissa on paikoin käynyt. Itse näen tällaisen tilanteen melkein pelkästään myönteisenä. Meidän on varottava, paitsi fariseusten, niin myös "Herodeksen hapatusta" (Mark. 8:15). Meidän on vältettävä leimautumista johonkin poliittista, taloudellista ja/tai sotilaallista valtaa hyväkseen käyttävään maalliseen mahtiin.

Tässä kohtaa kiinalainen tapa viedä evankeliumia eteenpäin kelpaa esikuvaksi meille länsimaisille ihmisille, ei vain antautumisessa ja Hengen palossa, vaan myös nöyryydessä ja sitoutumattomuudessa. Niin, tai oikeammin sitoutumisessa vain yksin Kristukseen ja Hänen voimaansa, ei "Herodeksen hapatukseen". Kiinalaisessa kontekstissa Jeesus-usko kun ei edusta mitään kulttuurista tai sosiaalista yläluokkaa, vaan se on aidosti "evankeliumia köyhille".

Kiina tulee olemaan tulevaisuuden taloudellinen mahti. (Mieti esim. kuinka paljon USA on velkaa Kiinalle!) Jotkut kokevat sen uhkana, eivätkä vain taloudellisessa mielessä (vrt. "auringon noususta tulevat kuninkaat", Ilm. 16:12). Me voimme kuitenkin vaikuttaa paljon siihen, millainen tuo Kiinan eittämättä lisääntyvä vaikutus eri puolilla maailmaa tulee olemaan. Onko se antikristillinen, suorastaan saatanallinen (vrt. kulttuurivallankumous Kiinassa 1960-luvun lopulla ja sen apinoijat länsimaissa!) vai tuleeko se olemaan ennen kaikkea hengellinen vallankumous?

Rukoile Kiinan seurakunnan puolesta ja ennen kaikkea evankeliumin leviämisen puolesta. Luo yhteyksiä ja harrasta yhteyttä kiinalaisten kristittyjen kanssa jo nyt. Tue kiinalaisten apostolien tekemää hengellistä "myyräntyötä" eri puolella maailmaa, erityisesti niissä muinaisen "Silkkitien" maissa, jotka nyt ovat islamin vahvimpia alueita maailmassa.

Hämmennys

Mitä tulisi ajatella Egyptin tilanteesta?

Monien arabimaihin kulovalkean tavoin levinneet levottomuudet ovat aiheuttaneet eräänlaisen dominoefektin, jossa pitkään itsevaltiaan tavoin hallinneet johtajat on suistettu vallasta, eikä prosessille näy vielä loppua. Ymmärrän, että eritoten Israelissa tätä kehitystä seurataan, ei vain mielenkiinnolla, vaan myös huolestuneina. Länsimaisessa mediassa tätä prosessia taas on puolusteltu puhumalla kansan kyllästymisestä huonoihin oloihin ja uuden sukupolven harrastamasta sosiaalisen median ennakkoluulottomasta käytöstä.


Mutta mistä tässä oikein on kysymys?

• Demokratisoitumiskehityksestäkö, joka on saanut alkunsa sorrettujen kansanosien spontaanina kansannousuna ja joka pikku hiljaa vie nämäkin demokratian takapajulat kohti länsimaista parlamentaarista edustuksellista kansanvaltaa ja muita kulttuurimme ihanuuksia?

• Vai onko kyse islamistien valtaannnoususta ja Lähi-idän ruutitynnyrin asteittaisesta räjähtelystä kohti totaalista maailmanpaloa?

• Vaiko "vain" USA:n masinoimasta liikehdinnästä ja puuttumisesta sen jälkeen tapahtumien kulkuun (so. toisten valtioiden sisäisiin asioihin) humanitäärisiin syihin vedoten ("siviiliuhrien välttämiseksi" etc.)?

Monet eskatologian harrastajat näkevät nykyisessä kehityksessä merkkejä alueen sotilas-poliittisen pelilaudan asettumisesta tietyt Raamatun profetiat jopa yllättävän nopeasti mahdollistaviin asetelmiin. Toisaalta luulen, että monella pitkän linjan eskatologistilla alkaa jo kyynisyys tapahtumien "tässä ja nyt"-luonteesta ja skeptisyys median tarinankerrontaa kohtaan puskea pintaan. On nähty jo niin monta mutkaa matkassa, että ei enää oikein jakseta ottaa vakavasti sitä vaihtoehtoa, että tämä, mitä nyt tapahtuu olisi "sitä". (Vrt. esim. Hes. 38:1-8.)

Toisaalta, juuri tämä asenne voi loppupelissä (so. sanan varsinaisessa eskatologisessa merkityksessä) olla hyvin tuhoisa.

Itselläni ainakin on päällimmäisenä mielessä epäluulo tiedonvälitystä kohtaan. On vaikeaa - ja lähes tulkoon mahdotonta - saada realistista kokonaiskuvaa siitä, mitä nyt on menossa. Ennen kaikkea tulevaisuuden ennustaminen on sitäkin vaikeampaa: mihin suuntaan kehitys tulee menemään, mikä on tämän kaiken tavoitteena ja miten siinä onnistutaan? Tunnustan avoimesti epäluuloni meille syötettyä todellisuuskuvaa kohtaan: emme tule tietämään koko totuutta.

Luin eilen eräästä esirukousraportista erään mielenosoituksissa mukana olleen egyptiläisen tapahtumien kuvausta. Se ei käy kaikilta osin lainkaan yksiin sen kanssa mitä media meille kertoo. Siitä välittyy kuva enemmänkin siitä, että sillä mitä nyt tapahtuu ei olekaan enää mitään tekemistä alkuperäisen idean kanssa.

Hämmennys on (muillakin kuin minulla) käsin kosketeltava. Niinpä aika on enemmän kuin kypsä erilaisille salaliittoteorioille ja vastaaville. (Ks. esim. tätä.) Toisaalta juuri tämäkin asenne kaikessa kyynisyydessään - niin länsimaisittain cool kuin se voikin olla! - voi johtaa vilpittömän totuuden etsijän harhaan.

Raamattua lukiessa esiin tulevat myös esim. profeetta Jesajan ennustukset 19. luvussa siitä, miten "Herra ajaa nopealla pilvellä ja tulee Egyptiin. Silloin vapisevat Egyptin epäjumalat Hänen edessään ja sydän raukeaa Egyptin rinnassa." (jae 1) Edelleen profeetta sanoo: "Minä kiihoitan Egyptin Egyptiä vastaan, niin että he keskenänsä sotivat, ystävä ystävää vastaan, kaupunki kaupunkia vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan." (jae 2)

Profeetan kuvaus osuu hyvin tämän hetkiseen tilanteeseen, kun "maan peruspylväät murskataan" (jae 10), millä yleensä raamatullisessa kielenkäytössä viitataan yhteiskuntaa koossa pitävien perusteiden luhistumiseen. Maan ja kansan rappion tilaa kuvaa hyvin se, että "Egyptiltä katoaa rohkeus rinnasta... ja he kysyvät epäjumalilta, henkienmanaajilta, vainja- ja tietäjähengiltä". (jae 3) Tulevaisuudenkuva tältä pohjalta on lohduton: "Minä annan Egyptin tylyn Herran käsiin ja kova kuningas on hallitseva heitä, sanoo Herra, Herra Sebaot." (jae 4) "Herra on vuodattanut sen keskuuteen sekasorron hengen". (jae 14)

Tähän samaan problematiikkaan voidaan liittää vielä toinenkin hämmennyksen aihe. Mitä meidän tulisi ajatella USA:n presidentti Barack Obamasta? Olen mielenkiinnolla seurannut erästä fb-debattia, jossa mielipiteet ja käsitykset Obamasta leijuvat laidasta laitaan. Toinen keskustelija sanoo ihailevansa Obaman rehellisyyttä uskonsa suhteen, toinen taas peräänkuuluttaa epämääräisen/yleisluontoisen "jumala"-puheen sijaan selkeää sitoutumista Jeesukseen Kristukseen.

Kieltämättä minustakin ongelma on hänen kohdallaan - ja varmaan laajemminkin - se kenestä puhutaan Jumalana. Onko kyseessä Jeesuksen Kristuksen Isä, Jahve vai Allah vai joku muu? Nykyisen "commonground"-kaltaisen hämmennyksen aikana tässä kohtaa on oltava enemmän kuin tarkkana. Vain Jeesus Kristus erottaa kristinuskon tuhansista muista maailman uskonnoista. Vain Jeesuksen nimessä rukoileminen on Isälle mieluista.

Tätä keskustelua ei mitenkään paranna se, että eri kannalla olevia helposti syyllistetään siitä, että nämä mittailevat toisten uskoa, eivätkä anna tilaa etsinnälle. Näillä argumenteilla voidaan yleensä perustella juuri sitä, mitä halutaan. Usein ne vain lisäävät hämmennystä entisestään.



PS. Entä mitä totesikaan Iso-Britannian pääministeri David Cameron monikulttuurisuuden tilasta ja tulevaisuudesta Euroopassa? Ovatko ajat muuttumassa ja tuulen suunta kääntymässä?

Vartija, mikä hetki yöstä on? II

Kuten edelisessä postauksessani mainitsin, niin olen tässä parina iltana silmäillyt Reijo Arkkilan & Eero Parvion kirjaa Minne menet Suomen kirkko? - Luterilaisen kirkon lyhyt historia Suomessa (Kustannus Oy Arkki 2009). Kirja on oikeastaan eräänlainen evankelisen liikkeen apologia kirkon kentässä ja siinä mielessä minulle mielenkiintoinen, kun olen kasvanut viidesläisyyden piirissä. Moni evankelisen liikkeen historiassa esille tuleva vaihe on minulle ollut uusi ja tuntematonkin, vaikka monet nimet eri yhteyksistä tuttuja ovatkin. Yhtä kaikki tutustumisen arvoista historiankerrontaa kirkon vaiheista Suomessa osana Eurooppaa, Ruotsia ja Venäjää. Kirjaa voisi ehkä verrata ammoin ilmestyneeseen Ilmari Salomiehen Jumalan tulet opukseen (WSOY, minun hyllyssäni oleva kappale on neljäs painos v. 1964), joka sekin pyrki olemaan eräänlainen historiallinen katsaus herätyskristillisyyteen ev. lut. kirkossa Suomessa.

Aluksi on heti tehtävä selväksi se, että tässä mainittu evankelisuus ja evankelinen liike (ja sen pohjalle perustettu SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys) eivät ole sama asia kuin evankelikaalisuus. Tällä termillä tarkoitetaan yleensä länsimaissa raamattu-uskollista herätyskristillisyyttä. Ei niin, etteikö noita hyveitä suomalaisen evankelisen liikkeenkin piiristä voisi löytyä. Evankelinen tässä yhteydessä tarkoittaa luterilaisen kansankirkkomme sitä osaa, joka vetoaa vahvasti Lutheriin, vannoo vihityn (mies)papin toimittaman sylilapsen kasteen uudestisynnyttävään voimaan ja kutsuu omakohtaiseen ratkaisuun perustuvaa uskoontulemista "palaamiseksi kasteen armoon". (Välttämättä tätäkään ei tarvita, vaan pelkkä lapsena saatu kaste riittää piirtämään lapsen nimen ikuisesti taivaassa olevaan elämään kirjaan, oli sen uskon kanssa sitten vähän niin tai näin.)

Kirjasta jäi ainakin itselleni sellainen vaikutelma, että herätyskristillisyys sinänsä on ns. viralliselle kirkolliselle luterilaisuudelle varsin vieras elementti. Myös Urho Muromaa, viidesläisen herätysliikkeen perustajaa ja erästä 1900-luvun merkittävintä suomalaista sananjulistajaa, arvosteltiin tästä "anglo-saksisen ratkaisukristillisyyden" ujuttamisesta luterilaisen kristillisyyden piiriin. Myös tämä jännite nousee kirjassa esille parissakin kohtaa kun Muroman vaikutusta kirkkoon sivutaan. Muroman "uusi toiminta markkinoi aluksi kastekäsitystä, jossa parannus, ratkaisu, luterilaiselle uskolle vieraalla tavalla asetettiin kastetta vastaan. Ristiriita synnytti jännitystä herätysliikkeiden kentässä." (s. 19) Muroma ei myöskään "hyväksynyt 1952 suomeksi ilmestyneen Lutherin "Sidottu ratkaisuvalta"-teoksen opetusta syntisen voimattomuudesta uskonratkaisuun." (s. 20)

Ristiriita kirkon sisällä aiemman kansankirkollisuuden ("uskon niin kuin Luther opettaa") ja sitä seuranneen kansalaisuskonnollisuuden ("uskon mitä haluan ja kuulun silti kirkkoon") sekä toisaalta raamattu-uskollisuuteen ainakin pyrkivän herätyskristillisyyden (vrt. em. evankelikaalisuus) välillä nousee ajoittain silmiinpistävästi esille. Kirkon piirissä ilmenee toistuvia ongelmia saada tällainen kristillisyyden harjoittamisen muoto mahtumaan mukaan kirkon joka suuntaan kumartelevaan agendaan.

Samoin kitkapinnat vanhemman ja nuoremman herätyskristillisyyden välillä putkahtelevat (varmaan tahtomattaan) esille. Niinpä Kansanlähetyksen ex-pääsihteeri (nyk. Luther-säätiön piispa) Matti Väisäsen kerrotaan jossain vaiheessa maininneen, että mitään Kansanlähetystä ei olisi koskaan edes tarvittu, jos SLEY olisi ottanut kantaa kirkon moniin ilmiöihin. "Kansankirkko ei yhdistystoiminnan tukemanakaan (millä ilmeisesti viitataan herätysliikejärjestöihin? - oma kommentti) näyttänyt löytävän kirkon omaa yhteistä hengellistä linjaa jäsenkuntansa auttamiseksi parannukseen ja uskoon ja samalla hengellisen yhteyden syntymiseen." (s. 21) Niinpä näiden järjestöjen toiminta onkin loputonta tasapainoilua herätysuskollisuuden ja taloudellisen turvallisuuden välillä.

"Mikään herätysliike ei voi olla itsetarkoitus", todetaan s. 28. Käytännössä kuitenkin oma erityiskorostus (joita myös suom. luterilaisuudessa on legio) nähdään sekä itsetarkoituksena että luovuttamattomana hengellisenä perintönä. Sitä nimittäin kutsutaan aidoksi luterilaisuudeksi, jossa (ja vain siinä) Lutherin ja Tunnustuskirjojen sanoma on ymmärretty kirkkaimmin ja oikein. Tämä onkin leimallista luterilaisuudelle ja tämä taas johtuu kirkon isähahmon Martti Lutherin tietynlaisesta monikasvoisuudesta.

Lutherin kanssa on nimittäin usein ongelmana se, että jostain hänen kirjoituksistaan saattaa saada tietynlaisen kuvan asiasta ja toisesta taas toisenlaisen. Niinpä eri tahot löytävät halutessaan tukea hänen tuotannostaan. Tätä myös käytetään kirkon piirissä estoitta hyväksi. Samoin häntä kohtaan suunnattu kritiikki voidaan aina vaimentaa ottamalla esille joku toinen teksti, jossa tuodaan esille taas joku toinen näkökulma. Lutherin näkemystä on siis joskus hyvin vaikea määritellä selvästi.

Kirjan parinkin kappaleen otsikkona on uhmakkaasti "Kirkko kestää tuonelan porteilla", mutta tämä ei kyllä pidä paikkaansa. Kirkko ei ole se Kristuksen ruumis, jolle Jeesus tämän lupauksensa antoi. Kirkon piirissä on toki ihmisiä, jotka uskon kautta Jeesukseen ovat tämän Kristuksen ruumiin eli seurakunnan jäseniä. Heidän kohdallaan kyse on nyt - ja erityisesti tulevaisuudessa - siitä, kumman identiteetin he noteeraavat tärkeämmäksi: luterilaisen kirkon jäsenyyden vai Kristuksen ruumiiseen kuulumisen?

Kirjassa käytetään myös melko paljon sivuja ja esille tulee hyväksyvää ymmärrystä Luther-säätiön ensivaiheiden kuvaamiseen. Ehkäpä jotkut evankelisen liikkeen piirissä näkevät siinä tulevaisuuden ja toivon? On kuitenkin kysyttävä vakavasti, onko tässä nyt enää kysymyksessä herätysliike? Kun katsoo vanhoja kirkollisia herätysliikkeitä, jotka pääasiassa näkyvät omien kirkollisten etujärjestöjensä kautta ja joiden jälkeläinen Luther-säätiökin on, näyttää siltä, kuin ne olisivat enemmän perinneliikkeitä. Jokaisella niistä on oma erityinen luterilainen korostuksensa vaalittavanaan, mutta herääkö, kääntyykö ja pelastuuko niiden piirissä ihmisiä? Tätähän me tarkoitamme, kun me puhumme herätysliikkeestä, eikö vain?

Mitä taas isoon kirkkoon tulee, niin se on vuosituhannen vaihteessa jo kaksi kertaa oksentanut itsestään ulos kaksi versoa, nokialaisuuden (joka ei ollut riittävän luterilainen) ja Luther-säätiön (joka taas oli liian luterilainen). Tämä on leimallista kirkon nykyiselle tilanteelle. Niinpä siis kysymme: ei kahta ilman kolmatta, mutta mikä on se kolmas?

Tämä on tietysti esim. viidesläisille herätysliikejärjestöille totuuden paikka. Olemalla nimensä, maineensa ja perinteidensä veroisia ne väistämättä joutuvat törmäyskurssille kirkon johdon kanssa ja ne hyvin todennäköisesti heitetään ulos kirkosta. Olemalla taas kirkon jälkikristilliselle johdolle mieliksi niille luvataan maa ja taivas, mutta siten kuin tuo kirkko uskoo.