Mitä mentorointi ei ole?

Mentorointi ei ole nakittamista. Tähän käsitykseen törmää aina silloin tällöin, etenkin ohjelmistovetoisissa seurakunnissa. Show must go on ja siksi mentorointia pidetään vain hyvänä keinona nakittaa vastuuntuntoisille nuorille kristityille erilaisia show´n kannalta tärkeitä, mutta näiden omasta kutsumuksesta kaukana olevia vastuita.

Väärin. Tällä ei ole mitään tekemistä mentoroinnin kanssa.

Mentorointi ei ole myöskään käskyttämistä: "Tee näin tai itket ja teet näin!" Kaukana siitä.

Mentorointi ei ole myöskään informaation jakamista siitä, miten olisi yleensä toimitaan kussakin tilanteessa. Se ei myöskään ole ulkokohtaista opettamista siitä, miten asia pitäisi teoriassa tehdä. Mutta se ei ole myöskään käytännön neuvojen jakamista asian suhteen. Eikä se myöskään ole varustamista siten, että mennään yhdessä ja tehdään jokin juttu yhdessä - vaikka nyt aletaankin jo olla aika lähellä asian ydintä.

No, totta puhuen edellä luetellussa on tapahtunut jo aika paljon mentorointiin kuuluvia asioita, varsinkin viime mainitussa kohdassa. Itse asiassa paljon enemmän kuin monen seurakunnan työhön perehdytyksessä ja oppisopimuskoulutuksessa on tehty. Kauhuskenaario on edelleenkin tilanne, jossa käteesi lyödään tilojen avainnippu, toivotetaan "voimia sulle!" ja lähdetään omiin hommiin. Valitettavan usein tämä skenaario myös toteutuu.

Mentoroinnissa kysymykset jonkin asian tekemisen suhteen voisivat olla esim.
- Miten arvioisit omaa tekemistäsi?
- Mitä voisit ensi kerralla tehdä toisin tai paremmin?
- Minun suurin virheeni, kun aloittelin tuota oli...
- Miten aiot toimia seuraavalla kerralla?
- Miten ajattelet saavuttavasi tavoitteesi?

Mentorointi on epävirallinen suhde. Kukaan ei voi määrätä sinua mentoroimaan ketään, eikä ketään toiselle mentoriksi. Voit tulla valituksi mentoriksi ja se on kunnia-asia. Mentor voi toki itse olla aktiivinen - ja hänen tuleekin olla! - ja etsiä opetettavissa olevia nuoria. Tämä onkin mentoroitavan eräs tärkeimpiä kriteerejä: onko hän opetettavissa? Tämä näkyy hänen asenteessaan, ajankäytössään, kuuntelemisessaan ja kysymyksien tekemisessään.

Kuitenkin kyse on kaksisuuntaisesta vuorovaikutussuhteesta. Mentorointi toimii vain, jos se kyetään rakentamaan yhä enemmän syvenevälle ihmissuhteelle. Siihen voi kuulua myös tiedollista oppimista, mutta ensisijaisesti se perustuu mallioppimiseen ja käytännön tekemisen kautta oppimiseen.

Mentorointiin kuuluu tarvittaessa myös asioiden kriittinen kyseenalaistaminen. Jokin länsimaisessa kristillisyydessämme vain on niin sokaissut silmämme näkemästä hengelliseen vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta, ettemme uskalla konfrontoida. Pahimmillaan se on sitä, että pelkäämme menettävämme ihmiset, jos emme aina silitäkään heitä myötäkarvaan.

Jeesuskin oli valmis asettamaan kaiken peliin kysyessään opetuslapsiltaan: "Tahdotteko tekin mennä pois?" (Joh. 6:67) Jeesus ei sanonut opetuslapsilleen tilanteessa, jossa kansanjoukot kaikkosivat Hänen luotaan pitäessään Hänen sanojaan liian kovina (Joh. 6:60, 66): "Älkää nyt hyvät ihmiset tekin lähtekö pois, muutenhan tämä homma leviää ihan käsiin!"

Mentoroinnissa törmäämme hengellisen vanhemman vastuuseen. Pedagogiset lainalaisuudet ovat pitkälti samoja kuin uhmaikäisen lapsen tai kapinoivan murrosikäisenkin kohdalla. Jos näitä ei olla sisäistetty, niin turhaanko Paavali sitten toteaa, että "jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?"(1.Tim. 3:5)

Vaikka mentorointi pitää sisällään paljon henkilökohtaista tukea, rohkaisua ja myötäelämistä, niin siihen kuuluu aina myös ohjaus ja neuvojen antaminen. Tähtäyspiste on aina tuon toisen hengellinen ja henkinen kasvu kypsään aikuisuuteen. Parhaimmillaan mentoroinnissa toteutuu Johanneksen toive: "Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." (3. Joh. 4) Joskus tämä vain tekee kipeää ja meidän on valmennettava hengelliset lapsemme tällaisten kasvukipujen kestämiseen. Emme saa pitää halpana Herran kuritusta. (Ks. Hepr. 12:5-11.)

Omissa hengellisissä kasvukivuissani olen joskus kokenut häivähdyksenomaista iloa kohdata Totuus, vaikka se tekisi kipeääkin. Totuus on nimittäin jotain sellaista, jonka kanssa on syytä olla kasvokkain jo tämän elämän kuluessa. Mieluummin mahdollisimman usein. Jos totuus valkenee sinulle vasta ajan rajan toisella puolella, on liian myöhäistä tehdä enää mitään. On siis hyvä käydä päin Totuutta.

Mutta juuri näissä prosesseissa me tarvitsemme toisiamme, ennen kaikkea mentoreitamme.