Kuten edelisessä postauksessani mainitsin, niin olen tässä parina iltana silmäillyt Reijo Arkkilan & Eero Parvion kirjaa Minne menet Suomen kirkko? - Luterilaisen kirkon lyhyt historia Suomessa (Kustannus Oy Arkki 2009). Kirja on oikeastaan eräänlainen evankelisen liikkeen apologia kirkon kentässä ja siinä mielessä minulle mielenkiintoinen, kun olen kasvanut viidesläisyyden piirissä. Moni evankelisen liikkeen historiassa esille tuleva vaihe on minulle ollut uusi ja tuntematonkin, vaikka monet nimet eri yhteyksistä tuttuja ovatkin. Yhtä kaikki tutustumisen arvoista historiankerrontaa kirkon vaiheista Suomessa osana Eurooppaa, Ruotsia ja Venäjää. Kirjaa voisi ehkä verrata ammoin ilmestyneeseen Ilmari Salomiehen Jumalan tulet opukseen (WSOY, minun hyllyssäni oleva kappale on neljäs painos v. 1964), joka sekin pyrki olemaan eräänlainen historiallinen katsaus herätyskristillisyyteen ev. lut. kirkossa Suomessa.
Aluksi on heti tehtävä selväksi se, että tässä mainittu evankelisuus ja evankelinen liike (ja sen pohjalle perustettu SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys) eivät ole sama asia kuin evankelikaalisuus. Tällä termillä tarkoitetaan yleensä länsimaissa raamattu-uskollista herätyskristillisyyttä. Ei niin, etteikö noita hyveitä suomalaisen evankelisen liikkeenkin piiristä voisi löytyä. Evankelinen tässä yhteydessä tarkoittaa luterilaisen kansankirkkomme sitä osaa, joka vetoaa vahvasti Lutheriin, vannoo vihityn (mies)papin toimittaman sylilapsen kasteen uudestisynnyttävään voimaan ja kutsuu omakohtaiseen ratkaisuun perustuvaa uskoontulemista "palaamiseksi kasteen armoon". (Välttämättä tätäkään ei tarvita, vaan pelkkä lapsena saatu kaste riittää piirtämään lapsen nimen ikuisesti taivaassa olevaan elämään kirjaan, oli sen uskon kanssa sitten vähän niin tai näin.)
Kirjasta jäi ainakin itselleni sellainen vaikutelma, että herätyskristillisyys sinänsä on ns. viralliselle kirkolliselle luterilaisuudelle varsin vieras elementti. Myös Urho Muromaa, viidesläisen herätysliikkeen perustajaa ja erästä 1900-luvun merkittävintä suomalaista sananjulistajaa, arvosteltiin tästä "anglo-saksisen ratkaisukristillisyyden" ujuttamisesta luterilaisen kristillisyyden piiriin. Myös tämä jännite nousee kirjassa esille parissakin kohtaa kun Muroman vaikutusta kirkkoon sivutaan. Muroman "uusi toiminta markkinoi aluksi kastekäsitystä, jossa parannus, ratkaisu, luterilaiselle uskolle vieraalla tavalla asetettiin kastetta vastaan. Ristiriita synnytti jännitystä herätysliikkeiden kentässä." (s. 19) Muroma ei myöskään "hyväksynyt 1952 suomeksi ilmestyneen Lutherin "Sidottu ratkaisuvalta"-teoksen opetusta syntisen voimattomuudesta uskonratkaisuun." (s. 20)
Ristiriita kirkon sisällä aiemman kansankirkollisuuden ("uskon niin kuin Luther opettaa") ja sitä seuranneen kansalaisuskonnollisuuden ("uskon mitä haluan ja kuulun silti kirkkoon") sekä toisaalta raamattu-uskollisuuteen ainakin pyrkivän herätyskristillisyyden (vrt. em. evankelikaalisuus) välillä nousee ajoittain silmiinpistävästi esille. Kirkon piirissä ilmenee toistuvia ongelmia saada tällainen kristillisyyden harjoittamisen muoto mahtumaan mukaan kirkon joka suuntaan kumartelevaan agendaan.
Samoin kitkapinnat vanhemman ja nuoremman herätyskristillisyyden välillä putkahtelevat (varmaan tahtomattaan) esille. Niinpä Kansanlähetyksen ex-pääsihteeri (nyk. Luther-säätiön piispa) Matti Väisäsen kerrotaan jossain vaiheessa maininneen, että mitään Kansanlähetystä ei olisi koskaan edes tarvittu, jos SLEY olisi ottanut kantaa kirkon moniin ilmiöihin. "Kansankirkko ei yhdistystoiminnan tukemanakaan (millä ilmeisesti viitataan herätysliikejärjestöihin? - oma kommentti) näyttänyt löytävän kirkon omaa yhteistä hengellistä linjaa jäsenkuntansa auttamiseksi parannukseen ja uskoon ja samalla hengellisen yhteyden syntymiseen." (s. 21) Niinpä näiden järjestöjen toiminta onkin loputonta tasapainoilua herätysuskollisuuden ja taloudellisen turvallisuuden välillä.
"Mikään herätysliike ei voi olla itsetarkoitus", todetaan s. 28. Käytännössä kuitenkin oma erityiskorostus (joita myös suom. luterilaisuudessa on legio) nähdään sekä itsetarkoituksena että luovuttamattomana hengellisenä perintönä. Sitä nimittäin kutsutaan aidoksi luterilaisuudeksi, jossa (ja vain siinä) Lutherin ja Tunnustuskirjojen sanoma on ymmärretty kirkkaimmin ja oikein. Tämä onkin leimallista luterilaisuudelle ja tämä taas johtuu kirkon isähahmon Martti Lutherin tietynlaisesta monikasvoisuudesta.
Lutherin kanssa on nimittäin usein ongelmana se, että jostain hänen kirjoituksistaan saattaa saada tietynlaisen kuvan asiasta ja toisesta taas toisenlaisen. Niinpä eri tahot löytävät halutessaan tukea hänen tuotannostaan. Tätä myös käytetään kirkon piirissä estoitta hyväksi. Samoin häntä kohtaan suunnattu kritiikki voidaan aina vaimentaa ottamalla esille joku toinen teksti, jossa tuodaan esille taas joku toinen näkökulma. Lutherin näkemystä on siis joskus hyvin vaikea määritellä selvästi.
Kirjan parinkin kappaleen otsikkona on uhmakkaasti "Kirkko kestää tuonelan porteilla", mutta tämä ei kyllä pidä paikkaansa. Kirkko ei ole se Kristuksen ruumis, jolle Jeesus tämän lupauksensa antoi. Kirkon piirissä on toki ihmisiä, jotka uskon kautta Jeesukseen ovat tämän Kristuksen ruumiin eli seurakunnan jäseniä. Heidän kohdallaan kyse on nyt - ja erityisesti tulevaisuudessa - siitä, kumman identiteetin he noteeraavat tärkeämmäksi: luterilaisen kirkon jäsenyyden vai Kristuksen ruumiiseen kuulumisen?
Kirjassa käytetään myös melko paljon sivuja ja esille tulee hyväksyvää ymmärrystä Luther-säätiön ensivaiheiden kuvaamiseen. Ehkäpä jotkut evankelisen liikkeen piirissä näkevät siinä tulevaisuuden ja toivon? On kuitenkin kysyttävä vakavasti, onko tässä nyt enää kysymyksessä herätysliike? Kun katsoo vanhoja kirkollisia herätysliikkeitä, jotka pääasiassa näkyvät omien kirkollisten etujärjestöjensä kautta ja joiden jälkeläinen Luther-säätiökin on, näyttää siltä, kuin ne olisivat enemmän perinneliikkeitä. Jokaisella niistä on oma erityinen luterilainen korostuksensa vaalittavanaan, mutta herääkö, kääntyykö ja pelastuuko niiden piirissä ihmisiä? Tätähän me tarkoitamme, kun me puhumme herätysliikkeestä, eikö vain?
Mitä taas isoon kirkkoon tulee, niin se on vuosituhannen vaihteessa jo kaksi kertaa oksentanut itsestään ulos kaksi versoa, nokialaisuuden (joka ei ollut riittävän luterilainen) ja Luther-säätiön (joka taas oli liian luterilainen). Tämä on leimallista kirkon nykyiselle tilanteelle. Niinpä siis kysymme: ei kahta ilman kolmatta, mutta mikä on se kolmas?
Tämä on tietysti esim. viidesläisille herätysliikejärjestöille totuuden paikka. Olemalla nimensä, maineensa ja perinteidensä veroisia ne väistämättä joutuvat törmäyskurssille kirkon johdon kanssa ja ne hyvin todennäköisesti heitetään ulos kirkosta. Olemalla taas kirkon jälkikristilliselle johdolle mieliksi niille luvataan maa ja taivas, mutta siten kuin tuo kirkko uskoo.
Otsikkoa (mutta ei tekstiä) sivuten: kolkutteleeko Googin sota nyt ovella? Onko USA:n nukkehallitusten aika väistyä ja joku muu taho ottaa ohjat arabimaissa. Aihe olisi erittäin mielenkiintoinen mutta Mellerkään ei ole linjoilla vaikka nyt hänen näkemystään kaivattaisiin.
ReplyDeleteSama on käynyt mielessä. Asetellaanko nyt pelilautaa lähtöasetelmiin? Nuo kansannousut eivät varmasti ole spontaaneja, vaan pitkään suunniteltuja ja ehkä keskitetysti johdettuja.
ReplyDeleteKari Kngshrj
Sinulla Timo on hyviä ajatuksia. Perustat näkemyksiä hyvin Raamattuun.
ReplyDelete