Hengellisestä isyydestä (koska itse olen isä)
Olen viime vuosien aikana useita
kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja
rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen
päivitys:
”Ajassamme on valtava
tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on
tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”
Instagram-kuvissani on kaksiosainen
kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa
kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias
tyttärensä. Alla on lainaus
Derek Princeltä:
”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a
Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”
Vaimoni on laittanut kommenttiosioon
lainauksen Joh. 5:19:stä:
”Poika ei voi tehdä
mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä
tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”
Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis,
mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen
Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan
päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten
antanut meille mallin toimia.
Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat
profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian.
(Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten
puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä
järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien
sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi
Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta
ja tuholta.)
Miten itse reagoin tähän Herran
sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni
lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa
olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin
lähimpiin ihmissuhteisiin.
Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta,
jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa
tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä
tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta
Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se,
että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).
Jos minun tulisi kiteyttää
näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se
olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa,
että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan
siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja
suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on
mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.
Asetan siis itseni heille esikuvaksi
avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa
minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor.
11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa
jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli
henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan
asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin
he sitä tarvitsevat.
Mitä historia opettaa
meille?
Uudet herätykset kytkeytyvät
aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi
ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin
on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran
rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien
pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia
(Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista
käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”)
herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta)
aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.
Kun puhutaan ns.
apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei
perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen
jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta,
että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen
herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon
tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin
tehnyt.
Mutta mutta…
Kun ajatellaan
herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme
tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet.
Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä
kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät
eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että
isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti
heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän
lapsissaan.
Malakian kirjan kohdan
3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi
maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten
puoleen.
Tämä ongelma näkyy siinä
isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa
työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista
hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan
puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).
Jeesuksen ajan esimerkki
Luukkaan evankeliumin
luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen
toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat,
publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä
Johanneksen kasteella.” (7:29)
Sitten tapahtuu kuitenkin
käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka
Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä
tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen
pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä
varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he
olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes
Kastajan toimintaa.
Matteuksen evankeliumin
13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta,
kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän
vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan
opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta
ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja
Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut
vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet
teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui
ongelmaksi.
Kysymys kuuluu, olemmeko
itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä
asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on
monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa
todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.
Kun luemme evankeliumeja
eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa
hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme
paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli
opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.
Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen
istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden
Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä
opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan
tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse
tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee
niin kuin muita opettavat.
Ajattelen tämän Jeesuksen
neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme
tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan
ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla
kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen
jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.
Lopuksi
Jumala haluaa juuri Sinun
kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian
myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa
hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti
puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan
kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka
tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.
Sen tähden, niin kuin
Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista
isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti
vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle
sukupolvelle.
Käytännön kysymyksiä:
- Miten oikealla tavalla
tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?
- Miten tunnistaa niitä
oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?
- Miten rohkeasti avata
uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?
- Miten olla tien
tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt.
Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)
- Miten oikein kannustaa
oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan
valmiita vastauksia?
- Seurakunnissa törmää
silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin”
periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko
siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?
- Jeesus on todellinen
samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä
itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko
luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu,
ei päästä koskaan eteenpäin.)
