Virtanen ja miehen voimat

Sanoivat Virtasen veltostuneen. Puhuivat - selän takana tietysti - Virtasen jämähtäneen paikoilleen unelmoimaan ja mietiskelemään, kun muut taas painoivat pitkää päivää valtakunnan hommissa. Samaan aikaan se Virtanen vaan oli, niin sanottiin. Kyllähän Virtanen sen tiesi, miksi näin sanottiin. Hänhän oli jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että tärkeämpää kuin hiki hatussa tehdä jotain, on olla jotain. Tämän hän oli myös sanonut ääneen ja saanut siitä monet vihat päällensä. Häntä vähän huvitti tällainen puhe, ja jos rehellisiä ollaan, niin myös vähän harmitti.

Kun Virtanen tarkasteli oman kotikaupunkinsa Herran kansan elämää, hän näki siellä paljon hyvää ja aitoa hengenelämää. Samaan aikaan hän näki myös paljon sellaista puuhastelua, minkä alkuperää, motiiveja ja todellista hedelmää hän huolissaan mietiskeli. Hän tunsi monia seurakuntien työntekijöitä ja vastuunkantajia, jotka ns. painoivat niska limassa sitä työtä, jota - sekä kaiken järjen mukaan että ennen kaikkea Raamatun sanan pohjalta - seurakunnan (so. siis Kristuksen ruumiin jäsenten) tulisi tehdä. Hän jopa muisti erään pastorin, joka tuskastuneena puuskahti seurakuntansa johtoryhmälle, että he halusivat palkata hänet vain tekemään seurakunnan työn.

Virtanen tunsi erään nuoren miehen, joka pyyteettä ja tunteja laskematta väänsi Herran työssä. Saatiin paljon aikaiseksi, oli väkeä liikkeellä ja uudet työmuodot kukoistivat ja isot massakokoukset seurasivat toinen toistaan. Kuitenkin muutaman vuoden kuluttua kaikesta tuosta kohinasta ei ollut paljoakaan jäljellä. Nuori mies itse vetäytyi sairaslomalle ja muutenkin miettimään omaa rooliaan siinä, mitä hän kutsui seurakunnan työksi.

Kun Virtanen tässä kohtaa oli uskaltanut avata suunsa, oli hän saanut kasvoilleen melkoisen pastoraalisen palautevyöryn.

- Miten se Virtanen oikein kuvittelee Herran työn menevän eteenpäin, jollei ole niitä, jotka ovat valmiita panemaan kaikkensa likoon? kyseli eräskin tiukka vanhimmiston jäsen häneltä.

- Täytyyhän meidän sitä paitsi antaa mahdollisuus hyvää tarkoittaville ihmisille tehdä jotain Herran eteen, oli eräs kunnianarvoisa, vanhan polven pastori säestänyt.

- Niin, jotenkinhan tämä systeemi on saatava pyörimään, kolmas tuumi.

Virtanen ei tuollaisissa tilanteissa viitsinyt jäädä väittelemään. Se, mitä Virtanen mielessään mietti oli se, että hyvin harva tuli kysyneeksi sitä, kenen voimassa tämä kaikki raataminen tapahtui.

Hänen täytyi - taas kerran - myöntää itselleen olevansa vastavirtaan soutaja. Siinä, missä muut näkivät suuren Herran työntekijän ja hänen ansiokkaan päivätyönsä, siinä hän mietti hiljaa mielessään sitä, miten paljon voitiinkin saada aikaiseksi puhtaalla ihmisvoimalla. Kaiken kiireen ja kohinan keskellä hän tuskin itselleenkään enää uskalsi tunnustaa epäilevänsä sitä, että paikalla hyvin harvoin taisi olla itse Herran voima ja läsnäolo. Niin paljon ihmistekoista uskonnollisuutta hän oli näkevinään ympärillään.

Se, mihin johtopäätökseen Virtanen lopulta oli tullut, oli se, että Jumala armossaan sieti omiensa uskonnollista intoilua ja tekemistä niin, että Hän paikka paikoin ja aika ajoin sitoutui tuohon kaikkeen niin, että joku ihminen pelastui tai tuli kosketetuksi. Mutta Virtanen epäili, ettei koko jutulle sitten tehnyt hyvää se, että kun näin tapahtui ihmiset kuitenkin ottivat itselleen kunnian tuosta kaikesta. Ja käyttivät sitä myös härskisti hyväkseen jatkaakseen edelleen "hommien painamista" ja "kovaa vääntöä" omassa ihmisvoimassaan - sen sijaan, että olisivat menneet itseensä ja etsineet "voimaa korkeuksista".

- Ihmisen omavoimainen uskonnollisuus on hirvittävä voimavara. Jos ajattelemme mitä kaikkea sillä historian saatossa on saatu aikaiseksi, niin ne saavutukset ylittävät kirkkaasti kaikki muut saavutukset, Virtanen uskalsi puolipimeässä saunassa tunnustaa jollekin luotetulle ystävälleen.

Kristityn nimi

Huomaan yhä useammin törmääväni tilanteeseen, jossa sanan "kristitty" käyttö tuntuu perin epäonnistuneelta, ellei samalla selitetä mitä sanalla tarkoitetaan. Alkuperäisessä lähtötilanteessa Antiokian herätyksessä (Apt. 11. luku) alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisen kerran kutsua "kristityiksi" eli "kristuslaisiksi". Tänään näyttää usein siltä kuin olisi epävarmaa, ketä kristittyä voisi aiheesta kutsua opetuslapseksi. Tämä on johtanut siihen, että jotkut vierastavat koko kristitty-sanan käyttöä sen vesittyneen, jopa vääristyneen merkityksen takia.

Iltalehti julkaisi pääsiäisen alla (no tietenkin!) "suurkyselyn yllätystuloksen": "Kirkkoon kuuluvista alle puolet uskoo Jeesukseen". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, koska eihän kirkossa juurikaan enää opeteta Jeesuksesta siten, että Häneen uskottaisiin. Itseäni hätkähdytti eniten uutinen, jonka mukaan "joka neljäs suomalainen kristitty uskoo sielunsa vaeltavan kuolem,an jälkeen uuteen elämään". Oppi sielunvaelluksesta on buddhalaisuutta, eikä missään vaiheessa ole kuulunut kristinuskon oppeihin, päinvastoin. Sanomattakin on selvää, että itse Raamatusta sille ei löydy mitään perusteita. Itse ilmiuönä tämä vain kertoo sen, miten kirkkoon syntyneen opillisen tyhjiön on täyttänyt (tässä tapauksessa) itämainen uskonnollisuus.

Eniten minua askarruttaa se, että ihmistä, joka uskoo noin kutsutaan "kristityksi". Millä perusteella näin tehdään, jos hänen käsityksensä uskon kohteesta eivät ole mitenkään kristillisiä eli linjassa Raamatun ilmoituksen kanssa? Olemme tulleet tilanteeseen, jossa käyttäessämme sanaa "kristitty" meidän tulee huolellisesti selittää, miten sen ymmärrämme. Mieleen tulee myös suurempi kuva koko kirkon opetusta ja roolia ajatellen ajatellen, kun on tutkittu arkkipiispa Mäkisen kuvaa Jeesuksesta. Arkkipiispan käsitys Jeesuksesta on "hyvin ihmiskeskeinen ja tämänpuoleinen". Tähän ihmislähtöisyyteen kuuluu se, että arkkipiispan jeesuksella ei ole juurikaan valmiita vastauksia oikein mihinkään. Evankeliumeja lukiessamme meille väistämättä tulee aivan erilainen kuva Jeesuksesta.

Arkkipiispa Mäkisen ajattelun juuret ovatkin tukevasti syvällä vanhassa liberaaliteologiassa, jota kirkossa liikuttavalla uskollisuudella edelleen reliikinomaisena aarteena varjellaan ja jossa kaikesta uskoon liittyvästä halutaan tehdään vain ja ainoastaan tämänpuoleista ja inhimillistä. Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan ihme, että kirkolliset herätyskristityt piirit (taas kerran!) vakavissaan kysyvät edustammeko enää edes samaa kristinuskoa? Totisesti, samaa minäkin olen usein miettinyt.

Apostoli Paavali kirjoittaa omassa evankeliumissaan (1.Kor. 15:1-8) Jeesuksen ylösnousemuksesta, että sen kautta me pelastumme, jos pidämme siitä kiinni sellaisena kuin Paavali ja hänen seuraajansa sen ovat meille julistaneet. Muussa tapauksessa olemme uskoneet aivan turhaan. Myöhemmin samassa luvussa (15:19) hän jopa toteaa, että jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia.

 Kaikesta (tästäkin!) huolimatta, oikein hyvää pääsiäistä jokaiselle! Kristus on ylösnoussut!