Mietteitä kirkon muutoksesta, konflikteista ja kehityksestä

Alkuun pari muisteloa.

Muuan lapsuudessaan helluntaiseurakuntaan kuulunut henkilö kertoi alakouluajoiltaan 60-luvulta, miten opettaja oli todennut luokalleen Suomessa kaikkien olevan luterilaisia. Kun poika tätä vähän ääneen rohkeni epäillä, oli opettaja lempeän kärsivällisesti todennut, että kyllä me vaan kaikki Suomessa ollaan luterilaisia.

Ihan tässä nelisen vuotta sitten muuan tuntemani pitkän linjan kirkkouskova totesi minulle tohkeissaan, ettei hän saata ymmärtää, miten helatorstaina joku jättää mattoja tuulettumaan parvekkeelle. Eletäänhän tässä sentään luterilaisessa maassa…

 

No joo, leikki sikseen. Onhan tämä nykyisessä tilanteessa yhä enenevässä määrin ns. katoavaa kansanperinnettä, kuten meitä monien kirkon teologienkin taholta muistutetaan. Toisaalta kuitenkin luterilaisuuden perinne edelleen läpäisee yhteiskuntamme kansankerrokset, mikä näkyy niin sosialisteissa kuin helluntailaisissakin.

Olen kuluneen viikonlopun aikana suurella mielenkiinnolla lukenut Suomen teologisen instituutin, tuon Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan piikin lihassa, viimeisintä vuosikirjaa Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (Iustitia 38/2020). Kyseessä on sarja artikkeleita teologian eturivin asiantuntijoilta, jotka ansiokkaasti luotaavat kirkon nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja.

Professori Kaarlo Arffmanin artikkeli Saksan luterilaisuudesta nostaa esille sen kaksi perinteistä reagointitapaa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, nimittäin kuuliaisuuden esivallalle ja mukautumisen uusiin aatteisiin. Molemmista on nähtävissä myös niiden seuraukset, esim. taipumisen kansallissosialistisen esivallan painostuksen edessä ja valistuksen ajan filosofisiin ja teologisiin vaatimuksiin mukautumisen. Suomen evl. kirkko on vanhastaan seurannut saksalaisia mielenliikkeitä kuin hai laivaa. Suomalaisten nöyrä kurinalaisuus suhteessa korona-ajan käskyihin ja kieltoihin selittynee pitkälti juuri luterilaisuuden perinnöllä. Mitä taas tulee uusiin aatteisiin mukautumiseen, niin Suomen evl. kirkkoa voidaan aiheellisesti pitää eräänä pohjoismaisen sosialidemokratian ilmentymänä.

Huomasin kirjaa lukiessani mieleeni nousevan saman kysymyksen, mikä kymmenkunta vuotta sitten motivoi minua aloittamaan opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa: mistä löytyvät ja mitä ovat ne perimmäiset syyt, jotka saavat aikaan kirkossa senkaltaisia linjauksia ja päätöksiä, joita vuosikymmenten mittaan olemme nähneet? Niin teologian opiskelu kuin tämän kirjasen lukeminenkin ovat antaneet hyviä vastauksia tähän kysymykseen.

STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorven toimittama opus myös vahvisti monia aiempia käsityksiäni kirkon tilanteesta. Professori Kati Tervo-Niemelän artikkelissa kirkollisen muutoksen tienraivaajista tulee hyvin esille (tuoreeseen tutkimustietoon perustuen) se, miten viimeksi kuluneen parin vuosikymmenen aikana liberaali asennemaailma on entistä enemmän saanut sijaa papiston keskuudessa. Erityisesti tämä näkyy kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai kirkollisesta vihkimisestä, joka on tämän hetken kuumin keskustelun aihe kirkon piirissä. Eniten tätä asiaa ajavat Tervo-Niemelän mukaan kirkon nuoret naisteologit, joiden taustayhteisöitä ovat herännäisyys (joka tällä vuosituhannella on liberalisoitunut selvimmin), Tuomasmessu, Hiljaisuuden ystävät tai taizelaisuus.

Kirjaa lukiessani itselleni nousi esille laajempi periaatteellinen tutkimuskysymys, johon olen niin teologian opiskeluissa kuin blogissanikin aiemmin viitannut: riittääkö Suomen vallitsevan uskonnollisen tilanteen tutkimiseen enää pelkkä kirkon sisäisen kehityksen tutkiminen? Tulisiko suomalaisten uskonnollista käyttäytymistä selvittää tutkimalla enenevässä määrin kirkon ulkopuolista tilannetta? Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin yhteisöihin, jotka kasvavat ja keräävät toimintaansa erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia? Ymmärrän, että Kirkon tutkimuskeskus laulaa sen lauluja, jonka leipää se syö, mutta senkin tulisi jo päättää, halutaanko entiseen tapaan vain tukea nykyisiä olemassa olevia instituutioita kirkon piirissä ja voivotella niiden surkeaa tulevaisuutta vai oikeasti ottaa oppia uuden yhteisöllisyyden malleista kirkon ulkopuolella (tai edes sen liepeillä)? Kirkko on nykytilanteessa vain pelkkä tilanteen seurailija ja monet nousevat trendit on löydettävissä sen ulkopuolelta. Esim. puhuttaessa toimitettujen kasteiden määrän vähenemisestä ei oikeastaan valoteta koko ilmiötä, koska kirkon ulkopuolisissa yhteisöissä saatetaan ajoittain kastaa merkittäviäkin määriä esim. maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Toinen seikka, mihin olen (hieman huvittuneena) kiinnittänyt huomiota, on se liikuttava huolestuneisuus, jolla Suomessa vaalitaan ajatusta yhdestä ainoasta pyhästä ja katolisesta luterilaisesta kirkosta. Tästähän nuo kirjoitukseni alussa esittämäni muistelotkin kertovat: on ollut olemassa yksi kaiken kattava todellisuus, jonka perusteella asiat uskossa ja elämässä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla on normitettu. Huolenaiheena tuntuu nyt olevan se, että jotain peruuttamattomasti karmeaa tapahtuu koko suomalaiselle kansankodille, mikäli kirkko jakaantuu. Ehkä tässäkin kohtaa olisi hyvä tuulettaa omia ajatuksiaan. Mitäpä jos Suomessa olisikin tulevaisuudessa esim. 3-5 suhteellisen tasavahvaa luterilaista kirkkoa, uusina tulokkaina vaikkapa Timo Pöyhösen luotsaama evankelis-karismaattinen luterilainen yhteisökirkko ja Daniel Nummelan johtama konservatiivis-raamattu-uskollinen evankelisluterilainen kirkko? Niin, eikä millään näistä olisi veronkanto-oikeutta, vaan kaikkien uskonnollisten yhteisöjen toiminta katettaisiin vapaaehtoisin keräysvaroin.

Oli miten oli, paljon puhuttu jälkikristillisyys on Suomessa ennen kaikkea jälkiluterilaisuutta. Missiologisesti kyse on toimimisesta luterilaisuuden jälkeisessä tilanteessa Suomessa. Jumalan missio kulkee omia teitään, eikä se (joidenkin mielestä valitettavasti) vaivaudu noudattamaan olemassa olevia historiallisia kirkkokunta – ja seurakuntarajoja. Henki puhaltaa missä tahtoo ja joka kuulee sen huminan, seuraa sitä.

Mutta muuten meidän on hyvä realistisesti kysyä, onko Suomen evl. kirkon tie tulevaisuudessa sama, mikä on ollut Ruotsin kirkon tie jo pidempään? Ruotsalainen emerituskirkkoherra ja kirkollinen vaikuttaja Anders Brogren toteaa Ruotsin kirkon, joka aiemmin on toiminut sillanrakentajana eri suuntiin, olevan nyt polttanut siltoja suunnilleen yhtä moneen suuntaan. Brogrenin mukaan sen parhaat ystävät löytyvät nykyisin kutistuvista liberaaleista kirkoista, mutta se ei enää ole tervetullut kasvavien suurten luterilaisten kirkkojen piiriin. Se on ollut vahvasti naimisissa ajan hengen kanssa ja leskeys on se, mikä väistämättä odottaa sillä tiellä. Viitaten em. Tervo-Niemelän tutkimustuloksiin, liberaalista orientaatiosta nouseva itsepintainen halukkuus mukautua kyselemättä ajan hengen nykyisen ilmestymän vaatimuksiin on enenevässä määrin yleistynyt kirkon papiston keskuudessa. Jotain suuntaviittoja tulevaisuuteen tässä kehityksessä voi nähdä se, joka uskaltaa niitä katsoa.

Nykyään kuulee monen papin toistavan: ”Ei minua kiinnosta se, mitä kukin tekee omassa makuuhuoneessaan.” Tähän sloganiin kait sisällytetään myös seurakunnan Herra itse; ilmeisesti Häntäkään tämä ei kiinnosta? Tällä iskulauseella viitataan siis parisuhteen/avioliiton osapuolien sukupuoleen. Väitteenä tuo on tyypillistä nonsensia – juuri tämä kysymys on viimeisten 20 vuoden ajan ollut evl. kirkon (ja median) kuumin keskusteluaihe maassamme. Tämä on myös sikäli harhaanjohtava ajatus, että niin kauan kuin Raamattu vertaa useassa kohdin miehen ja naisen välistä aviosuhdetta Jumalan ja Hänen kansansa väliseen suhteeseen, niin asia ei ole yhdentekevä. Luulisi kirkon korkeasti koulutetulla papistolla olevan sen verran ammattiylpeyttä, ettei se ihan näin helpolla kytkisi aivojaan off-asentoon. Tosin viime aikainen kehitys tässäkin antanee aiheen odottaa uusia ”kaapista ulos tuloja” tulevaisuudessa.