Mission ensisijaisuus, lastentekotalkoot vai benediktiininen optio? - Mietteitä vielä edelliseen liittyen

Palaan vielä aiempaan postaukseeni, jossa käsittelin Suomen teologisen instituutin uusinta julkaisua. Oikeastaan ainoa artikkeli, joka jollain tavalla toi valoa tulevaisuuteen kristinuskon, jopa evl. kirkon kehityksen suhteen Suomessa, oli DI Miikka Niirasen artikkeli Kaupungistumisen haaste kristilliselle lähetystyölle Suomessa. Jo Niirasen artikkelilleen valitsema nimi edustaa (oman näkemykseni mukaan) uutta ajattelua STI:n piirissä. Jos sen piirissä ehkä ollaankin vierastettu kaupunkiteologian orientaatiota (joka kieltämättä liippaa läheltä yleistä uskontotieteellistä harrastuneisuutta), niin ei sen piirissä mitenkään erityisen missiologisia painotuksia ole kuultu. Lähetystyön painopiste on nähty pääasiassa Aasiassa ja Afrikassa, kun taas Suomen maaperää on tehokkaasti kynnetty kulttuurisodankäynnin välinein. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että itse näen kaupunkiteologiassa paljonkin saumaa erilaisille missiologisille sovelluksille. Tässä mielessä Niirasen artikkeli tuo raikkaan tuulahduksen käytännön tasolta.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu miksikään kirjallisuusarvioksi tai tieteelliseksi kritiikiksi Niirasen ansiokkaaseen artikkeliin. Kyse on lähinnä sen minussa itsessäni herättämistä ajatuksista, niin kuin blogin ideaan kuuluukin.

Kuten on väsyksiin asti todettu, seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana kristinuskon asema maassamme tulee muuttumaan radikaalisti. Tässä on (taas kerran) hyvä erottaa toisistaan evl. kirkon kehitys ja Jeesus-uskon leviäminen maassamme yleensä. Se on selvää, että evl. kirkon asema (ja tila) rapistuu ja siitä se saa syyttää lähinnä vain itseään. On aiheellista Niirasen tavoin kysyä, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan maallistumista voidaan selittää liberaalin kirkon jäsenkadolla, kuten USA:ssa on tapahtunut?

Nuorempaa sukupolvea ajatellen tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen kristillisen tunnustuksen mukainen usko ei merkitse suurelle osalle heistä enää sitä, mitä se merkitsi heidän isovanhemmilleen (ja jossain määrin vielä heidän vanhemmilleenkin). Nuoret aikuiset ovat monien tutkimusten valossa suurin yksittäinen kirkosta eroavien ryhmä. Tämä näkyy erityisen selvästi suurissa asutuskeskuksissa. Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän ilmiöön jo omassa nuoruudessani 70-80-luvulla; kun entinen aktiivi seurakuntanuori muutti opiskelupaikan perässä pois omalta kotipaikkakunnaltaan, niin monen kohdalla juuri siitä alkoi etääntyminen pois sekä uskosta että sitä tunnustaneesta yhteisöstä.

Tässä kohtaa erityisesti evl. kirkon piirissä on kerta toisensa jälkeen tultu yllätetyksi ns. housut kintuissa; on itsepintaisen hyväuskoisesti hoettu mantraa kello kymmenen sunnuntaimessusta seurakunnan pääkokoontumisena. Sitä se tosiasiassa ole ollut millään mittarilla mitattuna enää pitkään aikaan. Ns. vapaat suunnat eivät ole täysin vapaita tästä kritiikistä, vaikka heidän seurakuntarakenteensa onkin ollut ketterämpi ottamaan koppia tällaisista nuorista aikuisista. Tässä mielessä jokin kaupunkiteologian kaltainen uusi orientaatio voisi mahdollistaa tietynlaisen uuden aluevaltauksen, kun siihen rohkeasti liitettäisiin missiologinen dynaamisuuus erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten toteuttamana. Kuitenkin Niirasen mukaan viidesläisten järjestöjen aktiivisuus ei keskity suuriin kaupunkeihin, vaan keskuspuolueen tavoin yritetään pitää koko maa asuttuna. Tämä kaupungistumisilmiön dissaaminen voi hyvinkin olla näiden järjestöjen tulevaisuuden kannalta huono juttu.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tutkimusten mukaan tulevaisuus länsimaissa on todennäköisesti pitkällä tähtäimellä odotettua uskonnollisempi. Eräs syy tähän on hyvin yksinkertainen; uskonnollisesti orientoituneet ihmiset useimmiten perustavat perheen ja hankkivat lapsia. Mikäli muissa väestönosissa ei tapahdu vastaavaa ilmiötä, niin perhemyönteisyys ja lapsiystävällisyys arvoina vaikuttavat alueen/yhteisön demografiseen kehitykseen. (Tämä koskee uskonnollisesti orientoituneita ihmisiä yleensä, eikä vain kristittyjä.)

Niiranen tarjoaakin tämän erääksi ratkaisuksi kristillisten yhteisöjen jäsenkatoon. Tällaisen orientaation lanseeraaminen ja vahvistaminen tulee luonnollisesti toteutua ilman minkäänlaista pakkoa tai sanktioita. Eikä tämä tällaisena vielä riitä, vaan kyse on enemmänkin opetuslapseuttamisesta, kuin vain jonkin tradition eteenpäin siirtämisestä. Oma aikamme on osoittautunut sangen tehokkaaksi ulkokohtaisten uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen kyseenalaistajaksi.

Amerikkalaisen Ron Dreherin ajatusten innoittamana (erityisesti kirjassa The Benedict Option) Niiranen viittaa kristillisen kasvatuksen ja koulutuksen määrätietoiseen kehittämiseen ja sen tunnustuksellisuuden profiloimiseen. Siinä olen Niirasen kanssa samaa mieltä, että Dreherin esittelemä ”benediktiininen optio” ei oikein herätä vastakaikua meikäläisessä. Ajattelen, että meidät on ehdottomasti tarkoitettu elämään vuorovaikutuksessa tämän maailman kanssa. Ymmärrän tähän liittyvät jännitteet, mutta näen myös uskomme ja ennen kaikkea sen Kohteen olevan tätä maailmaa ja sen voimaa suurempi. Näin ollen vuoropuheluun tulee antautua, mutta sen tulee tapahtua selvästi tunnustukselliselta pohjalta. Älkäämme siis toistako enää evl. kirkon virheitä, vaan olkaamme selkeästi evankelioivia, profeetallisia, apologeettisia ja yhteisöllisiä.

Niiranen viittaa myös nuorten ja maahanmuuttajien rooliin kristinuskon leviämisessä jälkikristillisessä Euroopassa. Tosin pelkkä tottumus messussa käymiseen sunnuntaisin ei pitemmän päälle riitä, vaan seurakuntalaisia yleensä (ja nuoria erityisesti!) on varustettava meitä ympäröivän maailman kohtaamiseen. Mikäli yhteisön kasvu nojaa liikaa vain yhteen ikäluokkaan tai kieli- tai väestöryhmään, se luonnollisesti pysähtyy nopeammin. Seurakunta on Jumalan koko perheväen yhteentuleminen.

Kaksi yllättävää seikkaa ponnahtaa Niirasen artikkelista esille. Ensimmäinen asia, johon Niiranen ei lainkaan viittaa, on diakonia – nimenomaan laajasti ymmärrettynä. Tarkoitan tällä työtä ihmisoikeuksien puolesta, ihmiskaupan uhrien auttamista yms. Ajattelen näiden olevan esimerkkejä sellaisista ajankohtaisista haasteista, joihin on viisasta tarttua. Samoin Niiranen uhraa yllättävän vähän tilaa kristillisen mission tärkeimmän asian käsittelyyn, nimittäin seurakunnan, joka on pelastuneitten yhteisö. Itse nostaisin tämän kaikkein tärkeimmäksi. Kristillisen työn ytimen on oltava terve; kyse on Herralta Jeesukselta saadun mission ensisijaisuudesta. Kristillisen kulttuurin (esim. kasvatus ja koulutus) rakentaminen on ehdottomasti toissijaista.

Puhutaan nyt sitten jumalanpalvelusyhteisöistä tai seurakunnan istutuksesta, niin tämän kaltaisen ketterän ja joustavan yhteisön edut ovat selvät verrattaessa sitä kuntarakenteeseen sidottuun organisaatioon. Nimenomaan tässä kohtaa nousee työn maantieteellisen painopisteen tarkka harkinta arvoon arvaamattomaan. Tutkimus ja tilastot niin USA:n kuin Euroopankin kaikkein sekulaareimmilta alueilta osoittavat, että on mahdollista saavuttaa ei-uskovia ihmisiä evankeliumilla jo hyvin pitkään jatkuneen konservatiivisten kristittyjen vähemmistöaseman tilanteessa, kuten Niiranen osuvasti toteaa. Suomessa olemme yhä enemmän siirtyneet tällaiseen tilanteeseen. Meidän on nyt hyvä nöyrästi kiinnittää huomiota nimenomaan niihin yhteisöihin, joiden työ kantaa hedelmää ja oppia heiltä.

Puhutaan nyt siis vanhan tunnustuskunnan sisällä olevasta jumalanpalvelusyhteisöstä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, niin edelleen puhumme eri asiasta kuin aidosti missionaalisesta yhteisöstä. Timo Pöyhösen tavoin minäkin pidän tärkeimpänä sitä, että uusi yhteisö on olemassa uusia uskoontulleita varten. Niin kauan kuin tätä ei laajamittaisesti tapahdu, niin emme puhu mission tosiasiallisesta etenemisestä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, vaan vain ”pyhien kierrätyksestä”.

Olen toiminut hengellisessä työssä niin evl. kirkon kuin vapaan seurakunnan palveluksessa. Viimeiset 15 vuotta olen ollut mukana perinteisiin tunnustuskuntiin kuulumattomassa kotiseurakuntaliikkeessä, joka on osa laajempaa kansainvälistä liikehdintää. Näitä teemoja käsittelin myös teologian opinnoissani Helsingin yliopistossa. Tämän kokemukseni pohjalta mieleeni nousee kolme seikkaa missionaaliseen yhteisöön liittyen.

Ajattelen uuden missionaalisen yhteisön tunnuspiirteitä olevan ensinnäkin sen, että se on selkeästi paikallinen. Se on olemassa paikallisia ihmisiä varten, tavoittamassa heitä, ei jotain hallintohimmeliä koristamassa tai pyramidirakennetta pönkittämässä. Ajattelen toisen tärkeän piirteen olevan tietynlainen jälkitunnustuksellisuus. Kuten edellisessä postauksessani totesin, jälkikristillisyys Suomessa näyttäytyy nimenomaan jälkiluterilaisuutena. Näin ollen uuden yhteisön on otettava aiemman paradigman vaipuminen unholaan todesta ja kurottauduttava kohti uutta, mihin Herra on meitä viemässä. Kolmantena olennaisen tärkeänä piirteenä näen uuden yhteisön opetuslapseuttavan vaikutuksen ja roolin. Meidän on kasvatettava omat hengelliset lapsemme paljon muuhunkin kuin vain seurakunnassa käymiseen. Kiinalaista Watchman Neetä lainaten ajattelen, että kyse on siitä, miten elämme saman Kristuksen ruumiin jäseninä. Opetuslapseuttamisen on tapahduttava, ei vain tiedollisella tai toiminnallisella tasolla, vaan kaikissa sen eri ulottuvuuksissa. Ajattelen tähän kuuluvan tilivelvollisuuteen ja läpinäkyvyyteen kasvattamisen mentoroinnin avulla sekä vapauttamisen ja parantumisen toteutuminen Jeesuksen lupauksen mukaisesti ihmisen kaikilla elämänalueilla.