Täyttymisestä...

Kun puhutaan täyttymisestä Pyhällä Hengellä, on se meidän hengellisessä kulttuurissamme perinteisesti ymmärretty aika lailla yksilökohtaisena ja jopa henkilökohtaisena kokemuksena. Näin erityisesti karismaattisessa liikkeessä, jonka vaikutuspiirissä itsekin - kaikesta viidesläisyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden?) - olen nuoruudessani varttunut ja hengellisen äidinmaitoni imenyt. Minullekin nuoruudessani Hengellä täyttymisen kokemukseni oli ennen kaikkea minun kokemukseni, jossa Jumala kohtasi minua ja jossa minä sain jotain. Eihän tässä sinänsä ole mitään väärää, mitä nyt vain on mukana aikamoinen (omasta kulttuuristamme nouseva) individualismin painolasti.

Kun katsomme tätä aihetta UT:ssa, niin todellisuus sen pohjalta näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisenä huomaan Hengellä täyttymiskokemuksen voimakkaan yhteisöllisyyden korostuksen. Tämä tulee esille itse asiassa jo Johannes Kastajan toiminnassa, jossa Pyhän Hengen rooli tulevan Messiaan työn välikappaleena korostuu (Matt. 3:11). Johanneksen tehtävänähän oli valmistaa kokonainen kansa valmiiksi vastaanottamaan tulevaa Messiasta.

Helluntaipäivän kokemuksessa korostuu taas tämä sama yhteisöllisyys. Kun Pyhä Henki vuodatettiin, täytti se koko koolla olevan seurakunnan, jopa koko sen fyysisen tilan, jossa he olivat koolla (Apt. 2:1s.). Paavali sanookin koko seurakunnan Kristuksen ruumiina olevan yhdessä kastettu (eli upotettu) yhdessä ja samassa Hengessä (1.Kor. 12:13). Yhteys ruumiin eri jäsenten (so. uskovien) välillä syntyy tätä kautta, ei mitenkään muuten. Tältä pohjalta Paavali kehottaa uskovia täyttymään Hengellä yhä uudelleen ja uudelleen (Ef. 5:18). Se on käsky (imperatiivimuoto), ei toivotus, eikä toivomus. Kyse on eteenpäin menemisestä ja kasvusta Herran omana.

Se, mihin Paavali tässä liittää Hengellä täyttymisen on seurakunnan kokoontuminen yhteen ylistämään Herraansa (Ef. 5:19-20). Hengellä täyttyminen on siis ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus, joka toteutuu yhteydessä muiden uskovien kanssa. Sama yhteisöllisyyden korostus näkyy muuallakin Efesolaiskirjeessä. Seurakunta Kristuksen ruumiina on Hänen täyteytensä, jonka kautta me tulemme täyteen kaikkea Jumalan täyteyttä (1:23, 3:19).

Paavalin mukaan Jumala on nähnyt hyväksi, että kaikki täyteys asuisi vain ja ainoastaan Kristuksessa (Kol. 1:19). Hänessä asuu siis jumaluuden koko täyteys ruumillisesti (2:9). Mitä muuta siis voikaan tapahtua pyhien yhteentulemisessa eli seurakunnan kokoontumisessa? Kun kerran me muodostamme Hänen seurakuntaruumiinsa, niin silloin meillä kaikilla on täyteys Hänessä (2:10). Käytännössä onkin siis kyse Ef. 5:18:n elämisestä todeksi päivittäin. Urho Muromaa lainaten, jos oli olemassa "toinen siunaus", niin siihen ei saa jäädä, vaan sen jälkeen täytyy olla myös kolmas, neljäs, viides, kuudestoista ja kahdeksaskymmeneskolmas jne.

Itse täyteys ja täyttyminenkin näyttävät UT:n valossa moniulotteisemmilta, kuin mitä ensin alkuun ajattelisi. Paavali nimittäin puhuu kolossalaisten kristittyjen kohdalla tulemisesta täyteen Jumalan tahdon tuntemista "kaikessa hengellisessä viisaudessa ja ymmärryksessä" (1:9). Kyse on siis kasvamisesta Jumalan ja Hänen Sanansa tuntemisessa. Myöhemmin samassa kirjeessä Paavali puhuu myös täyttymisestä Kristuksen Sanalla, jonka kokemuksen hän myös liittää Jumalan ylistykseen musiikin keinoin (3:16).

Jukka Thurén on omassa UT:n kommentaarissaan huomauttanut tämän tarkoittavan seurakunnan kokouksessa puhuttua ja laulettua sanaa laajasti: kun kristityt opettavat ja kehottavat toisiaan, silloin Kristus puhuu heidän kauttaan. Kun he ylistävät Jumalaa, he tekevät sen Kristuksen kautta. Thurénin mukaan voidaan jopa sanoa Kristuksen itsensä silloin kiittävän Isäänsä (Hepr. 2:12) heidän kauttaan. Kun Kristus on seurakunnan pää, niin Paavalin mainitsema "Kristuksen sana" on pään viesti muille ruumiin jäsenille.

Mielenkiintoista tässä (kuten myös Ef. 5:18-20:ssa) on se, että täyttyminen liitetään hengelliseen musiikkiin. Jumalan ylistys hengellisin lauluin näyttääkin olevan tässä määreinä verbeille "opettaminen ja neuvominen". Hengellinen laulu kristittyjen kokoontumisessa onkin siis paljon syvällisempi ja merkityksellisempi asia, kuin vain se perinteinen ja usein toistuva merkitys tyyliin "otetaan tähän väliin pari laulua...". Thurénin mukaan "hengellisellä laululla" tarkoitetaan nimenomaan Hengen inspiroimaa laulua. Hänen mukaansa tässä voidaan tarkoittaa uusia lauluja, joita profeetalliset kristityt runoilivat ennen yhteistä kokoontumista tai jopa sen aikana. Vastaavanlaisen tapauksen hengellisen musiikin kytkeytymisestä profeetalliseen ulottuvuuteen löydämme VT:sta profeetta Elisan historiasta (2.Kun. 3:15).

Hengellisestä isyydestä (taas kerran...)

Eilisessä Lahti Kristukselle-rukousillassa rukoilimme Jumalan valtakunnan ilmestymistä omassa kotikaupungissamme. Eräänä teemana tähän liittyen nousi esille kysymys hengellisestä isyydestä. Sehän on kuin onkin eräs Jumalan valtakunnan tärkeitä periaatteita.

Jumala ilmoittaa itsensä meille ihmisille Isänä. Hän ei ilmoita itseään isänä ja/tai äitinä, vaan Hän ilmoittaa itsensä meille Sanassa Isänä Jumalana, joka on luonut taivaan ja maan. Tässä kohtaa meidän on oltava tarkkoja, ettemme aiheuta väärinkäsityksiä. Tietenkin Jumala ilmoittaa itsensä meille myös Poikana ja Pyhänä Henkenä, mutta eikö niin, että Poika juuri ilmoittaa meille Isän?

Tältä pohjalta Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä (3:14-15) Isästä, josta kaikki isyys ja vanhemmuus ylipäätään nousee. Meidän ihmisten kohdalla kaikki isyys, niin biologinen kuin hengellinenkin saa siis merkityksensä ja sisältönsä Taivaallisen Isän olemuksesta käsin. Kun katsomme ympäröivää maailmaa miltä kantilta hyvänsä, voimme nähdä siinä huutavan tarpeen aidolle isyydelle. Näin yhtä lailla sekulaarissa kulttuurissamme kuin seurakuntiemme piirissä.

Aito isyys ei kysy asemaa, eikä statusta. Se vain on sitä, oman luonnonmukaisen luontonsa mukaisesti. Mikään tehtävään asettaminen ei tee sitä siksi, mitä se jo on. Jonkun uskovien yhteisön ja sen jäsenten oman elämän kannalta on tärkeää, että tunnistamme ja tunnustamme hengelliset isämme ja arvostamme heitä sellaisina kuin mitä he Jumalan armosta ovat. Mutta tämä ei tee kenestäkään enempää isää kuin mitä hän jo kutsumuksensa ja armoituksensa perusteella on.

Joskus aito hengellinen isyys käy hyvin yksiin jonkun henkilön virallisen aseman kanssa jossain hengellisessä yhteisössä. Tunnen itsekin monia tällaisia ihmisiä. Aina ei suinkaan käy niin - valitettavasti - sillä kukaan ei voi olla enempää kuin mitä jo on. Muodollinen asema, teologinen oppineisuus tai akateeminen pätevyys eivät riitä tekemään kenestäkään hengellisesti vanhempaa. Toisaalta hengellinen vanhemmuus velvoittaa ko. ihmistä itseään huolehtimaan erityisellä tavalla omasta Jumala-suhteestaan, sivistämään ja kehittämään itseään eri tavoin ja ylipäätään olemaan asenteeltaan myös itse opetettavissa.

Jeesus itse on hyvä esimerkki tästä. Vaikka Hän oli kuin olikin Jumalan Poika, oppi Hän itsekin kuuliaisuuden jalon taidon maanpäällisen elämänsä aikana, usein kärsimysten kautta. Kun Hän puhui omasta Isästään, sitä leimasi nöyrä kunnioitus ja arvonanto, jos tällainen kuvan inhimillistäminen sallitaan. Jeesuksen ja Hänen Isänsä suhteen kuvaus Johanneksen evankeliumin luvussa 5 antaa meille paljon ymmärrystä isyyden olemuksesta ja myös oppimisesta tässä suhteessa. Hän jopa sanoo, ettei Poika tee itsestään yhtään mitään, vaan Hän tekee ainoastaan sen, mitä näkee Isänsä tekevän.

Miten tämä onkaan totta ihan tavallisessa ihmiselämässäkin! Välillä tämä tosiasia saa meidät kiljumaan riemusta ja paisumaan ylpeydestä, toisinaan taas haromaan (vähiä) hiuksiaan harmistuneena. Joskus se jopa ajaa meidät epätoivon partaalle, kun alamme ymmärtää jotain aiempaa syvempää käsitteestä "perisynti". Mutta pääsuunta on kuitenkin se, että kun kylvämme hyvän siemenen peltoon, niin se tuottaa aikanaan moninkertaisen sadon.

Seurakunta Kristuksen ruumiina tarvitsee isiä ja tarvitsee heitä jopa enemmän kuin hyviä opettajia tai taitavia evankelistoja. Isyys hengellisessä mielessä ei tietenkään sulje pois em:ja eikä muitakaan kiertäviä palvelu- tai seurakuntavirkoja, mutta sen tulee olla enemmän kuin mikään muu eräänlainen pyhä läpäisyperiaate Jumalan seurakunnassa. Kutsu hengelliseen vanhemmuuteen kuuluu itse asiassa jokaiselle uskovalle, ettemme enää olisi maitoruokaa tarvitsevia vauvakristittyjä, vaan sellaisia, joiden aistit ovat käytännön kokemuksen kautta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Vai miten muuten luulet seurakunnan kasvun tapahtuvan?

Vaikutusalasta vielä...

Oman vaikutusalan tunteminen, sen eri tasojen havainnoiminen ja omassa kutsumuksessaan kasvaminen ovat monestakin syystä pyörineet mielessäni viime aikoina. Uskon, että oman kutsumuksensa työstäminen on jokaisen kristityn kunnia-asia, eikä tämä mitenkään saata olla vain jonkun etuoikeutetun ja erityisellä tavalla velvoitetun klerikaaliryhmän privilegio. Meidän on korkea aika siirtyä seurakuntaruumiina koulutettujen pastorien ajasta paremmin varustettujen uskovien aikakauteen. Itse en vain näe tätä  polttavana tarpeena ajassamme, vaan myös jonain sellaisena, jota Jumala jo on alkanut tehdä Kristuksen ruumiin piirissä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Church 3.0 Jeesuksen erilaisista rooleista ja tehtävistä eri ihmisryhmien tasolla (s. 157-160). Isoille kansanjoukoille Jeesuksen rooli oli selvästi olla parantaja ja opettaja (vrt. esim. Matt. 15:29-39). Isommalle opetuslapsijoukolle, joille Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen Hän oli visionääri, näyn jakaja (1.Kor. 15:6) tai paimen (Apt. 1:15).
-------

Isoille massoille puhuessaan Jeesuksen julistus sisälsi paljon haastamista, jopa vaatimusta. Vastaavasti näemme Jeesuksen toiminnassa massojen kanssa loppujen lopuksi hyvin vähän todellista vaikutusta pitkällä tähtäimellä. Erityisen hyvin tämä käy ilmi Johanneksen evankeliumissa (alkaen 6. luvusta) kuvatussa prosessissa, jossa leipäihmeen jälkeen kansanjoukot jopa kiihkeästi tavoittelevat Jeesusta - tehdäkseen Hänestä itselleen mieluisan keulakuvan, "Leipäkuninkaan". Jeesuksen alkaessa penkoa näiden juutalaisten (joista Johannes käyttää nimitystä "jotka uskoivat Häneen", Joh. 8:31) todellisia motiiveja, syntyykin hämmennystä, konflikti ja välirikko (Joh. 6:41, 52, 60 ja 66). Lopulta nämä samaiset "uskovat" aikovat jopa kivittää Jeesuksen (Joh. 8:59).
-------

70 työhön lähettämänsä opetuslapsen keskuudessa Jeesuksen rooli oli olla työhön varustaja (Luuk. 10:1s.) tai niiden kahdentoista piirissä opetuslapseuttaja (Luuk. 6:13-16). Opetuslasten sisimmälle, kolmen miehen piirille Jeesus oli selvästi enemmän (Luuk. 9:28). Tätä Cole kutsuu mentoroinnin tasoksi. Näissä sisemmissä opetuslasten piireissä koko homma perustuu aina vain enemmän vapaaehtoiseen sitoutumiseen Jeesuksen persoonaan ja Jumalan valtakunnan työhön. Intensiteetti on syvempää ja vaikutus tehokkaampaa kuin suurten massojen kanssa operoitaessa.

Voimme tietysti oikeutetusti miettiä, miten hyvin tämä Colen hahmottelema jaottelu ja sitä tukevat Raamatun paikat käytännössä toimivat, mutta yhtä kaikki: jotain hyvin oleellista Jumalan valtakunnan perusperiaatteista tämä kertoo. Pienemmästä kasvaa suurempi: siemenestä syntyy lopulta hedelmää tuottava puu, mutta DNA on yksi ja sama kaikilla tasoilla. Et voi mennä takaperin, etkä edetä laajemmalle tasolle muuta tietä, koska elämä luonnossakin kasvaa aina mikrotasolta makrotasolle, ei mitenkään muuten.



Käytännössä UT:n valossa: Pietari, Jaakob ja Johannes olivat osa kahdentoista apostolin joukkoa, jotka puolestaan kuuluivat osana laajempaan 70 opetuslapsen porukkaan, jotka taas olivat osa sitä 120 opetuslapsen joukkoa, joka helluntaina oli koolla yläsalissa. Nämä taas olivat osa sitä maanlaajuista Jeesus-liikettä, jolle Herra Galileassa ylösnousemisensa jälkeen ilmestyi, jotka taas... Loppu onkin sitten kirkko- ja herätyksen historiaa.

Mutta jos et kykene tuottamaan opetuslapsia, et voi koskaan tuottaa johtajia ja opettajia. Jos tätä ei tapahdu, et voi koskaan olla mukana synnyttämässä uusia seurakuntia ja jollei tätä taas pääse tapahtumaan, et voi koskaan synnyttää massiivista herätysliikettä, joka voi muuttaa kansakuntia. Mutta kaikki alkaa siemenen kylvöstä yhden ihmisen sydämen maaperään.


Mikä on siis Sinun vaikutusalasi? Mille tasoille sijoitat omassa vaikutuspiirissäsi olevat ihmiset?  


Mentor - Opetuslapseuttaja - Varustaja - Paimen - Visionääri - Opettaja, parantaja


Entä miten ja mille tasolle itse sijoitut ajatellessasi oman elämäsi hengellisiä vaikuttajia?

Kirjallisuuden arviointia

Olen tässä parin kolmen viime vuoden aikana harrastanut vapaa-ajan lukemisina englantilaisen Bernard Cornwellin viikinkiaikaan sijoitettuja historiallisia romaaneja. Ne ovat historiallisilta puitteiltaan ilmeisen hyvin tutkittuja ja perinteisen reipasotteisia aikuisille suunnattuja seikkailukirjoja. Eli siis taisteluja, ryöstöretkiä, juonitteluja, järkyttäviä ihmiskohtaloita ja rakkautta. Nyt parhaillaan meneillään on Uthred-sarjan viides osa Palava maa ja kirjailijan omien kotisivujen mukaan kuudes osakin on jo valmiina.

Niinpä niin, miksipä tappaa hyvin lypsävä lehmä... Cornwell onkin saanut runsaasti kehuja (myös muista kirjoistaan) ja myös tehnyt sievoisen tilin kirjoillaan. Ja kyllä nämä Cornwellin jutut pysyvät huomattavasti paremmin kasassa kuin vaikkapa Ilkka Remeksen kirjat, joista yhden luettuaan voi päätellä seuraavankin tarinan kulun. (No, se nyt oli vain minun mielipiteeni.)

Mutta se, mikä tekee Cornwellista niin mielenkiintoisen kirjailijan näin tunnustavan kristityn näkökulmasta, on hänen oma arvomaailmansa, joka väistämättä tunkee läpi hänen kirjoissaan. Cornwell on englantilaisen äidin ja kanadalaisen isän sotalapsi, joka sodan jälkeen adoptoitiin "kiihkeän uskonnolliseen perheeseen Wessexiin". Hän aloitti ensin teologian opinnot, mutta vaihtoi ne hyvin pian journalistiikan opiskeluun. Valmistuttuaan hän työskenteli jonkun aikaa mm. BBC:n televisiokanavalla, muutti sitten amerikkalaisen vaimonsa kanssa USA:han, jossa ryhtyi kirjailijaksi. Cornwellin kirjoja on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta eri puolilla maailmaa.

Cornwellin kirjoista puskee läpi pahanpäiväinen pettymys ja suuttumus, etten sanoisi viha, kaikkea kristinuskoon liittyvää kohtaan. Hän kuvaa 800-luvun sotaisaan Englantiin sijoittuvissa romaaneissaan kristityt lähes poikkeuksetta negatiivisesti. Joko he ovat yksinkertaisia, taikauskoisia hölmöjä tai sitten laskelmoivia ja ovelia juonittelijoita, joilla todellakin "tarkoitus pyhittää keinot". Yleensä koko tuon ajan kristillisyys kuvataan - joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - mädännäisenä taikauskoisuutena, jota käytetään häikäilemättä tavallisen, oppimattoman kansan alistamiseen. Joka tapauksessa se on pakanuutta huomattavasti pahempi vaihtoehto, joka taas näyttäytyy vapaiden, rehellisten miesten sotaisena uskontona.

En osaa sanoa, tuoko Cornwellin tuon ajan katolilaisuudesta piirtämä vähemmän miellyttävä kuva esille yleensä anglikaanisen kirkon asemaa jälkikristillisessä Britanniassa vaiko "vain" hänen omia kokemuksiaan ahdasmielisen kristillisen kotikasvatuksen tiimoilta. En tiedä. Ehkä se toisaalta on vain tätä ah niin tuttua postmodernia kyynisyyttä ylipäätään kaikkea oletettua - ja niin myös uskonnollista - vallankäyttöä kohtaan. Mutta tässä kohtaa Cornwell ei jää jumiin vain tähän "tässäkstäänyt oli"-pettymykseen. Hänen sankarihahmonsa, soturi ja seikkailija Uthred ei jää ajelehtimaan miksikään väärään aikaan sijoitetuksi postmodernin ikuisen etsijän prototyypiksi, vaan hän on paljon enemmän oman aikansa ihmisen näköinen.

Uhtred on nimittäin pakana, eikä mitenkään peittele, eikä häpeile sitä. Päinvastoin, kuten edellä todettu, pakanuus on hänelle oikeasti relevantti vaihtoehto määkivän, naismaisen kristinuskon sijaan. Kristityt, varsinkin heidän pappinsa ja piispansa, juonittelevat ja ryöstävät köyhän viimeisetkin rovot rikkaille luostareilleen tai ovat sitten nöyrästi, suorastaan tylsästi kohtaloonsa alistuvia tyhmyreitä, mutta aidosti pakanalliset pohjanmiehet esitetään meille rehdin, kunniallisen soturimiehen perikuvina. Uthred ja myös Cornwell itse on pettynyt kristinuskoon. Mutta kristinuskon tilalle - uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti - ei siis jääkään enää tyhjyys ja apatia, vaan tilalle tulee pakanuus ja kääntyminen vanhojen jumalien, Thorin, Odinin & co puoleen. No, käytännössähän se tarkoittaa vain ja ainoastaan vahvemman yksinvaltaa, joka puolestaan poikii ihmisarvon polkemista jne...

En tiedä, heijasteleeko sitten tämä kaikki Corwellin omia näkemyksiä, vai onko kyse vain pyrkimyksestä mahdollisimman tarkkaan ajankuvaukseen. Tällainen ajatus vain nousee väkisinkin mieleen, kun lukee kirjan takakannesta kuvausta Cornwellin lapsuudenkodin "kiihkeän uskonnollisesta" ilmapiiristä. Eihän ihminen koskaan usko, eikä epäile missään tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa.

Siinä, että kristityt ja kristinusko kuvataan sellaisena kuin ne ovat - jos Cornwellin yksipuolinen kuvaus nyt pitää paikkansa - ei sinänsä ole mitään pahaa. Uskonnollisuudelle saa kyllä avoimesti nauraakin, ilman että se on mitään jumalanpilkkaa, näin ajattelen. Itsekin allekirjoitan osan myöhäismodernia kristinuskon kritiikkiä, etenkin silloin kun se on suunnattu institutionalisoitunutta uskonnollisuutta vastaan. Näinhän Jeesuskin kritisoi oman aikansa kuollutta, ulkokohtaista uskonnonharjoitusta. Tämä seikka vain niin kovin helposti sivuutetaan kristittyjen itsensä(kin) piirissä näinä perinteisten instituutioiden järkky(ttä)misen luvattuina aikoina.

Kuitenkin aitoon historian tutkimiseen ja myös historialliseen kerrontaan, jossa Cornwell muuten on erinomainen, kuuluu mielestäni tietynlainen lämmin ymmärtämys ko. ajan ihmisiä ja ilmiöitä kohtaa. Olemmehan itsekin oman aikamme lapsia ja niin usein sen maailmankuvan vankeja.

Suuri avioero

Arvostamani Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan siitä, miten "sudet ovat kaapanneet vallan ja ajavat lampaita teuraaksi". Tällä hän viittaa erityisesti Helsingin ja Vantaan evl. seurakuntien päätökseen olla enää tukematta viidesläisiä lähetysjärjestöjä. Tällaista taloudellisilla tekijöillä harjoitettua opillista kiristämistä Turunen osuvasti kutsuu "teologiseksi väkisinmakaamiseksi". Tällaisen tapahtumista evl. kirkon piirissä ei toisaalta pidä ihmetellä, onhan tällaista "väkisinmakaamista" suhteessa evl. kirkkoon itseensä harrastettu valtiovallan toimesta jo jonkin aikaa - tai kautta historian, ihan miten päin vain haluatte. Onko se sitten ollut väkisinmakaamista vai huoruutta, se on kai vähän makuasia. Mutta ei siis ihme, jos nyt halutaan välillä itsekin olla antavana osapuolena.

Syy, miksi niin itsepintaisesti kirjoitan koko ajan ja toistuvasti "evl. kirkko" on yksinkertainen. Maassamme on nimittäin eräitä muitakin kirkkoja ja aika näyttää, miten niiden nykykehityksen myötä käy. Mutta ilmeisesti niiden aika ei ole tullut vielä. On kuitenkin turhaa tuudittautua jonkinlaiseen "rauha meidän aikanamme"-ruususenuneen, sillä nyt on iso pyörä pyörimässä. "It´s a hard rain´s a-gonna fall", niinkuin Bob Dylan, tuo modernin ajan sekulaarin profeetallisuuden airut aikoinaan (so. kesällä 1962 jKr.) lauloi.

V. 2011 tulee siis merkittäväksi historiankirjoihin "Suuren avioeron" vuotena. Silloin nimittäin evl. kirkon liberaalin (korkea)kirkollisen siiven ja herätysliikeväen välinen ero realisoitui. Aivan kuten pienemmissäkin avioeroissa, niin nytkin ero alkaa omaisuuden jaolla ja tulee jatkumaan katkerana kamppailuna lapsien tapaamisoikeudesta. Polarisaatio on viimeistään nyt selvääkin selvempi, esimakua siitä on tosin ollut aistittavissa kautta Suomen kirkon historian.

Mutta pelkkä vastakkainasettelu ja ei-liikkeenä eläminen eivät enää riitä raamattu-uskolliselle puolelle. Tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoisia, positiivisia käyttäytymismalleja. Tarvitaan uusia yhteyksiä entisten rajalinjojen yli raamattu-uskollisten piirien kesken. On uudenlaisen ja entistä ennakkoluulottomamman verkottumisen aika. "Älä alistu"-kampanja oli hyvä esimerkki tästä, kun katsoo sen takana olevien järjestöjen luetteloa. Paikallistasolla ajattelen yhtenä merkittävänä käytännön toimenpiteenä olevan yhteisen esirukouksen harrastaminen oman kotipaikkakunnan puolesta.

Nykyisen kaltaiset murrosajat tulevat pitkässä juoksussa myös poikimaan uudenlaista teologista prosessointia ja ajattelua kristittyjen kesken. Merkkejä tästä on ollut havaittavissa esim. USA:ssa uuskalvinismin nousussa 911-tragedian jälkeen, vain yhden mainitakseni. Vastaavanlaisia esimerkkejä on nähtävissä Israelin kansan historiassa, ihminen kun sekä uskoo että epäilee aina jossain kontekstissa. Mitä nämä uudet teologiset painotukset tulkevat olemaan suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai yleisessä eurooppalaisessa kentässä, jää nähtäväksi ja mielenkiinnolla odotettavaksi. Ehkä edessä on "uuden tiukkapipoisuuden" ajanjakso?

Mediakatsaus 18

Kotimaan verkkojulkaisussa kerrotaan tutkija Ville Jalovaaran kirjasta Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962-1982, jonka mukaan kekkoslainen valtiovalta pyrki aktiivisesti painostamaan kirkon johtoa ulkopoliittisesti arveluttavissa asioissa. Niinpä silloinen Supon johto puhutteli mm. arkkipiispa Mikko Juvaa Patmos ry:n lehti-ilmoituksen johdosta. Kotimaa-lehdessä kun komeili Moskovan olympialaisten alla teksti: "Jumalan sana venäläisille - nyt". Juvalla oli kuulemma ollut täysi työ yrittää saada Supon kirkollisesti maallikkovetoista johtoa ymmärtämään, ettei tämä nyt mitenkään noudattanut tai edes myötäillyt kirkon virallista teologista linjaa. (Eikö ne voisi palkata jonkun teologin sinne Supoon seuraamaan kirkolllisen rintaman juttuja?) En tiedä, mitä siinä Patmoksen messagessa muuten oli ollut, mutta Neuvostoliitto ainakin on hajonnut tuon jälkeen...

Toinen kerta (ainakin) oli kuulemma ollut silloin kun romanialaissyntyinen pastori Richard Wurmbrand oli ollut puhujamatkalla Suomessa. Elettiin 1970-lukua, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan ja Suomi-neito rähmällään (tällä kertaa) siihen suuntaan. Wurmbrand vierailunsa evl. kirkkoihin oli tuolloin blokattu piispojen toimesta valtionvallan konahdettua. Hän kun olisi hieman valottanut uskonnonvapauden tilannetta itäblokin maissa. Eli jo tuolloin ihmisoikeusasiat ja etenkin sorrettujen kristiveljien kohtalot olivat olleet lähellä piispojen sydäntä. Toisaalta muistan kyllä joidenkin viidesläistenkin kirkonmiesten kiemurrelleen vaivautuneesti näistä asioista puhuttaessa...

Tutkija Jalovaaran mukaan ei ole lainkaan tavatonta, etteikö valtiojohto tämän jälkeenkin olisi pyrkinyt puuttumaan kirkollisiin säätämyksiin ulkopoliittisesti tai muuten vain epämukavissa asioissa. Jep jep.

-------

Presidentti Tarja Halonen on pyrkinyt esiintymään tietynlaisena arvojohtajana oikeastaan koko hallituskautensa ajan. Näin tavallisen kansalaisen näkökulmasta hänen arvostuksensa ovat olleet kallellaan selvän yksipuolisesti vain tiettyyn suuntaan. Perinteisesti tasavallan presidentti on Suomessa ollut aina puoluepolitiikan yläpuolella pysyttelevä maan isä tai äiti, mutta tässäkin kohtaa Halonen on tekemässä merkittävää ja arvolatautunutta poikkeusta. Ehkäpä vauhti vain kiihtyy näin presidenttikauden lopun häämöttäessä?

Helsingin Sanomien haastattelussa 13.11.2011 Halonen nimittäin tuo (taas kerran) esille huolensa rasismin oletetusta noususta Suomessa. Mutta nyt hän menee rohkeasti pitemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Hän osoittaa syyttävällä sormellaan perussuomalaisia: "Ihmiset, jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia".

Ottamatta tässä sen enempää kantaa tuohon Hesarin gallupiin, niin totean, että tämä on nyt uutta suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Presidentti, jonka piti luovuttaa pois (demarien) jäsenkirjansa puuttuukin puoluepolitiikkaan. Hän ei siis olekaan enää sen yläpuolella, kaikkien tasapuolisesti tavoitettavissa oleva maan äiti, vaan yksi demarien alamäestä huolestunut poliitikko muiden joukossa. Ennakoiko tämä koko presidentti-instituution romahdusta? En tiedä, mutta arvoistamme se kertoo jotain ei niin kovin mairittelevaa.

Yhtä hyvin nimittäin voidaan kysyä, mitä tunnistavat itsessään Halosta, Tuomiojaa, Lipposta & co äänestäneet ihmiset? DDR:n menneen ihanuuden takaisin kaipuutako vai taistolaisuuden kultakauden uhoa? Nämä nimittäin ovat niitä asioita, joiden kanssa ei kansamme ja erityisesti sen poliittisen eliitin kohdalla ole vielä tehty kunnollista pesänselvitystä. Miten luulemme voivamme rakentaa puhtaalta pöydältä uutta, uljasta Eurooppaa, kun meillä on omat historian sotkumme vielä selvitettävänämme?

-------

Kuuntelin ja katselin viikko sitten YleTeemalta hyvin toteutettua animaatiodramatisointia W.A. Mozartin oopperasta Taikahuilu. En voi olla ihastelematta tuota menneen maailman, kadotetun Euroopan musiikillisen perinteen suurta helmeä. Muistan nuoruudessani erään arvostamani hengellisen äidin todenneen, että "tuota musiikkia kuunnellessaan on aivan kuin virvoittavan sateen alla". Siltä minustakin tuntui, vaikka kyse on "vain" puhtaasti sekulaarista musiikista.

Jännä juttu, miten tämä toimii näin. Tätä olen ilmiön tasolla kovasti pohtinut. Taikahuilu kun nimittäin on silkkaa vapaamuurariuden esittelyä, mitä musiikkiin itseensä sekä sanoituksiin ja muuhun tematiikkaan tulee. Musiikki on siis balsamia, mutta sisältö myrkkyä. Kaunis, lumoava eksytys ja siis kuolettava sellainen. Selittäkää minulle, miten se on mahdollista?

Vaikutusala

Olimme tänään eräiden hyvien ystäviemme yrityksen uusien tilojen siunaustilaisuudessa Hesan keskustassa. Olimme saaneet etukäteen tehtäväksi jakaa joitain ajatuksia Raamatun pohjalta ko. yritykseen ja sen tilanteeseen, sen henkilöstöön ja toimintaan ja ennen kaikkea tulevaisuuteen liittyen. Itselleni nousi aika pian tuon toimeksiannon saatuani mieleen sana "vaikutusala". On nimittäin äärimmäisen tärkeää rukoilla ihmisten kohdalla oikeita asioita tapahtuvaksi.

Paavali puhuu 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa siitä vaikutusalasta, jonka Jumala oli mitannut hänelle apostolintehtävää ajatellen. Paavali sanoo, ettei hän halua menetellä niinkuin väärät apostolit eli mitata itseään itsellään ja verrata itseään itseensä. Tässä kun on koko ajan kyse siitä, mitä tällainen väärä apostoli itse on tai mitä hän itse tekee. Siitä me tunnistamme väärän apostolin, että hänen sanoissaan toistuu koko ajan tuo minä... minä... minä...

Harhaopettajat useimmiten torjuvat nämä muut kriteerit, koska kukaan muu ei heidän mukaansa kykene heitä oikein arvioimaan, varsinkin jos joku arvioi kriittisesti joitain piirteitä heidän puheissaan tai toiminnassaan. Kun vertailunormiksi jää opetuksen sisältöä ajatellen vain tuo minä itse, niin seurauksena on ahtaus, kapeus, fanatismi ja lopulta umpikuja.

Näin syntyy itseään ja johtajiaan sokeasti ihannoiva yhteisö, joka absolutisoi itsensä. Tällöin luovutaan kaikista objektiivisista arviointiperusteista, eikä asetuta enää Jumalan Sanan alle. Omat kirkolliset päätökset tai yksinvaltiasjohtajan näyt nousevat Jumalan ilmoituksen sijaan. Lopulta päädytään eräänlaiseen kirkolliseen rakenne- eli struktuurifundamentalismiin, jossa lopulta jäädään vain oman itsensä varaan.

Olen huomannut tämän onnistuvan yhtä helposti isolta kirkkolaitokselta kuin pieneltä yhden miehen ministryltäkin - valitettavasti.

Paavali sen sijaan uskaltautuu arvioitavaksi vain sen mittapuun mukaan, minkä Jumala on hänelle antanut. Tämä mitta on kreikan kielessä kirjaimellisesti ruokomitta (kr. kanon), joka tarkoittaa mittapuuta, säädöstä, ohjetta. Myöhemmin tällä sanalla alettiin kutsua mm. Raamatun pyhien kirjoitusten ohjeellista kokoelmaa, kaanonia. Tässä kohtaa Paavali käyttää antiikin kreikkalaista maanmittauksen terminologiaa.

Oikea mittapuu on siis se, jonka Jumala asettaa. Paavali on koko ajan halunnut toimia vain tällä hänelle "mitatulla alueella", reviirillä, jonka Jumala on kutsumuksessaan varannut hänen työkentäkseen. Hän ei voisi kuvitellakaan kerskailevansa jostain muusta, kuin siitä mitä Herra on hänen palvelutyönsä kautta tehnyt hänelle mitatulla toimialueella. "Me emme kerskaa meille lohkotun alueen ulkopuolella olevista asioista." 


Mieti, miten tämän "oman vaikutusalansa" voisi löytää? Miten sen voi mitata ja määritellä? Kuka sen voi tehdä: minä itsekö yksin vai tarvitsenko siihen kenties jotain itseni ulkopuolista peilausta? Mitä tapahtuu tuon "oman vaikutusalueeni" sisäpuolella? Entä jos astun sen yli; mitä silloin tapahtuu?

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Paavali apostolina puhuu näin. Apostolihan on pioneeri, tienraivaaja ja uusien alueiden valloittaja. Paavalikin piti kunnia-asianaan olla julistamatta siellä, missä muut olivat jo työtä tehneet. Hän halusi aina etsiä uusia alueita ja aloittaa työn siellä ikään kuin tyhjästä. Ja juuri tässä apostolin ominaisuudessa hän haluaa tiukasti pitäytyä omalla, hänelle mitatulla vaikutusalueellaan. Oman kutsumuksensa suhteen on siis hyvä olla kuuliainen, jopa mustasukkainen myös tässä suhteessa, ei vain Apt. 6:1-4:n tarkoittamassa mielessä.

Paavalin mukaan (2.Kor. 10:12-18) kunkin oma vaikutusala voi kasvaa ja sen hallinnassa voi mennä eteenpäin. Siihen pyrkikäämme.

Mitä Hoosea sitten sanoi?

Jokin aika sitten jaoin joitain ajatuksia Hoosean kirjan pohjalta, kun olemme veljien kanssa sitä tutkineet. Kirjaa lukiessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen, mitä Hoosea sitten oikein kehotti israelilaisia tekemään? Hän kuvasi yksityiskohtaisesti kansan ja sen maallisen ja hengellisen johdon lankeemusta ja rappiota sekä julisti Jumalan tuomiota tämän seurauksena. Mutta mitä profeetta sitten sanoo, että kansan tulee tehdä päästäkseen jälleen oikeaan suhteeseen Herran kanssa?

Ensimmäisenä hämmästyin sitä, miten vähän tätä aineistoa Hooseasta löytyy. Vain parissa kolmessa kohdassa Herra suoraan antaa ohjeita langenneelle omaisuuskansalleen, miten toimia asioiden kuntoon saattamiseksi. Se oli aika hämmentävä kokemus. Joku vaikkapa luterilaisesta perinteestä käsin asioita tarkasteleva saattaa tässä kohtaa sanoa, että Jumalan - ehkä hyvin yksipuolisiksikin tulkittavien - armotekojen merkitys korostuu tässä. Tiedä häntä, aina Raamatusta kuitenkin löytyy myös se puoli, mihin ihmisen - niin yksilön kuin yhteisönkin - on hyvä ryhtyä saadakseen asiat takaisin oikealle tolalleen. Eikä näitä voida syrjäyttää, kuin ei myöskään väärin ylikorostaa, jostain meille tutusta perinteestä käsin, oli se sitten mikä hyvänsä.

Niin, mitä Hoosea siis sanoi?

Ensinnäkin Herra profeettansa kautta selvästi sanoo Israelin kansan etsivän Häntä ahdistuksessaan, kunhan he ovat syystänsä kärsineet (5:15). Herra sallii siis ulkoisen ahdistuksen ja koettelemusten ajaa kansan takaisin yhteyteensä. Kun Herra on raadellut kansaansa, Hän myös parantaa kansansa. Sen tähden kansan on syytä palata Herran luo takaisin ja pyrkiä tuntemaan Hänet (6:1-2).

Toiseksi kansan on - vertauskuvallisesti puhuen - raivattava itselleen uusi viljelysmaa, jossa vain Herralle mieluisa kasvu - so. "vanhurskauden kylvö" - ottaa paikkansa ja kasvaa. Kielikuva kertoo rikkaruohojen raivaamisesta pois, maaperän muokkaamisesta ja uuden kasvuston alulle laittamisesta. Tämän prosessin - joka siis on nimenomaan hengellinen - Jumala siunaa ja "antaa sataa sille vanhurskautta" (10:12). Hengellisen prosessin kuvaus ja vertauskohta entiseen elämään on selvä: ennen kynnettiin jumalattomuutta, leikattiin vääryyttä ja syötiin sen seurauksena valheen hedelmää. Syynä oli se, että luotettiin omaan itseen ja inhimillisiin resursseihin (10:13). Tähän on nyt tultava muutos.

Kaikkien Jumalan tuomion uhkakuvien keskellä Herra kuitenkin muistaa todellisen luontonsa ja ajatuksensa Israelia kohtaan. Hän sanoo sydämensä kääntyvän ja säälinsä heräävän luopunutta kansaa kohtaan (11:8). Hän ei sitten kuitenkaan pane tuomiotansa täytäntöön koko kauheudessaan, koska Hän kuitenkin on Jumala, eikä ihminen (11:9). Tämän seurauksena kansassa lopulta tapahtuu muutos ja kaksi kertaa tekstissä tästä eteenpäin toistuu sana "vavisten", joka kuvaa kansan uutta suhtautumistapaa Herraan. Jumalan pyhyys on tehnyt vaikutuksen näihin ihmisiin (11:10-11).

Jo Hoosea, aikalaisensa Aamoksen tavoin, antaa ohjeita parannuksen tekoon myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden suhteen: "noudata laupeutta ja oikeutta" (12:7). Profeettakirja loppuu kehotukseen tulla Herran eteen mukanaan sanoja, jotka ilmaisevat katumusta ja halua tehdä parannus (14:3). Tällainen uhri on Herralle paljon mieluisampi kuin uhrattavaksi tuodut eläimet. Nämä sanat heijastavat myös muuttunutta suhtautumista niihin asioihin, joita ennen pidettiin välttämättöminä selviytymisessä (14:4).

Kuitenkin pääpaino on siinä, että Herra parantaa kansansa luopumuksen. Millaisten vaiheiden kautta, se on toinen seikka, mutta kyseessä on ennen kaikkea Hänen armotekonsa: "omasta halustani minä teitä rakastan" (14:5).

Mediakatsaus 17

Olen jossain (ja varmaan monessakin) aiemmassa postauksessani levittänyt eteemme erilaisia tulevaisuuden skenaarioita eli ounasteluja sen suhteen, miten asiat voisivat mennä. Näyttää siltä, että tällainen tulevaisuuden skannaus on nykyään entistä suositumpaa ja ajankohtaisempaa. Maailman ja sen tilan, niin taloudellisesti ja poliittisesti ja sitä kautta sotilaallisestikin tarkasteltuna, ennustettavuus on tällä hetkellä äärimmäisen huono. Eteenpäin katsomisen välimatka on sanalla sanoen lyhyt. Sitä kautta maailmamme tilan tarkastelu asioiden jatkuvuus ja pysyvyys-akselilla näyttää hyvin heiveröiseltä.

Jokin aika sitten englantilainen historioitsija Dominick Sandbrook maalaili maanosamme uhkakuvia sanoiksi otsikolla Eurooppa sodassa 2018. Tämä julkaistiin hänen kolumnissaan Daily Mail´in nettisivuilla lokakuun lopulla 2011. Sandbrookin kirjoitus on (tietenkin) kuvitteellinen versio siitä, mitä voisi tapahtua, jos euro kaatuisi. Tätä mahdollisuuttahan ei vielä viime keväänä pidetty juurikaan todennäköisenä. Mikäli näin kävisi, niin esim. monien paheksumat Jussi Halla-ahon blogissaan heittämät visiot sotilasvallankaappauksesta Kreikassa eivät enää tunnukaan niin kaukaahaetuilta. Uutisoidaanko asiasta jo piankin mediassa? Varmaa on, että mikäli jonkinlainen tilanteen haltuunotto tulee tapahtumaan, niin mukana on muitakin kuin vain Kreikan omat poliisivoimat - aivan kuten Sandbrook ym. maalailevat.

Euroopan ja sen yhteisvaluutan tilanne näyttää siis hyvin huonolta. Eräs merkittävimpiä suomalaisia toisinajattelijoita, taloustieteilijä ja professori Tauno Tiusanen totesi torstain 3.11.2011 Etelä-Suomen Sanomissa, että "ellei Eurooppa ryhdistäydy, luisuu määräysvalta pois sen käsistä ja edessä siintää kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin lanseeraama Der Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikato" (s. 20). Tämä juuri on se pahin kauhukuva koko perinteiselle länsimaiselle hegemonia-ajattelulle. Perinteisten länsimaisten arvojen ja elämäntavan jylhä puolustaja, kirjailija ja professori J.R.R. Tolkien pukee tämän kauhuskenaarion sanoiksi trilogiassaan Taru Sormusten Herrasta: "Ihmisen aika on ohi, örkkien aika on tullut!" Sillä tällaisena nimittäin moni länsimaalainen ihminen rappeutuvan maanosansa tulevaisuuden näkee. Tavallinen lahtelainen teollisuuden toimihenkilö puki tämän ajatuksen jokin aika sitten sanoiksi toteamalla, että "kohta tässä saadaan olla vaan availemassa ovia kiinalaisille". Kiina on tulevaisuuden taloudellinen mahti ja kun siellä kristittyjen määrä kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti, niin tämä voi myös nostaa eteemme mielenkiintoisia tulevaisuudenkuvia. Joka tapauksessa tämä parhaillaan muuttuva ja uudelleen rakentuva globaali taloudellis-poliittinen tilanne haastaa perinteisen eskatologian tulkinnankin.

Moni kansallisvaltion puolustaja ajattelee, että euro yhteisenä valuuttana (ja koko liittovaltio-ajatus) saakin mennä, mutta sama teema voidaan kääntää toisin päin ja kysyä, onko kansallisvaltioiden aika ohi? Onko meillä kristittyinä jonkinlainen meihin sisäänrakennettu ajatus kansallisvaltioidean ehdottomasta raamatullisuudesta (esim. Apt. 17:26:n pohjalta), kun se ideana on historian pitkässä saatossa kuitenkin suhteellisen uusi ja tuore ajatus (n. parisen sataa vuotta). Ymmärtäkää nyt minut oikein: minulla ei ole mitään kansallisvaltiota (tai Suomea itsenäisenä tasavaltana) vastaan - ei totta vieköön! - mutta niin maailmantilannetta seuratessani kuin Raamatun profeetallista sanaa tutkiessanikin herää ajatus siitä, että tulevaisuus voi näyttää hyvin toisenlaiselta kuin mitä me nyt elämme.

Kun ajattelee (esim. perinteistä kristillistä) yhteisöä voimakkaiden muutospaineiden edessä, niin sillä on totutusti ollut kaksi jyrkästi erilaista tapaa reagoida tähän: piiloutua tai mukautua. Voimme valita evl. kirkon tien, jossa mukaudutaan ympäröivän yhteiskunnan ja sen kulttuurin mukaan niin, että ollaan lopulta täydellisesti sekulaarin median talutusnuorassa. Tai sitten voimme valita perinteisen uskonnollisen tavan torjua kaikki muutokset ja linnottautua omaan turvalliseen lintukotoomme, "kaukana kavala maailma". Kumman me valitsemme? Molemmista niistä on yllin kyllin esimerkkejä. Vai tulisiko meidän itsemme muuttua - mutta miten?

Profeetallista peilausta

Hoosean kirjan 10. luvun alussa kuvataan Israelin tilannetta kuningasajalla, ennen pakkosiirtolaisuutta. Israel oli tuolloin kuin rehevä viiniköynnös, joka tuotti hedelmää ja mitä runsaampaa hedelmän tuottaminen oli, sitä enemmän kansan keskuudessa valmistettiin alttareita baaleille ja muille epäjumalille. Mitä parempaa maa oli sadoltaan ja tuotoltaan, sitä enemmän pystytettiin epäjumalan patsaita maahan. Kansan sydän oli jakaantunut ja 13. luvun jakeessa 6 toistuu sama kuvio: kun kansan laitumet tulivat lihaviksi, kansakin tuli kylläiseksi ja heidän sydämensä ylpistyi. Israelin kansa unohti Jumalansa, joka oli auttanut sitä hädän hetkellä ja joka myös oli hyvyydessään suonut kaiken sen yltäkylläisyyden ja runsauden, josta he saivat nauttia.

Kun ajattelemme omaa kansaamme ja sen kohtaloita koko itsenäisyytemme ajan, olemme saaneet nauttia Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta. Jumalan armo on ollut kansallemme runsas ja harvan kansan keskuudessa on sen historian aikana (ja erityisesti sen parin viimeisen vuosisadan aikana) ollut yhtä paljon laajamittaisia hengellisiä herätyksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa, läpi kylmän sodan vuosikymmenien on Jumalan käsi ollut maamme yllä suojelevana ja varjelevana. Osaltaan tämä on ollut seurausta kansan kääntymisestä yhdessä johtajiensa kanssa esirukouksessa Jumalan puoleen itsenäisyytemme säilymiseksi. Kun tarkastellaan toisen maailmansodan jälkeistä geopoliittista historiaa, niin Suomi taitaa olla ainoita Saksan rinnalla sotineita valtioita, jotka Neuvostoliiton etupiirissä säästyivät miehityksiltä, Siperiaan karkoituksilta ja kommunistiselta diktatuurilta.

Mutta niin kuin Israel muinoin, niin meidänkin kohdallamme on käynyt niin, että mitä rehevämpi on ollut viiniköynnös ja mitä runsaammat laitumet, niin sitä enemmän on kansamme keskuudessa rakennettu alttareita baaleille ja pystytetty patsaita epäjumalille. Olemme 1970-luvulta alkaen jatkuneen taloudellisen hyvinvoinnin kasvun myötä vieraantuneet Jumalasta ja unohtaneet sen historian läksyn, että apu ei tule idästä, eikä lännestä, eikä etelästä, vaan yksin Jumalalta. Turvamme ei ole ollut hyvin vetävässä idänkaupassa, korkeassa teknologiaosaamisessa tai eurossa, vaan turvamme on yksin Jumalassa. Luulen, että tulevina vuosina saamme kansakuntana uudelleen opetella tätä läksyä. Miten hyvin se nyt menee perille, sitä on vaikeaa sanoa, mutta näyttää siltä, että se kansamme moraalinen selkäranka, joka talvi- ja jatkosodan päivinä kesti paineen murtumatta, on nyt pahasti rapautunut. Kestäisimmekö kansakuntana enää samanlaisia koettelemuksia kuin v. -39-45?

Niin kuin Israelin, niin meidänkin sydämemme on jakaantunut ja ylpistynyt. Meille on kansakuntana ominaista (ehkä historiallisista syistä johtuen) jonkinlainen itseään säälimätön rähmälläänolo aina johonkin suuntaan, riippuen siitä, kuka tai mikä milloinkin on johtavassa asemassa oleva taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen suurvalta. Tämä on varmasti ollut myös järkevää reaalipolitiikkaa, jota pienen valtion on ollut viisasta harrastaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Milloin se on muuttunut poliittiseksi nuoleskeluksi ja kansalliseksi itsesensuuriksi, on usein ollut käytännössä kuin veteen piirretty viiva. Pahinta siinä on kuitenkin ollut se, että meidän olisi viisainta olla kääntyneitä Jumalan suuntaan. Juuri tässä kohtaa luopumus maassamme on pahaa ennustavaa.

Niin kuin Israelinkin kohdalla, niin myös omalla kohdallamme näemme rappion ja luopumuksen merkit kansamme hengellisessä johdossa. Profeetta sanoo haureuden hengen eksyttäneen kansan hengelliset johtajat ja tämän hengen vaikutuksesta koko kansa on luopunut Jumalastaan (4:12). Sen seurauksena heidän tekonsa eivät enää salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen. Tässä mainittu haureuden henki, joka on näiden ihmisten sydämessä hallitsevana, viittaa ensisijaisesti hengelliseen haureuteen eli luopumukseen (5:4). Koko Hoosean kirja rakentuu sille ajatukselle, että Israel on kuin puolisoaan jatkuvasti pettävä aviopuoliso, jota Herra kuitenkin rakastaa(1:2). Näin ollen haureus voi siis viitata myös seksuaalisiin synteihin, mutta sen alkujuuri ja lopputulema ovat nimenomaan hengellisiä.

Tämä kuvaus sopii enemmän kuin hyvin kuvaamaan oman kansamme ja sen hengellisten johtajien lankeemusta ja luopumista evl. kirkon piirissä. Luopumiselle Raamatusta kaiken opin ja elämän ylimpänä auktoriteettina ei ole olemassa mitään kulttuurisesta tai yhteiskunnallisesta tilanteestamme nousevaa puolustusta. Kuitenkin juuri tämä on sitä, mitä saamme päivittäin todistaa kirkon piirissä. Tänä päivänä näemme edessämme evl. kirkon, joka alkutekijöissään vannoi raamatullisuuden nimiin ja jonka keskuudessa Herra Henkensä kautta teki ihmeellisiä armotekoja Telppäsniityllä, Karessuvannolla, Pohjanmaan jokilaaksoissa ja missä vain muualla, mutta joka nyt on täydellisesti sekulaarin median ja yleisen mielipiteen talutusnuorassa. Tätä kutsutaan Raamatussa haureudeksi. Jumala varjelkoon muita kirkkoja, seurakuntia ja yhteisöjä lankeamasta samaan halpaan, sillä sen seuraukset ovat tuhoisat. Jumalan valtakunta otetaan pois tällaisilta uskonnollisilta johtajilta ja heidän seuraajiltaan. Se annetaan sitä vastoin sellaiselle kansalle, joka tekee sen luonnon mukaista hedelmää, oli se kansa muuten lähtöisin mistä hyvänsä. Näin näemme tulevan käymään oman kansamme kohdalla.

Mutta minkä vaiheiden kautta Jumala vie tämän armotyönsä päätökseen, se on eri juttu, enkä voi valehdella olevani kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen tässä kohtaa. Luulen, että Jumala joutuu kovistelemaan meitä kokonaisena kansakuntana saadakseen meidän kääntymään jälleen puoleensa. Niin kävi Israelin kohdalla, kun Herrasta tuli heille kuin leijona tai tien vieressä väijyvä pantteri. Herra sanoo käyvänsä luopio-Israelin kimppuun kuin karhu, jolta on riistetty sen pennut (13:7-8). Israelin ja minkä hyvänsä muunkin kansakunnan tai yhteisön turmion syy on aina ollut siinä, että se on vastustanut Herraa, joka tosiasiassa on hänen ainoa auttajansa (13:9).

Sokea sokeaa taluttaa...

Sattuipa pari viikkoa sitten hesalaisessa divarissa käteeni evl. kirkon synodaalikirja vuodelle 2010. Synodaalikirja... tiedättehän, jotain millä kirkon piispat vuosittain haluavat muistaa omia pappejaan. Niinpä tämänkin opuksen nimenä oli lupaavasti Minä uskon. Hienoa, näinhän se menee, ollaan uskon asialla  jne... Mutta kun perässä oli myös kysymysmerkki eli Minä uskon? - Jumala-usko 2010-luvulla (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 110), niin a)herää kysymys, että mitä ihm... tai b)pääsee kyyninen huokaus erään veljen tyyliin "tämä on niin evlut kirkkoa, niin evlut kirkkoa".

Eipä siis ihme, että tämän samaisen kirkon piispojen joukkoon on Savon suunnalla pyrkimässä korkeastioppinut  teologi, joka on tieteen tekemisessään tullut siihen tulokseen, että ei hän ajattele kaikessa niin kuin Luther, Augustinus tai Tertullianus (kaikki arvostettuja kirkkoisiä). No, eihän se vielä mitään, mutta hänpä samaan aikaan toteaa myös, ettei hän myöskään jaa kaikkia ajatuksia Paavalin tai Jeesuksen itsensä kanssa. Hän toki myöntää "arvostavansa heitä kaikkia".

Tästäpä tuleekin mieleen jatkaa tätä edellä aloitettua lampunvaihtamisideaa: Kuinka monta liberaaliteologia tarvitaan sähkölampun vaihtamiseen? "Me tietenkin haluamme ensin selvittää, ettei sähkölampun vaihtaminen loukkaa kenenkään henkilökohtaista vakaumusta."


Eipä ihme, että eräskin tämän kirkon pitkäaikainen palvelija jo vakavasti kärsii motivaatio-ongelmista tämän kirkon palveluksessa. Hän sanoo, että hänen on vaikea motivoitua, innostumisesta puhumattakaan, enää kirkon työstä. Hänestä tuntuu, että on turhaa kuluttaa aikaa kirkon luottamustoimissa. Hänestä on järkevämpää käyttää aikansa ja voimansa muihin tehtäviin.

Eikö laiva jo natisekin liitoksistaan...?