Suuri avioero

Arvostamani Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan siitä, miten "sudet ovat kaapanneet vallan ja ajavat lampaita teuraaksi". Tällä hän viittaa erityisesti Helsingin ja Vantaan evl. seurakuntien päätökseen olla enää tukematta viidesläisiä lähetysjärjestöjä. Tällaista taloudellisilla tekijöillä harjoitettua opillista kiristämistä Turunen osuvasti kutsuu "teologiseksi väkisinmakaamiseksi". Tällaisen tapahtumista evl. kirkon piirissä ei toisaalta pidä ihmetellä, onhan tällaista "väkisinmakaamista" suhteessa evl. kirkkoon itseensä harrastettu valtiovallan toimesta jo jonkin aikaa - tai kautta historian, ihan miten päin vain haluatte. Onko se sitten ollut väkisinmakaamista vai huoruutta, se on kai vähän makuasia. Mutta ei siis ihme, jos nyt halutaan välillä itsekin olla antavana osapuolena.

Syy, miksi niin itsepintaisesti kirjoitan koko ajan ja toistuvasti "evl. kirkko" on yksinkertainen. Maassamme on nimittäin eräitä muitakin kirkkoja ja aika näyttää, miten niiden nykykehityksen myötä käy. Mutta ilmeisesti niiden aika ei ole tullut vielä. On kuitenkin turhaa tuudittautua jonkinlaiseen "rauha meidän aikanamme"-ruususenuneen, sillä nyt on iso pyörä pyörimässä. "It´s a hard rain´s a-gonna fall", niinkuin Bob Dylan, tuo modernin ajan sekulaarin profeetallisuuden airut aikoinaan (so. kesällä 1962 jKr.) lauloi.

V. 2011 tulee siis merkittäväksi historiankirjoihin "Suuren avioeron" vuotena. Silloin nimittäin evl. kirkon liberaalin (korkea)kirkollisen siiven ja herätysliikeväen välinen ero realisoitui. Aivan kuten pienemmissäkin avioeroissa, niin nytkin ero alkaa omaisuuden jaolla ja tulee jatkumaan katkerana kamppailuna lapsien tapaamisoikeudesta. Polarisaatio on viimeistään nyt selvääkin selvempi, esimakua siitä on tosin ollut aistittavissa kautta Suomen kirkon historian.

Mutta pelkkä vastakkainasettelu ja ei-liikkeenä eläminen eivät enää riitä raamattu-uskolliselle puolelle. Tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoisia, positiivisia käyttäytymismalleja. Tarvitaan uusia yhteyksiä entisten rajalinjojen yli raamattu-uskollisten piirien kesken. On uudenlaisen ja entistä ennakkoluulottomamman verkottumisen aika. "Älä alistu"-kampanja oli hyvä esimerkki tästä, kun katsoo sen takana olevien järjestöjen luetteloa. Paikallistasolla ajattelen yhtenä merkittävänä käytännön toimenpiteenä olevan yhteisen esirukouksen harrastaminen oman kotipaikkakunnan puolesta.

Nykyisen kaltaiset murrosajat tulevat pitkässä juoksussa myös poikimaan uudenlaista teologista prosessointia ja ajattelua kristittyjen kesken. Merkkejä tästä on ollut havaittavissa esim. USA:ssa uuskalvinismin nousussa 911-tragedian jälkeen, vain yhden mainitakseni. Vastaavanlaisia esimerkkejä on nähtävissä Israelin kansan historiassa, ihminen kun sekä uskoo että epäilee aina jossain kontekstissa. Mitä nämä uudet teologiset painotukset tulkevat olemaan suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai yleisessä eurooppalaisessa kentässä, jää nähtäväksi ja mielenkiinnolla odotettavaksi. Ehkä edessä on "uuden tiukkapipoisuuden" ajanjakso?