Toinen kerta (ainakin) oli kuulemma ollut silloin kun romanialaissyntyinen pastori Richard Wurmbrand oli ollut puhujamatkalla Suomessa. Elettiin 1970-lukua, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan ja Suomi-neito rähmällään (tällä kertaa) siihen suuntaan. Wurmbrand vierailunsa evl. kirkkoihin oli tuolloin blokattu piispojen toimesta valtionvallan konahdettua. Hän kun olisi hieman valottanut uskonnonvapauden tilannetta itäblokin maissa. Eli jo tuolloin ihmisoikeusasiat ja etenkin sorrettujen kristiveljien kohtalot olivat olleet lähellä piispojen sydäntä. Toisaalta muistan kyllä joidenkin viidesläistenkin kirkonmiesten kiemurrelleen vaivautuneesti näistä asioista puhuttaessa...
Tutkija Jalovaaran mukaan ei ole lainkaan tavatonta, etteikö valtiojohto tämän jälkeenkin olisi pyrkinyt puuttumaan kirkollisiin säätämyksiin ulkopoliittisesti tai muuten vain epämukavissa asioissa. Jep jep.
-------
Presidentti Tarja Halonen on pyrkinyt esiintymään tietynlaisena arvojohtajana oikeastaan koko hallituskautensa ajan. Näin tavallisen kansalaisen näkökulmasta hänen arvostuksensa ovat olleet kallellaan selvän yksipuolisesti vain tiettyyn suuntaan. Perinteisesti tasavallan presidentti on Suomessa ollut aina puoluepolitiikan yläpuolella pysyttelevä maan isä tai äiti, mutta tässäkin kohtaa Halonen on tekemässä merkittävää ja arvolatautunutta poikkeusta. Ehkäpä vauhti vain kiihtyy näin presidenttikauden lopun häämöttäessä?
Helsingin Sanomien haastattelussa 13.11.2011 Halonen nimittäin tuo (taas kerran) esille huolensa rasismin oletetusta noususta Suomessa. Mutta nyt hän menee rohkeasti pitemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Hän osoittaa syyttävällä sormellaan perussuomalaisia: "Ihmiset, jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia".
Ottamatta tässä sen enempää kantaa tuohon Hesarin gallupiin, niin totean, että tämä on nyt uutta suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Presidentti, jonka piti luovuttaa pois (demarien) jäsenkirjansa puuttuukin puoluepolitiikkaan. Hän ei siis olekaan enää sen yläpuolella, kaikkien tasapuolisesti tavoitettavissa oleva maan äiti, vaan yksi demarien alamäestä huolestunut poliitikko muiden joukossa. Ennakoiko tämä koko presidentti-instituution romahdusta? En tiedä, mutta arvoistamme se kertoo jotain ei niin kovin mairittelevaa.
Yhtä hyvin nimittäin voidaan kysyä, mitä tunnistavat itsessään Halosta, Tuomiojaa, Lipposta & co äänestäneet ihmiset? DDR:n menneen ihanuuden takaisin kaipuutako vai taistolaisuuden kultakauden uhoa? Nämä nimittäin ovat niitä asioita, joiden kanssa ei kansamme ja erityisesti sen poliittisen eliitin kohdalla ole vielä tehty kunnollista pesänselvitystä. Miten luulemme voivamme rakentaa puhtaalta pöydältä uutta, uljasta Eurooppaa, kun meillä on omat historian sotkumme vielä selvitettävänämme?
-------
Kuuntelin ja katselin viikko sitten YleTeemalta hyvin toteutettua animaatiodramatisointia W.A. Mozartin oopperasta Taikahuilu. En voi olla ihastelematta tuota menneen maailman, kadotetun Euroopan musiikillisen perinteen suurta helmeä. Muistan nuoruudessani erään arvostamani hengellisen äidin todenneen, että "tuota musiikkia kuunnellessaan on aivan kuin virvoittavan sateen alla". Siltä minustakin tuntui, vaikka kyse on "vain" puhtaasti sekulaarista musiikista.
Jännä juttu, miten tämä toimii näin. Tätä olen ilmiön tasolla kovasti pohtinut. Taikahuilu kun nimittäin on silkkaa vapaamuurariuden esittelyä, mitä musiikkiin itseensä sekä sanoituksiin ja muuhun tematiikkaan tulee. Musiikki on siis balsamia, mutta sisältö myrkkyä. Kaunis, lumoava eksytys ja siis kuolettava sellainen. Selittäkää minulle, miten se on mahdollista?
No comments:
Post a Comment