Mitä meidän sitten tulisi odottaa? (Eli jatkona edelliseen...)

Olen tässä parin päivän ajan lueskellut Juudan kirjettä ja Pietarin toista kirjettä samalla kun olen kelannut kuluneen kevään ja kesän tapahtumia, yhteydenottoja ja blogini kommenttipalstan keskusteluja. Kun edellä kirjoitin seurakuntaa uhkaavasta kahdesta ääripään harhasta eli toisaalta uskonnollisen kontrollin kuristavasta otteesta ja toisaalta Raamatun ilmoituksesta omille teilleen lähteneestä harhaoppisuudesta, niin jotenkin jatkona sille voisi todeta, että hei, meidänhän itse asiassa tuleekin odottaa vaikeuksia!

Niin Paavali kuin muutkin UT:n kirjoittajat varottavat uskovia siitä, että heidän omasta keskuudestaan nousee harhaopettajia. Johannes 1. kirjeessään jopa antaa sanalle "antikristus" nimenomaan tämän eksaktin sisällön: se on enemmänkin sijais- kuin vastakristillisyyttä ja sen alku on aina seurakunnan sisällä. (Ks. 1. Joh. 2:18-19 ja 4:1-5.) Paavali varoittaa Efeson seurakunnan vanhimmille puhuessaan heitä siitä, että uskovien keskuuteen tulee julmien susien kaltaisia henkilöitä, jotka eivät laumaa säästä. Niin kuin tässä ei olisi kylliksi, niin tämän lisäksi myös uskovien omasta joukosta nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetäkseen opetuslapsia mukaansa. (Ks. Apt. 20:29-30.)

Tämä on myös sekä 2. Pietarin että Juudan kirjeen esittämä huolenaihe: seurakuntaan soluttautuu harhaopettajia, joiden oma elämä ei kestä lähempää tarkastelua ja jotka houkuttelevat mukaansa harhapoluille uskossaan heikompia ja vakiintumattomia tavoitteenaan hyväksikäyttää heitä ja hyötyä heistä myös taloudellisesti. Uskon, että mitä enemmän Jumalan omat nousevat länsimaisen moniarvoisuuden suosta ylös, sitä enemmän näitä asioita paljastuu ja sitä enemmän nämä kysymykset ja ongelmat myös kärjistyvät uskovien kesken. Kyseessä on jumalallinen puhdistusoperaatio. Jumala on tuomitsemassa tätä maailmaa ja tämä tuomiotoimi alkaa aina ensin Hänen omiensa keskuudesta. (Ks. 1.Piet. 4:17-18.)

Uskon siis, että mitä pitemmälle eteenpäin me haluamme mennä, sitä enemmän kohtaamme toisaalta ulkoapäin tulevaa vastustusta, painetta ja lopulta suoranaista vainoa ja toisaalta myös susia lammasten vaatteissa, joita vastaan meidän on taisteltava - aivan niinkuin paimenkin taistelee lampaittensa puolesta petoeläimiä vastaan. Yhteiskunnallinen valtakulttuuri, jonka kanssa uskonnolliset yhteisöt ovat liittoutuneet (Raamattu kutsuu tätä "hengelliseksi haureudeksi"), tuo eteemme nämä ensinmainitut uhkatekijät. Eksyttävät henget, jotka käyttävät hyväkseen väärillä motiiveilla liikkeellä olevia ihmisiä, taas tuottavat seurakunnan sisälle tämän harhaoppien problematiikan.

Ulkoa päin tulevaa vainoa voimme vastustaa vain laillisin keinoin - ja puhtaalla vaelluksellamme. Sisältä päin tulevia uhkia vastustamme Jumalan Sanalla, johon meidän täytyy nykyistä paremmin perehtyä, syventyä ja juurtua.

David Pawson kirjassaan Raamattu avautuu II puhuu Juudan kirjan kohdalla (s. 352) kolmenlaisista ihmisistä, jotka ässä tilanteessa tarvitsevat apua:

1. Ne, joilla on ajatuksen tasolla olevia epäilyksiä. Juuda kehottaa auttamaan niitä, jotka horjuvat uskossaan ja miettivät, seuratako näitä opettajia vai ei.
   
2. Hengenvaarassa olevat, jotka on jo saatu johdatettua syvemmälle harhaan, koska he ovat jo alkaneet uskoa näitä ajatuksia. Näistä Juuda sanoo, että heidät pitäisi temmata pois tulesta.
   
3. Moraalisesti saastuneet, joiden kohdalla on tärkeää varjella itsensä saastumasta eli varoa heidän vaikutustaan eri elämänalueilla, joista varsinkin seksuaalinen elämänalue näyttäisi olevan eniten tulenarka alue.
   

Tulee mieleen, mitä Wolfgang Simson on useaan otteeseen todennut, että jokaisen hengellisen johtajan - tai periaatteessa kenen hyvänsä uskovan - kuumimmat taistelut käydään kolmella alueella: seksi, valta ja raha. Ei siis mitään uutta auringon alla tässäkään kohtaa, kun lukee Juudan kirjettä.

Meidän ei siis pitäisi yllättyä näistä hyökkäyksistä uskoa vastaan. Kaikki tämä on meille kerrottu etukäteen Sanassa, oli sitten kyse ulkoa tai sisältä päin tulevasta uhkasta. Se, mitä meidän pitäisi tehdä, on käsitellä tällaiset eteemme tulevat asiat yhdessä muiden Herran omien kanssa. Jumala on voimallinen estämään lankeamisemme, mutta valvominen on meidän osamme - niin kuin myös taistelu. Juuda sanoo kirjeessään, että Herra on kyllä voimallinen ja kykenevä pitämään meidät Hänessä, mutta se edellyttää meiltä Hänen lähellään pysymistä.

Yhteen vetoa

Olen tämän alkuviikon aikana käynyt läpi omia blogitekstejäni tämän vuoden alusta alkaen, lukenut kommentteja ja tehnyt johtopäätöksiä, vetänyt yhteen asioita, huomannut toistoa jne. Jos ajattelee niitä teemoja mitä itselleni sieltä päällimmäisenä nousee, niin voisi todeta, että "ei mitään uutta auringon alla". No, tietysti ennen tätä ynnäystä voi todeta, että takuuvarmat keskustelun herättäjät ovat a) kasteasia ja b) apostolisuus. Keskustelu näistä kahdesta asiasta on kuitenkin ollut hyvin erilaista ja eriluontoista.

Hyvänä juttuna sanoisin - ilman että oma kehu haisee - Virtasen irti päästämisen olleen hyvä juttu. Virtasen kohdallahan voisi näet todeta sarkastisesti amerikkalaisia rikossarjoja lainaten, että "tarina on täysin mielikuvituksen tuotetta, eikä sillä viitata mihinkään olemassaoleviin henkilöihin, instituutioihin tms." Eli mitä ikinä Virtanen sanoo tai tekeekin, niin hän on itse vastuussa sanomisistaan - näin myös tämän blogin palstoilla. Blogin ylläpito pesee täydellisesti kätensä veli Virtasen kommenteista ja kommelluksista. (Ja sarkasmi ei kun pahenee...)

Uutena juttuna voisi mainita sen, että pitkän harkinnan jälkeen olen alkanut valvoa blogini kommentteja. Kun edellä viittasin tuohon blogikommentoinnin erilaisuuteen toisaalta kasteasian ja toisaalta apostolisuuden kohdalla, niin täytyy kyllä totuuden nimessä sanoa, että apostolisuuden ollessa kyseessä keskustelu riistäytyi täysin käsistä. Siihen osallistuivat useat eri anonyymit, joista nähtävästi ainakin osa olivat yksi ja sama henkilö. Keskustelu meni myös loppupelissä sellaiseksi jankkaamiseksi, mikä ei vienyt asiaa eteenpäin mitenkään. Tämän olen tarkistanut myös joiltain muilta blogikeskusteluihin osallistuneilta.

Eli anonyyminä saa kyllä edelleen kirjoittaa, jos välttämättä haluaa, mutta käyttäkää nyt, hyvät ihmiset, vaikka jotain nimimerkkiä tmv., että pysytään edes jollain tavalla kartalla siitä, kenen kanssa keskustelua käydään.

No nyt sitten siihen mainitsemaani "ei mitään uutta auringon alla". Näyttää nimittäin siltä, että myös blogini kommenttien perusteella aidolla, raamatullisella Jeesus-uskolla on vastustajanaan kaksi äärilaitaa. Tämä on tuttu kuvio kirkkohistoriasta ja asetelma oli liiankin tuttu myös Jeesukselle ja apostoleille. Meidänkin aikanamme ovat nämä kaksi harhaanjohtavaa äärilaitaa raittiin ja aidon uskonelämän vaarana.

Toisaalta on kuollut uskonnollisuus, joka pyrkii oikeaoppisen kirjaviisauden ja siihen perustuvan oppineisuuden kautta saamaan aidon Jeesus-uskon otteeseensa. Tilanne tulee esille jo aivan Johanneksen evankeliumin alussa, kun sanotaan, että Iankaikkinen Sana tuli ihmiseksi tähän maailmaan, mutta että tätä maailmaa (kr. kosmos) hallitseva pimeys ei sitä tunnistanut, käsittänyt, eikä tunnustanut, mutta ei myöskään saanut sitä valtaansa. Kouriintuntuvana esimerkkinä tästä Johannes Kastajaa ja hänen toimintaansa pyrkivät kartoittamaan ja kontrolloimaan uskonnollisen järjestelmän lähettämät kenttätyöntekijät - onnistumatta siinä. (Voit itse lukea näistä tapahtumista Johanneksen evankeliumin 1. luvusta.)

Tämä kuollut uskonnollisuus pyrkii sis aina saamaan pienimmänkin Hengestä syntyneen herätyksen valvontaansa. Tämä tapahtuu vetoamalla oppiin, auktoriteettiin, teologiseen tietoon tai oletettuun "järjestykseen" seurakunnassa. Tässä käytetään väärin perusteluna sitä, että "Jumala on järjestyksen Jumala", mitä ei sellaisenaan Raamatusta löydy. Se on enemmänkin virallisen kirkkojärjestyksen puolesta taistelevan virkamiehen yritys säilyttää vakiintuneet olot. Tämä teesi on silloin ikään kuin valmiiksi sisään ajateltu Raamattuun. Länsimaisen kirkon ja teologian historia on täynnä vastaavanlaisia lapsuksia, oli sitten kyse autuuttavasta sylilasten kasteesta, kansankirkkojärjestelmästä tai armolahjojen toiminnan lakkaamisesta apostolisen ajan jälkeen.

Jokaiselle uudelle Jumalan synnyttämälle liikehdinnälle tämä teologinen oikeaoppisuus esittää samat sopeutumisvaatimukset, joilla se on kesyttänyt ne aiemmatkin; järjestäytykää, akatemisoitukaa ja hankkikaa itsellenne jokin nimi, jotta tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä. Eli tulkaa yhteiskuntakelpoisiksi, jotta teidän kanssanne voidaan keskustella niin kuin ihmisten kesken kuuluukin. Käytännössä poikkeuksetta tämä sisäsiisteyden vaatimus saa suolan mauttomaksi ja vesittää veren evankeliumin. En rasita lukijoitani enempää kertomalla esimerkkejä tästä kehityksestä.

Mielenkiintoinen juttu on se, että näyttää siltä kuin monet UT:n kirjoittajista näkisivät tuon toisen äärilaidan paljon suurempana vaarana. Esimerkiksi kun Paavali Efesolaiskirjeen 4. luvussa puhuu koko Kristuksen ruumiille annetusta viisitahoisesta palveluvirasta, niin hän näkee sen merkityksen ratkaisevana estämään uskovien joutumisen erilaisten opintuulien ja eksytysten heiteltäväksi. Jos toinen äärilaita on kuollut, oikeaoppinen uskonnollisuus, niin toinen on Raamatun kirjoituksista irti, omille teilleen lähtenyt uskonnollisuus, jossa ihmisen oma kokemuksellisuus ja tunteet ovat ottaneet ratkaisevan aseman. Raamattua tulkitaan sitten yksioikoisesti omista tarpeista, mielihaluista ja pyrkimyksistä käsin. Usein tämä harha personoituu yhteen ihmiseen, joka haluaa saada itselleen koko johtajuuden ja yksinvallan. Tätä valta-asemaansa ko. henkilö perustelee hätäisesti tulkitulla Raamatulla, mutta usein vielä enemmän omilla näyillään ja ilmestyksillään.

Takana on usein väärin tulkittu näkemys johtajuudesta tai apostolisuudesta. Kirkkohistoriassa kerrotaan vanhakatolisen kirkon aikana syntyneestä monarkistisesta, yksinvaltaisesta piispuudesta. Käytännössä monet seurakuntiaan diktaattorin valtuuksin johtavat tai apostoliuden kontrolliviranomaiseksi muuttavat toistavat tätä harhaa tänä päivänä.

Hyvin usein näihin inhimillisiin tragedioihin liittyy hyväksikäyttöä, useimmiten taloudellisessa mielessä. Epäraamatullinen ja reippaasti yliampuva opetus kymmennysten antamisesta ja uhraamisesta toimii rahastuskeinona, joskus suorastaan kiristyksen välikappaleena joissain seurakunnissa. Jos luet UT:n kirjoitusten ohella myös apostolisten isien kirjoituksia, niin näet tämän "ei mitään uutta auringon alla"-ilmiön: kaikki on jo kerrottu siellä. Esim. Didakheessa sanotaan selvästi, että jos joku kiertävä apostoliksi tai profeetaksi itseään kutsuva henkilö kehottaa antamaan itselleen rahaa, niin hän ei ole Herran lähettämä. Samoin mikäli tällainen kiertävän palvelutyön harjoittaja viipyy jollain paikkakunnalla kovin pitkään, niin on syytä epäillä, missä mennään.

Eli tässä ne ovat: oman aikamme moderni ja postmoderni harha - kuollut oikeaoppisuus vs. hurmahenkinen kiihkoilu. Molemmat ovat uskonnollisen hengen ilmentymiä ja tietyllä tavalla harhoina toistensa vastakohtia. Yhteistä niille on kuitenkin se, että niitä ei hallitse, eikä ohjaa Jumalan Sana eikä Pyhä Henki. Niiden käyttövoimana on joko ihmisen oma, uskonnollinen henki, jota sielunvihollinen ruokkii ja ohjaa, tai pahimmassa tapauksessa suoranainen demoninen vaikutus.

Eikö olekin muuten mielenkiintoista, että niin usein meille opetetaan, että oikea ratkaisu tällaisen kuolleen oikeaoppisuuden ja kirjaviisaan teologian ongelmaan on juuri tämä täydellinen antautuminen "hengen johtoon" tai valojen sammuttaminen yläkerrasta? Tai päinvastoin: eikö koko teologinen koulutusjärjestelmämme olekin rakennettu mm. sitä varten, että sen - ja vain sen - avulla tällainen epäraitis hihhulointi saadaan aisoihin?

Näinhän meille halutaan opettaa, mutta kumpikaan näistä ei itse asiassa ole ratkaisu. Ratkaisu on Jumalan Sana, jota Pyhä Henki meille kirkastaa. Jeesus ei ole sen enempää modernin kuin postmoderninkaan ajattelun hallittavissa. Hän on enemmän kuin vain logos - Hän on "ho logos" eli Sana.

Mieleeni piirtyy kuva aidosta Jeesus-uskosta sellaisena kapeana tienä näiden kahden em. valtaväylän välissä, joka ei luonteensa mukaisesti pysy paikallaan. Nämä kaksi valtaväylää pyrkivät kaikin keinoin vaikeuttamaan ja estämään tämän kapean tien etenemisen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyseessä on Elämän Hengen laki, joka koko ajan kasvaa, kehittyy, muuttuu - pysyen kuitenkin perusolemukseltaan samana. Sama dna, mikä on pienessä siemenessä löytyy myös siitä suuresta ikivanhasta puusta, joka on siitä syntynyt.

Ei siis mitään uutta auringon alla, vaan asiat, jotka näemme aitoa Jeesus-uskoa vastustavina juttuina jo Jeesuksen ja apostolien aikana, ovat toiminnassa edelleen. Samoin Jeesuksen uskon ylivoimaisuus suhteessa tämän maailman ajan henkeen (joka ilmenee käytännössä näinä kahtena ääripäänä) on edelleen sama. Samasta syystä me edelleen löydämme siitä Jumalan Sanasta, joka meillä hallussamme on, vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, joita kohtaamme tällä tiellä - niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin.

Tämän näkökulman ymmärtäminen antaa meille rauhan ja uskonvarmuuden mennä eteenpäin.

-------

Yhteenvetomme ei olisi täydellinen, ellei siihen otettaisi mukaan erästä ajankohtaista kysymystä, jota sitäkin on käsitelty tämän blogin keskusteluissa. Jos em. kaksi ääripään harhaa ovat eräänlaisia kesto-ongelmia, joihin uskovat törmäävät kaikkina aikoina, niin meidän ajallemme tyypillistä näyttää olevan se vääntö, mitä uskovat eri piireissä käyvät suhteessa perinteisiin kirkollisiin organisaatioihin. Oli niiden edessä sitten mikä etuliite hyvänsä, niin perusongelma näyttää olevan sama: homma ei toimi. Yhä enemmän on niitä ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa itselleen (ja sitä kautta myös muille), että perinteinen tunnustuskunnallinen systeemi ei toimi. Päinvastoin se tuottaa turhautuneita, manipuloituja, loppuunpalaneita ja hyväksikäytettyjä uskovia, joiden loppuelämä menee miettiessä, mikä meni pieleen.

Eräs USA:n länsirannikon housechurch-liikkeen kantavia voimia, Neil Cole totesi eräässä lehtihaastattelussa jo joitain vuosia sitten, että kun aiemmin ihmiset erosivat kirkosta, se oli merkki siitä, että he olivat luopuneet uskosta, mutta nykyään sama juttu tarkoittaa sitä, että haluavat säilyttää uskonsa. Sori, mutta näin se vaan näyttää menevän...

Eli aika usein blogini kommenteissa tai muissa yhteydenotoissa tulee esille tämä kysymys: pitäisikö minun lähteä kirkosta, johon olen kuulunut? Tämän kysyjä ei kuitenkaan ole vielä kohdannut sitä todellista kysymystä, joka vasta ratkaisee kaiken: mihin minä sitten kuulun? Kuka minä oikein olen todelliselta identiteetiltäni? En minkään tunnustuskunnan jäsen, vaan...

Tämän kysymyksen edessä oli oman kertomansa mukaan ollut mm. nimimerkki Cerina, joka on erään tunnustuskunnan oto-pastori ja joka mietti omaa tilannettaan ko. kirkossa. Vastasin hänelle (ja muille hänen kaltaisilleen), että "pääpointti koko jutussa on siinä, mihin olet lähdössä, eikä se, että olet mahdollisesti lähdössä Vapaakirkosta. Jollei tämä ole selvää, niin päädymme vain toistamaan edeltäjiemme virheitä. "Hyvänä" esimerkkinä tästä toimii Nokia Missio, joka evlutista lähdettyään meni oitis ojasta allikkoon eli perusti uuden kirkkokunnan, jonka toimintamekanismit, lainalaisuudet ja periaatteet ovat samat kuin "emokirkollakin". Ympyrä on sulkeutunut, muutoksen terä taittunut etc. Älä siis hirveän kauan pyöriskele tässä vaiheessa, vaan mieti mihin olet menossa ja mitä aiot rakentaa (mahdollisen) lähtösi jälkeen. Onko se raamatullinen uskovien yhteys paikallisella tasolla vai mikä?"

Perjantai-illan merkittävä kokoontuminen


Terveisiä eilisiltä Paimenten illallisilta. Meitä oli Pullisen Tuomon tontilla koolla reilut parikymmentä veljeä eri puolilta Suomea: pääkaupunkiseudulta, läntiseltä Uudeltamaalta, Tampereen suunnalta, Imatralta, Kemistä ja tietenkin useampi edustaja täältä Lahden suunnalta. Syötiin jo perinteeksi muodostunutta lammassoppaa ja tietysti mätitahnaa. Sitten nautittiin palan painikkeeksi meritähteä. Lassilan Heikki jakoi Wolfgang Simsonin "Starfish"-matskun pohjalta ajatuksia siitä, miten Herramme käsky evankelioida ja opetuslapseuttaa kaikki kansat tulisi täytetyksi. Mehän kutsumme tätä Herramme käskyä (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-18, Luu. 24:46-49, Joh. 20:21-23, Apt. 1:8) erheellisesti "lähetyskäskyksi", millä halutaan kaiketi viestiä sitä, että joku muu lähteköön puolestani. Oikeastihan Herramme käsky puhuu menemisestä, opetuslapseuttamisesta, kastamisesta ja opettamisesta, mikä koskee jokaista Jeesuksen opetuslasta.

Haluamatta mitenkään sen kummemmin hehkuttaa eilisiltaa, täytyy todeta Paimenten illallisen olleen merkittävä tutustumisen, verkottumisen ja keskinäisen jakamisen tapahtuma. Tämä saa varmasti jatkoa. Niin tärkeää kuin alueellinen verkottuminen ja yhteys Kristuksen seurakunnassa onkin, niin emme saa aliarvioida tällaisen valtakunnan tason tapaamisen merkitystä. Tai vaikkei tässä nyt vielä mitenkään puhuta mistään "valtakunnan tasosta" sanan varsinaisessa merkityksessä, niin on tärkeää olla avoin Herran Hengen johdolle. Mistään organisoitumisesta tai opin määrittelystä ei tietenkään ole kyse. Enemmänkin kyse on uskon yhteydestä saman Jumalan lapseuden perusteella.


Muutama poiminto ja oma miete eilisillan tiimoilta.

• Kun puhutaan Kristuksen seurakunnan esille tulosta paikallisella tasolla ja sen raamatullisesta (myös vainot kestävästä) rakenteesta, niin on tavallaan harhaa elää jonkinlaisessa "sitku"-tilanteessa ikään kuin jotkin ulkoiset olosuhteet ajaisivat asiat uskovien kesken oikealle tolalle. Toki Herra käyttää ulkoisia olosuhteita (esim. poliittisia mullistuksia, luonnonkatastrofeja, taloudellisia nousu- ja laskukausia, postmodernisaatiota tai sekularisaatiokehitystä, ulkoisia uhkia ja suoranaisia vainoja yms.) hyväkseen tahtomallaan tavalla hyvin suvereenisti. Pääpaino ei kuitenkaan saa olla näissä, vaan Herran käskyn noudattamisessa. Mitä Herra on Sanassaan tuonut esille, sitä pitää noudattaa ja niin pitää tehdä, olivat olosuhteet millaiset hyvänsä.

• Starfish-julkaisu haastaa uskovat myös uudella tavalla ottamaan todesta Jumalan valtakunnan ekonomiset periaatteet. Uusi testamentti ei opeta varsinaisesti mitään kymmenyskäytäntöä uskoville, vaan se edustaa enemmän sellaista kokonaisvaltaista näkemystä, jossa kaikki uskovan elämässä kuuluu Jumalalle. Siitä kukin sitten antaa niinkuin hänen sydämensä vaatii: ensin liiastaan luopuen jne. Käytännössä näemme UT:ssa mallin, jossa nämä varat tuotiin apostoleille, jotka sitten yhteistyössä vanhimpien ja seurakuntapalvelijoiden kanssa hoitivat jakamisen. Avustustyön suunta on seurakunnassa aina sisältä ulospäin eli ensin on pidettävä huoli omistamme, vasta sitten ulkopuolisista. Lisäksi eräs tärkeä kohde tälle taloudellisen avun suuntaamiselle on hengellisten vanhimpien (eli valmentajien, joista seuraavassa lisää!) vapauttaminen Herran työhön ja Kristuksen ruumiin palvelemiseen. Oma lukunsa ovat sitten myös erilaiset apostoliset missiot, projektit ja hankkeet (joista niistäkin myöhemmin lisää). Ehkä on jo aika monella paikkakunnalla erilaisten "apostolisten rahastojen" perustamiselle?
  

• Kun ajatellaan länsimaisen kristinuskon erästä "pyhää lehmää" eli perinteistä saarnaaja- ja pastorikulttia, niin olen huomannut yllätyksekseni, että hyvin monet uskovat perinteisten kirkkokuntien ulkopuolellakin ovat näiden roolien, odotusten ja tapojen vankeja. Nämä kristityt lavaleijonat ovat ihailtuja ja matkittuja aina saarnanuottia myöten. Tilanne on vähän sama kuin futiksessa, jossa tähtipelaajat ovat juhlittuja sankareita. Esim. FC Lahden loistavan Euroopan liigan voiton jälkeen hehkutettiin nimenomaan kärkipelaajia ja joukkueen tähtiä. Ymmärrän toki esim. Jari Litmasen arvon joukkueelle kuin joukkueelle, mutta UT:n näkökulma menee paljon syvemmälle ja pitemmälle. Itselleni oli nimittäin eräs jo pariin kertaan lukemani Starfish´n suurimpia löytöjä se tosiasia, että Herra ei välttämättä ole niinkään kiinnostunut näistä loistavista tähdistä - tuikkivat ne sitten futiskenttien viheriöillä tai suurkokousten lavoilla. Herra on aina enemmän kiinnostunut valmentajista eli niistä, jotka bongaavat uusia kykyjä ja koutsaavat heitä tulevaisuuteen. Paavali kirjoittaa nuorelle valmennettavalleen Timoteukselle, että hän sen, minkä oli kuullut Paavalilta, uskoisi eteenpäin sellaisille luotettaville miehille, jotka olisivat sitten kykeneviä siirtämään nämä uskon ja opin tärkeät asiat eteenpäin, seuraavalle sukupolvelle. Tämän käytännön Paavali puolestaan oli oppinut omalta mentoriltaan, Barnabaalta. Eli hyvällä valmentajalla on itsellään useimmiten pelaajatausta, jolloin hän oman aktiivisen peliuransa jälkeen valmentaa muita pelaamaan. Ehkä hän sitten elämänsä loppupuolella tekee niinkuin Paavali vankilassa ollessaan eli kirjoittaa hedelmöittäviä valmennusoppaita nuoremmille seuraajilleen. Tämä nyt näin allegorisesti puhuen ja hengellistä elämää koskien.

• Kuulimme Lassilan Heikiltä myös ajankohtaisia tilastotietoja evankeliumin leviämisestä Kiinassa, Intiassa, Bangladeshissä etc. Näyttääkin siltä, että maailma on kääntymässä ylösalaisin eli monista entisistä pakanamaista on, ainakin alueittain, tulossa paljon kristillisempiä kuin perinteisistä kristityistä länsimaista. Tämä leviäminen tapahtuu nimenomaan kotiseurakuntien piirissä, koska monissa maissa tämä on ainoa toimiva tapa kokoontua. Jumalan strategia näyttäisi olevan se, että tällä hetkellä Pyhän Hengen globaalissa työssä ovat vuorossa ns. maltilliset islamilaiset maat, seuraavaksi tiukan linjan islamilaiset maat ja viimeisenä hengellisesti katsoen ehkä kaikkein kovin maaperä koko planeetalla eli länsimaat. Tulevaisuudessa tulemme näkemään entistä enemmän esim. Aasian ja Afrikan maista tulleita apostolisia ja profeetallisia lähetystyöntekijöitä keskuudessamme. Herra varjelkoon länsimaiset ihmiset ja kristityt erityisesti ylpeydeltä ja ylenkatseelta näitä Jumalan lähettiläitä kohtaan, sillä heillä on paljon annettavaa meille.

• Tulevaisuudessa tulemme kohtaamaan myös haasteita, ei vain määrällisessä kasvussa, vaan ennen kaikkea laadullisessa (so. sisäisessä ja hengellisessä) kasvussa. Vaikka meillä olisikin paikallisissa seurakunnissamme hengellinen vanhemmuus (so. katsijat, vanhimmat ja paimenet) asianmukaisella tolalla, tarvitsemme kuitenkin myös ns. kiertävää palvelutyötä. Tämä viisitahoihin palveluvirka (Ef. 4:11:n apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat) ei ole kiinteästi sitoutunut mihinkään nimenomaiseen paikallisseurakuntaan, vaan Herra on tarkoittanut sen palvelemaan koko Kristuksen seurakuntaa kaikkialla.

Paljon muutakin mielenkiintoista on ilmassa. Jumala on liikkeellä ja Hän haluaa tehdä uusia asioita. Hän ei halua vain uudistaa seurakuntaansa, vaan Hän haluaa viedä sen selvästi eri tasolle kuin missä nyt olemme niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin. Ehkä on hyvä alkaa työstää hengellinen vanhemmuus-teemaa enemmän ja syvemmin paikallisella tasolla. Koko ajan on hyvä pitää mielessä se, että kristinuskossa on kyse minun suhteestani Isään Jumalaan Jeesuksen kautta. Pyhä Henki on kaiken tämän ylläpitäjä.

Usko ei siis ole mikään perinteinen "suuri kertomus" siinä mielessä, kuten esim. kapitalismi, länsimainen demokratia tai kommunismi ovat olleet. Kyse ei ole myöskään mistään informaation siirtämisestä. Kyse on suhteesta. Jos tämä näkökulma hämärtyy todistuksemme jää ulkokohtaiseksi ja se synnyttää kyynisyyttä kuulijoissa. Todistustamme ajatellen kyse on minun oman elämäni kertomuksen liittämisestä siihen "suureen kertomukseen", joka meillä on Raamatussa. Se nimittäin kertoo siitä, mitä Herra on tekemässä ottaakseen itselleen valtakunnan. Siinä minä haluan olla mukana.

Jalkapallosta, alueellisesta separatismista ja Jumalan valtakunnan lainalaisuuksista...

Jos nyt olen ihan rehellinen, niin en voinut olla tuntematta vahingoniloa, kun hesalainen HJK putosi hölmöyttään eurocupien jatkoista - ja FC Lahti puolestaan raivasi hienosti tiensä kolmannelle kierrokselle. HJK isolla rahalla koottuine ostomiehistöineen ja FC Lahti melkein täysin lahtelaisine pelaajineen... Nämä kaksi tuntuvat olevan ihan eri maailmoista.

No joo, myönnetään: pientä piikittelyähän tässä on ja lisänä täysin yksisilmäistä puolueellisuutta. Ymmärrän toki itsekin, etteivät asiat oikeasti ole näin yksinkertaisia. Mutta kieltämättä jalkapallo (tai mikä muu urheilu hyvänsä) antaa hyvän kanavan alueellisen separatistismin, primitiivisten heimovaistojen ja ylipäätään junttimaisen nurkkakuntaisuuden esilletuloon. Siitä antaa hyvän esimerkin Glasgow`n kahden seuran Celticin ja Rangersin edustama katolisten ja protestanttien vastakkainasettelu, joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen siellä päin opiskelevaan ystävääni Mimosaan. Tai sitten itse El Classico eli Barcelonan ja Real Madridin kohtaaminen, jonka puolitoistatuntisen ottelun sisällöstä, merkityksestä ja vaikutuksesta sosiologit voisivat kirjoittaa metrikaupalla tutkimuksia.

Luulen, että tällaiset ilmentymät ja purkaukset kaikkine lieveilmiöineen (esim. Celtic vs. Rangers) vain kärkjistyvät näinä aikoina, kun olemme todistamassa kansallisvaltioiden ajan päättymistä. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin jotain heimomaisempaa kuin jonkun kasvottoman unionin virkailijoineen ja direktiiveineen. Joku futisseura sopii hyvin tarkoitukseen: sillä on kasvot, värit, tunnukset, laulut, historia jne. Jostain syystä ihmisessä on jotain luotua, joka vierastaa kaikkea keskittämistä, sentralisaatiota.

Raamatulle nimittäin ajatus sentralisaatiosta on täysin vieras. Tarkoitan siinä mielessä, että tietenkin Jumalalle yksin on keskitetty kaikki valta, jota Hän tosin meillekin jakaa, mutta sitten Hän kuitenkin sekä Vanhassa että uudessa testamentissa käskee meitä:

- Lisääntykää ja täyttäkää maa...

- Menkää siis ja tehkää...

Kyse on siis taivaallisesta desentralisaatiosta, jota meidän on syytä kunnioittaa, koska muuten syyllistymme tottelemattomuuteen.

Keskittämisen, sentralisaation ajatuksen löydämme vasta Baabelin tornin rakentamisesta: rakentakaamme siis itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen ja tehkäämme itsellemme nimi...

No, tällä en nyt mitenkään viittaa HJK:in.

Jatkoa edelliseen...


Olimme päivällä ystäväni Villen kanssa Hesassa kiertelemässä antikvariaatteja ja juttelimme matkalla aamulla bongaamastani Jari Rankisen blogikirjoituksesta. Ville on koulutukseltaan sotilas, joten aika nopeasti löytyivät pääpointit tuosta Rankisen jutusta. Rankinenhan asettaa jutussaan vaakakuppeihin ammattimaisen Nato-armeijan ja toisaalta sissiarmeijan, jolla olisi kansan laaja tuki takanaan.

Yksi tärkeä pointti sissiarmeijassa olisi se, että menestyäkseen sillä tulisi olla korkea motivaatio, vahva sitoutuminen ja hyvä sisäinen ryhti. Silloin tällaista armeijaa olisi todella vaikea lyödä, koska siihen olisi vaikea päästä käsiksi. Ammattimainen armeija on helposti hidas ja kankea, kallis ja motivaatio voi olla todellinen ongelma sen kohdalla. Villeä lainaten, sodankäynnin historia tuntee useita esimerkkejä siitä, miten tällainen ammattimainen armeija häviää taistelun, vaikka kaikki onkin tehty ohjesäännön ja oppikirjojen mukaisesti. Sissiarmeijan etuina ovat yllätyksellisyys ja nopea iskukyky.

Näitä asioita sitten kelatessa alkoi pikku hiljaa muhia ajatus siitä, mistä se Rankinen oikeasti kirjoittaakaan? Nimittäin hahmotellessaan sissiarmeijan toimintatapaa hän itse asiassa kuvaa maanalaisen seurakunnan vainot kestävää rakennetta. Jos verrataan Natokelpoista ammattiarmeijaa johonkin perinteisesti organisoituneeseen, hierarkkiseen kirkkokuntaan, niin sen voi helposti lyödä, koska se on ominaisuuksiltaan ja toimintatavoiltaan helposti ennustettava ja sen heikot kohdat (esim. talous, kiinteistöt, mahdolliset valtionavut tai muut privilegiot) löytyvät nopeasti. Jos taas verrataan kansanliikkeenomaista seurakuntaverkostoa sissiarmeijaan, jolla on kansan vahva tuki takanaan, niin siinä meillä on kädessämme avaimet em. seurakunnan vainot kestävään rakenteeseen: motivaatio, sitoutuminen ja moraali. En tietenkään tarkoita, etteikö näitä voisi löytyä ensin mainitustakin esimerkistä, mutta siellä ne eivät vain yleensä ole ensisijaisia ja niiden kohdalla on olemassa suuri vaara muuttua sisäisestä ulkokohtaiseksi. Ensisijaisia ovat sensijaan koulutukseen perustuva pätevyys, asemaan perustuva johtajuus ja taloudellisiin resursseihin perustuva palkkaus.

No, ehkäpä Jari Rankinen itsekään ei tiennyt, mitä kirjoitti - tässä suhteessa. Muuten herää kysymys, että mitä ihmettä siellä Sley:n johtoportaassa oikein puuhataan. Mutta oikeesti: jokaisen herätysliikkeen (ja sen pohjalta syntyneen järjestön) kannattaa nykyisessä tilanteessa hankkia itselleen joku tämän kaltainen strategia b. (Tai no, mistäs minä tiedän, jos vaikka...) Näinhän Jari Rankinen toki itsekin kirjoittaa: "Ei saisi olla liian hyväuskoinen. Nyt saamme elää hyvin vakaissa ja rauhallisissa oloissa. Sekin on suuri Jumalan lahja. Onko näin aina, sitä emme tiedä."

Irokeesi-intiaanit puhuivat kansallispelistään lacrossesta "sodan pikkuveljenä", Liikkeenjohdon ja yritymaailman hahmot ovat jo aika päivää sitten löytäneet Sun Tzun ja von Clausewitzin ajatuksista yhtäläisyyksiä bisneksen tekoon. Välimatka hengellisen ja maallisen sodankäynnin välillä ei sekään ole mikään kovin suuri ja yhtymäkohdat ovat sieltäkin suht helposti löydettävissä.

Mutta joo, ehkä Jari Rankinen ei siis tietoisesti kirjoittanut mistään muusta kuin maanpuolustuksesta. Mutta hänen kirjoituksestaan nousee vain niin helposti esille em. kaltaisia näkökohtia, joista edellisessä postauksessa peräänkuulutin: "mikä voisi olla tämän kaiken käytännöllinen sovellus uskon elämään?" Näitä olen nyt sitten tässä halunnut eteemme hahmotella, kun ne ovat päivän pääkopassa muhineet.

Aamulla luin Johannes Kastajasta, miten hän varoitti oman aikansa fariseuksia siitä, että Jumala voi kivistä herättää lapsia Aabrahamille, mikäli tämän biologiset jälkeläiset eivät osoittaudu uskollisiksi. (Ks. Matt. 3:9.) Tältä pohjalta puhutaan aina silloin tällöin siitä, miten "kivet huutavat", jos Herran omat ovat hiljaa.

Itse olen kuullut tänään "kivien huutavan" kahdessa kohtaa: ensinnäkin tässä Jari Rankisen maanpuolustushenkisessä ammattiarmeija - sissiarmeija-polarisoinnissa (ei niin, etteikö Rankinen olisi Jumalan lapsi).

Toisen kerran kuulen "kivien huutavan" Villen Palava pensas-blogissa. Käykääpä tsekkaamassa!

Nato-armeija vai sissiliike?


Jari Rankinen kirjoittaa Kotimaan verkkoblogissaan aiheesta "Pitäisikö liittyä Natoon?". Siinä tämä evlut. kirkon julkinen toisinajattelija pohdiskelee kumpi armeijamalli olisi toimivampi: ammattimainen Nato-armeija vai sissiarmeija, jolla olisi kansan laaja tuki. Ihan mielenkiintoista asiaa. Lukekaapa itse lisää.

Minä puolestani mietin tuota lukiessani, mikä voisi olla tämän kaiken käytännöllinen sovellus uskon elämään?

Virtanen ja Uuden Kirkkokunnan miehet


Virtanen oli juuri palannut lomilta ja oli kävelemässä lempikahvilaansa kohti satamassa. Virtanen tykkäsi viettää aikaansa ihmisten parissa sataman rantakahviloissa ja puistonpenkeillä. Hänellä oli joskus tapana lähteä aamuisin sataman rantaan kävelemään, lueskelemaan ja rukoilemaan. Monet kerrat hänellä oli syntynyt hyviä keskusteluja ohikulkijoiden kanssa. Tämän lisäksi Virtasella ja muutamalla muulla hänen ikäisellään (ja kokoisellaan) veljellä oli tapana perjantai-iltaisin tehdä rukouskävelyjä samoille paikoille, kun nuoriso kokoontui "juhlimaan" sinne. Heillä oli tapana pysähtyä juttelemaan nuorten ja miksei periaatteessa kenen vaan kanssa perjantai-iltaisin. Nämä olivat hyviä tilanteita kertoa heille, mitä usko Jeesukseen voisi tuoda heidän elämäänsä.

Kesken rauhallisen kävelyn hänen eteensä kaartaa musta Volkkari, etupenkillä kaksi tutun näköistä miestä. Miehet nousevat ulos autosta ja käyvät juttusille Virtasen kanssa. Virtanen tunnistaa miehet kahden eri tunnustuskuntaseurakunnan jäseniksi, joiden hän nyttemmin tietää liittyneen uuteen, vasta perustettuun kirkkokuntaan. Näillä asioilla miehet ovat nytkin: alkutervehdysten ja kuulumisten vaihdon jälkeen he alkavat innokkaasti kertoa Uudesta Kirkkokunnasta, jonka asialla he nyt ovat.

Jossain vaiheessa tätä yli-innokasta informaatiotulvaa Virtanen kysyy, miten tämä Uusi Kirkkokunta (se nimittäin todellakin on sen nimi!) suhtautuu vanhoihin, jo olemassaoleviin kirkkokuntiin.

- Mehän ollaan siis yhtä isoa Jumalan perheväkeä kaikki, selittää toinen miehistä, Mietoinen nimeltään. Hän on nelikymppinen, laiskanpulskea ja leppoisa kaveri.

- Mutta seurakunnattomien kanssa me ei olla missään tekemisissä, täydentää Kärkkäinen, nuorempi mies, ja vilkaisee merkitsevästi Virtaseen, joka tuntee piston sydämessään, koska ei kuulu mihinkään olemassaolevista tunnustuskunta- eikä yhdistysseurakunnista. Huomatessaan Virtasen reaktion Kärkkäinen innostuu ja jatkaa:

- Laskujemme mukaan tässä kaupungissa on noin satakaksikymmentä seurakunnatonta uskovaa, jotka ovat siis vailla seurakuntayhteyttä, paimenuutta ja hengellistä suojaa...

- Niin, näin moni on luisunut kristittyjen yhteyden reuna-alueille, Mietoinen säestää lähes liikuttuneeseen sävyyn.

- No, te teette siis yhteistyötä VVK:n kanssa, Virtanen kysyi. (VVK oli Valtion Virallinen Kirkkokunta, johon suurin osa maan kansalaisista kuului syntymänsä perusteella.) Kärkkäinen rauhoittui ja vastasi virallisen oloisesti:

- Joo, ilman muuta tehdään. VVK on virallinen seurakunta, joten esteitä yhteistyölle ei ole.

- Mutta eikö VVK:n paikallisseurakunnassa täällä ole kirkkoherrana sukupuolensa vaihtanut transvestiitti? Virtanen ihmetteli ääneen. Tämä seikka oli jo pitemmän aikaa hämmentänyt Virtasta miltei yhtä paljon kuin se, että kaikkien muiden seurakuntien johtajien mielestä kyseessä oli "VVK:n oma sisäinen asia".

Molemmat Uuden Kirkkokunnan miehet menivät sanattomiksi ja katsoivat toisiaan, ikäänkuin yhdessä pähkäillen, mitä tuolle kummajaiselle vastaisi. Virtaselle tilanne oli hyvin tuttu, sillä hän oli kuuluisa siitä, ettei hän arkaillut ylittää erilaisia mukavuusvyöhykkeitä. Sitten Mietoinen sanoi:

- Niin, helppoa se on aina sivusta päin huudella, mutta tulepa itse mukaan vaikuttamaan asioihin, jotta saadaan muutos aikaiseksi. Kannattaa mennä itse muuttamaan asioita siellä, missä näkee epäkohtia.

Mietoinen oli itse entinen VVK:n aktiivijäsen, joka vasta hiljattain oli liittynyt Uuteen Kirkkokuntaan. Tätä ratkaisuaan hän luonnehti "radikaaliksi paluuksi apostolisen uskomme juurille".

- No, en minä nyt niin hirveästi usko, että siellä juurikaan voi enää asioihin vaikuttaa... Virtanen mutisi enemmänkin itsekseen. Tämän vastustajan äkillisen heikkouden - tai niin hän ainakin sen tulkitsi - huomatessaan Kärkkäinen painoi päälle:

- Tuota nyt ei sinun tapauksessasi voi kutsua oman pesän likaamiseksi, mutta peloista käsin työskentelemistä se kyllä on. Kuitenkin niin paljon uusia asioita tapahtuu koko ajan...

Virtanen ei viitsinyt kysyä, mitä nämä Kärkkäisen mainitsemat "uudet asiat" olisivat. Virtanen tunsi Kärkkäisen monen vuoden takaa ajoilta, jolloin he olivat vielä kuuluneet samaan Tunnustuskuntaseurakuntaan. Kärkkäinen oli nuorena miehenä ollut mukana Virtasen vetämässä raamattupiirissä ja ollut tuolloin nuori ja innokas, Raamattunsa läpikotaisin tunteva, terävä kaveri. Jossain vaiheessa yhteistä matkaa Kärkkäisestä oli sitten paljastunut toinenkin puoli: taipumus hengelliseen ylpeyteen, joka oli vain pahentunut tiedon lisääntyessä ja muuttunut suoranaiseksi ylenkatseeksi "maallikoita" kohtaan hänen käytyään Tunnustuskuntaseurakunnan "Vain yksi johtaja"-johtajuuskoulutuksen.

- Niin, ehkä meidän jokaisen tulisi joskus miettiä olemmeko väärän hengen alla, myötäili Mietoinen yrittäen samalla vähän tasoitella kiivashenkisen veljensä sanomisia.

- Me ei haluta puuttua naapuriseurakuntien sisäisiin asioihin, kun ollaan kuitenkin sitouduttu puhumaan hyvää toisistamme, Mietoinen vielä jatkoi.

- Nii-in, mutta entäpä jos tuo kaikki tapahtuukin totuuden kustannuksella? Virtanen ei malttanut olla kysymättä. Vastaukseksi molemmat miehet ähkäisivät, yhtä aikaa sekä närkästyneenä että turhautuneena. Kärkkäinen jopa naksautti kitalakeaan merkitsevästi. Mietoinen katsahti surullisesti veljeensä Kärkkäiseen ikään kuin myöntääkseen virheensä, kun oli ehdottanut tälle tätä vilpitöntä ja hyvää tarkoittavaa keskustelua Virtasen kanssa.

- Kyllä mää uskon yhteisen tien vielä löytyvän kun jätetään aikaa ja tilaa yhteisten kipupisteiden työstämiselle, eikä pyritä tekemään liian hätäisiä johtopäätöksiä. VVK:ssahan on kuitenkin perustettu jo työryhmäkin pohtimaan näitä vaikeita - tässä kohtaa Mietoinen huokaisi syvään ikään kuin osanottonsa merkiksi - kysymyksiä. Nyt on tärkeää antaa tälle työryhmälle VVK:n sisällä työrauha, eikä pyrkiä mihinkään hätäisiin ratkaisuihin. Työryhmä antaa ensi vuoden lopulla vastauksensa ja sitten seuraa normaali kirkollisen hallintomenettelylain mukainen lausuntokierros. Lopullinen pätös tullee sitten varmaan joskus 4-5 vuoden päästä.

Mietoinen oli viittä vaille valmis teologian maisteri, mutta ei ollut koskaan suorittanut opintojaan loppuun, eikä ottanut vastaan pappisvihkimystä. Tätä ratkaisuaan hän oli useaan otteeseen, varsinkin viime vuosina, perustellut "haluna palata alkukristillisen seurakunnan jatkumoon nykyisessä kontekstissa". Virtanen oli joskus huomannut pitävänsä sitä enemmänkin saamattomuutena ja haihatteluna, mutta ei ollut koskaan sanonut mitään. Mietoinen esiintyi kuitenkin mielellään edelleen aina sopivassa yhteydessä oppineena teologina.

- Mutta silloinhan Jeesus on voinut jo tulla takaisin! Virtanen ei malttanut olla huudahtamatta.

Taas UKk:n veljet vilkaisivat merkitsevästi toisiaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta Mietoinen jatkoi "hyvä poliisi"-rooliaan.

- Nyt ois hirmu tärkeetä, ettei annettas tunteille valtaa, vaan haluttais kuunnella toisiamme. On niin helppoo olla tekemisissä vain sellaisten kristiveljien kanssa, joilla on jo valmiiks samanlaiset käsitykset asioista. Paljon vaikeempaa, mutta toisaalta hurjan hienoo on olla yhteydessä niiden kanssa, jotka esimerkiks toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan eri tavalla kuin myö, mut kuiteskii Taivaan Isän lapsina. Siinä kyllä oppii hurjan paljon elämän monimuotoisuudesta.

Virtanen tunsi Mietoisen vuosien takaa, joten hän nopeasti tunnisti hänen käyttämänsä taktiikan, jossa siirrytään puhumaan kiistakysymyksistä tunteisiin vetoavaan sävyyn. Taktiikka oli yleisesti käytössä VVK:ssa, varsinkin sen ammattilaisten piirissä. Se oli osoittanut toimivuutensa melkein aina silloin kun piti tyynnytellä oppimattomia, levottomasti vellovia maallikkojoukkoja. Tätä nykyä se oli entistä enemmän levinnyt myös muiden, pienempien kirkkokuntien keskuuteen ja jopa niiden työntekijäkoulutukseen saakka.

Virtanen oli kuitenkin liian kova luu, jotta häntä voitaisiin manipuloida tällaisilla alkeellisilla emotionaalisilla vippaskonsteilla. Sen tähden Kärkkäinen hyppäsi kehiin. Tilanne muistutti epätasaista vapaa-painiottelua, jossa on kaksi yhtä vastaan-tilanne: kun toinen oli aikansa omilla keinoillaan pehmittänyt vastustajaa, toinen hyppää vuorostaan rinkiin ja aloittaa oman osuutensa. Virtanen muisti tämän vanhasta kokemuksesta ja tiesi, mitä tuleman piti. Jos Mietoisen rooli oli olla "hyvä poliisi" tässä keskustelussa, niin Kärkkäinen puolestaan oli suvereenisti ominut "pahan poliisin" roolin.

- Uskon kuitenkin, että johtajamme ja pastorimme tietävät mitä tekevät. He ovat Jumalan voitelemia Heran palvelijoita, joilta voi aina kysyä tietä. Näin ollen ei meillä tavallisilla seurakuntalaisilla ole mitään hätää, kun saamme olla näin hyvien paimenien alaisuudessa.

- Puhutko nyt siis VVK:sta vai tästä uudesta...? Virtanen tarkisti.

- Uudesta Kirkkokunnasta, joo..., molemmat sanoivat yhteen ääneen. Kärkkäinen kaivoi esille muutamasivuisen monivärijulkaisun ja ojensi sen Virtaselle.

- Joo, katsos tässä on esiteltynä tämä uusi yhteisömme ja sen perusperiaatteet, Kärkkäinen käänteli Virtaselle esitteen sivuja.

- Siinä on pastoritiimimme... tuossa johtajuusrakenteemme... uusi toimiva ohjelma, se on Jenkeissä saavuttanut valtavia massoja... niin, ja tuossa on viikko- ja kuukausiohjelmamme, nettisivujen osoite ja... Kärkkäinen oli selvästi innoissaan niin kuin pikku poika, joka on saanut upouuden lelun.

- Haluamme tuoda uutta viiniä näihin vanhoihin leileihin tässä kaupungissa, Mietoinen hymyili maireasti ja kohotti katseensa ylöspäin, taivaita kohti.

- Juu-u eli näillä asioilla ollaan. Tuo nimi Uusi Kirkkokunta tulee lähiaikoina vaihtumaan toiseen nimeen, joka kommunikoi paremmin nykyisessä kontekstissamme. Se uusi nimi on Denomi, mikä tulee englannin kielen kirkkokuntaa tarkoittavasta sanasta "denomination", Kärkkäinen hehkutti.

- "Denomi - uusi usko saavuttaa kaikki!" - se on uusi sloganimme, säesti Mietoinen, mikä sai Virtasen ihmettelemään, mikä ihmeen vimma oli saanut Mietoisenkin kaltaisen pitkän linjan tyypin tuolla tavalla höyrähtämään. Mietoinen kun oli jossain yhteydessä aiemmin korostanut UKk:n perustamista "todella radikaalina panostuksena tulevaisuuteen". Virtanen oli ihmetellyt, mitä ihmeen radikaalia siinä nyt oli, että perustettiin uusi, samankaltainen kirkkokunta kuin kaikki vanhatkin olivat?

- Me ollaan menossa nyt tämän hyvän sanoman kanssa tavoittamaan ihmisiä satamaan ja kaupungille, Kärkkäinen sanoi ja nyökkäsi autoonsa päin, jonka takapenkillä lojui tuhansia moniväriesitteitä. Virtanen mietti kuinkahan paljon tuokin painosmäärä oli tullut maksamaan, mutta ei viitsinyt sanoa enää mitään. Ei hän myöskään viitsinyt kysyä, mitä kaverukset tarkoittivat tällä "hyvällä sanomalla". Kirkkokuntaako he julistivakin?

- Uusi esite tulee painosta ensi viikolla, palaillaan silloin asiaan! Mielonen huikkasi vielä ennen kuin Kärkkäisen Volkkari kääntyi keskustaan päin vievälle kadulle. Virtanen lähti kävelemään sataman suuntaan mietteissään.

-------

Pari viikkoa myöhemmin Virtanen istuskeli satamassa ja katseli - tai pikemminkin kuunteli - lokkien kirkunaa aallonmurtajalla. Hänen luokseen ajoi fillarilla eräs parikymppinen kaveri, jonka hän oli oppinut tuntemaan perjantai-illoista kaupungilla. Hän oli muutaman kerran jutellut tämän nuoren miehen kanssa uskon asioista kun tämä oli ollut kavereineen kaljalla puistossa. Heidän välilleen oli syntynyt hyvä yhteys ja aina tavatessaan he vaihtoivat kuulumisia.

- Moro Virtsu, ootsä tästä kuullu?

Kaveri löi Virtasen eteen Uuden Kirkkokunnan uuden uutukaisen esitteen, jossa etusivulla suurilla kirjaimilla vakuuteltiin uuden uskon saavuttavan pian kaikki. Virtanen katsoi esitettä ja sitten kaveria - Jaska taisi olla hänen nimensä. Jaskan suupieltä nyki hienoinen pilkalliseksi tulkittavissa oleva hymyn poikanen. Katsottuaan UKk:n uutta esitettä tarkemmin häntäkin alkoi hymyilyttää.

Uudessa esitteessä oli sattunut pienoinen moka, kun "Denomi"-sanassa olivat n- ja m-kirjain vaihtaneet paikkaa.

Uusi suvaitsevaisuus ja ekumeeninen kirkkorauha


Ollaan tässä muutaman veljen kanssa keskusteltu siitä Hannu Takkulan kirjasta Mistä löytyisi rohkeus ja todettu se - minkä Takkulakin panee merkille - että sellaisten perinteisesti aatteellisesti ajattelevien ja toimivien ihmisten määrä on vähenemässä. Tämä pätee yhtä hyvin niin poliittiseen kuin kristilliseenkin kenttään. Takkula ottaa esimerkiksi keskustalaisen aatemaailman oppi-isän Santeri Alkion, jonka myötä raittiuslliikkeellä on perinteisesti ollut vahva jalansija keskustalaisuuden piirissä. Tähän perinteeseen vedoten hän kysyy, miten on mahdollista, että keskustalainen pääministeri, jolla itsellään on samanlainen absolutistinen raittiusvakaumus, on valmis alentamaan alkoholiveroa Suomessa, jonka humalahakuinen alkoholikulttuuri on varmasti jo selvinnyt hallituksen herroillekin? Syynä hän näkee aatteellisuuden merkityksen häviämisen.

Poliittisten puolueiden väliset erot ovat enää marginaalisia ja niiden harjoittamaa politiikkaa säätelee pääasiassa asema joko hallituksessa tai oppositiossa, ei enää niinkään mikään aate tai siltä pohjalta nousevat arvot. Ihmettele nyt siinä sitten äänestysaktiivisuuden alenemista ja kansan passivoitumista. EU:n myötä alamme pikku hiljaa oikeasti olla muinaista Neuvostoliittoa muistuttavassa tilanteessa, jossa keskuskomitea yksinoikeudella määrää ehdokaslistat, joilla eivät toisinajattelijat juhli. Takkula itse, mutta myös perussuomalaiset ovat sitten piristäviä, aatteellisia poikkeuksia tässä eurostoliitossa ja maksavat siitä myös tietyn hinnan.

Kirkollisessa kentässä samanlainen tasapäistyminen ja yleinen vesittyminen on myös havaittavissa. Perinteiset kirkkokunnat ovat jo aika päivää sitten kehittäneet tavan "puhua vain hyvää toisistaan" ja "olla puuttumatta muiden kirkkokuntien sisäisiin asioihin". Tähän iloiseen joukkoon edellisen aallon synnyttämät "uudet seurakunnat" kilvan hinkuavat. Kaikki tämä tapahtuu poliittisen konsensuksen ja ekumeenisen kirkkorauhan nimissä. Käytännössä tämä politiikka ilmenee kahdella tavalla.

Hiljattain eräs ystäväni kertoi siitä, miten hän oli keskustellut paikallisen helluntaiseurakunnan pastorin kanssa yhteistyöstä, joka oli oitis torjuttu, koska ystäväni ei ole minkään tunnustuskunta- tai yhdistyspohjaisen seurakunnan tai kirkkokunnan jäsen. Ystäväni kysyi, miten häneen suhtauduttaisiin, jos hän kuuluisi vaikkapa evlut. kirkkoon? Silloin ei olisi esteitä toimimiselle ja yhteistyölle Jumalan valtakunnan työn puitteissa, koska kyseessä olisi virallinen, rekisteröitynyt kirkkokuntaan kuuluva seurakunta, oli helluntaisaarnaaja vastannut. Tilanne olisi ollut sama, vaikka ko. evlut. seurakunnan kirkkoherrana olisi toiminut vaikkapa seksuaalisesta poikkeavuudestaan julkisesti tunnettu mies/naishenkilö.

Toinen esimerkki tämän em. politiikan käytännön sovellutuksesta on se, että nykyisessä asioiden kuoliaaksi vaikenemisen kulttuurissa jokaisella kirkkokunnalla voi rauhassa olla "oma Tsetseniansa". Esim. evlut. kirkon piirissä raamattu-uskollisia herätyskristittyjä voidaan kohdella miten vain ja jopa suoranaisesti vainota, eivätkä samanlaisen raamattunäkemyksen omaavat perinteiset vapaat suunnat korvaansa lotkauta koko asialle. Periaatteessa kuka vaan ollaan valmiita uhraamaan ekumenisen yhteistyön alttarille.

Aatteet ja niiden pohjalta nousevat arvot eivät enää merkitse mitään, eivät yhteisöille, jotka ovat aikoinaan nousseet niitä ajamaan, eivätkä yksilöille niiden piirissä. Tärkeämpää on yhteisöjen tasolla säilyttää mairea julkisivu ja "puhua vain meitä yhdistävistä asioista" ja yksilön tasolla taata oma urakehitys ja turvata toimintamahdollisuudet näiden kirkollisten sateenvarjojen alla. Väistämättä tämä myös vääristää aikaisempien totuuden torvien todellisuuden näkemystä. Varsinkin perinteisten vapaiden suuntien piirissä tunnutaan edelleenkin olevan uskomattoman naivin hyväuskoisia evlut. kirkon kehityksen suhteen.

Erot eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden välillä häviävät pikku hiljaa. Kirkon sisällä pyrkimykset sulauttaa kaikki eri lähetysjärjestöt yhden ja saman sateenvarjon (so. Suomen Lähetysseuran) alle kuvastavat hyvin tätä yhdenmukaistamisen halua. Jo näin kirjoittaessani tiedän tulevani saamaan pahansuovia katseita ja närkästyneitä kommentteja tästä asiasta: näitä ei saa sanoa ääneen. Sen sanotaan olevan "oman pesän likaamista", "peloista käsin työskentelyä" tai "väärän hengen alla olemista". Tosiasia on, että meillä ei ole mitään keskustelukulttuuria kristillisessä kentässä, vaan asioiden kuoliaaksi vaikeneminen on maan tapa ja kirkollinen hyve. Tämän uskonnollisen ummehtuneisuuden rinnalla vaikkapa Hannu Takkulan tapa tuulettaa keskustalaisen liikkeen sisäisen valtataistelun jälkipyykkejä vaikuttaa raikkaalta tuulen henkäykseltä.

Sisälähetysopiston aikainen opiskelukaverini Timo Eskola STI:stä kirjoittaa viimeisimmässä Kulmakivessä siitä, miten aikaisemmin ihmisiä ohjasivat aatteet ja korkeat normit. Koko Eurooppa oli eri ideologioiden hallitsema. Nyt aatteiden tilalle on tullut suvaitsevaisuuden vaatimus, jonka mukaan kaikkien kukkien tulee saada kukkia ja jokainen mielipide on sallittu. Eskolan mukaan tämä näkyy sitten myös kirkossa ja kirkkopolitiikassa. Opillisuus ja ehdottomat arvot ovat vastatuulessa ja kulturisoituneessa kirkossa suvaitaan kaikenlaisia näkemyksiä, eikä mitään niistä saa asettaa kyseenalaiseksi. Niin no, perinteisesti tulkittu kristillinen usko (tiedäthän, Raamatun jumalallinen inspiraatio, neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus) on tietysti eria asia ja vapaata riistaa jopa jokaiselle aloittelevalle yliopistoteologille.

Tämä uuden suvaitsevaisuuden ihanne ei tietenkään ole mikään oma, itsenäinen juttunsa. Vai luulitteko samaa sukupuolta olevan pariskunnan vihkimisen Espoossa olleen jokin tahaton sattuma? Kyllä koko kehitystä ohjataan ulkoapäin ja media on tässä vyörytyksessä todellinen postmodernin arvomaailman inkvisitio. Näin siksi, että joku on aina vallan kahvassa. Asioita toteutetaan pitkällä tähtäimellä ja pitkäjänteisesti. Kaikki tämä ei todellisuudessa johda mihinkään yleiseen suvaitsevaisuuteen, vaan kaiken yksiarvoistamiseen.

Eskola siteeraa kirjoituksessaan yhdysvaltalaista tutkijaa Wendy Brownia, joka on huomannut, että nykyisen kehityksen myötä perinteisen aatteellisen konfliktin käsittely tulee mahdottomaksi. "Kun suvaitsevaisuutta pidetään poliittisena päämääränä, tästä seuraa samalla, että politiikka ei enää ole paikka, jossa ristiriitoja voidaan käsitellä rakentavasti." Eskolan mukaan kirkossa taitaa käydä samalla lailla eli vallitsee yleinen kykenemättömyys käsitellä todellisia arvoista ja opeista johtuvia ristiriitoja. Ne halutaan yksinkertaisesti vaientaa vetoamalla suvaitsevaisuuteen. Kulturisoitunut kirkkolaiva on vene, jota ei saa keikuttaa. Ilmeisesti juuri tästä syystä korkeita arvoja kannattavat tunnustavat uskovat eli arvokonservatiivit, kuten heitä kutsutaan, ovat lähes joka viikko jonkinlaisen hyökkäyksen kohteena.

Raamatullinen vaihtoehto olisi "railakas konflikti", suomeksi terve yhteentörmäys ja vahva kannanotto. Ajattelepa Jeesusta kesäjuhlilla... eikun temppelissä kaatamassa rahanvaihtajien pöytiä! Eikö profeetallisen kristitillisyyden yksi tehtävä olekin kyseenalaistaa jumalattoman maailman arvot ja asenteet? Eli kaikkea ei saa suvaita, eivätkä kaikki pääse taivaaseen. Opinkäsityksillä ja raamattunäkemyksellä on väliä. Jos Raamatun ja maailman välille tulee ristiriita, niin jumalaton maailma on väärässä. Mihin tämä ikivanha, raamatullinen totuus on kadonnut meiltä?

Ja jos eri uskonnollisten yhteisöjen väliset suhteet hoidellaan pääassiassa valheellisen konsensuksen sanelemin keinoin, niin eikö suola ole silloin menettänyt makunsa? Raamattu on Jumaslan Sana, eikä mikään seurakuntafundamentalismi voi koskaan ajaa ohi, eikä yli tämän totuuden. Kirkot tai seurakunnat eivät omista monopolia totuuteen ja sen määrittelyyn. Pänvastoin, niitä kutsutaan tälläkin hetkellä alamaisuuteen ja kuuliaisuuteen tälle Totuudelle.

Kuka tekisi rohkean aloitteen ja nostaisi kissan pöydälle? Kuka uskaltaisi keikuttaa omaa kirkkovenettään puhumalla avoimesti ns. ikävistä asioista, vaietuista totuuksista yms? Ei kai meidän tarvitse sen veneen kaatumista peltä, kun kerran Herrammekin käveli veden päällä? Ehkä meidänkin olisi silloin syytä opetella sitä? Ja jos tällainen kirkkolaiva uppoaa, niin ei se ainakaan Herran pursi silloin ollut.

Entä kuka uskaltaisi astua esiin, asettua muurinaukkoon ja ottaa kantaa jumalattomaan menoon naapuriseurakunnassa? Vai eikö kenestäkään ole miestä siihen? Jos ennen muinoin tällaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kutsuttiin profeetoiksi, mutta missä ovat profeetat nykyään? Onko heillä kaikilla jo säännöllinen kuukausipalkka, vakituinen virkasuhde ja uraputki ja ylemismahdollisuudet omassa kirkkokunnassaan valmiiksi katsottuna - "jos pysyvät nöyrinä"?

Siunattua, Hengen inspiroimaa konfliktia tarvitaan kipeästi. Se puhdistaisi ilmaa, häivyttäisi usvaa ja karkottaisi sumua, joka sekoittaa monen epätietoisen, hämmentyneen uskovan näkökykyä ajassamme.

Miten asiat alussa olivat?... Ja mitä sitten tapahtui?


Juttelin tuossa juuri äsken ystäväni Pekan kanssa ja juttelimme Hannu Takkulan "omaelämänkerrasta", jota hän parhaillaan lukee. Jännä juttu, jonka oon noteerannut jo aiemminkin, että on aika paljon yhtäläisyyksiä jonkun polliittisen puokueen ja sen aatteellisen toiminnan sekä jonkun seurakunnallisen tai kirkkokunnallisen instituution toimintatavoissa ja lainalaisuuksissa muutenkin. Jos pärjäät perinteisissä seurakunta/kirkkokuntaympyröissä, niin pärjäät takuuvarmasti politiikassakin. Eikö vaikkapa Ilkka Kantolan esimerkki kerrokin juuri tästä?

Nyt joku sanoo tietysti, että "mitäs pahaa siinä nyt on?" tai että "eikös nämä ole yleisiä ihmiselämään kuuluvia juttuja?" jne. En tiedä Sinusta, hyvä lukijani, mutta itse olen oppinut kavahtamaan tuota vesitetyn kristillisyyden kukkasta, joka hokee asian kuin asian alkuun: "no mitäs pahaa siinä nyt sitten on...?" Tällä salakavalalla sanonnalla nimittäin voidaan perustella lähes tulkoon mitä vaan - ja niin tehdäänkin.

Mutta joo, yleisestä ihmiselämään kuuluvasta ilmiöstä tässä ehdottomasti on kyse. Eri asia vaan on se tarkoittiko Herramme koskaan seurakuntaa ottamaan mallia näistä "yleisistä ihmiselämään kuuluvista jutuista"? Raamattu kutsuu niitä nimittäin "lihan teoiksi", joille meitä käsketään kuolemaan.

Amerikkalais-israelilais-saksalainen sosiologi Amitai Etzion esittelee kirjassaan Nykyajan organisaatiot (1970, Helsinki) byrokraattisen organisaation ominaispiirteet:

1) sääntöjen noudattaminen jatkuvuuden turvaamiseksi

2) pätevyyteen perustuva työnjako, jossa kullakin on selvästi määritellyt tehtävät

3) hierarkkinen valtarakenne, jossa jokaiselle löytyy ylempi esimies

4) hallinto ja varsinainen toiminta ovat erotetut toisistaan

5) byrokraattinen organisaatio ei ole yhden ihmisen ohjattavissa, vaan se on vapaa toimimaan omien sääntöjensä pohjalta

6) säännöt ja ohjeet ovat kirjallisessa muodossa


No, jokainen voi näiden pohjalta itse päätellä täyttääkö joku perinteiseen tunnustuskuntaan kuuluva seurakunta byrokraattisen organisaation tunnusmerkit. Näin ei kuitenkaan ollut alussa, eikä näin ollut suinkaan tarkoitus olla Herran suunnitelmissa. Kuten olen jo aiemmin todennut, niin olen harrastanut kesälomani ratoksi pienimuotoista kirkkohistoriallista tutkiskelua alkukristilliseen aikaan liittyen. (Jos joku luikijoista haluaa sivistää minua lisää, niin otan mielelläni hyviä lukuvinkkejä vastaan.)

Mielenkiintoinen juttu tuli vastaan, kun luin Didakheen löytämisestä 1800-luvulla ja sen vaikutuksista alkukristillisen ajan tutkimukseen. Yksittäisten seurakuntien elämää ja järjestystä ajatellen se ei tuonut kovin paljon uutta, mutta Adolf von Harnack, joka oli tuon ajan merkittävimpiä kirkkohistorian tuntijoita, löysi tämän yksityisen seurakunnan hallintoa hoitavan järjestelmän (kaitsijat, vanhimmat ja seurakuntapalvelijat) ohella myös toisen, selvästi karismaattisen ja kiertävän palvelutoimen, nimittäin apostolit, profeetat ja opettajat. Heidän roolinsa oli selvästi kiertävä, kaikkiin seurakuntiin ulottuva, heidän valtuutuksensa selvästi armolahjaperusteinen ja roolinsa selvästi hengellinen (eli ei siis mitenkään "hallinnollinen").

He eivät olleet siis minkään yksittäisen seurakunnan palveluksessa, vaan eri paikkakuntien seurakuntia kiertäen he palvelivat koko Kristuksen ruumista. Heitä ei myöskään ollut mitenkään valittu tai valtuutettu jonkun ulkopuolisen taholta, vaan he olivat saaneet valtuutuksensa suoraan Jumalalta. Toisin kuin jonkun paikallisen seurakunnan kaitsijat, vanhimmat tai diakonit, joita pidettiin myös käytännöllisten asioiden hoitajina, nämä olivat omistautuneet pelkästään sanan julistamiseen ja sen opettamiseen.

Tämä oli siis yleinen käytäntö ja normi alusta lähtien. Didakheen ja Hermaan Paimenen esimerkit vain vahvistavat, että kiertävä palvelutyö toimi ainakin vielä toisen vuosisadan puolella jKr. Ehkä juuri tähän viittaa myös Jaakob kirjeessään, kun hän varoittaa kirjeensä lukijoita liian innokkaasti pyrkimästä opettajiksi (3:1). Eli oliko apostolisena aikana (ja myöhemminkin) yleistä tällainen ryhtyminen kiertäväksi julistajaksi ja opettajaksi Jumalan kutsun perusteella?

Muistan joitain vuosia sitten kirjoittaneeni ns. viisitahoisesta palveluvirasta (Ef. 4:11:n mukaan) erääseen vapaiden suuntien lehteen. Toin kirjoituksessani esille vahvan epäilyni sen suhteen, että nykyinen seisova tilanne läntisen kristikunnan keskuudessa johtuisi osaltaan siitä, että me emme sen enempää tunnista kuin tunnustakaan erityisesti apostolista palveluvirkaa. Tämä koskee erityisesti ns. perinteisiä seura- ja kirkkokuntia. Saamani kiivas palaute ko. yhteisön johtavalta teologilta paljasti minulle erään asian: apostoliutta vastustetaan, ei vain oletettujen tai todellisten väärinkäytösten takia, vaan ennen kaikkea siksi, että juuri tämä palveluvirka ennen muita haastaa kirkolliset rakenteemme. Apostoli ei nimittäin saa kutsua keneltäkään muulta kuin Herralta itseltään. Näin ollen hän on virallisten, hierarkkisten kirkollisten rakenteiden tavoittamattomissa niin, että ne hylkivät häntä ja hänen kutsunsa yhtä lailla niitä.

Ko. johtava teologi kyseenalaisti näkemykseni sen suhteen, että evankeliumin voimakas leviäminen alkukristillisenä aikana olisi johtunut nimenomaan apostolisesta (ja myös muista kiertävistä palveluviroista) tai että sen leviämisen pysähtyminen tilanne johtuisi niiden puuttumisesta. Kirkkohistoriaa tutkiessa ei kuitenkaan voi välttyä juuri tältä vaikutelmalta. Apostolien tekojen valossa näyttää siltä, että evankeliumin leviäminen tapahtui nimenomaan apostolien toimesta. Mielenkiintoinen defenssireaktio kirkollisen järjestelmän taholta...

Jännä juttu on sekin, että alkukristillisen ajan seurakuntien yhtenäisyys ja yhteys perustui nimenomaan näiden kiertävien julistajien ja opettajien työpanokseen. Huomaa tämä: Kristuksen seurakunnan yhtenäisyyttä ei pohjustettu, saavutettu, eikä säilytetty kirkollisen hierarkkian tai organisaation syntymisen kautta. (Pikemminkin kävi päinvastoin...) Mikäli tätä kiertävää palvelutyötä ei olisi ollut, useimmat (ja varsinkin syrjäseutujen) seurakunnat olisivat kehittyneet itsekseen ilman kosketusta muihin kristillisiin seurakuntiin. Esim. alueelliset ja kulttuuriset eroavaisuudet - teologien hellimä ajatus siitä, miten "kieli ja maantiede vaikuttavat teologiaan" - olisivat tällöin saaneet liian suuria mittasuhteita.

Toinen teologien hellimä ajatus on se, että mitä apostolisen ajan jälkeen (ja siitä lähtien eteenpäin) kristinuskolle tapahtui, oli, jos ei nyt aivan "ennalta säädettyä", niin ainakin tarkoituksenmukaista ja loogisen kehityksen tulos. Puhun nyt siitä samasta kirkollistumiskehityksestä, minkä näyttävät historian valossa läpi käyvän kaikki herätysten pohjalta syntyneet kirkot ja tunnustuskunnat. Tämä kehitys nähdään yleisesti oppineiden piirissä oikeana ja hyväksyttävänä. Itse kutsun sitä degeneraatioksi, koska se hävittää apostolisen ja profeetallisen dna:n uskovien keskuudesta.

Käytännössä se myös johtaa monet yhteisöt eräänlaiseen "jatkuvan ilmoituksen" tilaan, jossa Raamatun ohella määrääviksi tulevat kirkollinen traditio, tunnustuskirjat tai muuten vain "se, miten täällä on aina ennenkin totuttu tekemään". Rooman kirkko on ainoa, joka rehellisesti tunnustaa julkisesti näin tekevänsä ja on vielä ylpeä siitä. Ehkäpä tämän harhaisen "Sola Scriptura"-periaatteen loistavin kukinto onkin sitten "maailman luterilaisimman maan" oma luterilainen kirkko kaikkine Raamatun maahan polkevine päätöksineen...

Joka tapauksessa kiertävistä, karismaattisista palveluviroista näyttää kirkkohistorian valossa ensimmäisenä kadonneen apostolin virka. Tuntuu yllättävältä, mutta jo toiselle vuosisadalle tultaessa useimmat merkittävät apostolinimet ovat häipyneet menneisyyteen. Vaikka Didakheessa annetaan ohjeita apostolien vastaanottamisesta yms. niin heistä ei muita mainintoja enää löydy. Tämän ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sitä, että he kerralla kokonaan olisivat hävinneet. Voi olla myös niin, että heitä edelleen oli liikeellä, mutta verrattaessa heitä aiempiin "isoisiin apostoleihin" heitä ei enää noteerattu samanarvoisiksi. Näinhän nykypäivänäkin helposti käy. Voisiko olla myös niin, että toimeliaimmat apostoliset ja profeetalliset työntekijät yritettiin virallisen kirkon hiljentää harhaoppisiksi leimaamisella, heidän kirjoitustensa tai kirjeenvaihtonsa tuhoamisella yms.? Tällaisia ajatuksia herää aina silloin tällöin kirkkohistoriaa tutkiessaan.

Profeetanviran kohdalla kehitys ei näytä käyneen yhtä nopeasti, vaan profeetallisia hahmoja on tavattu seurakuntien elämässä pitempään. Kerrotaan mm. kirkkoisä Kyprianuksen olleen profeetallisten näkyjen näkijä. Kuitenkin tämän luonteeltaan selvästi karismaattisen palveluviran kohdalla esiintyvät sielulliset lieveilmiöt ja suoranaiset harhaopit ja väärät käytännöt tarjosivat hyvät edellytykset koko lahjan hiipumiselle seurakunnan piirissä.

Opettajanvirka sensijaan säilyi katolisoituvan kirkon rakenteissa kaikkein pisimpään, jopa vuosisatoja teenpäin. Kuitenkin tässä lahjassa näkyy kaksi merkittävää juttua, jotka koskettivat koko seurakuntaa sen varhaisina vuosisatoina. Nämä asiat ova samalla toistensa kääntöpuolia. Toisaalta tämänkin lahjan karismaattinen luonne näyttää hävinneen. Toisaalta taas se näyttää saavan yhä enemmän vaikutteita myöhäisantiikin hellenistisestä sivistyksestä, filosofiasta, retoriikasta yms. Näin siis apostolisesta sananjulistajasta tuli filosofin viittaan sonnustautunut oppinut, jolla oli toisessa kädessä Raamatun pyhät kirjoitukset ja toisessa kädessä Platonin teokset.

Kerro minulle, Sinä lukijani, joka urhoollisesti olet jaksanut kanssani tänne asti, kuinka monen kristillisen yhteisön piirissä sama kuvio onkaan toistunut ja tuleekaan toistumaan: herätyksen ensimmäisen sukupolven karismaattisia julistajia, näkijöitä, pahennuksen herättäjiä ja kansanvillitsijöitä ei enää toisen tai varsinkaan kolmannen sukupolven edustajat kestä katsella tai kuunnella. Tilalle astuu korkeakoulutuksen saanut virkamies, jolla oppiarvon ohella on säännöllinen virka ja palkka, yhteiskuntakelpoinen esiintyminen ja muutenkin kunnollisen ihmisen status. Apostolin sijaan tulee virkamies. Joka tätä kutsuu "väistämättömäksi historialliseksi kehitykseksi" on hengellisesti sokea.

Olemme länsimaisessa kristinuskossa menneet vakavasti harhaan erityisesti tässä kohtaa: luulemme, että kirkollisen hierarkkian ja organisatorisen rakenteen syntyminen pelastaa meidät harhaopeilta ja auttaa meitä saavuttamaan historiallisen missiomme täyttämisen - evankeliumi kaikille luoduille! Jumalan tie on kuitenkin selvästi toinen: niin kuin Isä lähetti Jeesuksen, niin Jeesuskin lähettää meidät eli apostolinen dna. Ajattelen, että Kristuksen seurakunnan - so. meidän! - tulee ensimmäisenä saada takaisin se, minkä ensimmäisenä menetimme joskus 100-luvulla jKr. eli apostolisuuden. Tämän Jumala tulee tekemään nostamalla esiin uuden apostolisten ja profeetallisten julistajien, vaikuttajien ja tekijöiden sukupolven. Tämä tulee vapauttamaan myös muut palveluvirat niiden vuosisataisista kahleista ja rakentamaan sitä kautta kaikki uskovat valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiinrakentamiseen.

Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että esim. evankelistan palveluviran haltija ei enää välttämättä pidä yksinään evankelioimiskokoussarjoja, vaan hän ennemminkin varustaa kaikki muut uskovat evankelioimaan omaa lähiympäristöään. Näin Lehtisestä tulee virtanen.

Opettajan palveluviran kohdalla ajattelen koko tämän kehityskulun johtavan siihen, että emme enää pane niin painoa oppiarvoille tai sivistykselle, kuin Hengen voimalle ja ilmestykselle Sanan ymmärtämisessä ja selittämisessä muille. Erityisesti ajattelen tämän koskevan ilmestystä seurakunnasta Kristuksen ruumiina sekä paikalisesti että universaalisti.

Ei mitään uutta auringon alla

Olen tässä kesäloman ratoksi harrastellut pienimuotoista tutkiskelua alkukristilliseen aikaan liittyen (josta myöhemmin varmaan lisää). Mielenkiintoisena juttuna nousee esille apostolisten isien kirjoituksissa varoitukset seurakunnille kiertävien puhujien suhteen. Esim. profeetan viran pneumatologisesta luonteesta johtuen myös erilaiset arveluttavat lieveilmiöt näyttävät tulleen jo varhain esille. Didakhe eli "Kahdentoista apostolin opetus" (erityisesti 11. luku) toisaalta korostaa alkukristillisen ajan kiertävien apostolien ja profeetallisen julistajien korkeata arvoa, mutta toisaalta myös heittää realismia ja maalaisjärkeä kehiin näiden ilmiöiden arvioimisessa.
Näyttää siltä, että väärinkäytöksiä oli ollut ja ohjeista saattaa hyvin lukea, että seurakuntiin oli ilmaantunut korkean spiritualiteetin omaavia puhujia, joilla ei sitten kuitenkaan ollutkaan ihan puhtaita jauhoja pussissa. Eli monia kiertäviä julistajia houkuttelivat jo tuolloin erilaiset aineelliset edut.

Heillä saattoi olla kyseenalainen taipumus majoittua seurakuntien elätettäväksi yli kohtuullisena pidetyn ajan ja eri tavoin houkutella itselleen erilaisia aineellisia hyödykkeitä, kuten rahaa. Näitä toivomuksia sitten saatettiin vielä vauhdittaa erilaisin profeetallisin ilmestyksin ja ne saatettiin näin esittää jopa jumalallisina käskyinä. Jossain kohtaa viisari oli ilmeisesti heilahtanut ihan toiseenkin laitaan, joten Didakhe kehottaa myös olemaan arvostelematta profeettoja kesken heidän toimintansa. Joka tapauksessa heihin nähden oltiin varovaisia. Erityisen mielenkiintoiselta kuulostaa jo tuolloin lausuttu kehotus: "Älkää kuulko häntä, joka hengessä sanoo: Anna minulle rahaa tai jotain muuta." (11:6,9, 12)

Tätä juttua vielä täydentää vähän myöhäisemmältä ajalta peräisin oleva roomalaisen satiirikon Lukianoksen kirjoitus Peregrinnoksen kuolema. Siinä kerrotaan kiertelevää elämää viettävästä huijarista nimeltä Peregrinnos, joka lukuisia petoksia ja huijauksia tehtyään päätyi kristittyjen profeetaksi ja käytti häikäilemättä hyväkseen heidän liikuttavan altista palvelumieltään. Kuvauksen huippukohtana on sitten Peregrinnoksen joutuminen telkien taakse ja sen, miten tämä julma kohtalo vain innostaa hyväuskoisia kristittyjä yhä harkitsemattomampaan anteliaisuuteen tämän veijarin hyväksi.

Niinpä niin, ei mitään uutta auringon alla. Mieleen tulevat pari Mika Waltarin juttua. Ensinnäkin kirjasta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" (leffana "Kaasua, komisario Palmu"), jossa muutamin vedoin eteemme kuvataan hesalainen huijarisaarnaaja Mustapää, joka kyseenalaisin metodein paimentaa omaa Paratiisiseurakuntaansa. Sitten on tietysti tämä huijariklassikko "Gabriel, tule takaisin", jossa nyt ei sinänsä olla tekemisissä uskonnollisuuden tai kristinuskon kanssa, mutta joka hyvin kuvaa huijarin häikäilemätöntä toimintaa.

No, tällä kaikella en nyt yritä viitata mihinkään suuntaan tai kehenkään. Jokainen tehköön itse omat johtopäätöksensä. Sen voin sanoa omasta kokemuksestani, että puhdasverisen huijarin tavattuaan ja oltuaan hetkenkin hänen suorastaan demonisen manipulointinsa kohteena, sitä ei unohda koskaan. Se on näytös, jonka jokaisen soisi näkevän - turvallisen välimatkan päästä ja ilman pelkoa joutua itse vaikutetuksi.

Miten siellä Raamatussa sanotaankaan? "Mitä on ollut, sitä vastakin on ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: ´Katso, tämä on uutta´, niin sitä on kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä." (Saarnaajan kirjan 1. luku, jakeet 9 ja 10.)

Se on sitten eri asia, oppiiko ihminen mitään.

Bileamin aasi (tai: "kivetkin huutavat"...)


Lukekaapa tämän päivän Iltalehden Kolumnistit-palstalta Jyrki Lehtolan kirjoitus "Onx Jeesus vähän coolein?" Aika sattuva.

Starfish netissä



Ystäväni Herman ilmoitti hyvän uutisen:


Tiedoksi blogin lukijoille, Starfish-kirja löytyy suomennettuna nyt myös nettiversiona:

http://starfish.dy.fi/

Tämä ei valitettavasti ole maksettu mainos :)



Hyvä Herman, good work! Ja lukijat: käykääpä imuroimassa!

Terve perusta (eli Starfish-mietteitä taas)

Tänään aamun rukouspiirissä Herra puhui siitä oikeasta ja terveestä perustasta, joka seurakunnalla on. Paavali kirjoittaa efesolaisille uskoville seurakunnasta, että se on "rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle" (2:20). Apostolisuus tarkoittaa osaltaan ulospäin suuntautumista ja uusille alueille menemistä. Profeetallisuus taas on Jumalan sanansaattajana olemista, Hänen puolestaan puhumista. Nämä kaksi seikkaa muodostavat sen perustuksen, jolle jokainen paikallinen seurakunta on rakennettu.

Käytännössä Kristuksen seurakunta elää vielä tällä hetkellä pakkosiirtolaisuudessa, eräänlaisessa hengellisessä, kulttuurisessa ja sosiaalisessa, mutta myös taloudellisessa Baabelin vankeudessa. Paikallisseurakunnan tasolla Kristuksen ruumis on jakaantuneena useisiin eri uskovien ryhmiin, jotka asuvat eri kirkkokuntien, herätysliikkeitten ja seurakuntien suojissa. Tämä ei historian saatossa ole kuitenkaan estänyt aitoa apostolista ja profeetallista kutsua ja voitelua nousemasta esille seurakunnassa.

Käytännössä esim. omassa kotikaupungissani tätä Jumalan työtä on ilmennyt esim. viidesläisyyden, helluntailaisuuden tai vapaakirkollisuuden tai uusien seurakuntien piirissä. Kuhunkin niistä on niiden omana esiintymisaikanaan suhtauduttu sekä maallisen esivallan ja maailman että virallisen kirkollisen järjestelmän taholta nuivasti, jopa kiihkeän vastenmielisesti. Tämä on ymmärrettävää, koska uskonnollinen henki hyljeksii ja vierastaa aina aitoa apostolisuutta ja profeetallisuutta. Näin on tänäkin päivänä.

Se, että sanon sen olevan "ymmärrettävää", ei tee siitä kuitenkaan mitenkään puolusteltavampaa. Kyse on aina Jumalan Hengen työn hidastamisesta tai vastustamisesta joko tietämättään, jopa "bona fidé", tai sitten selkeän tietoisesti ja harkitusti, kuten ylipapit, fariseukset ja kirjanoppineet Jeesuksen aikana tekivät. Heille Jeesus sitten osoittikin puheensa Pyhän Hengen pilkasta, jota syntinä ei enää anneta anteeksi.

Jokin kristillinen yhteisö voi siis alunperin olla perustettu aidolla apostolisella ja profeetallisella arvovallalla. Kirkkohistoria kutsuu näitä tapahtumasarjoja herätyksiksi tai uskonnollisen liikehdinnän ajoiksi jollain paikkakunnalla. Useimmiten se, mitä tällaisena etsikkoaikana jollain paikkakunnalla tapahtuu jää vain jonkin pienemmän uskovien piirin - so. Kristuksen ruumiin osan - siunaukseksi, vaikka Herran näkökulma on aina kaupunginlaaja Kristuksen seurakunta. Käytännössä olemassaolevat tunnustuskuntarakenteet kiveen hakattuine dogmeineen estävät tämän siunauksen leviämisen kaikkialle Kristuksen ruumiiseen.

Kun sitten tällainen yhteisö väljähtyy, organisoituu ja kirkollistuu, käy niin, että Herran laskemalle Kristus-perustukselle aletaankin rakentamaan jostain ihan muusta jotain ihan muuta. Aito apostolinen ja profeetallinen työ työnnetään syrjään, aletaan miellyttää ihmisiä ja Jumalan Hengen työ tukahdutetaan. Jeesus sanoo tämän tilanteen olevan se hetki, jolloin "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tuottaa sen hedelmiä" (Matt. 21:43). Jumalan armoa on se, että usein tällaiset prosessit jonkun yhteisön elämässä ovat hyvinkin pitkäkestoisia, mutta yhtä kaikki: tietystä kehityksen suunnasta on kysymys. Sen jatkuessa tämä yhteisö vieraantuu yhä kauemmas alkuperäisestä näystään, jolle ennen pitkää annetaan uusi sisältö, jopa uusi nimi.

On toki sellaisiakin yhteisöjä, jotka eivät ollenkaan ole syntyneet ja rakennettuja tälle apostoliselle ja profeetalliselle perustukselle. Ne ovat voineet syntyä jonkun kirkollisen organisaation toimeksiannosta ja sen tarpeista käsin, eikä niissä koskaan ole ollutkaan mitään aitoa elämää. Tällaisten yhteisöjen kynnys vastustaa aitoa apostolis-profeetallista työtä omalla paikkakunnallaan onkin sitten hyvin matala. Käy niin kuin Paavali kirjoittaa galatalaisille, että "niin kuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin on nytkin" (4:29).

Se vaara, mikä aidon apostolisen ja profeetallisen kutsun ja voitelun saaneita tällaisissa tilanteissa on eräänlainen "historiattomuuden syndrooma". Simson kirjoittaa Starfish´issä asiasta seuraavasti: "Yksi suurimmista vaaroista uudelle liikkeelle tai aloitteelle on huono alku, irtiotto kaikista terveistä perustuksista tai traditioista, kulttimainen mielenlaatu, joka uskoo, että ´kirkkohistoria alkaa meistä´. Siksi todelliselle maailmanlaajuiselle apostoliselle liikkeele on tärkeää, että se liittyy kiinteästi omiin historiallisiin juuriinsa eikä polta siltoja, vaan että se pikemminkin käyttää jo olemassa olevia siltoja ja perustoja, joita edellä kulkeneet ovat tehneet."

Tämä on totta. Itsekin tapaan joskus sellaisia selfmade-apostoleja ja profeettoja, joiden asenne kaikkeen heidän ulkopuolellaan esiintyvään kristilliseen työhön on se, että "oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista ei täällä ole tapahtunut ennen minua". Jos ajatellaan kokonaista hengellistä liikettä, niin varsinkin silloin kun sen hypetys on korkeimmillaan, niin suhtautuminen kaikkeen vanhaan on tätä. Kyse on toisaalta hengellisestä ylpeydestä ja toisaalta hölmöydestä, enkä rehellisesti osaa sanoa, kumpi niistä on vähemmän vaarallinen.

Jos "citywide-church´in" vanhimmilta edellytetään katsomuksen laaja-alaisuutta ja kykyä "nähdä metsä puilta", niin miten paljon enemmän tämä onkaan aidon apostolisen ja profeetallisen työntekijän ominaisuus! Tähän kuuluu myös kyky hyväksyä erilaiset roolit hengellisessä työssä: toinen on istuttaja ja toinen on kastelija, ja molemmat tekevät samaa Herran työtä. Tähän samaan hengelliseen kypsyneisyyteen kuuluu myös sen taakan hyväksyminen ja kantaminen nöyrästi, että on yksinkertaisesti aikaansa edellä. Eli se, mitä nyt puhun on vielä uutta ja outoakin jonkun mielestä, mutta seuraavalle ja etenkin sitä seuraavalle sukupolvelle nämä asiat ovat jo jokapäiväistä leipää. Näin käy aina siksi, että paikalleen jämähtäneet rakenteet eivät koskaan pysty seuraamaan vapaata apostolista ja profeetallista henkeä, minne se menee ja missä se liikkuu. (Muista Pawsonin opetus tulevaisuuteen orientoituneesta seurakunnasta - sitä on apostolinen dna!)

Kaiken tämän keskellä säilytä nöyryys ja palvelijan mieli.

Esimerkki historiasta. Kukaan ei ollut ehdottanut maailmanlaajuista lähetysstrategiaa ennen kuin nuori lontoolainen suutari William Carey julkaisi v. 1792 uraaurrtavan lähetysmanifestin nimeltä "An Enquiry into the Obligations of Christians to use Means for the Conversion of the Heathens". Kun Carey, jota nykyään pidetään modernin lähetystyön isänä, ensimmäisen kerran nousi ylös pastoreitten kokoontumisessa tämän näkynsä puolesta, hänet huudettiin välittömästi alas. Eräs pastoreista, tohtori Ryland huusi hänelle: "Nuori mies, istu alas! Kun Jumalaa huvittaa käännyttää maailman pakanat, Hän kyllä tulee tekemään sen ilman sinun tai minun apua!"

Kuitenkin juuri tämän nuoren suutarin yltiöpäisestä näystä alkoi jotain maailmaa mullistavaa hengellistä liikehdintää joka jatkuu edelleenkin. Apostolinen ja profeetallinen perustus oli laskettu.

Postmodernismista (eli Starfish-mietteitä jälleen kerran...)


Postmodernismi näkee maailman siten, että se kieltää kaikki absoluuttiset arvot, perustavaa laatua olevat totuudet ja näkee muutoksen ainoana pysyvänä. Jos aiempi moderni maailmankatsomus korotti järjen yli kaiken, niin postmodernismi korottaa tunteet ja kokemukset yli kaiken. Kokemus on tämän näkemyksen mukaan jopa tärkeämpi kuin niiden lähde, sisältö tai se selitys, joka sille annetaan. Tässä mielessä postmodernismi on äärimmäisen pragmaattista: jos jostain tulee hyvät fibat, niin hyvä - muulla ei ole väliä.

Postmodernismi on luonut länsimaihin täysin uuden kulttuuriympäristön, jossa ollaan luovuttu perinteisestä kristinuskon maailmaa selittävästä kertomuksesta. Aiempi ns. konstantinolainen paradigma on aikansa eläneenä sysätty syrjään. Tilalle on tullut itsenäisten yksilöiden omat pienet kertomukset: jokaisella on oma totuutensa, eikä mitään ylempiä kaikkia sääteleviä rakenteita (esim. absoluuttinen Totuus) enää ole. Tilalle on tullut relativismi, jonka seurauksena länsimainen ihminen on pysyvästi juuttunut moniarvoisuuden suohon.

Tässä uudessa, muuttuneessa tilanteessa evankeliumi, kertomus Jumalasta, täytyy tulkata uudelleen. Evankeliumi tulee ruumiillistaa, jotta se voidaan selittää ymmärrettävästi postmodernille ihmiselle. Vain se, mikä on ensin ymmärretty, voidaan uskoa. Nyt läsnäolo onkin tärkeämpää kuin informaatio. Futurologi Leonard Sweet kuvaa tilannetta länsimaissa, jossa institutionaalinen ja edelleen modernissa maailmankuvassa elävä kirkko on lähes tulkoon kykenemätön enää kommunikoimaan sanomaansa uudelle kohderyhmälle.

Jos sanoit ennen "tule ja katso", niin uusi motto kuuluu "mene ja ole". Tämä voi tapahtua vain silloin, kun seurakunta on:
- missionaarinen eli aidosti ulospäin suuntautuva
- alueellinen eli enemmän paikallista lähiyhteisöä palveleva kuin jotain etäistä "valtakunnallista strategiaa" noudattava
- ruumiillistunut eli sen jäsenet ovat aidosti läsnä ihmisten elämässä, eivätkä vain jossain sunnuntaikokouksessa

Postmodernismi on luonut siis uuden lähetystilanteen länsimaihin. Käytännössä myös monet seurakunnat taistelevat postmodernismin kanssa, tavalla tai toisella. Osa niistä yrittää suojautua ja pelastautua siltä kieltämällä sen ja tarrautumalla itsepintaisesti kiinni menneeseen. Toiset seurakunnat taas menevät siekailematta mukaan ajan virran vientiin ja nielevät koko jutun sellaisenaan. Mieleen tulee elävästi David Pawsonin opetus viime kesältä, jossa hän puhui seurakunnasta, joka on ja jonka tulee olla tulevaisuuden seurakunta - ei eilisen, eikä edes tämän päivän, vaan tulevaisuuden mukaan orientoitunut.

Postmodernismi itsessään ei siis anna meille mitään vastauksia, sen enempää kuin modernikaan viitekehys. Jeesus on paljon enemmän kuin kumpikaan näistä tai molemmat yhteensä ja evankeliumi on paljon terävämpi ja elävämpi kuin kummankaan näiden mitan mukaan latistettu julistus. Käytännössä: ratkaisu ei ole sunnuntai kokous toiseen kellon aikaan tai uudet powerpointslidet. Ratkaisu on edelleen Hänen Sanansa ja Hänen Henkensä.

Meidän on opittava pois modernin ajan kristillisyyden kasvottomuudesta ja informaatiokeskeisyydestä. Ari Puonti on käyttänyt ilmaisua narratiivinen prosessievankeliointi, jossa minä liitän oman kertomukseni elämästä Jeesuksen kanssa yhteen Raamatun sanan kanssa ja sitoudun elämänyhteyteen toisten kanssa. Mutta ihan yhtä lailla meidän on opittava pois postmodernin ihmisen väärästä kokemushakuisuudesta ja kaiken kristillisen opin suhteellistamisesta. Meidän on sanottava ääneen se, että on olemassa yksi Totuus, jonka pohjalta nousevat ehdottomat arvot (esim. avioliitto), mutta jonka pohjalta näemme myös asiat, jotka eivät ole linjassa tämän Totuuden kanssa eli ovat syntiä (esim. homoseksualismi).

Se, mitä tulee tämän postmoderniksi kutsutun jälkeen, kiinnostaa minua eniten. Puheet jostain myöhäismoderniteetista tai transmodernista eivät oikein riitä. Oleellista on aito profeetallinen näkökulma. Eduistaako postmodernismi esim. sitä "laittomuutta", josta Paavali kirjoittaa Tessalonikan uskoville?

Länsimaisen humanismin pohjalta syntynyt modernismi ja parlamentaarinen, edustuksellinen demokratia ovat kulkeneet käsi kädessä parin viimeisen vuosisadan ajan. Postmodernin murroksen myötä päätöksenteko on siirtynyt kauas pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta jonnekin kasvottoman, ylikansallisen pääoman kabinetteihin. Demokratia on näin tullut tiensä päähän, samoin perinteinen länsimainen kansallisvaltioiden täplittämä Euroopan kartta. Tässä tilanteessa ihminen on kyynistynyt, eikä enää usko perinteisiin poliittisiin vaikuttamiskeinoihin (esim. äänestämiseen vaaleissa).

Mitä tulee siis demokratian jälkeen? Edessä on joko kaaos ja anarkia tai sitten totalitarismi. Ensin mainittuun en usko, koska pelissä on liian paljon: kauppa, talous, pääoma, hyvinvointi, etuoikeudet jne. (Eli kaikki ne asiat, joista puhutaan Ilmestyskirjan 18. luvussa, kun kuvataan lopun ajan suuren Babylonin kukistumista.) Viime mainittu tuntuu siis todennäköisemmältä: kun demokratia päättyy, niin edessä on valvontayhteiskunta, jonka looginen kehityskulku vie humanismin ihmispalvonnan vääjäämättä huippuunsa. 666 on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi ja sitähän humanismikin on ollut alusta alkaen: ihmisen itsepalvontaa, kun ihminen kerran on korotettu kaiken mittariksi. Kaikki on siis ollut olemassa jo alusta alkaen, joskin siemenen muodossa. Miten se menikään? Se, mikä on ollut alussa, on myös lopussa...

On siis menossa kaksi rakennusprosessia samaan aikaan: samaan aikaan kun Jeesus itse rakentaa seurakuntansa, niin samaan aikaan toisaalla rakennetaan uutta, ennen näkemätöntä Baabelin tornia. Omalla kohdallani ei ole epäilystäkään siitä, kummassa itse haluan olla mukana.

Missä ollaan menossa? (Starfish-mietteitä jälleen kerran)

Olen tässä kesän kuluessa lueskellut Wolfgang Simsonin Starfish´iä toista kertaa läpi. Sen samalla kertaa ilmenevä ajankohtaisuus ja profeetallisuus hämmästyttävät ja ilahduttavat mieltäni uudelleen ja uudelleen. Uskon, että tästä julkaisusta ja kaikesta siitä, mitä se poikii, on jo nyt ja etenkin tulevaisuudessa meille paljon hyötyä. Tämä rakentaa Kristuksen seurakuntaa niin universaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Se ei varmaan tee sitä Sinun kotikirkkokunnallesi, mutta todelliselle ekklesialle kyllä.

Simson kirjoittaa historian kairos-hetkestä, joka on erilainen aikaan liittyvä määre kuin kronos, joka tarkoittaa eteenpäin kulkevaa aikaa ja lineaarista aikakäsitystä. Kairos tarkoittaa erityistä Jumalan määräämää aikaa, eräänlaista vedenjakajahetkeä, jonka kohdalla puhutaan "ennen" ja "jälkeen". Aika ikäänkuin pysähtyy silloin ja asiat muuttuvat siitä eteenpäin. Esimerkkeinä tällaisesta erityisestä Jumalan toiminnan hetkestä, jolloin asiat ikäänkuin tiivistyvät tiettyyn hetkeen, aikaan ja paikkaan, oli Jeesuksen syntymä ja ensimmäinen helluntai.

Kairos-hetket edellyttävät erityistä reagointia, epätavallista kaikua kaikissa meissä. Jollei näin käy, niin saatamme menettää päivän, jolloin Jumala vieraili luonamme. Meidän täytyy antaa kaiken tämän koskettaa meitä ja antaa viedä meitä syvemmälle Jumalan prosesseihin. Koko ajan kaikki nämä profeetalliset vaikutelmat, näyt ja kuvat sekä sanat ja ilmestykset tulee koetella pahki Jumalan Sanalla. Jos ne ovat Hänestä ja niissä puhuu aito profetian Henki, ne kestävät kaiken koettelun. Mutta meidän itsemme ei tule tyytyä muuhun kuin puhtaaseen kultaan.

Simson vertaa omaa aikaamme poliittisessa mielessä Jeesuksen syntymän aikaan, jolloin elettiin maailmanlaajuisesti poikkeuksellista Pax Romanan aikaa. Nyt vallitsee vastaavanlainen Pax Americanan aikakausi, jolloin tietty militaristinen ja markkinahenkinen imperiumi hallitsee. Se on luonut globaalin verkoston, jolla on yhteinen kieli, englanti ja musiikki, MTV ja kulutussuuntautunut populäärikulttuuri sekä kommunikointijärjestelmä, joka liittää ihmiset eri puolilla maapalloa toisiinsa internetin nopeudella. On syntynyt maailmanlaajuinen kylä, joka mahdollistaa nopeat kommunikointiyhteydet jo nyt ja totalitaristisen kontrollin aikaa myöten.

USA:llä on johtava rooli näissä maailmanhistorian tapahtumissa, oli se meistä kivaa tai ei, tai oli se kolmannen maailman köyhien näkökulmasta katsottuna oikein tai väärin. Huomaa se, että Jeesus ja Hänen opetuslapsensa eivät koskaan puhuneet Rooman imperiumin puolesta, mutta eivät myöskään sitä vastaan. He ajattelivat asiaa aina puhtaan käytännöllisesti heidän oman missionsa lähtökohdista ja tarpeista käsin. Pax Romana loi suotuisat puitteet evankeliumin leviämiselle: rauhantila, toimivat viestiyhteydet, turvalliset kulkureitit jne. Sama juttu tänään.

Jeesuksen Kuninkuuden alamaisina meidän ei tule taistella globalisaatiota vastaan, olla mieleltämme anti-amerikkalaisia tai kritisoida kaikkea, mitä USA:n hallitus tekee. Eikä meidän missään nimessä pidä omaksua epäpyhää, muotojumalista amerikkalaisuutta ja samaistaa sitä aitoon Jeesuksen seuraamiseen. Amerikan kansa ei ole Jumalan kansa, eikä amerikkalainen (tai ylipäätään länsimainen) elämäntapa ole yhtä kuin raamatullinen kristinusko. Simson toteaa jossain muussa yhteydessä, että jenkeissä sanoa olevansa "uudestisyntynyt, kirkossa käyvä kristitty" on vähän sama kuin mainostaisit itseäsi tekopyhänä hurskastelijana. Mutta kun Jumala on aina käyttänyt eri suurvaltoja oman tuomiovaltansa edustajina historian saatossa, niin näin on edelleenkin. Ajatellaanpa vaikka Juudan ja Jerusalemin tuhoa, Babylonian hallitsija Nebukadnessaria ja profeetta Jeremiaa tai Danielia toimimassa kahden Lähi-idän suurvallan, ensin Babylonian ja sitten Meedo-Persian korkea-arvoisena virkamiehenä.

Loppupelissä kaikki nämä historian suurvallat, jotka Daniel, mielenkiintoista kyllä, näkee ilmestyksessään petoina, ovat vain nappuloita Jumalan shakkilaudalla. Hän käyttää niitä omien tuomioidensa välikappaleina, mutta kun niiden synnit ovat täyttäneet tietyn mitan, niin tuomio kohtaa takuuvarmasti myös niitä. Jaan ehdottomasti Simsonin näkemyksen siitä, että nykyinen globalisaatioprosessi, joka ilmenee markkinavoimina ja rahan valtana sekä kansainvälisinä rauhanoperaatioina YK:n , USA:n, Naton tai EU:n toimesta, on osa tulevan Babylonin synnytysprosessia.

Babylon tulee olemaan globaali poliittinen, taloudellinen, sotilaallinen ja uskonnollinen rakenne, joka tulee lopulta saavuttamaan maailmanvallan hetkeksi. Tätä valtaansa se tulee käyttämään vainotakseen seurakuntaa eli - lukija huoatkoon tämän! - "pyhiä, apostoleja ja profeettoja" (Ilm. 18:20). Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta. Apostoli Paavali 1.Korinttilaiskirjeessään puhuu seurakuntaan ensin asetetuista apostoleista ja sitten profeetoista (1.Kor. 12:28). Tämän ajatuksen hän toistaa Efeson seurakunnalle puhuessaan seurakunnasta, joka on rakennettu "apostolien ja profeettojen perustukselle" (Ef. 2:20). Myöhemmin samassa kirjeessään hän jatkaa tätä ajatusta (Pyhän Hengen inspiroimana): seurakunnalle on annettu lahjaksi apostoleja ja profeettoja (ja Ef. 4:11:n mukaan myös muita palveluvirkoja), joiden tehtävänä on varustaa uskovia kasvamaan ja toimimaan seurakunnan rakentumikseksi.

Mielenkiintoista on juuri se, että apostoli Johannes tässä elämänsä loppupäivien suuressa ilmestyksessä puhuu viimeisten päivien seurakunnasta juuri samoilla sanoilla: ensin pyhät yleisesti ja sitten apostolit ja profeetat erikseen mainiten. Lopun aikoina globaali Babylonin järjestelmä tuleekin kokemaan kovimmiksi kilpailijoikseen juuri ne uskovat, jotka pitävät kiinni Jeesuksesta ja Hänen Sanastaan. Näiden ihmnisten arvot ja niiden mukainen elämä käytännössä haastavat koko babylonialaisen systeemin niin voimakkaasti, että seurauksena voi olla vain vaino.

Tämän tähden ekklesian tulee olla kestävä ja vastustuskykyinen tälle politiikalle (esim. mediassa) ja vainolle. Seurakunnalla tulee olla vainot kestävä mielenlaatu ja rakenne - ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Käytännössä meidän tulee olla esim. vapaat pelosta menettää jotkin taloudelliset etuoikeudet uskovina, niin yksityisesti kuin yhteisöinäkin. Tällaiset uskovat selviävät tulevaisuuden koetuksista paremmin kuin ne, jotka luottavat haihtuvaan maalliseen tavaraan ja poliittiseen turvallisuuteen.


PS. Jos et vielä ole tutustunut tähän Starfish-julkaisuun, niin minulta voit saada sen sähköisessä muodossa.