Postmodernismista (eli Starfish-mietteitä jälleen kerran...)


Postmodernismi näkee maailman siten, että se kieltää kaikki absoluuttiset arvot, perustavaa laatua olevat totuudet ja näkee muutoksen ainoana pysyvänä. Jos aiempi moderni maailmankatsomus korotti järjen yli kaiken, niin postmodernismi korottaa tunteet ja kokemukset yli kaiken. Kokemus on tämän näkemyksen mukaan jopa tärkeämpi kuin niiden lähde, sisältö tai se selitys, joka sille annetaan. Tässä mielessä postmodernismi on äärimmäisen pragmaattista: jos jostain tulee hyvät fibat, niin hyvä - muulla ei ole väliä.

Postmodernismi on luonut länsimaihin täysin uuden kulttuuriympäristön, jossa ollaan luovuttu perinteisestä kristinuskon maailmaa selittävästä kertomuksesta. Aiempi ns. konstantinolainen paradigma on aikansa eläneenä sysätty syrjään. Tilalle on tullut itsenäisten yksilöiden omat pienet kertomukset: jokaisella on oma totuutensa, eikä mitään ylempiä kaikkia sääteleviä rakenteita (esim. absoluuttinen Totuus) enää ole. Tilalle on tullut relativismi, jonka seurauksena länsimainen ihminen on pysyvästi juuttunut moniarvoisuuden suohon.

Tässä uudessa, muuttuneessa tilanteessa evankeliumi, kertomus Jumalasta, täytyy tulkata uudelleen. Evankeliumi tulee ruumiillistaa, jotta se voidaan selittää ymmärrettävästi postmodernille ihmiselle. Vain se, mikä on ensin ymmärretty, voidaan uskoa. Nyt läsnäolo onkin tärkeämpää kuin informaatio. Futurologi Leonard Sweet kuvaa tilannetta länsimaissa, jossa institutionaalinen ja edelleen modernissa maailmankuvassa elävä kirkko on lähes tulkoon kykenemätön enää kommunikoimaan sanomaansa uudelle kohderyhmälle.

Jos sanoit ennen "tule ja katso", niin uusi motto kuuluu "mene ja ole". Tämä voi tapahtua vain silloin, kun seurakunta on:
- missionaarinen eli aidosti ulospäin suuntautuva
- alueellinen eli enemmän paikallista lähiyhteisöä palveleva kuin jotain etäistä "valtakunnallista strategiaa" noudattava
- ruumiillistunut eli sen jäsenet ovat aidosti läsnä ihmisten elämässä, eivätkä vain jossain sunnuntaikokouksessa

Postmodernismi on luonut siis uuden lähetystilanteen länsimaihin. Käytännössä myös monet seurakunnat taistelevat postmodernismin kanssa, tavalla tai toisella. Osa niistä yrittää suojautua ja pelastautua siltä kieltämällä sen ja tarrautumalla itsepintaisesti kiinni menneeseen. Toiset seurakunnat taas menevät siekailematta mukaan ajan virran vientiin ja nielevät koko jutun sellaisenaan. Mieleen tulee elävästi David Pawsonin opetus viime kesältä, jossa hän puhui seurakunnasta, joka on ja jonka tulee olla tulevaisuuden seurakunta - ei eilisen, eikä edes tämän päivän, vaan tulevaisuuden mukaan orientoitunut.

Postmodernismi itsessään ei siis anna meille mitään vastauksia, sen enempää kuin modernikaan viitekehys. Jeesus on paljon enemmän kuin kumpikaan näistä tai molemmat yhteensä ja evankeliumi on paljon terävämpi ja elävämpi kuin kummankaan näiden mitan mukaan latistettu julistus. Käytännössä: ratkaisu ei ole sunnuntai kokous toiseen kellon aikaan tai uudet powerpointslidet. Ratkaisu on edelleen Hänen Sanansa ja Hänen Henkensä.

Meidän on opittava pois modernin ajan kristillisyyden kasvottomuudesta ja informaatiokeskeisyydestä. Ari Puonti on käyttänyt ilmaisua narratiivinen prosessievankeliointi, jossa minä liitän oman kertomukseni elämästä Jeesuksen kanssa yhteen Raamatun sanan kanssa ja sitoudun elämänyhteyteen toisten kanssa. Mutta ihan yhtä lailla meidän on opittava pois postmodernin ihmisen väärästä kokemushakuisuudesta ja kaiken kristillisen opin suhteellistamisesta. Meidän on sanottava ääneen se, että on olemassa yksi Totuus, jonka pohjalta nousevat ehdottomat arvot (esim. avioliitto), mutta jonka pohjalta näemme myös asiat, jotka eivät ole linjassa tämän Totuuden kanssa eli ovat syntiä (esim. homoseksualismi).

Se, mitä tulee tämän postmoderniksi kutsutun jälkeen, kiinnostaa minua eniten. Puheet jostain myöhäismoderniteetista tai transmodernista eivät oikein riitä. Oleellista on aito profeetallinen näkökulma. Eduistaako postmodernismi esim. sitä "laittomuutta", josta Paavali kirjoittaa Tessalonikan uskoville?

Länsimaisen humanismin pohjalta syntynyt modernismi ja parlamentaarinen, edustuksellinen demokratia ovat kulkeneet käsi kädessä parin viimeisen vuosisadan ajan. Postmodernin murroksen myötä päätöksenteko on siirtynyt kauas pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta jonnekin kasvottoman, ylikansallisen pääoman kabinetteihin. Demokratia on näin tullut tiensä päähän, samoin perinteinen länsimainen kansallisvaltioiden täplittämä Euroopan kartta. Tässä tilanteessa ihminen on kyynistynyt, eikä enää usko perinteisiin poliittisiin vaikuttamiskeinoihin (esim. äänestämiseen vaaleissa).

Mitä tulee siis demokratian jälkeen? Edessä on joko kaaos ja anarkia tai sitten totalitarismi. Ensin mainittuun en usko, koska pelissä on liian paljon: kauppa, talous, pääoma, hyvinvointi, etuoikeudet jne. (Eli kaikki ne asiat, joista puhutaan Ilmestyskirjan 18. luvussa, kun kuvataan lopun ajan suuren Babylonin kukistumista.) Viime mainittu tuntuu siis todennäköisemmältä: kun demokratia päättyy, niin edessä on valvontayhteiskunta, jonka looginen kehityskulku vie humanismin ihmispalvonnan vääjäämättä huippuunsa. 666 on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi ja sitähän humanismikin on ollut alusta alkaen: ihmisen itsepalvontaa, kun ihminen kerran on korotettu kaiken mittariksi. Kaikki on siis ollut olemassa jo alusta alkaen, joskin siemenen muodossa. Miten se menikään? Se, mikä on ollut alussa, on myös lopussa...

On siis menossa kaksi rakennusprosessia samaan aikaan: samaan aikaan kun Jeesus itse rakentaa seurakuntansa, niin samaan aikaan toisaalla rakennetaan uutta, ennen näkemätöntä Baabelin tornia. Omalla kohdallani ei ole epäilystäkään siitä, kummassa itse haluan olla mukana.