Ulos mukavuusvyöhykkeeltä

Tänä päivänä meitä kehotetaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen johtajillemme entistä painokkaammin äänenpainoin. Erityisesti näin tapahtuu ns. uskovien seurakunnissa (kehitys kansankirkossa kun menee ihan toiseen extremelaitaan). Mutta raamattu-uskollisten evankelikaalien ja karismaatikkojen seurakunnissa tottelevaisuus johtajille korotetaan erääksi suurimmaksi arvoksi. Itse näen tämän yhtenä terveenäkin vastareaktiona toisen äärilaidan individualismille.

Olemme kuitenkin vaikeuksissa tämän asian kanssa, koska tämä hierarkkiseen, jopa yhden vahvan johtajan malliin vetoaminen synnyttää lapsen tasolle jämähtäneitä kristittyjä, jotka eivät koskaan tohdi kasvaa uskossaan aikuisiksi. He eivät opi itse tutkimaan Sanaa ja ottamaan vastuuta muista. Päällikön sana on laki – sitä totellaan tai sitten itketään ja totellaan. Keinotekoinen jako pappeihin ja maallikoihin vain ruokkii tätä hengellisen näivettyneisyyden kulttuuria seurakunnissamme. On aivan sama, minkä merkityssisällön annamme sanalle ”pappi” – se voi olla pastori, saarnaaja, vanhimmistoveli, kirkkoherra, seurakunnanjohtaja tms. – tilanne ja sen seuraukset ovat samat.

Käytännössä tämä synnyttää yhä useammin tilanteita, jossa toistuu vanhan sadun ”keisarin uusista vaatteista tapainen ilmiö. Hiljattain itse jouduin tällaiseen tilanteeseen, jossa uskovat melko kritiikittömästi ottivat vastaan heille tarjotun ohjelmapaketin vaivautumatta itse tutkimaan asiaa Raamatusta, olisiko asia niin. Kaikki hymisivät tyytyväisinä, koska kaikki (tai ainakin melkein kaikki) ajattelivat, että tämä on hyvä juttu ja varmaan näin pitäähymistä. Jonkun mieleen varmasti luiskahti ajatus, että onkohan tämä nyt ihan ok, mutta kenelläkään ei ollut kristillistä siviilirohkeutta kajauttaa ulos: ”Keisarillahan ei ole mitään päällään!”

Mukavuusvyöhyke on niin kiva. Siellä on turvallista olla. Tyyntä ja rauhallista. Itse asiassa meille syötetään koko ajan uskonnollisen matrixkoneiston toimesta sitä mielikuvaa, että näin on hyvä, näin pitääkin asioiden olla ja jos tästä haluat poiketa, niin käy hullusti.

Jeesus oli toista maata. Hän meni temppeliin, näki sen touhun (=vallitsevan uskonnollisen kulttuurin), teki nuorista ruoskan ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi kaupustelijat ulos temppelistä. Hänen seuraajistaan kasvoi kristittyjä, jotka, kuten Berean juutalaiset, tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin kuin heille oli opetettu.

Meillä on tänä päivänä huutavan suuri tarve tehdä paluu juurillemme, Raamatun Sanaan. Kuitenkin meidän tarvitsee kysyä vakavasti, merkitseekö "paluu Jumalan Sanaan" paluuta kirkkokuntalaisuuteen ja niiden edustamiin perinteisiin, hierarkkiseen johtajuuteen ja pappisvaltaisuuteen, jollaiseksi olemme perinteisesti mieltäneet käsitteen "kristinusko".

Itse näen paluun Jumalan Sanaan merkitsevän sen seurakunnan mallin, rakenteen ja käytännön toteutumista, mikä meiltä on paljolti hukassa nykyisten kirkkokuntien, herätysliikkeiden ja seurakuntien piirissä. Ohjelmapalvelut, kampanjat, hierakkia yms. ovat syrjäyttäneet yhteisöllisyyden. Tunnustuskuntalaisuus, oli se sitten mitä tahansa, estää Kristuksen ruumiin aidon todellisuuden hahmottamista paikkakunnalla. Paluu Jumalan Sanaan on minunkin tunnuslauseeni, mutta se ei merkitse minulle paluuta entiseen, vaan uuden, syvemmän uskonyhteyden etsimistä Jumalaan Itseensä ja myös Hänen omiinsa.

Moni sellainen, joka sanoo olevansa raamatullinen, ei silti uskalla viedä johtopäätöksiään käytännön tasolla loppuun asti. Monelle meistä se maksaa liikaa. Ennen kaikkea se rassaa meidän mukavuudenhaluamme.

Back to the Roots...

Kotimaa-lehden verkkosivut kertovat 24.04.08 Kansanlähetyksen pitkäaikaisen työntekijän Jarmo Sormusen jättävän kirkkolaivan. Sitä kautta menevät myös luterilaisen kirkon pappeus ja Kansanlähetyksen työntekijyys. Sormunen itse perustelee päätöstään näin:

”Olemme nähneet viimeisten vuosien aikana Suomen kirkon luopuvan Raamatun sanasta monissa asioissa. Teologia on ajautunut kiihtyvällä vauhdilla yhä liberaalimpaan suuntaan. Kirkossamme pappi saa julkisesti kirjoittaa, opettaa, julistaa ja suosia sellaista, joka on avoimessa ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa.”

Katso itse tarkemmin: http://www.kotimaa.fi/kotimaa/

Niinpä, enkä edes kuvittele Sormusen olevan ainoa. Mielenkiintoista on se, että samaan aikaan kun tämän kaltainen hengellisen pääoman pako kirkosta – ja aikaa myöten myös muista perinteisistä instituutioista – yltyy, niin nämä samaiset viralliset, perinteiset instituutiot miettivät ”ollako vai eikö olla”-kuurupiiloa E4-hankkeen kanssa. Tämän kaltaiselle alasajolle ei luulisi olevan paras mahdollinen aika juuri nyt.

Tosin minun täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että suhtauduin alusta alkaen pessimistisesti E4-hankkeen mahdollisuuksiin Suomen hengellisessä kentässä. Ai miksikö? DNA:n takia. Jos kaverit, joilla on perinteinen järjestö- tai kirkkokuntatausta (eikä heillä ole mitään intressejä pois oppia siitä), niin he vain toistavat samaa kuviota edelleen. Eikö Jeesuskin sano, että se, mikä on lihasta syntynyt, se on liha. Uskon kyllä E4:n olleen alun perin Hengestä, mutta kävi niin kuin vanha sananlasku sanoi työväenaatteesta: ”hyvä aate, mutta herrat pilas sen”. Ehkä siitäkin tulisi aikaa myöten vain yksi byrokraattinen ohjelmatoimisto muiden joukossa?

Onnistuakseen ja ollakseen oikeasti jotain muuta kuin sarja palavereita, kalvopaketteja ja kampanjoita E4:n olisi pitänyt ottaa selvästi ilmestyksenomainen hajurako entiseen. Tämä olisi vaatinut enemmän kristillistä siviilirohkeutta kuin mitä nyt löytyi.

Mutta takaisin Sormuseen. Kotimaan verkkosivuilla oli muutama kommentti hänen eroonsa liittyen. Eräässä todettiin näin: ”Surullinen, mutta ilmeisen väistämätön tapahtuma. Parasta siunausta Sormusille, moni jää kaipaamaan Jarmon opetusta!”

Mitä siinä sanottiinkaan? Että ”moni jää kaipaamaan Jarmon opetusta”? Mitäs tämä nyt on; ei kai mies nyt omasta kutsumuksesta sentään ole luopumassa? Tämä paljastaa erään mielenkiintoisen yleisen olettamuksen, johon itsekin olen törmännyt tällaisia omantunnon ratkaisuja tehtyäni. Oletetaan ilman muuta, että kaveri, joka uskaltaa menetellä näin on luopumassa uskostaan – vaikka itse asiassa kyse on ihan päinvastaisesta asiasta.

Toinen vaihtoehto on se, että ajatellaan hänen menettävän myös kuulijansa eli opetuslapsensa (ts. ne, jotka tunnistavat paimenuuden ja opettajuuden hänessä ja ovat hänen seuraajiaan). Mutta eihän näin täydy käydä – ajatellaanpa vaikka Markku Koivistoa ja Nokia Missiota. Niin, ehkäpä Jarmokin löytää tiensä sinne, kuka tietää? Toivon ja uskon hänen kuitenkin pysyvän uskollisena omalle kutsumukselleen, jonka on antanut seurakunnan Herra Jeesus Kristus.

Lukekaapa itse Jarmon kotisivuilta: www.jarmosormunen.fi

Siellä hän esittää ytimeen meneviä kysymyksiä kirkon tilanteesta, joiden edessä paraskin korkeastioppinut yliopistoteologi (viidesläinenkin!) joutuu kiemurtelemaan vaivautuneesti. Siunausta Jarmolle!

Haluaisin niin nähdä tässäkin irtiotossa merkkejä sellaisesta raamatullisesta paluusta uskomme aidoille juurille, joka on Hänen Henkensä inspiroimaa. En malta olla tässä yhteydessä uudelleen mainostamatta hiljattain Jenkeissä ilmestynyttä Frank Violan ja George Barnan kirjaa ”Pagan Christianity?”. Kirja tutkailee aika lailla lahjomattomasti useita oman aikamme kristillisiä ”pyhiä lehmiä” ja niiden juuria: mistä ne ovat lähtöisin? Ei kai vain pakanuudesta? Se on stydiä kamaa – nimenomaan luettavaksi nykyisessä tilanteessamme. Speaking about gettin´ back to the roots.

Tilasin oman kappaleeni tuota opusta Suolakaupasta – kysy jos sieltä löytyisi vielä oma kappale Sinullekin! www.suolakauppa.com

Neljäs tie

Joskus viime vuosituhannen lopulla (ai miten rakastankaan tuota ilmaisua!) juttelin erään kristillisen nuorisotyön valtakunnallisen tason johtohemmon kanssa uskovien seurakuntanuorten tilanteesta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Tiedäthän tuon meidän kulttuurimme tärkeän initaatioriittivaiheen aikuisuuteen; on kirjoitettu ylioppilaaksi tai valmistuttu ammattiin, pojat (ja tätä nykyä myös osa tytöistä) on käynyt armeijan jne. Muutetaan pois vanhusten nurkista (so. lapsuudenkoti) opiskelemaan tai töihin toiselle paikkakunnalle. Monet suhteet katkeavat entiseen elämään; kotiin, seurakuntaan, kavereihin yms. Sosiaalisen kontrollin taso laskee myös samassa suhteessa kuin etäisyys entiseen kasvaa.

Väitin ystävälleni, että näkemykseni mukaan tässä vaiheessa nuorissamme tapahtuu jako kolmeen:

- yksi osa porukasta vetää omat johtopäätöksensä uudesta vapaudestaan ja siirtyy radalle, baariin, bailulinjalle tms.

- toinen osa porukasta säilyttää vanhempiensa perinteisen uskonnonharjoituksen ulkoisen muodon ja koodiston ja jatkaa ulkoisesti entiseen malliin

- kolmas osa ei tyydy eilisen päivän mannaan, vaan etsii jotain uutta; uusi viini uusiin leileihin – ja he menevät eteenpäin uskonelämässään

Olen edelleen sitä mieltä, että tuo jako kolmeen pitää hyvin paikkansa. Tiedän ”nuorisoseurakuntia”, joissa tämä kuvio toistuu hämmästyttävällä tarkkuudella. En tietenkään tarkoita, että tuo jako kolmeen olisi matemaattinen yksi kolmasosa aina ja vakiona. Mutta periaatteessa kylläkin.

Nyt olen tullut uusiin ajatuksiin. Olen nimittäin löytänyt myös neljännen tien, joka on itse asiassa pelottavin vaihtoehto noista kaikista. ”Neljäs tie” merkitsee eräänlaista ääriuskonnollista irrottautumista kaikesta kristilliseksi mieltämästämme periaatteella ”menköön lapsi pesuveden mukana, kunhan vain saadaan kunnon hajurako entiseen”. Tämä tapahtuu kuitenkin edelleen kristillisyyden nimissä. ”Neljännellä tiellä” ei asioita enää perustella Raamatun sanalla, vaan profeetalliseksi mielletyillä oman pään oivalluksilla ja ihmisen emotionaalisen mielen liikahduksilla. Jumalan Sanan kirjallinen ilmoitus ei enää kelpaakaan kaiken opin ja elämän ylimmäksi auktoriteetiksi, vielä vähemmän tuon Sanan opettajat. Ylivertaiseksi kohoavat muut seikat; sisäinen intuitio, omat kokemukset ja muu sellainen.

”Neljännellä tiellä” kulkijat voidaan jakaa kahteen pääryhmään:

- ensimmäiseksi ovat ns. ”paimenettomat individualistit”, jotka pitävät täydellistä irrallisuutta ihanteenaan, eivätkä hyväksy mitään hengellistä vastuullisuutta tai tilivelvollisuutta itselleen suhteessa muihin (anarkismin hengellinen sovellutus)

- toiseksi ovat ”uuden paimenen lampaat”, jotka eivät kysele mitään, vaan tottelevat ilman kritiikkiä ehdotonta johtajaansa, joka on usein taitava demagogi ja häikäilemätön vallankäyttäjä (fasismin hengellinen sovellutus)

Jumala ei ole tarkoittanut meitä elämään kovan paimenuuden ja hierarkkisten valtarakenteiden puristuksessa. Meitä ei ole pelastettu raatamaan minkään seurakunnallisen ohjelmatoimiston Grotte-myllyn myllynkiviä pyörittämässä uupumukseen ja hengelliseen loppuunpalamiseen saakka.

Mutta… On olemassa selvät raamatulliset ohjeet siitä, millainen on Kristuksen seurakunta, joka on Jumalan rakennus ja Hänen asumuksensa Hengessä. Voimme Sanasta löytää selvät piirustukset tästä ja yhtä selvät ohjeet siitä, miten homman tulee toimia käytännössä. Ei ole vaikeata nähdä ympärillämme lukuisia esimerkkejä siitä, miten se EI toimi. Tästä emme kuitenkaan voi vetää sitä johtopäätöstä, että meidän tulisi hylätä kaikki UT:n opetus seurakunnasta. Se, että väärää rahaa on liikkeellä, ei tarkoita, etteikö oikeatakin olisi olemassa.

Nykyisinä aikoina minua entistä enemmän puhuttelee Paavalin sana mentoroitavalleen Timoteukselle siitä, että Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan ”voiman, rakkauden ja raittiuden hengen”. Tämä ”raittius” on tärkeä asia tänä päivänä. Se ei tarkoita paluuta kuolleen kirjanoppineisuuden haudan hiljaisuuteen. Sen todellisena vaihtoehtona ei ole holtiton hurmahenkisyys. Hengellisesti raittius merkitsee sitä, että asiat ovat tasapainossa keskenään; Sana ja Henki, oppi ja elämä, vastuu ja vapaus, totuus ja rakkaus jne.

Meidän on löydettävä myös tasapaino seurakuntakäsityksemme suhteen. Vaihtoehtoina eivät ole perinteiset tunnustuskunnat versus hengellinen anarkia. Viime mainittu johtaa aina ennen pitkää totalitarismiin. Tarvitsemme uuden paimenuuden nousua; aidon hengellisen isyyden ja äitiyden esiin tuloa. Monet ”neljännen tien” kulkijoiden ongelmista nimittäin nousevat tästä Jumalan tahdon mukaisen vanhemmuuden puutteesta tai huonoista kokemuksista vanhemmista.

Kun ”profeettojen sinetti” Malakia puhuu viimeisten päivien Eliaasta, joka valmistaa tien Messiaalle, hän sanoo tämän kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Huomaa sanajärjestys; kenen sydänten tulee ensin kääntyä kenen puoleen? En usko tämän olevan vain jotain pahaista semantiikkaa, vaan siinä tulee esille Jumalan tahdon mukainen järjestys siitä, miten Hän haluaa näiden asioiden tapahtuvan.

Mutta jollei näin tapahdu, liian monet uskossa aloittaneet nuoret ja nuoret aikuiset jäävät heitteille.

Vapaus tehdä hengellistä työtä

”Oulun tuomiokapituli on myöntänyt Oulun Karjasillan seurakunnan kappalaiselle Vesa Pöyhtärille virkavapautta kahdeksi vuodeksi. Kapituli otti kantaa myös toiseen asiaan ilmaisten huolensa Pellon seurakunnan henkilöristiriidoista. Vesa Pöyhtäri kertoo Kotimaan verkkolehdelle, ettei hänellä on vielä tiedossa uutta työpaikkaa. Hän toivoo voivansa tehdä virkavapaansa aikana hengellistä työtä. Pöyhtärin virkavapaus alkaa 16.6.2008.” (Kotimaan verkkolehti 18.04.2008)

En tiedä tekeekö tulkintani oikeutta Pöyhtärin itsensä ajatuksille, mutta ajattelen itse hänen aikeensa tehdä hengellistä työtä virkavapautensa aikana kielivän aikamme suuresta ongelmasta. Monen nuoruuden kutsumus vaihtuu virkamiestyöksi, jolla näkyään toteuttavan kädet sidotaan ja hänet pikku hiljaa uuvutetaan erilaisella toisarvoisella puuhastelulla. Hänen annetaan kuitenkin ymmärtää tämän olevan ”se juttu”, johon Jumala on Hänet kutsunut. Eihän mitään tehtävää saa halveksia, vaan täytyy olla nöyrä ja pyyteetön systeemin palvelija. Pikku hiljaa omantunnon ääni hukutetaan toistuvien hallintorutiinien alle. Vain harvoin, ikään kuin välähdyksinä hän enää kokee Jumalalta saamansa alkuperäisen kutsumuksen kolkuttelevan sisimmässään.

En siis puhu nyt Vesa Pöyhtäristä, vaan puhun yleisellä tasolla – ja osin myös omista kokemuksistani. Omana johtopäätöksenäni sanon, että jos joku ei koe toteuttavansa nykyisellä paikallaan sitä näkyä, johon Jumala hänet on kutsunut, hän on vapaa lähtemään pois siitä. Itse jopa suosittelen sitä. Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistekoista systeemiä. Se maksaa aina jotain – niin kyllä, paljonkin! – mutta se antaa vapauden, jollaisesta sinulla ei ole hajuakaan systeemin sisällä ollessasi.

Kerrotaan tarinaa villihanhesta, jota kasvatettiin maatilalla yhdessä kesyjen hanhien kanssa. Tiedättehän, niiden suloisten pikku hanhien kanssa, joilla on typistetyt, leikatut siivet, etteivät ne voi lentää pois. Niinpä tämä aito villihanhi ei koskaan tullut ajatelleeksi, että mitään muuta todellisuutta voisi ollakaan, kuin se tuttu ja turvallinen pihapiiri. Kunnes eräänä kuulaana syyspäivänä maalaistilan yli lensi parvi aitoja villihanhia. Lentäessään korkealla ne päästelivät kurkustaan ulos aitojen villihanhien kutsuhuutoa, jonka tämä nuori, kesynä kasvatettu ja kesyksi hanheksi luultu viilihanhi jollain selittämättömällä tavalla tunnisti omakseen. Nyt se teki jotain täysin yllättävää ja poikkeuksellista. Se otti pari kolme juoksuaskelta, räpytteli siipiään, huomasi niiden kantavan ja kohosi lentoon kohti etelää muun villihanhien parven kanssa. Mikään ei voisi enää estää sitä olemasta se villihanhi, jollaiseksi se luotiin.

Tämä kertomus on tosi – niin vertauskuvallisesti kuin oikeastikin – eikä varmaan kaipaa mitään selitystä.

Tradition ylösnousemus

Eräs säännöllisen lukemisen arvoinen blogi on Optaia, Näkyjä, näkymiä ja näkemyksiä

www.optasia.blogspot.com , jota pitää muuan ”Vesa, vastavirtaan uiva teologi”. 14.04.2008 päivätyssä postauksessa on hyvä kirjoitus aiheesta ”Ketä uskoa?”, jossa sanotaan mm. näin:

”Kannattaa kuunnella niitä, jotka ovat kasvaneet yhdessä traditiossa mutta ovat siirtyneet toiseen. On helppoa mennä tutun ja turvallisen joukon mukana, mutta asioita tulee pohdituksi ihan eri tavalla silloin, kun joutuu asettamaan kyseenalaiseksi oman traditionsa rakkaimmatkin tulkinnat.”

Kysymys traditiosta ja suhteestamme siihen on alati ajankohtainen, koska me olemme vajavaisia ihmisiä. Jumala, joka ei sitä ole, on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hänelle ei ole traditiota samassa merkityksessä kuin meille ajallisille ihmisille, vaan Hän on sen yläpuolella. Hän tekee alati uusia asioita, jotka kuitenkin ovat yhtä ja samaa jatkumoa kuin aiemminkin tehdyt.

Mutta meillä traditiomme on ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu, niin hyvässä kuin pahassakin. Se vaikuttaa ihmisten arkipäivän elämään ja ohjailee vahvasti heidän uskonelämäänsä. Kokonaisten liikkeiden ja etnisten ryhmien kohtalot ovat joskus sidottuja joihinkin traditioihin tai ne ovat niiden sitomia. Pahimmillaan traditio voi estää Jumalan luokse tulemisen, uskon uudistumisen ja hengellisen tai muun eteenpäin menemisen.

Vanhasta perinteestä poisoppiminen ja uloskasvaminen merkitsee aina kuolemista jollekin, mihin on uskonut, mitä on ollut ja millaiseksi on kuvitellut haluavansa tulla. Tämän voi todistaa jokainen, joka on kasvanut vanhan herätysliikkeen keskellä ja kokenut Hengen uudistuksen elämässään myöhemmin.

Kaikesta päätellen myös Uuden testamentin ajan hengellisen murroskauden Jeesuksen opetuslapset törmäsivät jopa hyvin kipeällä tavalla kysymykseen traditiosta ja miten siihen suhtautua. Pietarilta, Paavalilta ja kumppaneilta vaati rohkeutta jättää vanha ja orientoitua uuteen. Olisi ollut turvallisempaa jäädä entiseen, tuttuun ja turvalliseen, kuin lähteä liikkeelle Ristiinnaulitun pilkkaa kantaen.

Joku voi sanoa, että se oli silloin, kun Pyhä Henki vuodatettiin, kristillinen seurakunta syntyi ja uuden testamentin kaanon vahvistettiin. Kuitenkaan Jumala ei ole pysähtynyt, vaan Hän on edelleen liikkeellä. Aivan kuten Jeesus sanoi, että Hänen Isänsä tekee koko ajan työtään ja niin myös Hän. Pyhä Henki on vuodatettu koko ihmiskunnan ylle, mutta ei se siihen jäänyt. Jumala haluaa meidänkin olevan liikkeellä. Mikä ei edisty, se taantuu, on elämän Hengen laki.

Seurakunnan Herra haluaa omiensa elävän koko ajan – kautta seurakunnan historian – apostolisessa lähetystilanteessa, koska Hän itse tekee niin. Vasta kutsu Ylempiin Häihin antaa meille signaalin siitä, että työ on saatu päätökseen ja on juhlan aika.

Tällaiset apostoliset ihmiset ovat olosuhteiden pakosta rohkeita edelläkävijöitä, joilla ei ole mitään valmista mallia sen suhteen, miten heidän tulisi toimia tässä uudessa tilanteessa. Ainoa, johon he voivat luottaa ja turvata on Pyhän Hengen johto. Apostolien tekoja lukiessa tämä käy suorastaan liikuttavalla tavalla ilmi; opetuslapset olivat yksinkertaisen kuuliaisia Pyhän Hengen äänelle ja siinä oli kylliksi.

Sanoin tuossa edellä, että nämä uskovat olivat ”olosuhteiden pakosta rohkeita edelläkävijöitä”. Tämä on vain inhimillinen näkökulma traditiosta irrottautumiseen. Tosiasia on se, että Jumala irrottaa ihmiset traditioista, kun ne eivät enää palvele Häntä. Jeesus johtaa meidät siihen ja antaa meille jopa aseet käteen nousta noita linnoituksia vastaan. Pyhä Henki varustaa meidät tähän tradition linnakkeista ulosmurtautumiseen.

Vain tradition kuolemisen kautta voi tapahtua tradition ylösnousemus. Ellei perinteen vehnän jyvä putoa maahan ja yksinkertaisesti kuole ja lakkaa olemasta, niin se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Tosiasiassa vanhan tradition oikein ymmärtäminen ja Jumalan tahdon mukainen liittäminen uuteen ilmestykseen ja sen mukaiseen liikehdintään vaatii syvällistä Sanan ymmärrystä ja antautumista Kristukselle. Ennen kuin tämä voidaan saavuttaa – niin yksityisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla – täytyy tapahtua vanhalle kuoleminen. Uusi ei aukene muuten.

Terveisiä kirkosta

Tunnustan auliisti diggaavani STI:sta (Suomen Teologinen Instituutti, www.teolinst.fi). Luen aina innolla heidän julkaisunsa ”Kulmakivi”, joka ilmestyy muutaman kerran vuodessa. Olen lukenut useimmat STI:n vuosikirjoista ja monista olen tehnyt tosi hyviä löytöjä. Opettajina on ja on ollut tyyppejä, joita olen tuntenut nuoruusvuosiltani saakka ja joita arvostan. Tunnen myös monia nuoria teologian opiskelijoita, jotka ovat pyörineet STI:n nurkissa ja olen vetänyt siitä sen johtopäätöksen, että siellä täytyy olla myös jotain elämää pergamenttikääröjen välissä.

Paras arvostus STI:lle tuli jokin aika sitten, kun eläköitynyt VT:n proffa Raija Sollamo moitiskeli jäähyväispuheenvuorossaan Timo Eskolaa & kumppaneita vaihtoehtoisesta teologisesta ajattelusta. Se noteerattiin monella taholla rankkauksena korkealle.

Tunnustan siis arvostavani STI:a ja myös tukevani heidän työtään taloudellisesti silloin tällöin. STI tarjoaa hyvän vaihtoehdon varsinkin Hesan teologisen tiedekunnan opetukselle ja arvoille. En toki usko, että se koskaan pääsee ns. ”virallisen” opinahjon asemaan, mikä aika hyvin kuvaa Suomessa vallitsevaa teologista bresnevismiä. Mutta heittäkääpä minulle joku vastaava oppilaitos Suomesta; sellaista ei ole näköpiirissä sen enempää kirkon kuin vapaiden suuntienkaan puolella, mikä sekin on aika kuvaavaa.

No nyt joku tietysti kysyy, että mitä järkeä on pönkittää pystyyn kuolevia kirkkokuntia ja sen kaavamaista virkajärjestelmää? No, jos vaikka ihan kiusallani… Sanoohan Paavalikin, että mitä väliä, pääasia, että Kristusta vain julistetaan, tavalla tai toisella. (Oma käännös, alkutekstille uskollisempi löytyy Fil. 1:18:sta.)

No, ihan vakavasti puhuen niin ymmärrän kyllä nuo em. kommentit, mutta jotenkin vain koen Jumalan tahdon olevan näin. Henkeni yhtyy moniin juttuihin, joista luen esim. ”Kulmakivessä”.

Tänään postin kotiin kantamassa numerossa oli poimittu muutamia juttuja STI:n toimintakertomuksesta v. 2007.

Mielenkiintoisena huomiona nostetaan esille yliopistoon ”kuningatartiedettä” opiskelemaan tulevien nuorten muuttuminen:

- monellakaan ei enää ole ns. ”seurakuntanuori” -taustaa

- yhteiskristillisyys näyttää olevan yhä useamman hengellinen viitekehys

- heidän teologinen identiteettinsä ei ole enää ”leimallisesti luterilainen”

- se on enemmänkin sekoitus ”baptistisia näkemyksiä yhdistettynä reformoituun pyhitysnäkemykseen ja karismaattisen liikkeen toimintanäkemykseen”

- perinteisten kirkollisten herätysliikkeitten piiristä sen sijaan näyttää tulevan aina vain vähemmän seurakuntatyöhön tähtääviä opiskelijoita

Katsaus kokonaisuudessaan on erinomaisen mielenkiintoinen ja sen löydät osoitteesta:

http://www.teolinst.fi/kulmakivi/kulm08_2/s8.pdf

Mutta nuo em. pointit kirvoittivat tällaisen heireettisen kirkkoradikaalin mielessä monia ajatuksia:

- polarisoituuko tilanne tulevaisuudessa entisestään yleiskirkollisen ja raamattu-uskollisen linjan välillä, ensin teologian opiskelijoissa, sitten myöhemmin kirkon työntekijöiden joukossa?

- olemmeko vihdoin tilanteessa, jossa kirkon sisälle on pujahtanut puhtaasti missiologisin motiivein varustettuja uskovia, jotka ovat lähtöisin yhteiskristillisistä (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) ja karismaattisista piireistä?

- ehkä näin on hyväkin; ehkä vain he voivat tuoda jotain vaihtelua kansankirkollisuuden ankeuden maksimointiin?

- entä mitä tapahtuu niille nuorille, jotka ovat lähtöisin vanhojen herätysliikkeiden piiristä ja lähtevät Helsinkiin opiskelemaan teologiaa; katoaako turvallisen yhtenäiskulttuurin vaikutus noiden em. peikkojen - ”baptistisia näkemyksiä yhdistettynä reformoituun pyhitysnäkemykseen ja karismaattisen liikkeen toimintanäkemykseen” – käsittelyssä suuressa, kylmässä maailmassa?

- näkyykö polarisoituminen tässäkin; ovatko todelliset vaihtoehdot Luther-säätiö ja karismaattinen uusseurakunta tai orgaaninen kotiseurakunta, joka on verkottunut maanlaajuisesti muiden samanlaisten kanssa?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että tällä hetkellä evl. kirkko ei näytä kovin houkuttelevalta työnantajalta nuorten aikuisten silmissä. Kirkon työntekijöiden joukko näyttää entistä enemmän painottuvan ihan päinvastaiseen suuntaan kuin mitä STI edustaa. Tuleeko ”missiologista myyräntyötä” tekevistä pelastus kansankirkon laskevan auringon yhteisölle?

Jännä kuvio; jossain vaiheessa vuosikymmeniä sitten kirkko sai hurskaita ja uskollisia työntekijöitä vanhojen herätysliikkeiden piiristä, sitten olivat vuorossa vapaiden suuntien vilpittömät vesat ja nytkö ovat karismaattisten uusien seurakuntien lapset kokemassa pyhäksi kutsumuksekseen uppoavan kirkkolaivan kurssin kääntämisen? Itse näen kirkkoon kohdistuvan missiologisen tendenssin nousevan koko ajan tämän kehityksen myötä.

Samaan aikaan virallinen äitikirkko sangen suruttomasti vastaanottaa kaikkinielevään Moolokin kitaansa nuo sinisilmäiset, puhdasotsaiset nuorukaiset. Se tietää hyvin suurella prosenttisella varmuudella sopeuttavansa ennemmin tai myöhemmin nuo hyväätarkoittavat maailmanparantajat kyynisiksi kirkonmiehiksi omiin, hitaasti mutta varmasti nakertaviin rattaisiinsa.

RISTIN TIE

Elämme mantereenlaajuisesti tilanteessa, jossa kristittyjen on syytä harrastaa kahdenlaista pohdintaa:

· mikä on kristinuskon tilanne Euroopan nykytodellisuudessa tällä hetkellä ja mitkä ovat tulevaisuuden skenaariot?

· millaisena näemme tehtävämme ja roolimme evankeliumin levittämisen kannalta?

Näemme muutoksen merkit ja sen todellisuuden ympärillämme kaikkialla Euroopassa. ”Kristitty” Eurooppa ei ole sitä enää. Käytännössä tämä näkyy ”kristillisen” yhtenäiskulttuurin, sen mukaisten arvojen ja ennen kaikkea historiallisen kehityksen tuloksena syntyneiden instituutioiden (esim. hierarkkinen kirkkojärjestelmä) murtumisena. Näemme myöskin tätä tyhjiötä täyttämässä hyvää vauhtia esim. islamin, uuden ajan uskonnollisuuden, mutta myös alkuperäisen Jeesus-uskon nousuna.

Viime mainittu tuotiin Eurooppaan nykyisen Lähi-idän alueelta apostolisten tienraivaajien toimesta ensimmäisten vuosisatojen jKr. aikana. Konstantinuksen luoma valtionuskonto sen mukaisine järjestelmineen tuli vasta sen jälkeen ja pyrki – ja pyrkii edelleen – saamaan kontrolliinsa tuon Hengen vapaasta vaikutuksesta syntyneen uskon, jonka Jeesus vaikuttaa. Aina uudelleen toistuu seurakunnan vaiheissa apostoli Johanneksen kuvaus Jeesuksen tulosta maailmaan; ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5).

Nyt olemme siis tilanteessa, jossa perinteinen kristinkunta-aikakausi (christendom) on vaipumassa mailleen. Sen rakenteet rapautuvat ja murtuvat, mutta sen raunioiden varjoista nousee esiin se alkuperäinen usko Jeesukseen Herrana ja Vapahtajana, jonka alkukristityt tunnustivat. Tämän alkuperäisen ja luonnonmukaisen uskon ja elämän tehtävänä ei ole enää pönkittää ja yrittää pitää pystyssä hajoavia instituutioita. Liekö sen alkuperäisenä tehtävänä koskaan ollutkaan tämä? Jumalan valtakunta kun ei ole tästä maailmasta.

Mielestäni olisi erinomaisen hyvä ajatus, jos lakkaisimme pitämästä tätä kehitystä katastrofina ja kaiken loppuna. Ehkä meillä on nykyisessä kehityksessä edessämme kapea ja vaikeakulkuinen tie kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Länsimaissa on kristittyjen piirissä ymmärretty ajatus ”ristin tiestä” enemmänkin teoreettisesti. Nyt näemme joka puolellamme merkkejä siitä, miten tämä ennen teoreettiseksi jäänyt ”ristin tie” on tulossa eläväksi todellisuudeksi.

Entisen Vammalan srk:n kappalaisen, Jari Rankisen blogista www.rankinen.blogspot.com

löytyi mielenkiintoinen lukijan kommentti hänen erottuaan kirkon virasta.

”Tsemiä! Tervetuloa apostoliseen työttömyyteen, epävarmuuteen ja elämään. Mielestäni oli hienoa se kertomus papista, joka teki töitä bussikuskina. Pidä välivuosi ja tutustu lampaisiin uudelleen.”

Tämä termi ”apostolinen työttömyys” on mielenkiintoinen. Se on yhtä aikaa realistinen ja profeetallinen. Yhä enemmän on nimittäin niitä, jotka uskonsa ja kutsumuksensa tähden luopuvat jostain, etsivät Herraa ja orientoituvat johonkin uuteen. Monista näistä Jumala kouluttaa tulevaisuudessa uutta apostolisten tienraivaajien sukupolvea. Itse asiassa löydämme apostolisuuden ajatuksen jo Vanhasta testamentista, Aabrahamista, joka ”lähti tietämättä, minne oli saapuva.”

Käytännössä tämä tarkoittaa joidenkin kohdalla alan ja ammatin vaihtoa (”pappi, joka teki töitä bussikuskina”), joidenkin kohdalla jopa työttömyyttä. Vuoden alussa ilmestyneessä Suomen Teologisen Instituutin ”Kulmakivi”-lehdessä oli erään nuoren teologian opiskelijan haastattelu, jossa todetaan mm. näin:

”Matti kokee kutsumusta seurakunnan paimenen työhön. Tällä hetkellä kirkon nykytilanne ja tulevaisuuden suunta herättävät kuitenkin paljon kysymyksiä. ´Henkilökohtaisesti toivon, että Jumala johdattaisi ja näyttäisi minulle oman paikkani sekä antaisi rohkeuden kulkea oikeaa tietä.´”

Seurakuntaa ajatellen uskon Jumalan sydämellä olevan erityisesti sen, että paimen voisi ”tutustua lampaisiin uudelleen”. Paimenuus kun ei nouse koulutuksen, virkasuhteen tai aseman pohjalta. Se tulee Jumalan kutsun perusteella ja se elää vuorovaikutuksen, sitoutuneisuuden ja läpinäkyvyyden kautta. Jumalan valtakunnassa vallitsee ”riisumisen ja pukemisen”-laki, jota Hän itse uskollisesti noudattaa – niin yksilöiden, yhteisöjen kuin kokonaisten maiden ja maanosien tasolla. Jumala riisuu meitä omasta erinomaisuudestamme ja itsekylläisyydestämme. Hän pudottaa meidät alas jalustoiltamme ja purkaa ihmistekoiset rakenteemme. Tämä kaikki sen tähden, että Hän itse voisi olla voimanlähteemme, rikkautemme, viisautemme, kaikkemme.

”Ristin tie” yhteisöllisellä tasolla merkitsee usein luopumista niistä ulkonaisista tunnusmerkeistä, jotka on perinteisesti liitetty seurakuntaan, mutta jotka on hankittu ihmisten tähden; kirkkorakennus, statukset, organisaatiorakenne, oma nimi – kaikki tuo, mikä aikanaan tuli hankittua, koska ”mekin tahdomme olla niinkuin kaikki muut kansat”.

Seurakunnan Suomessa ja länsimaissa on päätettävä, ketä se haluaa seurata ja palvella. Kenen kaltaiseksi haluamme tulla? ”Ristin tie” vie väistämättä meidät kuolemaan, mutta muuta kautta emme voi koskaan päästä osalliseksi Hänen ylösnousemuksensa voimasta. Suostummeko siis siihen, mihin Jumala on meitä viemässä?

Onko totuus muodissa enää?

Ei kovin kauan aikaa sitten eräs kirkonmies tenttasi minua ja kysyi näenkö instituutiot pahoina? Hän oli lukenut (ystävien ohjeistuksella) tätä blogiani ja bongannut sieltä tämän seikan. (Mielenkiintoista, että juuri se seikka tarttui hänen silmäänsä.) Hän siis kantoi huolta suhteestani kirkollisiin instituutioihin. Vastasin hänelle muistaakseni aika suoraan, mutta ystävällisesti, että ”joo, mä varmaan näen instituutiot aika toivottomina”. (Itse asiassa minulle tuli mieleen tilanne joskus 70-luvulta, kun amerikkalaiselta, mustalta kansalaisoikeustaistelijalta Jesse Jacksonilta kysyttiin ”pitääkö hän Etelä-Afrikan” apartheid-politiikkaa rasismina?”. Jackson oli vastannut yksikantaan; ”Jep”.)

Eräs toinen kirkonmies oli kerran- jo vuosia sitten – voimakkaasti arvostellut minua ”jyrkkyydestäni”. Tuolloin ei blogista ollut tietoakaan ja toimin turvallisesti pastorina perinteisessä, hyvässä seurakunnassa. ”Jyrkkyydellä” hän tarkoitti tapaani sanoa asiat melko suoraan ja kaunistelematta. Moniarvoisen ajan rauhanomaiseen rinnakkaiseloon tottuneessa seurakunnassa se eittämättä herätti ongelmia. Joku seurakuntalainen oli kuulemma jopa ahdistunut…

Eikös tätä ennen pidetty hyvänä asiana, kun ”sana sattui” ja osui kohdalleen? Eikö Paavalikin sano, että ”laki saa aikaan vihaa”? Nyt se koettiin normaalia seurakuntaelämää häiritsevänä ilmiönä, joka piti sielunhoitaa pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian ja hiljaa.

Nyt ei siis ole kysymys instituutioista tai siitä, ovatko ne hyviä vai pahoja? Ymmärrän Jumalan toimivan erilaisissa kirkollisissa, sosiaalisissa, kulttuurisissa ja muissa ympyröissä sen mukaan kuin Hänelle annetaan tilaa. Tämä pätee myös em. instituutioihin. Nyt ei ole myöskään kysymys ”jyrkkyydestä” niinkään, vaan ylipäätään uskollisuudesta totuudelle.

Mitä teen, kun näen jossain yhteisössä – oli kyseessä kotiseurakunta, karismaattinen uusseurakunta tai perinteinen kirkkokunta – asioita ja kehitystä, joista Jumalan Henki varoittaa? Pitäisikö minun olla alamaisesti hiljaa tai pitää huolta vain omista asioistani? Pitäisikö olla kuuliainen hengelliselle esivallalle ja vaieta ilmiselvästä totuudesta?

• Eräälle ystävälleni sanottiin, että hänen on parempi olla arvostelematta ”seurakunnan virallista linjaa”, vaikka näkeekin sen epäraamatullisena. Tämä voi näet aiheuttaa turhaa hajaannusta ja riitaa seurakunnassa.
• Toista taas varoitettiin liian voimakkaasta Pyhän Hengen karismaattisen vaikutuksen sallimisesta seurakunnassa, koska se voi hajottaa yhteisöä.
• Kolmannelle, nousevassa uraputkessa olevalle pastorinalulle, sanottiin, että hänellä on kyllä edessään loistava tulevaisuus oman liikkeen piirissä, kunhan hän vain ”pysyy nöyränä”.
• Entä tuleeko meidän kohteliaisuussyistä vaieta, kun näemme naapuriyhteisössä tapahtuvan selvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa? Muuten voi kristittyjen yhteys paikkakunnalla häiriintyä.
• Puhumattakaan sitten niistä, jotka näkevät asioiden ja ilmiöiden läpi, eivätkä voi hillitä itseään enempää; ”keisarilla ei ole vaatteita!”

Mikä on suhteemme totuuteen? Miksi totuus syrjäytetään kaiken sanelevan käytännöllisyyden ja ohjelmien tieltä pois häiritsemästä hyvin suunniteltua ja treenattua seurakuntaelämäämme ja sen kaikkivaltiaita kampanjoita? Miksi niin halvalla myymme totuuden opportunismin muuttuvilla markkinoilla lautasellisesta poliittisen korrektiuden hernesoppaa (mausteena hiukan moniarvoisuutta ja hyppysellinen kyynisyyttä)?

Emmekö siis enää kristittyinäkään usko Totuuteen? Vai onko totuus jokaisen kirkkokunnan itsensä määriteltävissä? Relativismin kristillinen sovellutus siis… Monet yhteisöt tuntuvat kuvittelevan olevansa jotenkin suvereenissa asemassa suhteessa totuuteen; he hallitsevat ja määrittelevät sen, eikä päinvastoin niin, että totuus ohjaisi yhteisöjä.

Olemmeko kristittyinä menettäneet uskomme siihen, että Raamatulla voisi olla todellisia ja toimivia vastauksia uskon ja elämän kysymyksiin? Miksi emme usko, että Pyhä Henki voi ja haluaa johtaa meidät kaikkeen totuuteen? Ja miksi jokainen, joka näin uskaltaa ajatella ja toimia käytännössä leimataan instituutioiden taholta ”villiksi hörhöksi, jolla on ongelmia auktoriteetin kanssa”?

Väistämättä tulee mieleen Vanhan testamentin profeetat ja heidän jotenkin toivottomalta tuntuva viivytystaistelunsa Israelin kansan luopumusta vastaan. Ajattelepa esimerkiksi Jeremiaa – mikä olisi hänen kohtalonsa tänään? Päästettäisiinkö hänet sanomineen saarnapulpettiin sinun seurakunnassasi? Tai mainitsepa minulle jokin kirkkokunta, joka epäröimättä antautuisi työyhteyteen Paavalin ja hänen apostolisen tiiminsä kanssa. (Ensin täytyisi tietysti hyväksyä apostolien olemassaolon oikeus vielä nykyäänkin…)

Hurskastelematta ja vähän arkaillen kysyn; miten kävisi Johannes Kastajan ja Jeesuksen näinä aikoina? Olisivatko instituutioiden edustajat kilvan kuuntelemassa Johannesta Jordanin rannalla ja menossa hänen kastettavikseen? Ojentaisivatko tämän päivän kirkonmiehet aasilla ratsastavalle Jeesukselle oman kotikaupunkinsa avaimet ja toivottaisivat Hänet tervetulleiksi kirkkoihinsa ja rukoushuoneisiinsa?

Rehellinen ollakseni; mistä johtuu, että näitä miettiessä ja ääneen kysellessä tulee itselle jotenkin sellainen vähän naiivi olo? Mitähän nuo muutkin uskovat minusta ajattelevat, kun näin vouhotan? Miksi liian usein syntyy kiusaantunut hiljaisuus, kun avaan suuni…?

Totuus ei taida olla muodissa tänään. Vai olenko kenties ymmärtänyt vain asian väärin?

KILTTEYDEN HARHA

Täytyy tunnustaa, että tämä juttu on myöhässä. Joskus tekee mieli heti välittömästi reagoida johonkin uuteen, ajankohtaiseen juttuun, mutta sitten tulee väliin kaikkea muuta mielenkiintoista. Näin kävi nytkin, sillä viime perjantain lehdessä (Etelä-Suomen Sanomat 04.04.2008) oli hyvä juttu lahtelaisista seurakuntanuorista. Ihan ok juttu siis; tasapuolinen ja jopa myönteinen. Kuitenkin toimittajan oma loppukommentti paljastaa erään yleisen harhan kristityistä.

”Päivän arvoitus: Se on kiltti, kultainen, viaton, naiivi ja tasainen, toisinaan verrattavissa laitumilla määkivään villaiseen otukseen. Mikä se on? Seurakuntanuori…”

Niin, tällaisenako ulkopuolinen maailma meidät uskovat näkee? Tai vain haluaa nähdä? No, ei totuus nyt ihan näin yksinkertainen ole ko. toimittajankaan mielestä, mutta jotain perää tässä stereotypiassa on. Eli totta toinen puoli; uskova halutaan nähdä kaiken hyväksyvänä, naiivin hyväuskoisena ja liikoja kyselemättömänä kunnon kansalaisena. Tottahan se on; osa meistä on ”kiltteydestä kipeitä”.

Ja tietty osa kristityistä pitää tällaista ”siunailen kaikkea mikä liikkuu”- julkisivua perusmissionaan. Viimeisin asia, mikä monelle kiltille, sisäsiistille kristitylle voisi tulla mieleen, on se, että hän alkaisi keinuttaa venettä, kyseenalaistaa ja jopa haastaa ympäröivää maailmaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria. Monissa yhteisöissä se on lähes tulkoon talebanismiin rinnastettavissa oleva majesteettirikos. Tietysti tilanne kertoo myös paljon niistä yhteisöistä, joiden tuloksena tällaisia peruskilttejä tusinakristittyjä syntyy. Monen uskonnollisen yhteisön ehdottomin itseisarvo näet on rauhallinen rinnakkaiselo ympäröivän yhteiskunnan ja sen valtakulttuurin kanssa. Maailma ei häiritse meitä, emmekä me – Luoja paratkoon! – maailmaa.

Mutta auta armias, jos kristitty ei sovikaan tähän muottiin! Kun Jeesus vertaa omiaan tässä maailmassa suolaan, niin se tarkoittaa myös suolan kirvelevää vaikutusta jossain tilanteissa. Eli mitä tapahtuu, jos uskova osoittautuukin arvoistaan tiukasti kiinni pitäväksi, niitä jopa vähän aggressiivisesti puolustavaksi ja muiden käsityksiä haastavaksi? Ja entä jos hän peräti yrittää – Mestarinsa käskystä – voittaa myös muita samalle uskolle kuuliaisiksi? Tuolloin tapahtuu moniarvoisessa kulttuurissamme sangen tyypillinen ylösalaisin keikahtaminen; suvaitsevaisuus Sinua kohtaan, oi kristitty, muuttuukin lähes tulkoon fasistiset piirteet saavaksi suvaitsemattomuudeksi.

Mitä opimme tästä? Maailman ystävyyteen ja sen jakamiin ”hymypoika”-patsaisiin ei kannata luottaa.

Tällaisen fundamentalistiksi leimaamisen jälkeen näet olet jokaiselle vapaata riistaa. Kimpussasi voi olla ilkeämielinen tekstarien lähettelijä tai YouTube´n täyttäjä, nimetön blogikommentoija tai sekulaari valtamedia. Yhtä kaikki, et voi odottaa edes puolueetonta kohtelua miltään taholta, koska olet tehnyt tietoisen synnin systeemiä vastaan; astunut ulos median luoman julkisen mielipiteen kuvasta kilttinä uskiksena.

Viimeistään tässä vaiheessa – mikäli haluat elää rauhassa tässä maailmassa – Sinun kannattaa luopua Uuden testamentin liian tarkasta lukemisesta. Siellä nimittäin kerrotaan ihan toisenlaisesta todellisuudesta;

- Messiaan edelläkävijästä, joka kovin sanoin haastoi oman aikansa uskonnollisen systeemin; ”kyykäärmeen sikiöt” etc.

- Mestarista, jota kutsuttiin ”kansanvillitsijäksi” ja jota vastustamaan nousivat samaiset valtaapitävät hänen väkivaltainen kuolemansa tavoitteenaan,

- opetuslapsista, jotka vähän väliä totuudenrakkauttaan riitautuivat systeemin kanssa ja perustelivat toimintaansa monien mielestä uskomattoman kevyin perustein; ”enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”.

Ei sovi myöskään unohtaa sitä tosiseikkaa, että tuohon samaan aikaan uusi usko, jonka Jeesus vaikuttaa, levisi ennätysmäisellä nopeudella ja voimalla saavuttaen yhä uusia alueita ja ihmisryhmiä puolelleen.

Miksiköhän enää ei käy samoin? Olemmekohan tulleet liian kilteiksi?

PS. Tällä kirjoituksellani en mitenkään viittaa siihen, että em. artikkelissa esiintyneet nuoret olisivat olleet tämän kaltaisia. Näin en usko lainkaan asian olevan.

Sunnuntaiaamun mietteitä…

Mielessäni on ollut edellinen postaukseni ja ennen kaikkea se Viola & Barnan opus ”Pagan Christianity”. Ei niin, etteikö vastaavanlaisia tutkimuksia kristillisiksi miellettyjen tapojen raamatullisuudesta olisi jo aiemminkin tehty. Mieleen tulee esim. Uppsalan kirkkohistorian proffan Gunnar Westinin tutkielma ”Alkukristillinen aika – Seurakunta, sakramentit ja seurakuntavirat vuoteen 200 jKr.” (Ristin Voitto, 1975) sekä adventistien piiristä eräs parhaista suomenkielisistä kastetta niin teologisesti kuin historiallisestikin käsittelevistä kirjoista, Wiljam Aittalan ”Joka uskoo ja kastetaan” (Kirjatoimi, 1971).

Mutta kuitenkin. Näidenkin hyvien ja suositeltavien opusten kritiikin kohde on ollut enemmän liberaaliteologian ja humanismin hapettamassa korkeakirkollisuudessa. Mutta nyt Jumala alkaa selvästi ravistella meitä ”evankelikaaleja” eli raamattu-uskollisia, ”oikealla tavalla” perinteisiä, jopa karismaattisia herätyskristittyjä. Onko kaikki se, mitä ”pyhänä lehmänä” palvotaan vapaissa seurakunnissamme todellakin linjassa Raamatun Sanan kanssa?

Tämä johtaa meidät miettimään omaa suhdettamme Jumalaan Sanaan yleensä. Erityisesti joudumme miettimään omaa suhdettamme Apostolien tekoihin; onko se ”vain” kuvausta siitä, miten asiat nyt ”sattuivat” menemään alkukristillisenä aikana? Vai onko se meitä edelleen velvoittava ohjeellinen kuvaus siitä, miten apostolit ja muut Jeesuksen opetuslapset sovelsivat Hänen opetuksiaan käytäntöön Pyhän Hengen johdossa?

• Jeesus opetti Jumalan valtakunnan periaatteista sen syntyyn, elämään ja kasvuun liittyen (esim. siemen, pelto, kasvi) ja toi esille sen elämän orgaanisen eli luonnonmukaisen luonteen.
• Opetuslapset näkivät tältä pohjalta seurakunnan luonteen orgaanisena (srk ruumiina, yhteisönä, jossa jokaisella on elämänmukainen paikkansa ja tehtävänsä omien lahjojensa mukaisesti), eivät hierarkkisena uskonnollisena järjestelmänä.

Hyvin usein kuulee vastaväitteenä edelliseen esitettävän, että näin oli alussa ja hyvä niin, mutta sitten kun olot vakiintuivat ja ”ensirakkauden huuma” meni ohitse, niin oli pakko luoda organisaatio hierarkkisine johtaja- ja virkajärjestelmineen, jotta homma pysyisi kasassa eli se olisi valvottua ja vältyttäisiin harhoilta. Näin jopa vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien taholta, mikä mielestäni vain osoittaa, missä kohtaa ne itse ovat menossa omassa kirkkokunnallistumiskehityksessään. Meillä on viime pelissä hyvin vähän luottamusta Pyhään Henkeen ja Jumalan Sanaan. Paljon paremman turvallisuuden tunteen meille takaavat perinteet, rakenteet ja ohjelmat. Niistä kuitenkin puuttuu elämä. Miten sen pukikaan sanoiksi muuan jenkeissä matkaillut ja srk-elämään siellä tutustunut korealainen pastori? ”On se vaan kumma, miten paljon te täällä saatte aikaiseksi ilman Pyhää Henkeä!”

Niin, kuuliaisuus Jumalan Sanalle ja Pyhälle Hengelle saattaa hyvinkin viedä meidät tulevaisuudessa – tai peräti jo nyt! – uudenlaisten haasteiden eteen. Jumala ilmiselvästi ravistelee seurakuntaansa haluten saattaa sen samaan linjaan oman ilmoituksensa kanssa. Tämä ei voi tapahtua ilman kipua ja vaivannäköä. Raamatussa puhutaan ”synnytystuskista”. Nyt Jumala etsii niitä, joilla on voimaa ja halua synnyttää uutta. Jumala voi kyllä siunata uskovia mitä erilaisimmissa kirkollisissa ja sosiaalisissa ympyröissä, mutta on kuitenkin olemassa selvä ero Hänen tahtonsa ja Hänen sallimuksensa välillä. On kaksi aivan eri asiaa pyytää Häntä siunaamaan meidän ohjelmiamme ja työtämme, kuin haluta tehdä sellaisia asioita, joita Hän ehdottomasti siunaa.

Itse olen viime aikoina lukenut Apostolien tekoja UT:sta juuri siitä näkökulmasta, millä tavoin apostolit ja opetuslapset toimivat käytännössä ja millä perusteella he tekivät ratkaisunsa. Pyhän Hengen konkreettisen johdatuksen ja opetuslasten kuuliaisuuden merkitys tulee vahvasti esille. Taas esitetään vasta-argumenttina tähän, että näin toimittiin lähetystilanteessa, mutta nyt kun tilanne on vakiintunut, niin muiden asioiden merkitys korostuu. Höpö höpö – Jumala haluaa meidän olevan apostolisessa lähetystilanteessa jatkuvasti. Tai mikäli emme ole, niin meidän on kysyttävä olemmeko kenties jo kuolleet pystyyn?

Eli Raamattua opiskelemaan, evankelikaalit, karismaatikot ja muut herätyskristityt! Jos se kerran on elävää sanaa tai elämän sanaa, niin kuin niin herkästi väitämme, niin kyllä se sana silloin puhuu meille – väistämättä ja ehdottomasti. Hajottakaa maahan epäraamatulliset rakenteet, purkakaa alas ihmistekoiset systeemit ja rakentukaa itse tilalle Jumalan asumukseksi Hengessä!

Niin ja säästäkää minut, pliis, niiltä pilkallisilta kommenteilta tyyliin ”pitäisikö meidän sitten edelleen pukeutua toogaan ja sandaaleihin?” Ne vain osoittavat sekä keskustelukumppanin arroganttia aliarvioimista että pintapuolisen kevyttä suhtautumista Jumalan ilmoitukseen Raamatussa.

PAGAN CHRISTIANITY?

Oletko koskaan miettinyt mistä ovat peräisin monet tapamme seurakuntaelämässämme, joita pidämme itsestäänselvyyksinä? Vai oletko aina ottanut ne vastaan aivot kytkettynä ”off”-asentoon? Entä oletko astunut koskaan sen verran ulos mukavuusvyöhykkeeltä, että olisit itse vaivautunut tutkimaan länsimaisen, yksipastori-johtoisen kirkkokunnallisen seurakunnan ”pyhiä lehmiä”?

Frank Viola & George Barna ovat tehneet juuri näin. He ovat julkaisseet kirjan ”Pagan Christianity? – Exploring the Roots of Our Church Practices”. Tekijät ovat omistaneet kirjan kristinuskon alkuperäisen sanoman unohdetuille esitaistelijoille, jotka vuosisatojen saatossa ovat uskaltaneet astua ulos institutionaalisen kristinuskon mukavuusvyöhykkeeltä. Nämä kristityt ovat myös maksaneet hinnan niiden totuuksien esillä pitämisestä, että…

• Jeesus Kristus on seurakunnan pää
• jokainen uskova on pappi
• ja sananpalvelija
• ja Jumalan rakennuksen tärkeä osa.

Aika stydiä kamaa kirja tuntuu olevan, koska itse kustantajakin (Tyndale House Publishers) kaikella evankelikaalisella arvovallallaan toteaa, ettei välttämättä yhdy kaikkiin kirjassa esitettyihin näkemyksiin.

Kirjan eräs perusajatus on se, että perinteet, jotka kerran otettiin käyttöön, tulevat hyvin pian välttämättömiksi. Siten niistä liian usein tulee epäjumalia, joita kaikkien pitää kumartaa tai heitä rangaistaan. Näin syntyvät raamattu-uskollisen herätyskristillisyyden seurakuntakulttuurin ”pyhät lehmät”, joita ei saa hätistellä, eikä siirtää pois tieltä, potkimisesta puhumattakaan. Näitä perinteitä ja niiden raamatullisuudesta kirjassa otetaan selvää; kirkkorakennus, pastorisysteemi, kirkkomuusikot ja –tekstiilit, kymmenykset, kaste ja ehtoollinen etc.

Tämä on aika jännä juttu sillä tavalla, että Jeesushan toteaa oman aikansa uskonnollisille johtomiehille, että miksi he rikkovat Jumalan Sanaa vastaan omien perinteidensä tähden (Matt. 15:3)? Nämä uskonnolliset johtomiehet – hyvät, jumalaapelkäävät ja hurskaat juutalaiset miehet – olivat Jeesuksen vastustajia ja saivat Hänet lopulta ristille; fariseukset ja saddukeukset. Fariseusten harha oli oman kirkollisen tradition tuominen Jumalan ilmoituksen rinnalle, monessa tapauksessa jopa sen ohi. Saddukeusten harha oli yliluonnollisen kieltäminen ja uskon rajoittamisen vain tätä elämää koskevaksi. Näin oli tuolloin – ja näin on edelleen. Tilanne ei olennaisesti ole muuttunut Jeesuksen päivistä, vaan länsimaisen kristillisyyden historia on paljolti fariseusten ja saddukeusten virheiden toistamista.

Se, mikä taitaa tehdä tästä kirjasta liian vaarallisen on se, että se ei painiskelekaan korkeakirkollisen sakramentalismin (room.kat., ortod. ja ev.lut. kirkko, meillä Suomessa myöskin esim. Luther-säätiö) kanssa. Ei, vaan sen terävin kärki suuntautuu ns. matalakirkollisen herätyskristillisyyden perinteiden kanonisointiin. Kirja sisältää myös terävän ja aiheellisen varoituksen kaikkeen tyytymättömille srk-kapinallisille; kirjaa ei ole kirjoitettu heidän korvasyyhyynsä, vaan kyse on totuuden etsimisestä ja noudattamisesta.

Mutta miksi tällainen asioiden repostelu? Eikö systeemi toimi ihan hyvin jo näinkin? No, itse asiassa ei toimi – sitä ei kai kukaan vakavissaan väitä. Kovin usein kuulen kuitenkin vilpittömien, rauhaa rakastavien kristittyjen kyselevän; ”Mutta mitä pahaa siinä sitten on? Mitä enää jää jäljelle, jos kaikki repostellaan läpi?” Niinpä. Tätä kirjaa ei ilmiselvästi ole tarkoitettu rauhaarakastaville ja mukavuudenhaluisille uskoville.

Vastaus em. kysymyksiin on yksinkertaisesti se, että seurakunnan historian todellinen tunteminen voi muuttaa myös sen nykyisen tilan ja tulevaisuuden. Seurakunnan rakenteiden uskonpuhdistus ei ole vain alkanut, vaan se on jo menossa hyvää vauhtia. Se ei ole meistä aina kivaa, mutta yhtä kaikki – rakenteiden uskonpuhdistus on hyvässä vauhdissa.

Tsekkaa itse lisää: www.tyndale.com/paganchristianity

Erään seurakunnan elinkaari

Terveisiä ”Paimenten illallisilta”, jossa käsittelimme yllä mainittua aihetta. Apostolien teoissa on kuvattu erään seurakunnan elinkaari, joka alkaa siitä kun Pyhän Henki vuodatetaan. Ihmisiä tulee uskoon, heidät kastetaan ja seurakunta syntyy. Kun luemme eteenpäin apostolien kepposia, niin näemme miten herätys etenee etenemistään, vaikka tuon ajan uskonnollinen järjestelmä pyrki kontrolloimaan, painostamaan ja suorastaan vainoamaan tuota Hengen synnyttämää liikehdintää.

Herätys saavuttaa lakipisteensä tuossa Jerusalemin kaupungissa siinä tilanteessa, kun kerrotaan ”suuren joukon pappejakin tulleen uskolle kuuliaisiksi”. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska tuollainen seikka selvästi ravistelee minkä tahansa uskonnollisen instituution perusteita voimakkaimmin kuin mikään laajamittainenkaan ”maallikoiden” massakääntyminen.

Syntyy vaino ja sen seurauksena herätys itse asiassa vain leviää lähiympäristöön. Vähän myöhemmin nuori seurakunta saa yllättävän voiton, kun eräs sitä vainoavan uskonnollisen systeemin päsmäreistä (Saulus/Paavali) kääntyy uuteen uskoon. Mutta herätyksen levitessä joudutaan yllättäen tilanteeseen, jossa evankeliumia julistetaankin myös Israelin kansaan kuulumattomille pakanoille. Itse asiassa pääkohderyhmäksi Antiokian suurkaupungissa muodostuukin kreikkalaiset ym. pakanat. Syntyperältään juutalaiset jäävätkin pian vähemmistöön.

Herätyksen painopiste siirtyy hyvin pian kokonaan uudelle pakanalliselle maaperälle, Antiokiaan, valtakunnan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Tämä herättää Jerusalemin vanhan emoseurakunnan huomion, ehkä vähän hälytyskellojenkin soiton. Paikalle lähetetään luotettava veli (Barnabas), joka hyvin pian huomaakin asioiden olevan ihan ok. Hän itse asiassa siirtyykin herätyksen uuden vaiheen johtoryhmään.

Evankeliumin levitessä yhä syvemmälle pakanuuden neitseelliseen maaperään, syntyy jännite entisen emoseurakunnan kiihkomielisten traditionalistien ja ennakkoluulottoman ja kulttuurisesti vapaan uuden herätyksen välille. Vaaditaan uskollisuutta perinteille ja vanhalle järjestelmälle. Uusi herätys halutaan kahlita sen yhteisön piiriin ja alle, jossa se alun perin syntyi.

Antiokiassa on kuitenkin syntynyt uusi identiteetti herätyksen uuden vaiheen myötä; Jeesuksen opetuslapsia aletaan kutsua ”kristuslaisiksi” ja se alkaa hitaasti, mutta varmasti irtautua alkuperäisestä asemastaan yhtenä juutalaisuuden lahkona. Kun Antiokiasta lähteneet apostolit saavuttavat uusia ihmisryhmiä evankeliumille he palaavat kertomaan näistä Jumalan suurista töistä Antiokiaan, eivät Jerusalemiin. Päinvastoin, Jerusalemista lähtee ikään kuin jälkijunassa perinteisen linjan miehiä, jotka hämmentävät uusia uskoontulleita vaatimuksillaan.

Näitä asioita lähdetään sitten selvittelemään Jerusalemiin periaatteella ”jäljet johtavat sylttytehtaalle”. Täällä edessämme on mielenkiintoinen asetelma; uuden herätyksen keskuksen, Antiokian apostolit kertovat Jumalan suurista teoista lähetysmailla ja Jerusalemin emoseurakunnan johtoryhmä kuuntelee. Seuranneessa väittelyssä vastarinta personoituu uskoontulleisiin judaisteihin, jotka ovat uusia seurakuntia mm. Galatiassa hämmentäneen ”ympärileikkaus ja Mooseksen laki pelastuksen ehtona”-opetuksen takana.

Lopulta välirikko aiempaan emoyhteisöön, juutalaisuuteen ja Jerusalemiin ja Juudeaan on edessä; tämä tapahtuu ensin uuden herätyksen etulinjassa Korinttissa ja Efesossa, mutta sitten myöhemmin myös itse pääpaikalla Jerusalemissa. Tämä kärjistynyt tilanne näkyy selvästi myös Jerusalemin emoseurakunnassa; kun Paavali tulee helluntaijuhlille Jerusalemiin, varoittavat paikallisen seurakunnan johtajat häntä omista seurakuntalaisistaan.

"Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta juutalaista on tullut uskoon, ja he ovat kaikki lainkiivailijoita…” (Apt. 21:20). Näin tilanne paljastuu kaikessa karmeudessaan; uskoontulostaan huolimatta nämä eivät olleet katkaisseet suhdettaan entiseen uskonnollisuuteensa. Se maailman henki, josta Paavali (ilmeisesti siis myös omiin kokemuksiinsa vedoten) varoittaa Room. 12:2:ssa ilmenee siis, ei vain uskovien paheksumana syntielämänä, myös Jumalan ulos sulkevana uskonnollisuutena.

Näin prosessi on saatu päätökseensä; Luukkaan kirjoittaman nuoren seurakunnan historiikin valossa näemme, että entisen uskonnollisen yhteisön johtomiehet ja siihen edelleen sidoksissa olleet uskoontulleet nousevat Pyhän Hengen työtä vastaan.

Lopputuloksen voimme lukea Ilmestyskirjan alusta, missä ylösnoussut Herra lähettää sanoman seitsemälle seurakunnalle nykyisen Turkin länsiosissa. Kahdelle niistä hän lähettää myös varoituksen ”saatanan synagoogasta” ja juutalaisista, jotka eivät oikeasti ole sitä. (Ks. Ilm. 2:9 ja 3:9.)

MOT

Mitä käy turhautuneille johtajille?

”Monilla kristillisillä organisaatioilla on suuri takaovi. Osa niiden lupaavimmista johtajista jättää organisaation ennen kehittymistään tehokkaiksi johtajiksi. Tähän on monia syitä, mahdollisesti seuraavanlaisia:

• He eivät sovi totuttuihin toimintamalleihin.
• Heillä on ideoita, jotka menevät pidemmälle kuin organisaation senhetkinen visio.
• Heissä on särmikkyyttä, joka peittää alleen heidän hyvät johtajaominaisuutensa ja potentiaalinsa.
• He eivät halua olla ylirasitettuja ja alikehitettyjä.
• Heidän tehtävänsä ei tarjoa heille haasteita. Heillä ei ylipäätään ole yhteyttä organisaation päätöksentekijöihin.

Organisaatiosta pois lähtevät saattavat tehdä monenlaisia asioita, ehkä jotakin seuraavista:

• He jättävät hengellisen työn kokonaan.
• He perustavat oman organisaation voidakseen tehdä mitä haluavat.
• Heistä tulee tehokkaita johtajia, jotka työskentelevät jonkin muun organisaation hyväksi.
• Heidän kehityksensä epäonnistuu.

Mitä he sitten tekevätkin, ainakaan he eivät hyödytä sitä organisaatiota, josta lähtivät.”

Paul D. Stanley & J. Robert Clinton, Mentorointisuhteet – Yhteyden kautta hengelliseen kasvuun, s. 103 (Nokia Mission Kustannus Oy, 2007)