RISTIN TIE

Elämme mantereenlaajuisesti tilanteessa, jossa kristittyjen on syytä harrastaa kahdenlaista pohdintaa:

· mikä on kristinuskon tilanne Euroopan nykytodellisuudessa tällä hetkellä ja mitkä ovat tulevaisuuden skenaariot?

· millaisena näemme tehtävämme ja roolimme evankeliumin levittämisen kannalta?

Näemme muutoksen merkit ja sen todellisuuden ympärillämme kaikkialla Euroopassa. ”Kristitty” Eurooppa ei ole sitä enää. Käytännössä tämä näkyy ”kristillisen” yhtenäiskulttuurin, sen mukaisten arvojen ja ennen kaikkea historiallisen kehityksen tuloksena syntyneiden instituutioiden (esim. hierarkkinen kirkkojärjestelmä) murtumisena. Näemme myöskin tätä tyhjiötä täyttämässä hyvää vauhtia esim. islamin, uuden ajan uskonnollisuuden, mutta myös alkuperäisen Jeesus-uskon nousuna.

Viime mainittu tuotiin Eurooppaan nykyisen Lähi-idän alueelta apostolisten tienraivaajien toimesta ensimmäisten vuosisatojen jKr. aikana. Konstantinuksen luoma valtionuskonto sen mukaisine järjestelmineen tuli vasta sen jälkeen ja pyrki – ja pyrkii edelleen – saamaan kontrolliinsa tuon Hengen vapaasta vaikutuksesta syntyneen uskon, jonka Jeesus vaikuttaa. Aina uudelleen toistuu seurakunnan vaiheissa apostoli Johanneksen kuvaus Jeesuksen tulosta maailmaan; ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5).

Nyt olemme siis tilanteessa, jossa perinteinen kristinkunta-aikakausi (christendom) on vaipumassa mailleen. Sen rakenteet rapautuvat ja murtuvat, mutta sen raunioiden varjoista nousee esiin se alkuperäinen usko Jeesukseen Herrana ja Vapahtajana, jonka alkukristityt tunnustivat. Tämän alkuperäisen ja luonnonmukaisen uskon ja elämän tehtävänä ei ole enää pönkittää ja yrittää pitää pystyssä hajoavia instituutioita. Liekö sen alkuperäisenä tehtävänä koskaan ollutkaan tämä? Jumalan valtakunta kun ei ole tästä maailmasta.

Mielestäni olisi erinomaisen hyvä ajatus, jos lakkaisimme pitämästä tätä kehitystä katastrofina ja kaiken loppuna. Ehkä meillä on nykyisessä kehityksessä edessämme kapea ja vaikeakulkuinen tie kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Länsimaissa on kristittyjen piirissä ymmärretty ajatus ”ristin tiestä” enemmänkin teoreettisesti. Nyt näemme joka puolellamme merkkejä siitä, miten tämä ennen teoreettiseksi jäänyt ”ristin tie” on tulossa eläväksi todellisuudeksi.

Entisen Vammalan srk:n kappalaisen, Jari Rankisen blogista www.rankinen.blogspot.com

löytyi mielenkiintoinen lukijan kommentti hänen erottuaan kirkon virasta.

”Tsemiä! Tervetuloa apostoliseen työttömyyteen, epävarmuuteen ja elämään. Mielestäni oli hienoa se kertomus papista, joka teki töitä bussikuskina. Pidä välivuosi ja tutustu lampaisiin uudelleen.”

Tämä termi ”apostolinen työttömyys” on mielenkiintoinen. Se on yhtä aikaa realistinen ja profeetallinen. Yhä enemmän on nimittäin niitä, jotka uskonsa ja kutsumuksensa tähden luopuvat jostain, etsivät Herraa ja orientoituvat johonkin uuteen. Monista näistä Jumala kouluttaa tulevaisuudessa uutta apostolisten tienraivaajien sukupolvea. Itse asiassa löydämme apostolisuuden ajatuksen jo Vanhasta testamentista, Aabrahamista, joka ”lähti tietämättä, minne oli saapuva.”

Käytännössä tämä tarkoittaa joidenkin kohdalla alan ja ammatin vaihtoa (”pappi, joka teki töitä bussikuskina”), joidenkin kohdalla jopa työttömyyttä. Vuoden alussa ilmestyneessä Suomen Teologisen Instituutin ”Kulmakivi”-lehdessä oli erään nuoren teologian opiskelijan haastattelu, jossa todetaan mm. näin:

”Matti kokee kutsumusta seurakunnan paimenen työhön. Tällä hetkellä kirkon nykytilanne ja tulevaisuuden suunta herättävät kuitenkin paljon kysymyksiä. ´Henkilökohtaisesti toivon, että Jumala johdattaisi ja näyttäisi minulle oman paikkani sekä antaisi rohkeuden kulkea oikeaa tietä.´”

Seurakuntaa ajatellen uskon Jumalan sydämellä olevan erityisesti sen, että paimen voisi ”tutustua lampaisiin uudelleen”. Paimenuus kun ei nouse koulutuksen, virkasuhteen tai aseman pohjalta. Se tulee Jumalan kutsun perusteella ja se elää vuorovaikutuksen, sitoutuneisuuden ja läpinäkyvyyden kautta. Jumalan valtakunnassa vallitsee ”riisumisen ja pukemisen”-laki, jota Hän itse uskollisesti noudattaa – niin yksilöiden, yhteisöjen kuin kokonaisten maiden ja maanosien tasolla. Jumala riisuu meitä omasta erinomaisuudestamme ja itsekylläisyydestämme. Hän pudottaa meidät alas jalustoiltamme ja purkaa ihmistekoiset rakenteemme. Tämä kaikki sen tähden, että Hän itse voisi olla voimanlähteemme, rikkautemme, viisautemme, kaikkemme.

”Ristin tie” yhteisöllisellä tasolla merkitsee usein luopumista niistä ulkonaisista tunnusmerkeistä, jotka on perinteisesti liitetty seurakuntaan, mutta jotka on hankittu ihmisten tähden; kirkkorakennus, statukset, organisaatiorakenne, oma nimi – kaikki tuo, mikä aikanaan tuli hankittua, koska ”mekin tahdomme olla niinkuin kaikki muut kansat”.

Seurakunnan Suomessa ja länsimaissa on päätettävä, ketä se haluaa seurata ja palvella. Kenen kaltaiseksi haluamme tulla? ”Ristin tie” vie väistämättä meidät kuolemaan, mutta muuta kautta emme voi koskaan päästä osalliseksi Hänen ylösnousemuksensa voimasta. Suostummeko siis siihen, mihin Jumala on meitä viemässä?