Ulos mukavuusvyöhykkeeltä

Tänä päivänä meitä kehotetaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen johtajillemme entistä painokkaammin äänenpainoin. Erityisesti näin tapahtuu ns. uskovien seurakunnissa (kehitys kansankirkossa kun menee ihan toiseen extremelaitaan). Mutta raamattu-uskollisten evankelikaalien ja karismaatikkojen seurakunnissa tottelevaisuus johtajille korotetaan erääksi suurimmaksi arvoksi. Itse näen tämän yhtenä terveenäkin vastareaktiona toisen äärilaidan individualismille.

Olemme kuitenkin vaikeuksissa tämän asian kanssa, koska tämä hierarkkiseen, jopa yhden vahvan johtajan malliin vetoaminen synnyttää lapsen tasolle jämähtäneitä kristittyjä, jotka eivät koskaan tohdi kasvaa uskossaan aikuisiksi. He eivät opi itse tutkimaan Sanaa ja ottamaan vastuuta muista. Päällikön sana on laki – sitä totellaan tai sitten itketään ja totellaan. Keinotekoinen jako pappeihin ja maallikoihin vain ruokkii tätä hengellisen näivettyneisyyden kulttuuria seurakunnissamme. On aivan sama, minkä merkityssisällön annamme sanalle ”pappi” – se voi olla pastori, saarnaaja, vanhimmistoveli, kirkkoherra, seurakunnanjohtaja tms. – tilanne ja sen seuraukset ovat samat.

Käytännössä tämä synnyttää yhä useammin tilanteita, jossa toistuu vanhan sadun ”keisarin uusista vaatteista tapainen ilmiö. Hiljattain itse jouduin tällaiseen tilanteeseen, jossa uskovat melko kritiikittömästi ottivat vastaan heille tarjotun ohjelmapaketin vaivautumatta itse tutkimaan asiaa Raamatusta, olisiko asia niin. Kaikki hymisivät tyytyväisinä, koska kaikki (tai ainakin melkein kaikki) ajattelivat, että tämä on hyvä juttu ja varmaan näin pitäähymistä. Jonkun mieleen varmasti luiskahti ajatus, että onkohan tämä nyt ihan ok, mutta kenelläkään ei ollut kristillistä siviilirohkeutta kajauttaa ulos: ”Keisarillahan ei ole mitään päällään!”

Mukavuusvyöhyke on niin kiva. Siellä on turvallista olla. Tyyntä ja rauhallista. Itse asiassa meille syötetään koko ajan uskonnollisen matrixkoneiston toimesta sitä mielikuvaa, että näin on hyvä, näin pitääkin asioiden olla ja jos tästä haluat poiketa, niin käy hullusti.

Jeesus oli toista maata. Hän meni temppeliin, näki sen touhun (=vallitsevan uskonnollisen kulttuurin), teki nuorista ruoskan ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi kaupustelijat ulos temppelistä. Hänen seuraajistaan kasvoi kristittyjä, jotka, kuten Berean juutalaiset, tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin kuin heille oli opetettu.

Meillä on tänä päivänä huutavan suuri tarve tehdä paluu juurillemme, Raamatun Sanaan. Kuitenkin meidän tarvitsee kysyä vakavasti, merkitseekö "paluu Jumalan Sanaan" paluuta kirkkokuntalaisuuteen ja niiden edustamiin perinteisiin, hierarkkiseen johtajuuteen ja pappisvaltaisuuteen, jollaiseksi olemme perinteisesti mieltäneet käsitteen "kristinusko".

Itse näen paluun Jumalan Sanaan merkitsevän sen seurakunnan mallin, rakenteen ja käytännön toteutumista, mikä meiltä on paljolti hukassa nykyisten kirkkokuntien, herätysliikkeiden ja seurakuntien piirissä. Ohjelmapalvelut, kampanjat, hierakkia yms. ovat syrjäyttäneet yhteisöllisyyden. Tunnustuskuntalaisuus, oli se sitten mitä tahansa, estää Kristuksen ruumiin aidon todellisuuden hahmottamista paikkakunnalla. Paluu Jumalan Sanaan on minunkin tunnuslauseeni, mutta se ei merkitse minulle paluuta entiseen, vaan uuden, syvemmän uskonyhteyden etsimistä Jumalaan Itseensä ja myös Hänen omiinsa.

Moni sellainen, joka sanoo olevansa raamatullinen, ei silti uskalla viedä johtopäätöksiään käytännön tasolla loppuun asti. Monelle meistä se maksaa liikaa. Ennen kaikkea se rassaa meidän mukavuudenhaluamme.