Olemmeko vielä tarpeeksi epätoivoisia? - Eli jalkapallosta ja uusitestamentillisesta kristillisyydestä (taas kerran)


Tunnustan: tämä on eräs lempiaiheitani, jonka kiinnostavuutta ja ajankohtaisuutta vain lisää kansainväliset ratkaisupelit (esim. viikollinen Barca-ManU ja tänään pelattava FA-Cupin loppuottelu) ja suomalainen futiskausi (FC lahti - TPS huomenna) sekä eilen vietetty Paimenten illallinen keskusteluineen, rukouksineen ja pohdintoineen.

Ystävälleni Mimosalle minun täytyy tuottaa pettymys siitä, että en aio käsitellä juurikan FC Barcelonan asemaa Katalonian autonomiapyrkimysten välikappaleena ja ilmentymänä Madridin keskushallitusta vastaan. Jalkapallosahan tämä jännite näkyy pari kertaa vuodessa pelattavassa "El Classico"-ottelussa, jossa nämä kaksi seuraa, FC Barcelona (katalaanien ylpeys) ja Real Madrid ("kuninkaallinen" Madrid eli "francoististen rojalistien" suosikkiseura) ovat vastakkain.

Kuka vielä sanoikaan, ettei urheilua ja politiikkaa saa sotkea keskenään. Irokeesi-intiaanit kutsuvat omaa kansallispeliään "Sodan pikkuveljeksi", koska seuraava askel pelistä eteenpäin oli sodankäyntiä. Valkoiset kutsuvat tätä peliä Lacrosseksi sen piispansauvaa muistuttavan mailan takia. (No niin, nyt sotkettiin uskontokin mukaan kuvioon...)

Sain jokin aika sitten eräältä työkaveriltani erään tämän kevään Urheilulehden artikkelin, jossa saksalainen jalkapallovalmentaja Gert Remmel kirjoittaa kokemuksistaan Suomessa jalkapallon parissa otsikolla "Kunniattomien valtakunta". Remmel kirjoittaa: "Kun tulin Suomeen minua odotti täällä yllätys: suomalaisessa jalkapallossa ei ole juuri minkäänlaista kunnioitusta peliä kohtaan. Itse asiassa Suomessa ei tunnuta edes ymmärtävän, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa."

Remmel ottaa esimerkiksi esim. valmentajien ja pelaajien pukeutumisen harjoituksissa, koulutus- ja tiedotustilaisuuksissa jne. "Kuinka Veikkausliigassa voi olla valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaaleissa ja bermudashortseissa. Siksi, että Suomessa ei ymmärretä, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa." Hän toteaa, että kun hän huomautti kerran tästä asiasta, hänelle sanottiin, että "tuo on pilkunviilaamista."

Siltähän se vähän kuulostaa, joskin Remmel itse vastaa: "Ei se ole. Se on kunnioitusta peliä kohtaan. Kunnioitus on asia, joka lähtee meistä itsestämme. Jos me emme itse kunnioita itseämme ja ole ylpeitä lajistamme, kuinka meillä on oikeus vaatia muidenkaan kunnioittavan sitä?"

"Jopa köyhässä Boliviassa ymmärretään, että jalkapallokengät ovat niin pyhät kebgät, että ne pannaan jalkaan vasta kentällä ja otetaan heti harjoitusten tai pelin päättymisen jälkeen pois jalasta. Ja jopa Boliviassa ymmärretään, että ylpeys omaa seuraa kohtaan lähtee siitä, että sinulla on paidassa seuran vaakuna ja sinä kannat ylpeänä samanlaista paitaa kuin kaikki muutkin kantavat. Tai yhtä ylpeänä kuin Vihreät baretit kantavat barettiaan."

Jo tässä kohtaa voidaan vetää linja Remmelin kommenteista uskonelämään. Köyhässä Boliviassa jalkapallo tarjoaa mahdollisuuden elintason nousuun yms. Myös sen takia suhtautuminen siihen on fanaattista. Yltäkylläisyys länsimaissa merkitsee jalkapallon kohdalla vain yhtä mielenkiintoista harrastusvaihtoehtoa muiden joukossa. Jos ei kesällä jaksa pelata, niin ainahan voi vaihtaa vaikkapa salibandyyn. Tilanne toistuu vähän samanlaisena Jeesus-uskon kohdalla: se, mikä köyhissä kolmannen maailman maissa merkitsee koko elämää ja saattaa myös maksaa paljon, se edustaa länsimaissa joko itsestäänselvyyttä (kristinusko = länsimainen kulttuuri) tai sitten yhtä vaihtoehtoa moniarvoisessa kulttuurissa, pahimmassa tapauksessa jopa aikansa elänyttä traditiota.

Remmel jatkaa: "Kunnioittaminen ei ole mikään irrallinen asia. Se, miten me kunnioitamme itseämme ja peliämme, heijastuu suoraan kentälle." Hän luettelee espanjalaisen jalkapallokoulutuksen neljä peruselementtiä: tekninen, taktinen, fyysinen ja mentaalinen elementti. Eli futis ei ole vain taitoa, tekniikkaa ja fysiikkaa, vaan siinä on aina myös mentaalinen ulottuvuus: millainen identiteetti meillä on pelaajin ja lajimme edustajina. Itsevarmuus ja itseluottamus itseämme kohtaan, nöyryys uuden oppimisessa, asenteemme omassa tekemisessämme ja rehellisyys itsellemme.

Remmel puhuu "kunnioituksen noidankehästä": miten paljon me kunnioitamme itseämme, heijastuu siihen, miten me kunnioitamme peliä - ja miten paljon me kunnioitamme peliä, niin paljon me kunnioitamme myös itseämme.

Taaskin voidaan vetää suora linja näistä urheilun mentaalipuolen jutuista hengelliseen elämään. Mikä on meidän indentiteettimme uskovina? Näemmekö sen oikein, ymmärrämmekö sen syvällisesti ja olemmeko sisäistäneet sen niin, että oli meidän asemamme maallisessa yhteiskunnassa mikä hyvänsä ja teemme me työksemme mitä hyvänsä, niin tiedostamme luihin ja ytimiin käyvästi, että olemme Kuninkaan perillisiä? Sisäistämämme identiteetti Jeesuksen opetuslapsina heijastuu ulospäin muihin ihmisiin, ympäröivään todellisuuteen ja näkymättömään, hengelliseen maailmaan.

Lajiylpeys ja itsekunnioitus näkyy myös sitten kentällä pelaamisessa. Kyse on asenteesta, jota Remmel itse kutsuu "Balkan-meiningiksi". Tästä hän ottaa esimerkiksi Sinisa Mihajlovicin. "Hänellä oli kentällä oma tonttinsa, jonka vartioiminen oli hänelle kunnia-asia. Jos joku meni hänen tontiltaan läpi, hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena ja varmisti, ettei sama pelaaja enää ikinä loukkaa häntä uudelleen. Pelasiko hän rumasti? Ottiko hän luulot pois kovilla otteilla? Totta jokainen väite, mutta niin on myös se, ettei sama pelaaja mennyt kahdesti hänen tonttinsa läpi."

Hengellinen sovellutus tästä on yksinkertainen: tällainen tulisi meidän asenteemme olla syntiä ja vastustajaamme, sielunvihollista vastaan. Tämän hengellisen sotaisuuden pyhän periaatteen ymmärtäminen edellyttää pois astumista mukavuusvyöhykkeeltä. Annetaanpa taas Remmelin tykittää.

"Olin kerran valmentajatilaisuudessa, jossa yksi valmentaja vaati, että meilläkin pitäisi olla työajat. Ei pidä. Jos me haluamme oikeasti tehdä yhtä paljon ja yhtä intohimoisesti työtä kuin mitä maailman huipulla tehdään, silloin meillä on vain nukkuma-ajat ja kaikki muu aika menee jalkapalloon. Suomalaiset valmentajat haluavat elää sellaisella mukavuusalueella, jossa riittää töiden tekeminen puoliteholla. Ymmärrän toki, jos joku on huolissaan vaimostaan tai lapsistaan, mutta silloin pitää kysyä itseltään, onko jalkapallovalmentaminen huipputasolla oikeasti minun juttuni."

Remmel ottaa esimerkiksi Jose Mourinhon, portugalilaisen huippuvalmentajan. Hän aloittaa valmistautumisen uuteen kauteen siten, että hän sulkeutuu yksinään syrjäiseen hotelliin ja tekee siellä yötä päivää töitä. Tänä aikana hänellä on käytössään vain yksi ainoa puhelinnumero, jonka tietää vain hänen vaimonsa. "Vain peli ja yksi puhelinnumero - ja kaikki muu suljettu ulos elämästä."

Tämän esimerkin hengellistä sovellusta ei tarvinne selittää: kokonaisvaltainen antautuminen Hänelle, joka on elämää suurempi asia.

Mieleen tulee kysymys: emmekö ole vielä tarpeeksi epätoivoisia? Emmekö ole vielä taistelleet verissä päin vihollista vastaan esirukouksessa kansamme puolesta? Meillä taitaa asiat olla vielä siinä mallissa, että tarvitsemme Herraa vain jonkinlaiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi omille touhuillemme - ei tosi elämäksi ja ainoaksi toivoksemme, mitä meillä on.

Nyt sinne Paimenten illalliselle, jota eilen nautimme. Menu: lammaskeittoa, leipää ja piimää. Koolla oli eilen kolmetoista iältään 20-60v. miestä. Käsittelimme Charles Finneyn kirjaa "Ihmeellisiä herätyksiä", joka kertoo valtavasta ja pitkään jatkuneesta Hengen vuodatuksesta USA:n itärannikolla 1800-luvun puolivälissä. Sen pohjalta nousi eräänä havaintona esille se, että herätystä usein edeltää uskovien keskuudessa oikeanlainen tyytymättömyys, suorastaan epätoivo vallitsevan tilanteen johdosta. Tämä purkautuu ulos Jumalan Hengen inspiroimana esirukouksena 2.Kor. 7:10:n periaatteen mukaisesti: "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota kukaan ei kadu".

Keskustelimme eilen siitäkin, miten Raamatussa tulee esille käsite "herätys". Raamatussa kyllä puhutaan siitä, miten sen, joka nukkuu tulee herätä ja että on jo aika nousta unesta kun Herran tulo on lähellä jne. Sardeen seurakunnalle Herra sanoo, että sen on herättävä valvomaan ja vahvistettava niitä, jotka ovat jääneet jäljelle. Mutta että herätys?

Herätys tulee esille Raamatussa aina siinä tilanteessa, kun profeetta astuu esille mukanaan Herran sana kansalle, sen papeille ja johtomiehille. Profeetallisuus siis edustaa herätystä, koska siinä Jumalan maailma murtautuu meidän maailmaamme. Luukkaan evankeliumin luvussa 3 on kuvattu klassinen tilanne: Rooman keisari Tiberiuksen 15. hallitusvuotena tuli Jumalan sana Johannekselle, pappi Sakariaan pojalle, joka oli autiomaassa. Siitä alkoivat tapahtumat sitten vyöryä: Johannes julisti tätä sanaa ja kansaa alkoi kääntyä. Heitä kokoontui tuhatmäärin kuuntelemaan tätä Johannesta, joka itse asiassa oli kaikkien hyvin rasvattujen ohjelmakoneistojen tuotteistamien liituraitaevankelistojen painajaisuni - mies karvaisessa puvussa, tuomisinaan "vain" sana Herralta. Sanan vaikutuksesta konkreettinen parannuksen teko ja sitä seuraava kaste välittömästi.

Tätä mekin tarvitsemme, mutta emme taida olla vielä riittävän epätoivoisia siihen - vai olemmeko?

-------

Kun jossain edellisissä postauksissa olen ottanut esille tuon oikean oppimisympäristön merkityksen, niin näyttää siltä sekä omien että muiden kokemusten pohjalta, että tämä Paimenten illallinen on hyvä ja toimiva oppimisympäristö. Sinne tulevalta ei edellytetä mitään asemaan tai koulutukseen perustuvaa paimenuutta, vaan paimenen mieli ja sydän - niin ja halu oppia.

Niinpä se tuntuukin olevan hyvä niin nykyisille kuin tulevillekin paimenille.

Onko kirkko aikaansa jäljessä?

Tämän aamun Etlarissa (Etelä-Suomen Sanomat) oli pääkirjoitus otsakkeella "Repo paljastaa kirkkonsa pysähtyneisyyden". Kyse on entisen "isän", Mitro Revon eurovaaliehdokkuuden kuohuista ortodoksisen kirkon piirissä.

Sanomalehtikatsaus siis. Lehtemme jatkaa: "Revon tapaus aukaisee näkyviin, että ortodoksinen kirkko on kaikessa toiminnassaan tiukasti sidoksissa kirkon vanhaan traditioon. Siinä missä luterilainen kirkko joutuu käymään armotonta debattia esimerkiksi naispappeuskysymyksestä tai homoparien siunaamisesta, ortodoksinen kirkko jää kauniin musiikin ja loistavien ikonien suojaan. Kiistakysymyksiä ei ortodoksikirkolle yksinkertaisesti ole lainkaan olemassa. Se ei niistä keskustele eikä sitä vaadita ottamaan niihin kantaa."

Median kaikkitietävä tuomio tästä on: "Ortodoksinen kirkko ei siis elä ajassa samassa mielessä kuin luterilainen kirkko."

Ottamatta nyt mitenkään kantaa mihinkään EU-vaaliehdokkuuksiin tmv. juttuihin, niin huomioni kiinnittyi jutussa siihen, että missään ei mainittu sanaakaan Raamatusta. Puhuttiin vain kirkon traditiosta ja kirkolliskokousten päätöksistä joskus kauan sitten, kun yhteiskuntajärjestelmä, kulttuuri ja varmaan ilmastokin oli erilainen kuin nyt.

Aikaan sidottu yleinen mielipide on kuin maksettu nainen (tai myös mies nykypäivänä). Se näyttää hyvältä, kaikki ovat kiinnostuneita sen seurasta ja se tuo rahaa, tässä tapauksessa sekä medialle että kirkolle - niin ja myös ko. EU-vaaliehdokkaalle. Kyse on siis prostituoidun palvelujen ostamisesta. Näin tekee kirkkokin. Ei syyttä Raamattu kutsu koko tätä ilmiötä hengellisesti puhuen haureudeksi.

Ei minkään kirkon - Kristuksen seurakunnasta puhumattakaan! - tule seurata mitään aikaa. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö kristittyjen tulisi seurata aikaansa siten, että he pyrkivät vastaamaan oman aikansa ihmisten ajankohtaisiin kysymyksiin. Selityksen sana siis.

David Pawson totesi eräässä yhteydessä, että seurakunnan tulee olla tulevaisuuteen ankkuroitunut. Sanotaanhan Heprealaiskirjeessäkin uskovista, että he "ovat maistaneet tulevan maailmanajan voimia" (Hepr. 6:5). Em. ortodoksikirkko on hyvä esimerkki kirkosta, joka on jämähtänyt kiinni menneeseen aikaan. On sitten olemassa monia seurakuntia, jotka epätoivoisesti yrittävät roikkua kiinni tässä ajassa. Aito seurakunta on aina tulevaisuuden seurakunta. Jollei se ole sitä, niin se jämähtää paikalleen ja kuolee.

Jotkut vastustavat esim. raamatullisuuden nimiin vannomista tämän pelon takia, mutta tällöin ollaan unohdettu se, että Raamattu on elävää Jumalan Sanaa. Historiallisten kirkkojen tunnustuskirjat ovat taas usein niin omaan aikaansa ankkuroituneita, että niiden puhdasoppiset noudattajat hakevat jopa pappien kauluksetkin siltä ajalta, jolloin nuo tunnustuskirjat on kirjoitettu.

Nykyisen kaltaisessa kulttuurisessa murroksessa, joka ulottuu kaikkialle yksityisen ihmisen ja yhteisöjen elämässä, monet protestin pohjalta syntyneet uskonpuhdistuskirkot ovat valinneet tämän em. prostituoitujen palvelujen käyttämisen eli oman ajan hengen mukaan sopeutumisen. Ruotsin kirkko on jo räikeä esimerkki tästä, mutta kyllä täällä Suomessakin Jukka, Ville, Eero & co yrittävät parhaansa.

Mutta mennänpä Ruotsiin, tuonne salibandyn ja kaiken tasapäistämisen kansankotiin. "Tukholman piispanvaalin toisen kierroksen voitti tiistaina hiippakuntarovasti Eva Brunne, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa toisen ruotsalaisen papin kanssa. Brunne on työskennellyt aiemmin muun muassa Sundbybergin ja Flemingsbergin seurakuntien kirkkoherrana.

Brunnea ei voida kuitenkaan valita virallisesti Tukholman piispaksi ennen kuin tuomiokapituli on käsitellyt vaalin ensimmäisen kierroksen menettelyä koskevat valitukset, joiden mukaan äänioikeutettuja tiedotettiin vaalista epäselvästi.

Brunne sai piispanvaalin toisella kierroksella 413 ääntä ja hänen vastaehdokkaansa Hans Ulfvebrand 365 ääntä. 900 äänioikeutetusta 40 äänesti tyhjää.

55-vuotias Brunne on vihitty papiksi Lundissa 1978." (Kotimaa-lehden verkkosivut)

Uutisen kommenteissa kyseltiin sitä, tarkoittaako "rekisteröity parisuhde" tässä siviiliavioliittoa vai sitä, että jutussa mainittu "toinen ruotsalainen pappi" on naispuolinen? (Käsitteiden kavallus, ystäväni, käsitteiden kavallus! Tällä median käyttämällä poliittisella munkkilatinalla eksytetään, jos mahdollista, valitutkin.)

Kieltämättä Ruotsin kirkko näyttää ajautuvan tai ajavan itsensä Jumalan tuomioiden alle. Luonnollisesti Svenska Kyrkanista löytyy vieläkin uskovia pappeja, jotka tekevät parhaansa jne. Itseäni alkaa oikeasti sylettää nämä pää kallellaan, värisevin äänenpainoin esitetyt kvasiargumentit, joiden vilpittömyys lähentelee jo tyhmyyttä. Tosiasia näyttää olevan se, että Ruotsissa on ylitetty näkymätön antikristillinen rajalinja, jolla tulee olemaan omat seurauksensa.

Huhtikuun 2009 alussa Ruotsin valtiopäivät hyväksyi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä uuden sukupuolineutraalin avioliiton. Kaikille on siis vain yksi ja sama tapa virallistaa parisuhde. Ruotsin kirkko tukee tätä lakia ja tulee käytännössä näyttämään mallia myös Suomen kirkolle, johon tullaan viittaamaan ennakkotapauksenomaisesti lähitulevaisuudessa. Ensi vuoden alussa aletaan siis Ruotsin kirkoissa vihkiä homoseksuaaleja pariskuntia. Seurakunnat velvoitetaan lain nojalla järjestämään kirkollinen vihkiminen kaikille sitä haluaville.

By the way... Onko kellään muuten tietoa miten Ruotsin vapaakirkollinen Missionskyrkan elää tässä tilanteessa? Entä onko Aslakilla yhteyksiä Ruotsin Lappiin?

Puhuin tuossa aiemmin "antikristillisestä rajalinjasta". Nämä linjanvedot nimittäin väistämättä tarkoittavat linjan kovenemista niitä uskovia kohtaan, jotka eivät tähän menoon lähde mukaan. Linja kiristyy pikku hiljaa ja kaikki johtaa ennen pitkää siihen, että uskovia voidaan painostaa ja vainota lakiin vedoten. Tällaiselta ajatukselta ei voi välttyä, mikäli haluaa katsoa tosiasioita silmiin.

Tällaista kirkkoa, oli se sitten Suomessa tai Ruotsissa tai jossain muualla, ei voitane pitää luotettavana ja varteenotettavana yhteistyökumppanina kuin korkeintaan jossain ekumeenisissa kabineteissa. Mutta kun ajatellaan käytännössä tapahtuvaa hengellistä työtä, niin tällaisia kysymyksiä välttämättä herää. Tiedän, että Suomen tilanne on tähän asti eronnut ratkaisevasti Ruotsista herätysliikkeiden (ja niiden pohjalta syntyneiden järjestöjen) voimakkaan vaikutuksen takia, mutta onko niiden profeetallinen pasuuna enää vireessä, vai ovatko taloudelliset intressit, kuviteltu työrauha ja yleinen teologinen hyminä jo vaimentanut sen? Monilla paikkakunnilla perinteisten kirkkojen ja seurakuntien virallinen yhteistyö hautaa nämä kiusalliset totuuskysymykset sillä varjolla, että "ollaan sitouduttu puhumaan vain hyvää toisistamme".

Toivon, että esim. Kristus-päivän kaltaiset tapahtumat kirkon piirissä synnyttävät aitoa esirukousta maamme puolesta. Toivon yhtä lailla myös, että ihmisiä sitovat uskonnolliset rakenteet kirkoissa murtuvat ja ihmiset voivat löytää todellisen vapauden Kristuksessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esim. uskovien lisääntyvää eroamista eri kirkoista ja erilaisten uusien uskonyhteisöjen perustamista.

Tähän saumaan täytyy apostolisen palvelutyön ja apostolisten vaikuttajien iskeä ja levittää raamatullista totuutta paikallisesta Kristuksen seurakunnasta niille uskoville, jotka etsivät omaa, kadonnutta identiteettiään. Nyt on työn aika ja se työ alkaa omalta paikkakunnaltamme.

Minulla on tässä kohtaa mielessäni eräs Paavalin apostolintoimen strategiaan liittyvä käytännöllinen toimintatapa, joka on (luonnollisesti) toteuttamiskelpoinen edelleenkin. Mutta en tiedä uskallanko puhua siitä ääneen vielä, koska sen julki lausuminen tulee herättämään niin suurta kohua ja närkästystä...

(Heh heh, tätä kutsutaan ns. "niukkuusmarkkinoinniksi".)

Virtanen kotisaunan lauteilla

Virtanen oli töiden jälkeen syönyt hyvin ja ottanut sen jälkeen pienet päiväunet. Sitten hän oli puuhastellut pihamaalla kaikenlaista pientä, mikä oli odottanut tekemistään jo tovin. Nyt oli hommat tehty ja sauna lämmitetty. Virtasella oli tapana loikoilla löylyssä juuri kun lämpö oli saavuttamassa sen kuumuuden tason, jolloin hän vaimonsa kanssa alkoi saunomaan.

Niin nytkin. Virtanen ei ollut koskaan ihmetellyt, että muinaisia körttejä, nykyisen särmättömän kirkollisen valtavirran radikaaleja, jopa karismaattisia edeltäjiä, oli pilkaten kutsuttu "saunauskovaisiksi", koska näillä oli tapana käydä syvällisiä, sielunhoidollisia keskusteluja nimenomaan saunassa. Siellä ihminen oli aidoimmillaan, ilman minkäänlaisia kirkollisia tai muita tunnusmerkkejä asemastaan, oppineisuudestaan tai vallastaan. Saunassa kun valtaa käytteli toisenlaisen valtikan, nimittäin koivuvastan tai löylykauhan haltija.

Virtanen siis maata köllötteli selällään lauteilla tuijotellen saunan tummaan kattoon, luullen hetkittäin näkevänsä outoja näkyjä pimeässä, kun uunin luukusta loistava tulen kajo loi omia kuviaan kattoon ja seiniin. Virtanen tunsi lämmön pikku hiljaa nousevan ja nosti jalkansa kattoa kohti.

Hän muisti joskus haaveksineensa monen miljoonan lottovoitosta, mikä olisi hetkessä pyyhkäissyt kaikki velat saataviksi ja mahdollistanut kokonaisen uuden lähetyskentän avaamisen jonnekin kaukomaille - hänen rahoillaan. Tuollaisina hetkinä hän nykyään tunsi Hengen vienon äänen kuiskaavan tuskin kuultavasti hänen korvaansa: "Eikö Minussa muka ole sinulle kylliksi?"

Virtasen mielen valtasi sanoin kuvaamaton hyvän olon tunne. Pimeässä saunassa kyyneleet kihosivat miehen silmiin ja hän huokasi kuiskaten: "Kiitos, Jumala... hyvyytesi on suurta."

Sitten, ikään kuin Henkeen yhtyneen oman henkensä vastauksena hän rukoili: "Anna olla Sinulle antautunut, isommin ja kokonaisemmin..." Hän tunsi Jonkun suuremman läsnäolon ja rauhan valtaavan mielensä.

Jossain vaiheessa Virtanen havahtui siihen, että aikaa oli kulunut enemmän kuin hän tajusi. Hänen vaimonsa kuului jo kolistelevan pesuvatien kanssa suihkuhuoneessa. Virtanen huokaisi syvään ja kääntyi istualleen. Löylykippo oli hänen jalkojensa juuressa ja sieltä lähti kuupallinen vettä kuumille kiville.

Virtanen kotisaunan lauteilla.

Rukouksessa opittua

Meillä oli tänään vakituinen maanantairukarimme. Meitä oli koolla neljä miestä, joista kolmen keski-ikä on noin 50 ja yhden 20 ja joista yksi on toisen isä. Menikö vaikeeksi? Sori.

Yksi porukasta oli ollut lauantaina tapaamassa Wolfgang Simsonia Hesassa ja hän jakoi tuossa tapaamisessa esille tuotuja asioita meille muille. Simson on eräs selvimmin apostolisia hahmoja kristikunnan kentässä, joita tunnen. Tällä hetkellä hänen "Starfish"-kirjasensa poikii yhtä ja toista mielenkiintoista sitä lukeneiden ihmisten elämässä ympäri maailmaa. Eräs ystävääni lainaten, "se resonoi".

Eräs meille rajoitettujen resurssien maailmassa eläville ihmisille vieras Jumalan valtakunnan periaate on haaskaus. Jumalan Poika haaskasi koko maanpäällisen elämänsä meidän puolestamme. Jumala haaskaa armoaan joka päivä. Evankeliumin sanan siementä haaskataan samoin.

Mitä meidän sitten tulee haaskata? Meillä päin on useammaltakin taholta noussut esille apostolisten kokoontumisten järjestäminen. Niiden kutsuissa tulee olla haaskauksen tunnusmerkki: kukaan vaan saa tulla, kutsua levitetään ikäänkuin puolihuolimattomasti sinne tänne. Usein Jumala sitten myös yllättää meidät, koska tällaiset tilanteet sitten poikivat jotain todella yllättävää paikalle "sattumoisin" tulleiden ihmisten elämässä.

Apostolisten koollekutsumisten tulee myös käydä yli ja ohi kaikkien kirkko- ja tunnustuskuntarajojen. Jos Jumala ei tunnusta niitä, niin tunnustaisinko minä? Jos tunnustan, rajoitanko Jumalan työtä? Jep. Kuka siis on seurakunnan Herra? Kristus.

Näiden tapaamisten tehtävänä on ensinnäkin vahvistaa jonkun alueellisen seurakunnan vanhimpia, jotta nämä eivät uupuisi taakkansa alle. Tätä tarkoitusta varten apostolisuus on "travelling ministry". Toiseksi näiden apostolisten meetingien tarkoituksena on varustaa ja laittaa liikkeelle uudet sadonkorjaajat.

Se, että osallistut tällaiseen apostolisen verkoston tapaamiseen ei tee Sinusta apostolia, mutta se voi tartuttaa Sinuun apostolisen dna:n, jonka kantajana olet Jumalan valtakunnalle hyödyllinen. Kun tämä dna leviää kauttasi muihin, niin epidemia alkaa levitä. Me moninkertaistamme aina sitä, mitä olemme ja teemme - emme niinkään sitä, mitä sanomme. Tämän tähden oikeanlaatuinen dna on niin oleellisen tärkeä.

Perusjuttu on kuitenkin se, että meidän jokaisen on ensimmäisenä laitettava oma kotimme kuntoon. Se, mitä toteutuu siellä, toteutuu laajemmalti muuallakin. Se dna, joka jyllää siellä, vaikuttaa sitten luonteensa mukaisesti laajemmassa mittakaavassa aina eteenpäin: avioliitto, perhe, koti - kodissa kokoontuva seurakunta - kaupunginlaaja seurakunta - Kristuksen ruumis laajemmalla kansallisella tasolla jne.

Emme siis voi rakentaa mitään kansallisen tason strategiaa apostolisen työn leviämiseksi maassamme, ellemme ensin synnytä jotain tämän dna:n pohjalta omalla kotipaikkakunnallamme. Näin me myös tahdomme tehdä - ja iloiten.

Tutulla linjalla...

jatketaan kirkon piirissä. Kotimaa-lehden verkkojulkaisu kertoo Järvenpäässä järjestettävästä "sateenkaarikansan Eurooppa-foorumista". Koolla on lähes sata kristillisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajaa 18 Euroopan maasta. Luonnollisesti Kotimaa-lehti utisoi moisen tapahtuman näyttävästi. Piispa Mikko Heikka toi avajaisiin evl. kirkon virallisen tervehdyksen:

- "Rohkeus seurata rakkauden lakia -teema on samalla kutsu jokaiselle kristitylle. Meidät on kutsuttu muuttamaan vihamme rakkaudeksi ja pelkomme rohkeudeksi. Kristillinen sanoma rohkaisee meitä avaamaan lukittuja ovia, lukkiutuneita ajatuksia ja astumaan yhteisöihin luottavaisina."

Mitä Heikka sitten tarkoittikaan mainitsemillaan (ilmeisesti tarkoituksellisen) moniselitteisillä ilmaisuilla, niin eniten huomio kiinnittyy näihin "lukkiutuneihin ajatuksiin", jolla viitattaneen raamatullisen linjan perinteisiin näkemyksiin. Ei tarvitse olla ennustaja bongatakseen Heikan lausumasta selviä tulevaisuuden trendejä kirkon johdon taholta käytävään homokeskusteluun:
- viha rakkaudeksi
- pelko rohkeudeksi
- lukitut ovet ja ajatukset auki
- astu sisään yhteisöön luottavaisena

Näin kevyiden heittojen varaan kirkon homomyönteinen strategia tulee todennäköisesti tulevaisuudessa perustumaan. Kukapa itseään kristittynä pitävä näitä teesejä rohkenisi nousta vastustamaan - varsinkaan kirkon (tai kirkkojen) piirissä. Viimeisenä heitetään sitten kehiin tämä kaiken pluralismin ja relativismin äiti: "rohkeus seurata rakkauden lakia" - mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Nykyisessä kansankirkon suosimassa kansalaisuskonnollisuudessa kun sille voi jokainen antaa itse mieltämänsä sisällön. Tänään olemme kasvokkain yhden sen sovellutuksen kanssa, huominen tuo mukanaan uudet haasteet. Tämän mediaseksikkään trendiliturgian kyseenalaistaja tullaan leimaamaan oitis vanhanaikaiseksi, suvaitsemattomaksi ja tietämättömäksi fundamentalistiksi. Näyttää siltä, että myös ortodoksinen kirkko seuraa sopuisasti isoveljen vanavedessä. Mitä tekevät muut kristilliset kirkot Suomessa?


Mieleen nousee - todellakin! - raflaavia ajatuksia:

# milloin alamme kuulla samanlaisia hyväksyviä äänensävyjä ja -painoja aikaisemmin herätyskristillisinä pitämiemme järjestöjen, vaikuttajien ja toimijoiden taholta?

# milloin ensimmäiset kaapista ulos tulijat astuvat framille ns. vapaiden suuntien piirissä?

# miten kirkon työntekijöiden koulutuksessa opetetaan aiheesta esim. Diakonia-Ammattikorkeakoulujen piirissä?

# milloin homoseksuaalisuudesta eheytymiseen tähtäävä kristillinen toipumistyö kriminalisoidaan kokonaan maassamme?

# tulevatko vapaiden suuntien pohjalta syntyvät kirkkokunnat lähitulevaisuudessa vapisemaan pelosta näiden uhkakuvien ja paljastusten edessä?

# kenellä on maassamme profeetallinen ääni perinteisten kirkkokuntien keskuudessa ja kuka jaksaa ja uskaltaa uida vastavirtaan tämän valtavirran keskellä?


Se, mikä tässä eniten murehduttaa on se, että seksuaalisen suuntautumisensa kanssa kipuileva ja kiusausta ja syyllisyyttä tunteva ei kohta enää saa lainkaan apua ns. virallisten kristillisten kirkkojen piirissä. Näin on käymässä evl. kirkossa, jossa ainoa neuvo, ohje ja apu, jonka voi saada on "tule ulos kaapista". Päälle lyödään kirkkohallituksen leimalla varustettu brändi: "Rohkeus seurata rakkauden lakia".

Entä millaisena tilanne tulee jatkumaan muualla? Elämme monella tapaa ratkaisevia aikoja: kansamme tulevaisuudesta päätetään nyt.

"Ei tää voi olla niin vaikeeta!" - eli oppimiskokemuksia 2


Olen tänään lueskellut ystävältäni Villeltä lainaksi saamaani Robert E. Colemanin kirjaa "Opetuslapseus Apostolien teoissa ja nyt" (Karas-Sana Oy, 2003). Kirjoittajan itsensä mukaan kirja "pyrkii erottelemaan, miten apostolinen kirkko edisti Kristuksen antamaa tehtävää". Kyse on siis Kristuksen antamasta opetuksesta ja mallista ja siitä, miten apostolit ja koko alkuseurakunta sovelsivat näitä molempia käytäntöön.

Ensin Coleman puhuu kristittyjen kokoontumispaikoista. Alussa kokoonnuttiin Jerusalemin temppelialueella, sitten synagoogissa, mutta aikaa myöten tämä kävi vastustuksen vuoksi hankalaksi. Joskus kristityt kokoontuivat julkisissa kokoussaleissa, joita oli heidän käytettävissään, kuten Apt. 20:8:ssa mainittu "Tyrannoksen koulu", mutta sellaisten tilojen käyttö ei näytä olleen tavanomaista.

Eli normaalisti kristityt kokoontuivat kodeissa, joista UT on täynnä mainintoja (jopa niin täynnä, etteivät useimmat lukijat edes huomaa näitä viittauksia). Coleman kysyykin tämän tosiasian edessä: miksi kristityt eivät pystyttäneet erityisiä rakennuksia yhteisiä kokoontumisiaan varten? Erilaisten spekulointien jälkeen Coleman toteaa, että "näyttää myös todennäköiseltä, että kristityt eivät yksinkertaisesti nähneet pakottavaa syytä rakentaa rakennuksia jumalanpalveluksia varten. He tulivat toimeen aivan hyvin ilman niitäkin."

Coleman jatkaa: "Olisiko kristillisen perheen kokoontumiselle löytynyt luonnollisempaa paikkaa? He kokoontuivat kodeissa, missä elivät uskoaan todeksi joka päivä. Tässä vapautuneessa ilmapiirissä he oppivat yhdessä jopa jakaessaan toistensa kuormia. Mikä olisi voinut olla sen parempi paikka Jumalan kansan kokea rakkautensa läheisyyttä?" (emt. s. 62)


Coleman luettele kolme keskeistä tekijää, joiden kautta opetuslapseuttaminen tapahtui apostolisen seurakuntamallin sisällä:


# Henkilökohtaiset suhteet: "Apostolien tekoja lukiessa saa sellaisen vaikutelman, että kristityt yksinkertaisesti nauttivat asioiden tekemisestä yhdessä. Näissä vapaamuotoisissa suhteissa he oppivat ehkä enemmän kuin seurakunnan kokoontumisissaan, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsi elämän päivittäisissä toimissa." (emt. s. 62)

Coleman ottaa esimerkiksi Paavalin, joka Barnabaksen kautta uitettiin sisään seurakuntaan ja esiteltiin Jerusalemissa apostoleille. Colemanin mukaan "epäilemättä Paavali oppi muutakin näiden päivien aikana kuin vain sen informaation, jonka sai johtajien tuntemisesta: hän sai korvaamattoman oppitunnin uusien uskovien hoitamisesta. Elämänsä loppuun asti hänen periaatteensa oli pysytellä yhdessä aloittelevien opetuslasten kanssa." (emt. s. 66)

"On selvää, että syvenevissä suhteissaan Paavali vietti aikaa juuri seurakunnan johtoon koulutettavien henkilöiden kanssa. Siten monet hänen matkoistaan liittyivät näihin kasvamassa olleisiin opetuslapsiin." Tämä toiminta synnytti käytännössä lumipalloefektin, hengellisen moninkertaistumisen: Paavali kehitti läheisen ystävyyden Akyllaan ja Priskillan kanssa, jotka puolestaan myöhemmin bongasivat nousevan kyvyn, Apolloksen, jonka he ottivat huostaansa opettaen tälle "tarkemmin Jumalan tien" (Apt. 18:19-26). Eikä kulunut kauaakaan, kun Apollos vuorostaan kulki eteenpäin julistaen Kristusta ja auttaen toisiakin kasvamaan armossa (Apt. 18:27, 28).

Samoin Paavalin kirjeet heijastavat henkilökohtaista huolta näistä kasvamassa olleista Jumalan valtakunnan työntekijöistä. Hänen kirjeissään mainitaan nimeltä noin 60 eri henkilöä. Paavali viittaa heihin "ystävinä", "kumppaneina", "työtovereina", "uskollisina apureina", niinä, jotka tekevät työtä "rinta rinnan" hänen kanssaan. (emt. s. 67)


#Yhdessä matkustaminen: Matkustamisen ajat eivät keskeyttäneet yhdessäoloa, vaan loivat keskinäiselle vuorovaikutukselle uusia mahdollisuuksia. "Liikkuminen paikasta toiseen oli tiimityötä. Se mahdollisti yhdessäolon luonnollisissa elämänpuitteissa. Opettajan ja oppilaan yhdessäolo mahdollisti jatkuvan oppimisen maailman todellisessa laboratoriossa. Mitä tahansa matkalla tapahtui se tarjosi tilaisuuden opettamiseen ja pohdintoihin. Vaatimattomanakin se oli voimakas kokemus opetuslapseudesta." (emt. s. 64-65)


# Yhdessä oppiminen: Coleman kirjoittaa: "Tämä suhde tarjosi ympäristön heidän koulutukselleen. Apostolinen kirkko ei perustanut yliopistoja eikä teologisia seminaareja, ei järjestänyt edes koulutuskursseja. Heillä oli kristillisen uskon ja elämän käsitteiden opetusta, mutta ei muodollisissa luokissa eikä oppilaitosten ohjelmien mukaisesti. Muokatakseen jäsentensä elämää he yksinkertaisesti saattoivat oppijat ja opettajat yhteen luontevissa tilanteissa, joissa he elivät ja tekivät työtä joka päivä."

"Tässä lähestymistavassa ei ole mitään uutta. Kristuksen ruumiina seurakunta seurasi samaa kasvatusmenetelmää kuin heidän Herransa oli käyttänyt opetuslastensa kanssa. Se on perhe-periaate, jonka avulla useimmt perusarvomme opitaan tässä elämässä."

"Näin apostolinen seurakunta toimi opetuslapsia kehittäessään. Yhteisöllisessä elämässään kristityt kehittivät kasvulle otollisen ilmapiirin. Kysymyksiä voitiin kysyä ja asioita selventää ilman pelkoa. Vallitsi keskinäinen luottamus... Se, mitä he sanoivat tai tekivät, oli havaintoesimerkki elävästä elämästä." (emt. s. 68-69)


Miten se kuuluisa jääkiekkoguru Turuust´, Hannu Jortikka sen sanoikaan: "Ei tää voi olla niin vaikeeta!" Niinpä.

No, vakavasti nyt. Eli rukoilen tälle kirjalle mahdollisimman laajaa levitystä sekä Kansan Raamattuseuran että koko evl. kirkon piirissä. Toinen samoja teemoja - tosin paljon laajemmin (ja joidenkin mielestä skismaattisemmin) - käsittelevä kirja on Frank Violan ja George Barnan mainio "Pagan Christianity?" (Tyndale House, 2008). (Ks. luku "Christian Education" alkaen s. 199.) Näitä teemoja olen käsitellyt muistaakseni joskus aiemminkin, nimenomaan Barnan kirjan, mutta myös omien kokemuksieni pohjalta postauksessa "Hengellisestä kasvatuksesta". Tsekatkaa itse.

Hi, I´m learnin´ - eli oppimiskokemuksia 1

Blogini kunnianarvoisella keskustelupalstalla on viime päivien aikana käyty voimakasta keskustelua lähinnä kahdesta aiheesta:

# Erotako kirkosta vai ei? Tässä kohtaa "kirkolla" on keskustelijoiden puolelta tarkoitettu myös jotain muutakin kirkkoa kuin vain evl. kirkkoa.

# Onko teologian opiskelu hyvä asia? Keskustelu lähti liikkeelle Raamatun tulkinnan kysymyksistä laajentuen sitten käsittelemään teologian opiskelun hyödyllisyyttä Jumalan valtakunnan eteenpäin menemisen kannalta yleensä. Itse haluan myös kysyä sitä missä, miten ja millä tavoin tämä opiskeleminen tapahtuu?

Heitän seuraavassa vähän yhteenvedonomaisesti omia ajatuksiani aiheesta, jotka ovat vielä raakileen asteella, mutta varmasti kehittämisen arvoisia. (Mitään radikaalisti uutta en kuvittele esittäväni.)


Kun ajatellaan tätä kirkoista lähtemisen problematiikkaa, niin useimmiten ihmisten todelliset syyt pysytellä jonkun kirkkokunnan sateenvarjon suojissa tai edes nimellisesti jäsenrekisterissä ovat seuraavat:

a) mukavuudenhalu - kuka nyt viitsisi lähteä liikkeelle, kun kaikki tarjolla oleva riittää edeleenkin mukavaan keskivertouskovan elämään?

b) taloudelliset intressit - nykyinen asema (työpaikka, virka, palkka, ura, status, erilaiset luontaisedut jne.) on liian kallisarvoinen asia riskeerattavaksi tai todennäköisesti menetettäväksi

c) oletetut vaikutusmahdollisuudet ko. kirkkokunnan sisällä, mikä on loputon suo tarvottavaksi, koska tällainen positiivinenkin "sitku"-tyytyväisyys kestää "aivan, mutta toisaalta"-spekulointeineen hamaan paruusiaan saakka

d) pelko siitä, mihin joudun tai ajaudun turvallisesta lintukodostani lähdettyäni.

Pääpointti koko jutussa on kuitenkin siinä, mihin henkilö ajattelee olevansa lähdössä. Jollei päämäärä ole selvillä, niin päädymme vain toistamaan edeltäjiemme virheitä. "Hyvänä" esimerkkinä tästä toimii Nokia Missio, joka evl. kirkosta lähdettyään meni oitis ojasta allikkoon eli perusti uuden kirkkokunnan, jonka toimintamekanismit, lainalaisuudet ja periaatteet ovat samat kuin "emokirkollakin". Ympyrä on sulkeutunut, muutoksen terä taittunut, apostolinen dna haihtunut etc. Vanhan kirkkokunnan dna:ta siirretään vain uuteen laariin, jolloin kasvun lopputulos on sama.

Eli meillä tulee olla selvä näky siitä, mihin me olemme lähdössä. No, ehkäpä juuri tämä onkin se pullonkaula, mihin monen uusille, tuoreille laitumille lähtö on tyssännyt? Mene ja tiedä. Kyse on pitkälti oman identiteetin tuntemisesta Kristuksessa: emme ole jotain -kirkollisia tai -laisia, vaan Kristuksen omia. Tämän identiteetin pohjalta muiden Jeesukseen uskovien kanssa yhteen kokoontuminen kodeissa, kahviloissa, työpaikoilla tai periaatteessa missä vain on sitten helpompaa. UT:n mallin mukainen seurakunta on enemmänkin verkosto tai versomainen kasvusto kuin jäykkä hierarkkinen organisaatio.

Käytännössä ajattelen esim. jollain paikkkakunnalla olevaa nuorten rukous- tai raamattupiiriä, solua, kimppakämppää tms. Nuoret itse kokevat sen olevan heille se ensisijainen hengellinen koti. Sen ohessa voidaan kyllä käydä muuallakin ja kokea Jumalan lasten uskonyhteyttä muiden uskovien kanssa. Tällaisia uskovia on Suomessa paljon. Tähän kuvaan kuuluu usein tietynlainen oman identiteettinsä kanssa painiskeleminen: kuka olen, mihin kuulun vai kuulunko mihinkään? Pitäisikö meidän liittyä johonkin "oikeaan" kirkkoon tai pitäisikö meidän "ruveta käymään jossain"? Jne.

Minä haluaisin mennä noiden nuorten luokse ja puhua heille heidän aidosta identiteetistään Kristuksessa ja siitä, että se, mitä he juuri nyt tekevät on sitä, mitä Uusi testamentti kutsuu seurakunnaksi. Tältä kasvupohjalta he voivat sitten itse mieltää itsensä osaksi Kristuksen kaupunginlaajaa seurakuntaa. Mikään ei UT:n mukaan estä heitä esim. nauttimasta Herran ehtoollista yhdessä.

Tässä kohtaa nousee tietenkin esille kysymys hengellisestä vanhemmuudesta ja paimenuudesta. Ensinnäkin on selvää, että Herra on tarkoittanut jotkut tuosta nuorten ryhmästä olemaan hengellisiä vanhimpia, kaitsijoita ja paimenia nuoremmilleen. Siihen ei lähtökohtaisesti vaadita mitään muuta kuin Herran kutsu. Käytännössä me tarvitsemme kuitenkin jonkinlaisen apostolisen kiertävän palvelutyön vahvistamaan, ei ainoastaan noita pieniä kotiseurakuntia, vaan myös niiden hengellisesti pidemmälle kasvaneita vanhimpia.

Tarvitaanko näiden henkilöiden kasvattamiseen ja kouluttamiseen sitten jotain usean vuoden opiskeluja jossain yliopistossa, teologisessa seminaarissa tms? Ei välttämättä lainkaan, mutta eihän siitä haittaakaan ole, kunhan se ei vain aikaa myöten synnytä mitään erillistä oppinutta pappisluokkaa (erotukseksi ns. "maallikoista") tällaisen seurakuntaverkoston johtoon. Teologian opiskelu on siis hyvä renki, mutta huono isäntä. Kaiken tällaisen opiskelun tulisi tähdätä opetuslapseuttamiseen, ei niinkään informaation jakamiseen. Tietoa voi opiskella kuka hyvänsä, mutta hengellisen luonteen kasvatus onkin sitten jo eri juttu.

Tässä kohtaa oikea oppimis- ja soveltamisympäristö on mielestäni se oleellinen juttu: tapahtuuko se luentosalissa vai kentällä? Itse kallistuisin enemmän jonkinlaisen käytännössä tapahtuvan hengellisen "oppisopimuskoulutuksen" puolelle kuin 4-6 vuoden teoriaopintojen puolelle. Nähdäkseni myös UT:n apostolinen malli puoltaa tätä. Näin apostolitkin kouluttivat matkoillaan ja vanhimmat seurakunnan elämän keskellä nuorempia työntekijöitä.

Meidän tilanteessamme hyvän teologisen raamattukoulutuksen saanut vanhempi voisi hyvin ottaa rinnalleen kasvamaan pari kolme nuorempaa "timoteusta", joille hän sitten voisi ammentaa oppimastaan. Tähän ei nähdäkseni tarvittaisi mitään muuta kuin aikaa, motivaatiota ja rohkeutta. Mutta mikäli tämän oppimisen ajatellaan voivan tapahtua pelkästään kurssimuotoisesti luentosalityyppisessä ympäristössä, niin silloin meidän täytyy vakavasti kysyä, miten hyvin se palvelee tätä päätarkoitusta eli opetuslapseuttamista?

Ajattelen siis tämän hengellisen, opetuslapseuttavan oppimisen toteutuvan parhaiten uudessa, apostolisessa kontekstissa, jossa teologia ja käytäntö kommunikoivat huomattavasti joustavammin keskenään. Tämähän on oman kokemukseni mukaan (sekä opiskelijana että opettajana) se perusongelma nykyisissä teologisissa opistoissa. Kyse on tavallaan samanlaisesta vanhoista käytännöistä poisoppimisesta kuin paluustamme perinteisistä kirkkokunnista alkuperäiseen orgaaniseen seurakuntamalliinkin. Kyse on tässäkin kohtaa ns. konstantinolaisen paradigman taakseen jättämisestä.

Edelliseen liittyen Wolfgang Simson puhuu usein lainaamassani "Starfish"-kirjasessa käsitteestä "seurakunta sellaisena kuin me sen tunnemme". Simsonin mukaan "meille voi olla järkytys huomata, että seurakunta sellaisena kuin Jumala haluaa sen näyttää erilaiselta ja myös toimii eri tavalla". Meillä on tulevaisuuden seurakunnassa edessämme vanhasta poisoppiminen myös siinä, miten me olemme mieltäneet opiskelemisen ja valmentautumisen Jumalan valtakunnan työtä varten. Tässäkin kohtaa meille voi olla yllätys, jopa järkytys huomata se, että Jumalan tarkoittama tapa näiden asioiden toteuttamiseksi eroaa siitä, mihin me olemme tottuneet.

No, kuten sanottu, niin ajatukseni ovat monelta kohtaa raakileen tasolla ja alistan ne koeteltavaksi. Raamatulliset argumentit kehiin siis!

Pawsonin islamkirjasta...

Kirjassaan Islamin haaste kristityille (TV7, 2009) David Pawson käsittelee sitä painetta, joka kohtaa kaikkia kristillisiä yhteisöjä (ja myös muita uskonnollisia suuntia, kuten esim. juutalaisuutta) islamin levittäytyessä kaikkialla länsimaissa. "On olemassa paine yhdistää maailman uskonnot ihmisrodun ja sen hauraan ympäristön hyväksi. Uskonnollinen harmonia nähdään suurena tekijänä rauhan saavuttamiseksi ja saastumisen välttämisessä." (emt. s. 173) Olen josain aiemmassa postaukseni "Tulevaisuuden aikapommi" viitannut tähän prosessiin, joka on vain tiivistynyt 911-tapahtumien jälkeen.

Pawsonin mukaan "paine kohdistuu erojen unohtamiseen, keskinäiseen kunnioituksen ja luottamuksen lujittamiseen ja työskentelyyn uskojen yhdistämiseksi yhdeksi maailman uskonnoksi, joka yhdistää ihmisrodun". Tässä ajattelussa millään uskonnolla ei nähdä mitään monopoliasemaa totuuteen nähden. Totuus löytyy tämän ajattelun mukaan "eri hengellisten oivallusten yhdistelmästä, syleilevästä synteesistä yhden ulossulkevan väitteen sijaan". Kyse on siis äärimmilleen venytetystä uskonnollisesta moniarvoisuudesta ja suhteellisuusajattelusta.

Tämä on kaunis, idealistinen ja naiivi ajatustapa, joka pesii itseensä ja historiaansa pettyneen ja humanismin pahoin hapattaman länsimaisen kristinuskonnon hiljalleen murentuvissa katedraaleissa ja temppeleissä. Koko juttu näyttää vastustamattomalla voimallaan imaisevan mukaansa myös monia evankelikaaleja kirkkokuntia ja uskonnollisia yhteisöjä, joiden näkökulmasta kyse on kait jonkun pakollisen hinnan maksamisesta poliittisesta korrektiudesta ja uskonnollisesta avarakatseisuudesta.

Tosiasia on se, että islamilainen maailma, eikä vain sen radikaali ja militantti siipi, ei jaa tätä ajattelutapaa lainkaan. Eli yhteistyö näyttää sangen yksipuoliselta. Syyskuun 11. päivän jälkeisiin muistojumalanpalveluksiin kutsuttiin mukaan rukoilemaan ja puhumaan mullaheita, mutta milloin olet kuullut kutsusta kristitylle sananjulistajalle tulla ja saarnata moskeijassa. Pawsonin mukaan kaikki tämä "heijastaa laajempaa epätasapainoa: muslimit ovat tervetulleita hyödyntämään hyväuskoista länsimaista uskonnonvapautta, mutta vastaavia etuoikeuksia kristityille on turha etsiä islamilaisista maista".

Kuitenkin joukkotiedotusvälineet puhuvat jo nyt "uskon yhteisöstä" tarkoittaen sillä uskontoja yleensä. Länsimaissa se tarkoittaa pääasiassa perinteisiä kristillisiä instituutioita ja islamilaista maailmaa - ja kun tilanne niin vaatii (esim. Lähi-idän kriisin ratkaisemiseksi) myös juutalaisuutta. Käytännössä tämä uuden "uskon yhteisön" rakentaminen käy läpi viisi vaihetta:

1. Yhteiset keskustelut (uskontojen välinen dialogi eli vuoropuhelu).

2. Yhteiset lausunnot opista ja etiikasta, etenkin jos se vaikuttaa sosiaalisiin ja poliittisiin asioihin.

3. Yhteinen toiminta ("yhteisaktivismi") eli liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan esim. ympäristönsuojelukysymyksissä.

4. Yhteinen esirukous, mikä tarkoittaa kokoontumista rukoilemaan yhteisten tavoitteiden puolesta. Käytännön esimerkkinä tästä Pawson mainitsee eri uskonnollisten johtajien esirukouksen rauhan puolesta paavin kutsusta Assisin kaupungissa, "pyhän" Fransiskuksen entisessä kotipaikassa.

5. Yhteinen jumalanpalvelus, jossa on ylistystä ja rukousta juutalaisten, kristittyjen ja muslimien "jumalalle", Vanhan ja Uuden testamentin sekä Koraanin lukemista rabbien, pastoreiden ja mullahien johdolla - onhan kyse kolmen monoteistisen uskonnon yhdistyneestä papistosta.
(emt. s. 174)

Koko tämän ennalta suunnitellun ja päämäärätietoisen prosessin taustalla on oletus siitä, että kaikki kolme palvelevat samaa jumalaa huolimatta siitä, miten eri tavalla he häntä ajattelevat tai hänestä puhuvat. Kaikkien vanhojen ekumeenikkojen unelma on toteutumassa, kun vihdoinkin nähdään, että yhden ja saman vuoren huipulle vie monta eri tietä.

Pawsonin mukaan jokaista kristittyä askarruttaa kysymys, "mihin vetää raja tässä tapahtumaketjussa, joka etenee omalla voimallaan ja voi viedä vilpittömiä uskovia vaiheesta toiseen melkein huomaamatta" (emt. s. 175). Kuvio on selvä: jos et ole tässä mukana loppuun saakka, joudut epäsuosioon ja paitsioon; jos vetäydyt, leimaudut suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi fundamentalistiksi. Tämä kuvio aiheuttaa kahtiajaon perinteisiin kirkkokuntiin kuuluvien uskovien parissa: toiset jättäytyvät kokonaan näiden "yhteisten hankkeiden" ulkopuolelle, kun taas toiset tulevat vedetyiksi mukaan sopimuksiin ja kompromisseihin jopa omaatuntoaan vastaan.

Monet kristityt yksilöt ja yhteisöt tekevät nyt ja tulevaisuudessa suuria kompromissejä "uskonsa suhteen ollessaan mukana ekumeenisessä yhteydessä, ei kieltämällä tiettyjä vakaumuksia, vaan vähättelemällä niitä sopiakseen yhteiseen rintamaan". Kuitenkin Raamattu kehottaa meitä tekemään kaiken mitä teemme, sanalla tai työllä, Herran Jeesuksen nimessä ja kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttansa (Kol. 3:17). Käytännössä tämän(kin) kehotuksen noudattaminen tekee yhteistyön tekemisen muslimien kanssa mahdottomaksi. Jeesus ei ole heille Herra, eikä Jumala ole Isä. Kyse ei ole samasta Jumalasta, jota Jeesukseen uskovat ja jota muslimit palvovat. Nuo kaksi ovat radikaalisti erilaisia ja vain yksi voi olla tosi - siis todellinen - Jumala. (Ks. Joh. 17:3, 1.Tess. 1:9 ja 1.Joh. 5:20.)

Pawson ehdottaakin kristittyjen uudeksi uskontunnustukseksi: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Jahve ja Jeesus on Hänen Poikansa!" Amen sille.

Summa summarum: Pawsonin kirjaa voin vilpittömästi suositella jokaiselle uskovalle. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa sellaisenaan, vaan koetella se Jumalan Sanalla. Pawson tekee kyllä monia oikeaan osuvia huomioita länsimaisen kristinuskon nykytilasta. Hänen huomioistaan saa myös runsaasti ajattelemisen aihetta puhuttaessa perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumisesta tai niistä eroamisesta, mikä on ollut kuuma keskustelunaihe viime aikoina tämänkin blogin kommenttipalstalla.

Mutta niinhän ne muutkin tekee!

Olen saanut paljon kriittistä palautetta kirjoituksistani viime aikoina. Okei, otan ne nöyrästi vastaan, mutta tämä ei kyllä mene minun piikkiini, ihan totta!

"Kaikkien Raamatulle uskollisten tulisi erota kirkosta."

Niinhän ne muutkin näköjään tekevät! KLue itse, jos et muuten usko.

Kaupungin portit

Meillä oli työpaikallani - keskisuuressa suomalaisessa aikuiskoulutusalan yrityksessä - tänään viikottainen rukouspiiri. Meitä oli tällä kertaa kuusi firman työntekijää rukoilemassa yhteisten asioiden ja oman kotikaupunkimme puolesta. Siinä rukouksessa ollessani mieleeni nousi ajatus "kaupungin porteista". Mietin, mitkä ovat oman kotikaupunkini "kaupunginportteja"? Sellaisia strategisesti tärkeitä tekijöitä oman kotikaupunkimme henkisessä ja hengellisessä ilmastossa, jotka vaikuttavat asioihin ja mahdollistavat niiden tapahtumisen.

Kun ajattelemme Jerusalemia, niin tuon kaupungin portit toimivat - eivät vain yhteisten asioiden hoitamisen paikkoina - vaan myös käytännössä kaupungista sisään ja ulos kulkevan liikenteen läpikulkupaikkoina. Kaupungin porttien kautta kulkivat sisään uusien asioiden tuojat, kauppiaat, viestintuojat, temppeliin tulevat uhraajat ja rukoilijat. Porttien kautta kaupunkiin sisään tulivat ulkovaltojen edustajat ja lähettiläät, mutta myös vakoojat - ja pahimmassa tapauksessa vihollisen joukot.

Joskus muutamia vuosia sitten meillä oli pyhäinpäivän aattona öinen rukouskävely kotikaupunkimme neljän sisääntuloreitin varrella. Rukousparit tai -ryhmät rukoilivat itään, länteen, pohjoiseen ja etelään vievien isojen teiden varrella oman kotikaupunkimme puolesta. Se oli eräänlainen profeetallinen "teon saarna", jolla halusimme osoittaa - ei vain harrastavamme oman kotikaupunkimme parasta - vaan myös haluavamme seisoa vartijoina sen muureilla pahaa vastaan.

Kannattaa tutkia, mitä Raamattu puhuu kaupungin porteista. Vanhan testamentin aikana portit edustivat yhteisön korkeinta päätösvaltaa ja auktoriteettia. Ei kuka tahansa voinut noin vain marssia sisään kaupungin porteista. Kuningas Daavid kehottaa psalmissa 24 oman kotikaupunkinsa Jerusalemin kaupunginportteja nostamaan päänsä, jotta todellinen kuningas, Messias Jeesus voisi ratsastaa sisään kaupunkiin.

Jos ajattelemme hetken asioita Jumalan Hengen näkökulmasta, niin tämä on jokaisen kaupungin Kristuksen seurakunnan vanhimpien tehtävä: ojentaa oman kotikaupunkinsa avaimet Herralle. Vain se voi tämän tehdä, jolla ne ovat. Mutta tätä prosessia edesauttamaan on jokainen Herran oma, Kristuksen ruumiin jäsen kutsuttu tekemään: rukoilemaan Herran saapumisesta minun kotikaupunkiini.

Haastan Sinut rukouksessa miettimään, mitkä ovat Sinun kotikaupunkisi todellisia portteja: sellaisia tekijöitä, jotka toimivat hengellisen dynamon tavoin ympäristöönsä nähden. Mieti, mitkä tekijät synnyttävät, mahdollistavat ja varustavat erilaisia "apostolisia projekteja" omalla kotipaikkakunnallasi. Missä hengellisissä toimijoissa ja jutuissa on jo valmiina itsessään aito "apostolinen dna", joka käynnistää uusia asioita? En puhu nyt kampanjoista, ohjelmista, kursseista tms. Puhun aidosta luonnollisesta elämästä.

Avataanpa tätä juttua hieman enemmän, sillä tulemme tarvitsemaan hyvin pian tulevaisuudessa uutta ymmärrystä näistä asioista. Tarvitsemme opettajia, paimenia ja evankelistoja seurakunnassa kyllä, mutta tarvitsemme epätoivoisen kipeästi apostolista (ja profeetallista) dna:ta. Käytännössä kyse voi olla yksittäisistä ihmisistä, ihmisryhmistä tai pienistä yhteisöistä, jopa paikoista - pääasia on oikea dna. Puhtaimmillaan on kyse apostolisesta työparista (vrt. Barnabas & Saulus) tai tiimeistä (Paavali, Silas & Timoteus) - tärkeintä on aito dna.

Wolfgang Simson kirjassaan "Starfish" puhuu apostolisen palvelutyön hedelmistä:

- he avaavat apostolista tilaa niin, että mahdoton tulee mahdolliseksi

- he hoitavat, puolustavat ja ottavat uudelleen haltuun "Eedenin puutarhan", koska heillä apostoleina on tietty rooli apostolisissa strategioissa ja hallintoalueissa, jotka Jumala on heille mitannut (Apt. 17:26, 2.Kor. 10:13-18)

- heillä on palvelutyö, joka välittää ja siunaa (Room. 1:11, 1.Tess. 2:8)

- he ovat systeemin rakentajia, jotka varmistuvat siitä, että muoto vastaa toimintaa

- he synkronoivat asioita taivaan ja maan välillä

- he ovat Jumalan rakennusmestareita ja arkkitehteja (1.Kor. 3:10)

- he ovat jumalallisia koodinmurtajia ja salaisuuksien selvittäjiä (1.Kor. 4:1, Ef. 3:6)

- he ovat hengellisiä isiä, jotka adoptoivat ja initoivat lapsia

- he laittavat perustuksen (1.Kor. 3:10)

- he ovat puolustajia villejä susia vastaan (Apt. 20:29)

- he ovat istuttajia, jotka istuttavat itseään monistavia seurakuntien istutusliikkeitä

- heillä on rooli tehdä juutalaiset mustasukkaisiksi (Room. 11)


Käytännössä ennen kuin Jumala voi rakentaa kotikaupunkeihimme jotain tällaista uutta hengellistä elämää ja toimintaa, jossa on oikeanlainen apostolinen dna, Hänen täytyy myös ensin purkaa ja hajottaa tiettyjä asioita ja rakenteita, jotka eivät enää palvele Häntä ja Hänen tarkoitusperiään. Jumala ei koskaan osta puolivalmiiksi rakennettua taloa, vaan Hän rakentaa aina itse koko rakennuksen ja oikealle perustukselle. Hengellinen periaate on Jeesuksen sanoin: se, mikä on syntyisin ihmisestä, on ja pysyy lihana ja lihallisena. Se, mikä on alunperinkin syntynyt Hengestä, on Hengestä, koska siinä on oikea dna. Jollei tätä ole alunperinkään ollut tai jos se on hengellisen luopumuksen tai kuoleman kautta menetetty, sitä ei voi pyhittää. Se, mikä on ollut alussa, on myös lopussa. Jeesus itse on alku ja loppu, alfa ja omega. Voit lukea näistä aidon seurakuntarakennuksen tuntomerkeistä ja lainalaisuuksista 1.Korinttilaiskirjeen luvuista 3.4.

Näistä asioista olisi paljon opittavaa itsellänikin, joten taidan lopettaa tähän - tällä erää.

KAIKKI?

Meneekö pääsi pyörälle erilaisten kirkollisten liikkeiden paljoudesta? Ei hätää. Seuraavan listan avulla olet taas kartalla.

Syökää kaikki: Roomalaisten leijonien liike ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Nykyisin liikettä vastaa Haastakaa oikeuteen kaikki-liike.

Ottakaa ja juokaa kaikki: Korkeakirkollinen liike, joka kannattaa mm. jälkikonsekraatiota sekä ehtoollisaineiden loppuunnauttimista ehtoollisen vieton jälkeen.

Ottakaa ja juokaa kaikki: Äärikansankirkollinen liike, jonka mukaan ehtoolliselle pääsyyn riittää se, että kuuluu ihmislajiin.

Haastakaa oikeuteen kaikki: Suvaitsevaisten ja edistyksellisten liike, joka etsii seurakunnista vanhauskoisia pastoreita haastaakseen heidät oikeuteen suvaitsemattomuudesta ja liian vähäisestä edistyksellisyydestä.

Uudistakaa kaikki: Ns. "Spongilaisten" liike, joka haluaa uudistaa kaiken maalla, merellä ja ilmassa, ettei kristinusko vain osoittautuisi vanhanaikaiseksi.

Porsaita äidin oomme kaikki: Aikanaan ns. nauruherätyksen liepeille syntynyt liike, jossa korostettiin Pyhän Hengen manifestaatioita, joiden vallassa ihmiset alkoivat käyttäytyä kuin eläimet.

Hyvin on kaikki: Kirkon hallintokoneistoon kuuluva liike, jonka tarkoitus on löytää kaikesta negatiivisuudesta uutisoinnista aina jokin positiivinen pointti ja vakuuttaa, että kirkolla menee oikeasti tosi hyvin.

Erotkaa kaikki: Vapaa-ajattelijoiden aggressiivista käännytystyötä tekevä liike, jonka tarkoituksena on saada kaikki eroamaan kirkosta ja liittymään heidän riveihinsä.

Nolatkaa kaikki: Taho, joka suunnittelee kirkon julkisuuskuvaa "parantavat" kampanjat.

Antakaa kaikki: Amerikkalaisten tv-evankelistojen liike. "Raha on pahaa, antakaa kaikki rahanne siis minulle."

Suvaitkaa kaikki: Haastakaa oikeuteen kaikki-liikkeen sisarjärjestö. Haluaa antaa kirkosta lempeän ja pehmoisen kuvan suvaitsemalla kaikkea paitsi niitä, jotka ovat eri mieltä heidän kanssaan.

B. Adger

(Perusta 3/2009)

Edellisen käytännöllinen sovellutus...

Silloin tällöin törmään tilanteisiin, jossa kirkkokuntaan sitoutunut ihminen joutuu (esim. minun vuokseni) valitsemaan (ilmiselvän) raamatullisen totuuden (ja sen käytännöllisten seurausten) ja oman kirkkokunnallisen käytäntönsä, tapansa ja traditionsa välillä. Yhä uudelleen ihmettelen sitä sinnikkyyttä, millä kirkkokunnalliset uskovat valitsevat näistä kahdesta tuon viime mainitun. Aivan kuin itse Raamatun totuus ei merkitsisikään mitään tai että se olisi ainakin noin vain ohitettavissa ilman sen kummempia seurauksia.

Tiedän kyllä (omasta kokemuksistanikin) sen, että uskonnollisissa yhteisöissä tällaisia valintoja tuetaan monin tavoin - sekä sanallisesti että muuten. Vedotaan esim. Jumalan armoon, joka kattaa erehdyksemme ja virheemme - aivan kuin se jotenkin vanhurskauttaisi synnin tekemisen. (Tässä kohtaa tarkoitan synnillä esim. ihmispelkoa, joka aikaansaa kirkollisen tradition ja yhteisöön kuulumisen asettamisen Raamatun Sanan edelle.) Toisissa yhteisöissä taas tällaista epäraamatullista käyttäytymismallia perustellaan kuuliaisuudella pastorille tai alamaisuudelle "omalle" hengelliselle johdolle (usein jonkun epämääräisen "hengellisen suojan" tähden). Ikäänkuin Jumala asettaisi pastorin tai vanhimmiston menettelyn Raamatun ilmoituksen edelle.

Viime kädessä otetaan käyttöön nykyaikainen versio ikivanhasta roomalaiskatolisesta prässikeinosta ("kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta") "vikuroivan" yksilöuskovan alistamisessa. Totuudenrakkautensa ja ilmiselvän Raamatun ilmoituksen edessä kipuileva uskonveli tai -sisar alistetaan kylmän rauhallisesti sillä perusteella, että jollet tottele, niin joudut "uskovien yhteyden reuna-alueille" tai peräti kokonaan erotetuksi kristittyjen yhteydestä. Ei tätä tapahdu vain jossain mustimman katolilaisuuden sydänmailla tai äärilestadiolaisessa pirttipuhuttelussa, vaan esimerkkejä löytyy ns. "paremmistakin piireistä". Wolfgang Simson käyttää tästä ilmaisua "kirkkokunnallinen henki" ("denominational spirit") ja näin se toimii käytännössä sitoen ihmisiä, heidän omaatuntoaan ja ajatteluaan. Hiljattain kuulin käytettän ilmaisua "kontrollin henki" - käytännössä on kysymys samasa hengestä ja sen toiminnan tuloksesta.

Totuus on kuitenkin se, että jokainen uskova on uudestisyntymänsä perusteella itseoikeutettu Jumalan lapsi ilman mitään kirkkokunnallisia ehdollistamisia. Tämän uskonsa perusteella jokainen uskova ja kastettu kuuluu Kristuksen ruumiiseen ja on myös velvoitettu noudattamaan Jumalan ilmoitusta Raamatussa. Tämän Sanan pohjalta nousee myös aito, raamatullinen paimenuus, joka on hengellistä vanhemmuutta, mikä ei perustu asemaan, oppiarvoon tai julkiseen virkaan, vaan Jumalan kutsuun ja Hengen virkaan. (Toki kirkkohistoriassa ja omassa kokemuksessammekin on olemassa esimerkkejä siitä, miten nämä voivat sopia yhteen samassa henkilössä. Vastaavasti myös päinvastaisia esimerkkejä on viljalti.)

-------

Mitä kauemmin joku käy seurakunnassa, sitä harvemmin hän puhuu uskosta sukulaistensa ja ystäviensä kanssa.

Eräässä seurakuntatutkimuksessa Yhdysvalloissa todettiin, että keskivertouskova kasvaa yhä enemmän erilleen siitä ihmisryhmästä, joka hänen tulisi tavoittaa. Tutkimus osoitti, että mitä kauemmin joku käy seurakunnassa, sitä harvemmin hän puhuu uskosta sukulaistensa tai ystäviensä kanssa. He kertovat yhä harvemmin siitä, miten Jeesus muuttaa ihmisen elämän ja kutsuvat ystäviään yhä harvemmin evankelioiviin tapahtumiin. Tämä johtuu siitä, että heillä on oman uskonyhteisönsä ulkopuolella entistä vähemmän ystäviä, joille voisivat kertoa uskostaan.

(Kai Niemeä/Sanna Myllärinen/Uusi Tie 3/2009

-------

Mitäpä jos jättäisimme uskonnollisen ghetton rakentamisen sikseen ja alkaisimme elää!

Raamatun totuus ja omille teilleen lähtenyt kirkko

Tänään yksi oleellisimpia kysymyksiä on suhteemme Raamatun totuuteen. Mm. Suomessa totuuteen liittyvä relativismi ja moniarvoisuus ovat menneet niin pitkälle, että tämän ajattelutavan vaikutukset alkavat jo näkyä kristityiksi itseään kutsuvienkin piirissä. Moni uskova kirkkojen piirissä ajattelee nykyään enemmänkin sitä, mitä hänen seurakuntansa, pastorinsa tai kirkkonsa sanoo, kuin mitä Raamattu sanoo. Mietin erästä keskustelua hiljattain, joka käytiin seurakuntakysymykseen liittyen: keskustelukumppanini oli enemmän kiinnostunut siitä, mitä hänen kirkkonsa piirissä sanotaan kuin siitä, mitä Raamattu sanoo.

Kun puhumme esim. seurakunnasta - mikä se on, miten se elää ja toimii ja ketkä siihen kuuluvat? - meidän tulee ensin miettiä, mitä Raamattu merkitsee minulle? Onko se ylin auktoriteettini ja ohjenuorani myös käytännössä? Itsekin olen tullut leimatuksi harhaoppiseksi, en Raamatun sanan pohjalta, vaan sen pohjalta, että edustamani ajattelu, arvot ja käytännöt eivät sovi yhteen jonkun tietyn kirkollisen perinteen kanssa.

Monikaan ei enää esim. seurakuntien tai kirkkojen uskoa ja elämää arvioidessaan liiku "totuus - harha"-akselilla. Ratkaisevaksi on noussut oman kirkon traditio, tunnustus ja käytäntö nyt. (Ihmeekseni tämä koskee myös joitain apologian saralla askaroivia.) Moni kirkko ja seurakunta on sensijaan alkanut elää ikään kuin aivan omaa elämäänsä suhteessa Totuuteen. Se onkin alettu määritellä ko. kirkon omasta positiosta käsin. Kirkosta on itsestään tullut totuuden standardi ja soveltaja, ei Hänestä, joka sanoo olevansa tuo Totuus. Tämän seurauksena monista uskovista on tullut yhteen niputettua vaalikarjaa ja oma kuninkaallisen pappeuden identiteetti on hävinnyt.

Ja nyt kun puhun kirkosta sisällytän siihen luonnollisesti kaikki kirkolliset instituutiot tai sellaisiksi pyrkivät. Kyse ei ole myöskään kirkollisen tradition pituudesta vuosikymmeninä tai -satoina. Yllättävän nopeasti samanlaista autonomiapyrkimystä on havaittavissa myös ns. uusien seurakuntien piirissä. Periaatteessa sama vaara uhkaa mitä tahansa uskovien ryhmää (kotiseurakuntaa, solua, rukouspiiriä tmv.), joka ei valvo omaa suhdettaan Häneen, joka on Totuus.

Haasteena radikalisoituminen

Olen tässä lueskellut David Pawsonin kirjaa "Islamin haaste kristityille" (TV7, 2009), joka on syntynyt sen ajatuksen tai ounastelun pohjalta, että Englannista ennen pitkää tulee muslimimaa. Pawson peilaa islamin edustamaa uhkaa vasten länsimaisen kristillisyyden nykytilaa profeetallisen terävästi. Hän näkee edessä olevan selkeän haasteen:

"Tarvitaan uutta fundamentalismia, joka ottaa Raamatun kokonaisuudessaan hyvin vakavasti ja etsii sen jokaisesta osasta alkuperäisten kirjoittajien ja heitä inspiroineen Pyhän Hengen tarkoitusta, joka pysyy tiukasti siinä, mitä Raamatussa jo on ja mikä voidaan sieltä ottaa ja välttää laittamasta Raamattuun sellaista, mitä me ajattelemme sen sanovan tai haluaisimme sen sanovan. Sanalla sanoen, se merkitsee sen hyväksymistä, että Raamattu edustaa ehdotonta totuutta sekä sen kirjaamien tapahtumien että sen vaatiman etiikan osalta. Koska kaikilla absoluuteilla on vastakohtansa, Raamattu esittää selvät vaihtoehdot: totuus vastaan valheet, valo vastaan pimeys, elämä vastaan kuolema. Se on kokonaan mustavalkoinen eikä siinä ole harmaan vivahteita eikä siitä voi neuvotella. `Olkoon Jumala totinen ja jokainen ihminen valehtelija`on sen ankara vaatimus.

Kristittyjen täytyy olla aivan varmoja sellaisista ehdottomista totuuksista kuin se, että Raamatun Jumala on ainoa joka on oikeasti olemassa (Jes. 45:5), että Jeesus on ainoa tie Isän luo (Joh. 14:6) ja ettei pelastusta ole yhdessäkään toisessa. Vain ne, jotka ovat niin vakuuttuneita näistä totuuksista, että ovat valmiita kärsimään tai jopa kuolemaan mieluummin kuin kieltävät ne ja ovat päättäneet levittää niitä jokaisen tilaisuuden tullen sekä sanoilla että elämällä, tulevat osoittautumaan aidoiksi kristityiksi, joille on mahdollista kääntää vihollisetkin puolelleen."

On helppoa edellä kuullun pohjalta nähdä tuleva polarisoituminen uskovienkin keskuudessa: tulee olemaan niitä, jotka pitävät monia muita asioita, kuten sosiaalista auttamista, ihmisoikeus-, tasa-arvo- ja ympäristökysymyksiä tai uskontojen välistä dialogia tärkeämpinä kuin evankeliumin julistusta. On hyvä muistaa, että juuri evankeliumin julistuksella - vain Jeesus pelastaa! - suljemme muut vaihtoehdot pelastuksen ulkopuolelle. Toisaalta tulee olemaan niitä, joiden nähdään ympäristönsä taholta ikäänkuin radikalisoituvan, kun he ovat niin ehdottomia raamatullisissa arvoissaan. Tosiasiassa he eivät ole muuttuneet mihinkään, vaan seisoneet Kristus-kalliolla, mutta ympäröivä maailma etääntyy yhä kauemmas heidän edustamastaan ajattelusta.

Ajan hermolla

Suomen ev.lut. kirkon kirkolliskokous on parhaillaan menossa ja mitä kuulenkaan? Ajankohtaisimpana asiana on nyt esillä arkkipiispan valinnan ja viran luonteen muuttaminen. Papyruskääröjen mukaan tämä on ollut käsittelyn alla jo hamasta 60-luvusta lähtien, mikä kertoo jotain kysymyksen ykköstärkeydestä kirkon johdolle.

Samaan aikaan toisaalla rajat on avattu ja Jumalan Sanan vastaiset ilmiöt, homoseksuaalisuus etunenässä, eivät ainoastaan hiivi, vaan suorastaan rynnivät kirkkoon. Miksei näitä todella polttavia kysymyksiä ole esillä kirkolliskokouksessa? Vai halutaanko kirkkokansan huomio tahallaan kiinnittää toisarvoisiin kysymyksiin, kun samaan aikaan toisaalla tarkoin suunniteltu ja tietoisesti provokatorinen kehitys kulkee kohti alkuperäistä päämääräänsä. Maallikon silmin näyttää siltä kuin kaikki olisi jo päätetty etukäteen...

-------

Omalla kohdallani on alkanut elää muutama päivä sitten saamani psalminkirjoittajan sana: "Hän on lunastanut minun sieluni rauhaan taistelusta, jota käydään minua vastaan, sillä paljon on niitä, jotka ovat minua vastaan." (Ps. 55:19 Raamattu kansalle käännöksen mukaan). Tätä tässä nyt eletään todeksi. Joskus Jumalan antama rauhantila ihmisen sydämessa on jotain sellaista, minkä puolesta joutuu taistelemaan, jotta sen saisi säilytettyä.

Jalkapallo ja Uuden testamentin kristillisyys


Parhaillaan pelataan Sveitsissä jääkiekon MM-kisoja, mikä on tietysti maailmanlaajuisesti ajateltuna marginaalisporttia painien jossain lacrossen ja softballin kanssa samassa sarjassa. Suuressa maailmassa taas todellisen kuningaspelin eli jalkapallon pääsarjat lähestyvät huippuaan kun Barcelona La Ligassa ja Manchester United Englannin Valioliigassa varmistanevat mestaruutensa. (Toivottavasti Liverpool voittaa kuitenkin...) Kotimaassakin futiskausi on pyörähtänyt käyntiin ja tämän jalon joukkuepallourheilulajin seuraaminen (ostin muuten oikein FC Lahden kaulahuivinkin!) nostaa esille monenlaisia mietteitä ihan arkipäivän elämään ja myös kristillisyyteen liittyen.

Okei, myönnetään, että tuo lätkän tietoinen dissaaminen marginaalilajiksi oli suomalaisessa kontekstissa tietoinen provokaatio, josta kaikki uraansa aloittelevat lätkäjätkät eli "tennissukatfarkunpuntissaleokomarovit" saavat hyvän tekosyyn dissata puolestaan minua. Jossain Italiassa tai Espanjassa se ei olisi mitään dissaamista, vaan realismia.

Mutta joo, urheilulla on paljon yhteistä uskonnon ja myös aidon uskon kanssa. Paavali puhuu kilparadalla juoksemisesta ja urheilijan toimenkuvaan kuuluvan itsekurin merkityksestä uskovalle ihmiselle. Antiikin maailmassa urheilukisoja järjestettiin joka neljäs vuosi Olympos-vuorella paikallisten helleenien jumalien (Zeus & co) kunniaksi. Kaukoidässä urheilu liittyy itsepuolustukseen ja sotaan ja sillä on voimakkaasti uskonnollinen sisältö. Näin esim. itämainen mystiikka popularisoituu länsimaissa itämaisten taistelulajien myötä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Pohjois-Amerikan koillisosien irokeesit (kuuden intiaaniheimon liittouma) kutsui omaa kansallispeliään "Sodan pikkuveljeksi". Ranskalaiset lähetyssaarnaajat antoivat pelille nimen lacrosse piispansauvaa muistuttavan mailan takia.

Perimmältään ajattelen tämän juontavan juurensa siitä, että ihminen on alun perin luotu Jumalan kuvaksi. Tällöin periaatteessa kaikki, mitä ihminen tekee kertoo jotain Jumalasta - jopa himmentyneenä ja vääristyneenäkin. Eli näin myös urheilun ja esim. futiksen kohdalla voimme löytää joitain yleisiä hengellisiä periaatteita, jotka nousevat Jumalan luomistyön pohjalta.

Pelin ideana on ensinnäkin tehdä maaleja, ei niinkään varjella omaa maalia. Kukaan ei halua katsoa joukkuetta, joka vain puolustaa omaa maaliaan, eikä uskallakaan ylittää keskiviivaa. Joukkue, joka pelkää tehdä aloitteita, hyökätä ja yrittää maalata ei koskaan voita. Joukkue, joka ei uskalla ottaa riskejä, vaan pelkää vain epäonnistuvansa ja tekevänsä virheitä, on jo tuomittu häviämään. Hyvä vertauskuva länsimaisesta kirkosta!

Kaikki sensijaan rakastavat Brasiliaa, jonka pelissä on vauhtia, taitoa ja mielikuvitusta. Mitä siitä, jos omassa päässä välillä soi, jos vastustajan verkkoa revitellään keskimäärin viisi kertaa per ottelu. Eikö Jumala olekin tarkoittanut seurakuntansa olemaan joukkue, joka menee eteenpäin vastustamattomasti ja jota eivät Tuonelan portit voita?

Voittaminen vaatii myös vaivannäköä: verta, hikeä ja kyyneliä. Kuka uskaltaa laittaa kroppansa likoon, kuka jaksaa ponnistaa voimansa äärimmilleen ja kenestä löytyy sisua tsempata pelin loppuun asti? Usein tällaisen itsensä likoon laittavan ja joukkueen eteen uhrautuvan pelitavan vastakohtana puhutaan ns. "virkamiesjääkiekosta". Tämän tarkoituksena ei tietenkään ole turhentaa virkamieskuntaa, vaan kuvata pelitapaa, jossa tehdään vain se, mikä on pakko, eikä yhtään enempää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puristetaan mailaa, eikä uskalleta itse ottaa aloitetta käsiin, vältetään laitakahinoita, koska silloin voi sattua, pelätään mennä vastustajan maalin eteen, koska silloin ainakin sattuu. Miten osuva kuvaus seurakunnasta, jonka valmentajana on M. U. Kavuudenhalu!

Monet armolahjat ja seurakuntavirat löytyvät hyvästä jalkapallojoukkueesta. Siellä on Barnabas Kehoittaja, joukkueen tsemppari, joka kannustaa joukkuetovereitaan tsemppaamaan pelin loppuun asti. Kun Raamattu sanoo, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet väsyvät ja nääntyvät", niin jokaisesta hyvästä joukkueesta löytyy vanha sarjajyrä, keskikentän kuningas, vanha Paavali, joka ei ota pelin aikana yhtään turhaa juoksuaskelta, mutta joka on silti aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän osaa lukea peliä oikein ja kykenee jopa näkemään pelin tilanteita pari kolme siirtoa etukäteen. Sieltä löytyy Apollos, karismaattinen kärkimies ja armoitettu maalintekijä, joka voi nukkua suurimman osan pelistä, mutta joka yhden maalipaikan saadessaan kykenee ratkaisemaan ottelun omalla loistosuorituksellaan.

Uusi testamentti on kuitenkin kiinnostunut eniten valmentajista, miehistä, jotka osaavat tunnistaa piileviä kykyjä ja koutsata nousevia tähtiä. Heillä on aikaa norkoilla poikien pihapelien liepeillä, josta he bongaavat hiomattomia timantteja, jotka he sitten jalostavat suuremmille pelikentille. Näin mentoroitava ajaa aikaa myöten ohi mentoristaan, joka on vain tyytyväinen tästä kehityksestä. Kunnon koutsi ei koskaan seiso Herran tiellä, koska nuorten pelinrakentajien, Timoteuksen ja Tiituksen ura, kehittyminen ja eteenpäin meno on hänelle tärkeämpi. Usein näiden pelaajien kohdalla toteutuu myös 2.Tim. 2:2 eli hyvän valmentajan koutsaamista huipuista tulee vanhemmiten itsestäänkin hyviä koutseja.

No, en minä tätä kaikkea pohdiskellut ikään kuin vanhurskauttaakseni futiksen katseluani. Ei se sitä paitsi sitä edes tarvitse.

MITÄ JUMALA ON PUHUNUT?

Seurakunta tarvitsee tulevaisuudessa vainot kestävän rakenteen. Vainoilla käsitän ilmapiirin kiristyessä aluksi esiintyvän mielipidevainon ja median painostuksen, sen jälkeen taloudellisin keinoin tapahtuvan kiristämisen ja lopulta suoranaisen toisinajattelijoiden vainon. Suomessa olemme tällä hetkellä ensimmäisessä kohdassa, joissain Euroopan maissa kakkosvaiheessa ja monissa esim. islamilaisissa maissa ollaan menossa vaiheessa kolme. Mutta jo alusta pitäen meillä pitää olla orgaaninen, vainot kestävä rakenne, sillä se, mikä on alussa on myös lopussa.

Meidän tulee astua ulos materialismista, mikä on mammonan palvelemista. Länsimaisessa kristillisyydessä väärä riippuvuus taloudellisista resursseista on sama tilanne, jonka Daavid kohtasi kun hän yritti käydä Goljatia vastaan Saulin varusteissa. (Ks. 1.Sam. 17:39.) Saulin varusteet oli tarkoitetut vihollisen kohtaamiseen avoimessa rintamahyökkäyksessä. Ne näyttivät komeilta ja suojasivat hyvin nuolilta, kiviltä ja keihäiltä silloin kun pysyttiin paikallaan. Ne eivät kuitenkaan sopineet Daavidille, jonka tapa kohdata vihollinen oli nopea, joustava ja luova.

Samoin meidän tulee selkeästi sanoa hyvästit viihteellisyydelle - meillä ei ole enää varaa siihen. Elämämme on liian lyhyt kulutettavaksi kaikenlaisessa toisarvoisessa puuhastelussa. Sitä vastoin meidän on rohkeasti verkotuttava oikeiden ihmisten kanssa yli kaikkien keinotekoisten raja-aitojen. Tarkoitan erilaisia seurakunta- ja tunnustuskuntarajoja, jotka ovat ihmisten tekemiä, eivät Jumalan. Me verkotumme aina kasvojen kanssa, niin kuin Jumalallakin on kasvot, joita me etsimme nähdäksemme. Koneistolla tai organisaatiolla ei ole koskaan kasvoja.

Me emme tarvitse peloista käsin toimivia ja saavutettuja etuja epätoivoisesti varjelevia poliitikkoja, vaan näkyjen näkijöitä ja unien uneksijoita. Emme tarvitse turvallisuushakuisia ay-pamppuja, vaan kiiluvasilmäisiä kansankiihottajia. Emme tarvitse kiiltäväsaappaisia esikuntaupseereja, joiden univormut ovat moitteettomia ja joilla kunniamerkit kilisevät kilpaa kahvikuppien ja samppanjalasien kera. Tarvitsemme partaisia sissipäällikköjä ja pelottomia ratsuväen komentajia, jotka johtavat joukkoja edestä päin, eivät kirjoituspöytien takaa.

Jotenkin tuntuu siltä kuin viime vuosien aikana omassa elämässäni olisi ollut jonkinlainen kokemus kuolemisesta. Usein on pyörinyt mielessä kysymys siitä, mitä on jäänyt jäljelle sen riisumisen jälkeen. Ja kuitenkin mielessä on ollut rukous: "anna ilo kaikkeen siihen kuolemiseen". Niinkuin Paavali sanoo: "en enää elä minä, vaan Kristus minussa" (Gal. 2:20).

Nyt on kuitenkin aika nousta, tarttua miekkaan ja sotia. On aika paljastaa väärinkäytökset ja epäraamatullisuudet, niin kuin Jumala itse on Valo. Käytännössä tämä tarkoittaa uskollisuutta Totuudelle yli oman seurakunnan, pastorin, ohjelman tai vuosikokouksen enemmistöpäätöksen. Tällä hetkellä Jumala epätoivoisesti etsii tähän esille astumiseen rohkaistuvia omiaan.

Ja koko ajan samaan aikaan: hiljaisuus Jumalan edessä, nöyryys ja kuuntelu. Ei marttyyrihakuisuutta, mutta ei myöskään ihmispelon alla olemista. Kyse on Jumalan äänen kuulemisesta ja Hänen seuraamisestaan. David Pawson kertoo vuosien varrella alkaneensa harjoittaa - normaalin esirukouksen ja pyyntöjen esittämisen ohella - "kuulustelevaa rukousta", kysymysten esittämistä Jumalalle. Näinhän toimi myös profeetta Habakuk, joka seisoi vartiopaikallaan, tarkkaillen mitä Jumala hänelle vastaa (1:1).

Tällä hetkellä ajankohtaisia juttuja meillä päin näyttää olevan:

- ulosmeneminen, rohkea evankeliointi

- kyky opetuslapseuttaa uskoon tulleita elämän mallioppimisen kautta

- uskovien rukouselämän arkipäiväistyminen ja moninaistuminen

- kaupunginlaajan seurakunnan yhteinen esirukous kotikaupunkimme puolesta

- uskonnollinen koneisto versus luonnonmukainen elämä (so. baabelilainen sentralisaatio vs. uusitestamentillinen desentralisaatio), jotka meidän on opittava tunnistamman ja erottamaan.

Siili, vappu ja rukouskävely

Oltiin eilen vapunaattona rukouskävelyllä Lahen keskustassa. Meitä oli koolla kymmenkunta eri-ikäistä miestä (ikähaitari parikymppisestä päälle viisikymppisiin, joukossa myös yksi Tampereen vahvistus). Alkurukousten jälkeen liikuimme pareittain eri puolilla kaupunkia. Perusajatus oli siis rukouskävely (so. kävellä rukoillen eri paikoissa), mutta mukana on tietysti aina myös "evankelioiva aspekti". Se, mikä yllätti illan mittaan oli ihmisten avoimuus evankeliumille - kunhan se tarjotaan ilman uskontoa.

Kaiken kaikkiaan rohkaiseva kokemus! Näitä täytyy jatkaa, varsinkin nyt kesän tullessa. Haluamme nähdä lisää merkkejä hengellisen ilmaston muutoksesta omassa kotikaupungissamme ja Suomessa noin muutenkin. Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan (ainakin) kahden asian tapahtumista Kristuksen seurakunnassa Suomessa: toisaalta aidon hengellisen vanhemmuuden täytyy nousta esiin ja ottaa paikkansa. Sen ei tule perustua niinkään asemaan kuin kutsuun, ei niinkään oppineisuuteen, vaan Hengen virkaan. Toiseksi uuden, nuoren sukupolven tulee astua esiin. Psalminkirjoittajan sanoin: "Sinun poikasi tulkoot sinun isiesi sijaan; aseta heidät ruhtinaiksi kaikkeen maahan" (Ps. 45:17).

Uskon Jumalan pidättävän vielä Hengen sateita saadakseen astiat valmiiksi.

Keskiviikon aamurukousmeetingissä eräs nuori nainen näki rukouksessa ollessamme kuvan siilistä, jolla on piikit pystyssä. Mietimme ja arvioimme sitä sitten siinä porukalla ja mieleemme tuli ensinnäkin ajatus siilistä, joka on peloissaan ja siksi nostaa piikkinsä esiin, puolustautuakseen. Toisekseen kukaan ei tietenkään uskalla liittyä sellaiseen, jolla on piikit pystyssä.

Tämä kuva on itse asiassa hyvin syvällinen ja puhuu paljon kristinuskon asemasta Lahessa, Suomessa, Pohjoismaissa ja ylipäätään koko Euroopassa. Mehän olemme tottuneet ajatukseen, että "Jumala on muuttanut etelään" ja että perinteisesti kristillisissä länsimaissa puhutaan jälkristillisestä, jopa esikristillisestä ajasta. Tosiasiahan on se, että kristinusko (nimenomaan sen länsimaistuneessa versiossaan) menettää jatkuvasti asemiaan Euroopassa, erityisesti protestanttisen uskonpuhdistuksen kärkimaissa täällä Pohjolassa. Näemme "konstantinolaisen paradigman" olevan häipymässä horisontin taa oman kulttuurimme ja sivistyksemme auringonlaskun myötä. Tämän jälkeen tulee jonkin uuden aika.

Luin hiljattain vanhauskoisten luterilaisten Concordia-julkaisusta siitä, miten itse asiassa kirkkolaiva kääntyykin yllättävän nopeasti. Suhteessa Jumalan Hengen uudistavaan työhön olemme ajatelleet, että perinteiset kirkkokunnat ovat kuin valtamerilaiva, jonka ruoria täytyy pitkään pitää käännettynä ääriasentoon, ennen kuin vähäistä kääntymisliikettä alkaa näkyä. Nyt kuitenkin kirkon maallistumisprosessin kohdalla olemmekin todistamassa yllättävän nopeaa kehitystä, mutta toiseen suuntaan.

"Takavuosina monilla papeilla ja kirkon jäsenillä oli mielessään kuva siitä, että kansankirkkomme, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kulkee vakaasti omassa suunnassaan. Kansankirkkoa voidaan verrata vaikkapa laivaan, jolla on oma kurssinsa. Kirkko on opissaan ja elämässään vanhakantainen laitos, jonka suunta ei hevillä muutu. Mutta nyt on huomattu, että kirkkolaiva kääntyykin nopeasti! Eräs pitkään seurakuntapappina toiminut kirkkoherra mainitsi haastattelussaan jäädessään eläkkeelle, että kirkko on muuttunut hänen virassaoloaikanaan ratkaisevasti. Se ei ole enää se sama kirkko, johon hänet aikanaan vihittiin papiksi." (Concordia 1/2009, s. 15)

Tämän kehitys ja taantuminen on saanut monet uskovat muuttumaan sekä identiteetiltään että käytökseltään tuon piikit pystyssä olevan siilin kaltaiseksi. Monet pelkäävät, että "ne jyrää meitin" ja moni rukoilee mielessään Valitusvirren sanoin, että "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet" (Val. 2:22). Moni on jo valmiiksi alistunut kohtaloonsa, jota leimaa antautuminen maallistuvan ja pakanallistuvan yhteiskunnan edessä.

Kuitenkin mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta kuin tämä näkemys todellisuudesta. Se voi olla - ja korostan: se VOI olla - joidenkin vilpittömienkin uskovien oma kokemus. Se ei kuitenkaan ole Jeesuksen todellisuus. Kun Jeesus ensimmäistä kertaa puhui aiheesta nimeltä seurakunta omille opetuslapsilleen Hän sanoi rakentavansa seurakuntansa, jota Tuonelan portit eivät voita.

Seurakunta on ensinnäkin Jeesuksen seurakunta: se on Hänen verellään maailmasta, saatanan vallasta ulos ostama. Näin ollen se on oikein identifioitavissa vain ja yksinomaan Häneen. (Jo tämäkin kohtaa kumoaa koko luterilaisen kansankirkkojärjestelmän, mutta myös kaikki muut tunnustuskunnat!)

Toiseksi seurakunta on Jeesuksen projekti: Hän rakentaa sen. Me voimme olla mukana tässä rakennusprojektissa, mutta se on Hänen projektinsa. Kolmanneksi seurakunta on tarkoitettu olemaan jatkuvasti kasvava, kaikkialle leviävä ja uutta maata voittava seurakunta.

Jeesus sanoo myös, etteivät saatanan vihollisjoukot koskaan voi voittaa tätä seurakuntaa. "Tuonelan portit" edustavat puolustautumista, suojautumista ja piiloutumista. Ne eivät ole hyökkäämistä ja valtaamista varten, eivätkä ne tule kestämään Pyhän Hengen voimaa. Näytti oman maanosamme tai Suomen tilanne millaiselta hyvänsä, niin sekä hengen maailmoissa että Herramme suunnitelmissa tilanne on kuitenkin aivan toisenlainen.

Joka puolella muualla maailmassa evankeliumi etenee voimakkaasti ja uudestisyntyneitten Jeesukseen uskovien määrä kasvaa koko ajan. Ennen pitkää olemme tilanteessa, jossa samanlainen kehitys tulee olemaan vallitsevaa todellisuutta täälläkin. Silloin astioiden tulee olla valmiina vastaanottamaan sadonkorjuu. Mutta se ei tule tapahtumaan uskonnon, laitoksen eikä ohjelmien voimin, vaan Jumalan Hengen voimasta.

Olin vapunaattoiltana rukouskävelyllä ystäväni Villen kanssa. Ville kertoi esimerkkinä hyökkäyssodan merkityksestä sen, miten hyökkäävien joukkojen taistelumoraali on paljon helpompi pitää korkealla kuin sellaisten, jotka joutuvat koko ajan vain puolustautumaan, jopa vetäytymään. (Tästä muuten löytyy hyvä esimerkki yllättävältä taholta, nimittäin C.S. Lewisin kirjasta "Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin", luvussa 4 "Kaspianin toimet saarella".) Sama juttu kuin futiksessa: keskiviikkoiltana FC Lahti pelasi iloista hyökkäyspeliä, liikutti palloa nopeasti ylöspäin, rohkeasti, jopa virheiden tekemisen kustannuksella ja pakotti RoPS:n puolustuskannalle. Puolustuspeliin pakotettu tai käskytetty joukkue pelkää virheiden tekemistä, ei uskalla panna itseään likoon ja painaa helposti paniikkinappulaa. FC Lahti voitti 4-1.

Jutellessamme nuorten kanssa vapunaattona Lahden keskustassa Ville sanoi, ettei Jeesus oikeasti ole mikään kalvakka linnanneito, niin kuin kirkon alttaritauluissa, vaan Hän on Juudan Leijona. Kun tämä Leijona karjaisee ja kohtottaa käpälänsä iskuun, vihollisen voimat vapisevat. Tältä pohjalta on hyvä mennä eteenpäin!