Post-Corona 8

Oletko missään vaiheessa tämän nykyisen koronaviruskriisin keskellä miettinyt Suomen tilanteesta, miksi niin monet asiat tuntuvat menevän pieleen? Hankinnat, yritystuet, varautumiset, rajoitukset yms. Kun ministeri toisensa jälkeen pyytää selvitystä töppäilyistä omaan hallinnonalaansa liittyen, herää väistämättä kysymys, kenen on tosiasiallinen vastuu. Mitä tarkoittaa käytännössä tehtäviensä tasalla oleminen? Syitä tähän voidaan varmasti nimetä monia, mutta ajattelen erään sellaisen ikään kuin näkymättömän, piilossa olevan syyn olevan yksinkertaisesti se, että nyt, tosi paikan tullen, tulee ilmi se, millaista tekoa me oikeasti olemme. Nyt tulee esille se kuuluisa teepussin sisällön välittämä aito maku. Voit katsella ja haistella sitä teekaupassa, mutta vasta riittävän kuumassa vedessä aito aromi pääsee esille – niin hyvässä kuin pahassakin.

Samaan aikaan kun päivittelemme Ruotsin tilannetta ja pöyristelemme läntisen naapurimme arvorappiota, kun koronaviruksen annetaan mellastaa vapaasti, oma hallituksemme sitä konsultoivine johtavine virkamiehineen ja asiantuntijoineen joutuu itsekin vakavasti miettimään, miten toimia viruskriisin tuntuessa vain pitkittyvän. Esille nousevat kaikkea lopulta ohjaavat taloudelliset arvot, eikä syyttä. Osmo Soininvaaran mukaan on ilmeinen vaara siitä, että ”taloutemme menee aivan päreiksi”, josta alhosta nouseminen veisi vuosia. Tilanne on vaikea ja jokaisen meistä, jotka emme oikein muuta voi, on syytä vakavasti paneutua esirukoukseen hallituksen ja esivallan puolesta. Paavalin tähän ohjaava kehotus päättyy kaiken selittävän motiivin paljastumiseen: ”…että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikin tavoin hurskaasti ja kunniallisesti” (1.Tim. 2:2).

Koronan jälkeinen yhteiskunnallinen tilanne näyttää muodostuvan monella tapaa skismaattiseksi, vaikka juuri nyt tarvittaisiin järkähtämätöntä kansallista yksimielisyyttä. Emme enää elä minkäänlaisessa yhtenäiskulttuurissa, ellei sitten myöhäismodernille tyypillistä pirstaleista pluralismia sitten lasketa sellaiseksi vallitsevaksi ”yhdeksi totuudeksi”. Tämä lienee suurin syy siihen, että pahimman mentyä ohi, inhimillisen elämän raadollisuus päässee esteettä ilmenemään myös koronakriisin jälkipuinnissa. Siinä hötäkässä olisi hyvä muistaa, että koronakriisin kaltaisen täysin ennalta arvaamattoman esille tulon ja äärimmäisen vaikeasti ennustettavan käyttäytymisen edessä olisi minkä pohjainen hallitus hyvänsä ollut ns. kusessa.

Nyt edessä saattaa olla kansallisen talouden rapakuntoisuus ja uuden köyhälistön nousu, pahimmillaan kokonainen sukupolvi syrjäytyneitä sekä ihmisten arvojen ja kulutus- ym. tottumusten raju muuttuminen, joka sinänsä on ambivalentti asia. Toki positiivisia signaalejakin on näkyvissä, kuten esim. lähiyhteisöllisyyden lisääntyminen, paikallisten tuottajien parempi hyödyntäminen, kiirehysterian väheneminen jne. Toivottavasti näitä osataan hyödyntää. Itse odotan edelleen mielenkiinnolla jo aiemmin hahmottelemani ”toisen modernin” esiin tuloa.

Samanlainen skismaattisuus tullee näkymään myös kansallisvaltioiden ja niiden liittoutumien välisissä suhteissa, jopa niiden sisällä. EU:n kohdalla tämä on jo selvästi nähtävissä. Toista aluetta ja ryhmää kriisi runteli todella pahoin, toisten selvitessä syystä tai toisesta vähemmällä. Miten keskinäinen solidaarisuus pääsee oikeuksiinsa tällaisissa perinteisesti jopa aseellisia konflikteja synnyttäneissä tilanteissa? Haluttiin sitä tai ei, on pakko sanoa ääneen, että nykyinen koronakriisi tulee poikimaan monta uutta kriisiä. Globaalisti ajatellen olemme uuden jännän äärellä.

Kaiken tämän edellä sanotun jälkeen on hyvä muistuttaa siitä, että Jumala on Sanassaan luvannut, että ennen Poikansa toista tulemusta Hän tulee järisyttämään kaikkia asioita Maan päällä. Tunnustaudun häpeilemättä Raamatun profeetalliseen sanomaan vakaasti uskovaksi mieheksi tässä(kin) kohtaa. Tällä näkemykselläni ei ole myöskään mitään tekemistä sen kanssa, millaisen eskatologisen koulukunnan tai näkemyksen edustaja olet. Tarvitsee vain katsoa tätä lupausta Haggain kirjan 2. luvussa (jakeet 6-7 sekä 21-22). Voidaan (ihan oikeutetusti) ajatella tämän kohdan jo toteutuneen Serubbaabelin temppelin rakentamisen yhteydessä. Profetia ei kuitenkaan tyhjentynyt siihen, vaan asiayhteytensä mukaisesti se selvästi viittaa tuleviin aikoihin, jolloin jotain ratkaisevaa tapahtuu ihmiskunnalle.

On varmasti useita syitä siihen, että Hän tekee näin. Kun se, mitä tähän asti olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä ja luotettavana elämässämme horjuu ja häipyy, meillä on ainutkertainen tilaisuus oppia uudelleen panemaan luottamuksemme yksin Häneen. Vain sitä kautta opimme elämään ilman tulevaisuuden pelkoa. On mielenkiintoista lukea, miten Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulkitsee tuota em. Haggain profetiaa ja liittää sen juuri tämän kaltaiseen tilanteeseen (Hepr. 12:25-29). Kyse on siitä, että vaikka nyt näkemämme valtakunnat järkkyvät, meille on luvassa valtakunta, joka ei järky.

Tärkeintä on nyt pitää mieli avoinna Jumalan Hengen puheelle. Nyt kuluva aika on puhdistautumisen ja seulomisen aikaa, jolloin monet sellaiset asiat, jotka ovat olleet meille tärkeitä, kuten vaikkapa viihde, urheilu tai kulttuuri tai raha, hyvinvointi ja elämän kokonaistasapaino, otetaan meiltä (ainakin hetkellisesti) pois. Tämän jälkeen me vasta näemme, millaista tekoa rakennuksemme on ja minkälaiselle perustalle se on rakennettu. Panosta siis nyt käsillä oleva aikasi Jumalan etsimiseen ja kuuntelemiseen.

Se yksi ja ainoa...

Aina silloin tällöin törmää ajatukseen siitä, että "mitä se olisikaan, jos kullakin paikkakunnalla olisi vain yksi ainoa Jeesukseen uskovien seurakunta?"

Ennen kuin menen aiheessa sen pitemmälle totean, että mikäli aiot sellaisen perustaa, mahdollisuutesi epäonnistua ovat karkeasti arvioiden 100%.

On kuitenkin mahdollisuuksia, joita Sinun on hyvä toteuttaa, ja joihin itse asiassa Raamattu meitä kehottaakin.

• Kehotan sinua elämään omalla kotipaikkakunnallasi hiljaista ja yksinkertaista elämää, harrastaen yhteyttä uskossa kaikkien "niiden kanssa, jotka huutavat avukseen Herraa puhtaasta sydämestä". 
• Pyri elämään niin kuin siellä, missä elät, olisi vain yksi Jumalan lasten seurakunta. 
• Elä ja toimi ikään kuin noita ihmisten rakentamia raja-aitoja ei olisikaan. 
• Rukoile säännöllisesti oman kotikaupunkisi puolesta. 
• Tee hyvää lähimmäisillesi ja naapureillesi ja ole valmis auttamaan heitä, erityisesti tänä aikana. 
• Erityisesti, panosta nousevaan, nuorempaan sukupolveen, sillä he ovat täällä vielä silloin kun meidän aikamme on ohi. 

Ennen kaikkea muista se, että seurakunta ei ala kokoontumistiloista, sunnuntaikokouksista, sapatin vietosta, you tube-materiaalista tms.

Se alkaa vastauksesta siihen kysymykseen, kuka Jeesus on Sinulle?

Eläköitynyt Virtanen

Virtanen oli ollut eläkkeellä jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt oli tullut eteen tilanne, jossa Virtaset olivat yhtä aikaa kotosalla pitemmän ajan putkeen. Hänen vaimollaan oli vuosittainen talvilomansa ja heidän alunperin suunnittelemansa lomareissu oli peruuntunut. Niinpä sitä sitten oli elelty yhdessä tiiviisti ikään kuin totutellen tilanteeseen, jossa nähtävästi oltaisiin jonkin ajan kuluttua, kun Virtasen vaimokin eläköityisi.

Virtanen oli eläkkeellä ollessaan jo tottunut elämään mukavasti. Toisaalta oman sisäisen kellonsa mukaan, toisaalta noudattaen ympäröivän yhteiskunnan reunaehtoja, kuten uimahallien aukioloaikoja ja vaimon työaikoja. Niinpä Virtasta oli totta puhuen hieman jännittänyt ajatus yhteisestä ajasta ihan kotioloissa keskellä kevättalvea.

- Tähän astinen lomasi lupailee ihan hyvää tulevia yhteisiä eläkepäiviä ajatellen, Virtanen oli sitten yhtenä aamuna todennut vaimolleen. Oli vielä iskenyt silmääkin päälle, minkä vaimo tuttuun tapaansa jätti omaan arvoonsa, mutta muuten oli ollut samaa mieltä Virtasen kanssa.

Virtanen oli huomannut muutoksia elämässään eläköidyttyään. Pikku hiljaa hän alkoi hyväksyä tietynlaisen flow-tilan, kiireettömyyden, asioiden tekemisen omaan tahtiinsa ja taidon antaa aikaa tilanteille, kuten istuskelun kahvilassa tai puiston penkillä ilman mitään agendaa tai aikataulua. Käytännössä tämä poiki myös sen, että vaimonsa kanssa liikkuessaan hän koki olevansa jatkuvasti myöhässä. Joka tapauksessa yllättävän vaikeaa oli antaa itselleen lupa vain olla ja tehdä asioita oman tapansa mukaan. Ehkä suurin muutos oli se, ettei enää tarvinnut todistella mitään kenellekkään.

Kaikki tuo oli vastikään aamulla kuin itsestään pukeutunut sanoiksi rukoukseen. Hän oli vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, rukoillut aina aamuisin, että Herra siunaisi hänen työnsä päivän mittaan ja auttaisi häntä saamaan paljon aikaiseksi päivän aikana. Nyt hän huomasi yllättäen rukoilevansa, että hän osaisi ottaa rennosti ja nauttia Jumalan lahjoista päivän aikana.

Parhaimpina hetkinään aamuisin, Virtasen katsellessa auringonnousua ja luonnon heräämistä uuteen päivään hän jopa ajatteli eläköitymisen olevan jonkinlainen iankaikkisuuden esiaste, valmistautuminen siihen sapatinlepoon, joka Jumalan kansalle kerran olisi tuleva. Nyt oli aika istua rauhassa, katsella muiden kasvamista ja eteenpäin menoa, olla tukemassa heitä ja nauttia kättensä työn hedelmistä.

- Joskushan sen elämän on alettava, mietti Virtanen aamukahvilla istuskellessaan.

Hän oli myös huomannut mielenkiintoisen piirteen itsessään. Hänen eri asioiden tekemiseensä oli tullut uusi rauhallisuus ja levollisuus. Hän koki usein olevansa paljon luomisvoimaisempi voidessaan keskittyä kuuntelemaan sydämensä ääntä. Hän uskoi johdatukseen ja luotti siihen, että Herra osoittaa hänelle ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä ja joihin tuli panostaa. Tämä edellytti luonnollisesti tämän Suhteen jopa mustasukkaista varjelemista. Mutta hän oli edelleen halukas kantamaan hedelmää vanhanakin, ymmärtäen samalla omien juuriensa syvemmälle oikeaan hyvään maaperään työntämisen merkityksen. 

Valmiiksi hän ei tulisi koskaan ja se oli pelkästään hyvä asia. Ehkä iankaikkisuuskin - mikä olisi seuraava suuri etappi hänen elämässään - oli täynnä uuden luomista ja eteenpäin menemistä sillä tavoin. Hän muisti lukeneensa J.R.R.Tolkienin sanoneen ihmisen olevan "alempi luoja". Virtasen mielestä tämä oli sangen loogista, koska hänen vakaan uskonsa mukaan ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi tässäkin suhteessa. 

Niinpä matka ei ollut vielä ohi. Oikeastaan se oli vasta alussa, niinkuin C.S.Lewis kirjoittaa kirjassaan Narnian viimeinen taistelu kuvatessaan lopun tapahtumia: "Lukukausi on päättynyt, loma on alkanut. Uni on ohitse, tämä on aamu."

Post-Corona 7

Viimeistään koronavirus on opettanut meille sen, ettei Jumalan valtakunnan työ ole kenenkään muun varassa kuin Pyhän Hengen. Niinpä meidän tulee riisuutua omasta voimastamme, oli se sitten akateemista, kokemuksellista, muodolliseen asemaamme perustuvaa tai mitä muuta tahansa ja pyydettävä Kristusta tulemaan voimaksemme. Meille kristityille, niin yhteisöinä kuin yksilöinäkin, koronakriisissä ei ole kyse selviytymisestä, vaan nöyrtymisestä ja Herran etsimisestä.

Koronan jälkeisessä tilanteessa tulee todennäköisesti näkymään ihmisten hengellisyyden muuttuminen. Jatko tullee olemaan tasapainoilua turvallisuushakuisen individualismin ja yhtä turvallisuushakuisen yhteisöllisyyden välillä. Luulen, että niiden väliin tulee tulevaisuudessa sijoittumaan uudenlaista pien- ja lähiyhteisöllisyyttä. Onko suurten massakokoontumisten ja megakirkkojen aika ohi vai unohtuvatko tällaiset uhat nopeasti?

Luulen nykyisen, yhtä aikaa niin yllättävän kuin globaalinkin koronaviruskriisin vaikuttavan myös ihmisten käsityksiin Jumalasta. Millä tavoin jumalakuva tulee muuttumaan? Veikkaan apokalyptiikan harrastamisen lisääntyvän ja siihen liittyvän erilaista kärsimysmystiikkaa. Tuleeko aiemmin nimenomaan länsimaiseen karismaattiseen kristillisyyteen kuulunut menestysteologia – ainakin sen yksioikoisimmissa muodoissaan – kokemaan romahduksen? Toisaalta voi olla, että haihattelevaa, eskapistista karismaattisuutta tulee esiintymään edelleen, koska se on yleensä hyvin tyypillistä aina silloin kun eskatologinen kiinnostus lisääntyy.

Voi olla, että eräs suuria kysymyksiä kristittyjen keskuudessa tulevaisuudessa tulee olemaan painottuako enemmän luostarin vai lähetyksen suuntaan? Luostarilla tarkoitan tässä sitä kristittyjen piirissä esiintyvää pahalta maailmalta suojautumisen pyrkimystä, joka jo ennen koronaviruskriisiäkin näytti nostavan päätään. Lähetyksellä tarkoitan sitä missionaalista elämäntapaa, joka edelleen saa kristityt hakeutumaan ”pakanamaille” (so. alueille ja foorumeille, joissa Jeesuksen nimeä ei vielä tunneta), oli sitten kysymys jostain etnisestä ryhmästä jossain päin maapalloa tai oman moniarvoisen yhteiskuntamme suojissa elävästä ja vaikuttavasta alakulttuurista.

Kysymys lähetysinnon ja luostari-ihannoinnin välisestä suhteesta, jännitteestä, jopa vastakkainasettelusta on hyvin ajankohtainen. Se herättää myös kysymyksen, kumpi meillä nyt olikaan tehtävänämme, kulttuurisota vai lähetystehtävä?

En usko ghettoutumisen olevan oikea ratkaisu, vaikka ymmärränkin kristillisten arvojen, uskonnonvapauden ja kristityn vähemmistön oikeuksien puolustamisen merkityksen. On kuitenkin eri asia toimia siitä (jo aikoja sitten manan majalle menneestä) olettamuksesta käsin, että kristinuskolla edelleen olisi olemassa jokin itsestään selvä erityisasema suomalaisessa yhteiskunnassa. Elämme nyt jälkikristillisessä, jopa antikristilliseksi muuttuvassa kulttuurissa. Tiedätkö, minua ihmetyttää (ja ehkä vähän huvittaakin), miten jotkut kristityt tuntuvat ottavan miltei henkilökohtaisena loukkauksena sen, etteivät kaikki maailman ihmiset eläkään niin kuin pyhät taivaassa. Luulen, että tämän aika on ohi ja meidän on nyt opittava toimimaan vähemmistönä, joka verkostoituu oikein niin samalla tavoin ajattelevien kuin sellaisten kanssa, joiden kanssa voidaan tehdä ikään kuin projektinomaisesti lyhytaikaista yhteistyötä. Jatkossa kysymys tulee paljolti olemaan tasapainon löytämisestä rohkeuden ja varovaisuuden, hiljaisuuden ja äänensä korottamisen välillä.

Kumpi siis on vastauksemme: Qumran vai Antiokia? Qumran edustaa erämaahan eristäytynyttä uskonnollista yhteisöä, jolle kaikki ulkopuolinen ja erityisesti Jerusalemista johdettu virallinen uskonnonharjoitus edustaa pimeyttä. Antiokia taas oli antiikin ajan suurkaupunki, jossa kristittyjen rantautuessa sinne, alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Aiempia raja-aitoja rikottiin ja evankeliumi vietiin uusille ihmisille ja ryhmille. Tämä toiminta lisääntyi räjähdysmäisesti ja herätti laajaa huomiota. Siinä ohessa järisytettiin niin silloisen hellenistisen yhteiskunnan kuin koko Roomankin perustuksia.

Antiokiassa muuten alettiin ensimmäisenä kutsua opetuslapsia kristityiksi eli ”kristuslaisiksi”. Lue lisää tästä käänteestä Apostolien tekojen 11. luvusta.

Post-Corona 6

Huomaan, että ajattelussani näyttää nousevan esiin jännite kahden ensi vaikutelmaltaan vastakkaisen näkemyksen välillä. Molemmat ovat perin kristillisiä hyveitä, joille näyttää löytyvän myös vahvat raamatulliset perusteensa. Molemmat niistä nousevat myös merkittävään rooliin ja tarkastelun alle post-koronatilanteessa.

Ensimmäinen näistä on ajatus tai oikeammin velvoite oman kotikaupunkinsa rakentamisesta. Tämä sisältää niin kehotuksen esirukoukseen sen puolesta, kuin kaikin puoliseen muuhunkin toimintaan sen menestykseksi. Esiin nousee kuva Jumalasta Säilyttäjänä ja Rakentajana, joka pystyttää uudelleen Daavidin sortuneen majan, rakentaa uudelleen Jerusalemin muurit ja palauttaa ennalleen koko yhteisön. Tämän Jumala-kuvan perusteella voimme myös ajatella näin tapahtuvan jokaisen kaupungin kohdalla, joka kääntyy Hänen puoleensa ja etsii Hänen tahtonsa tekemistä kaikilla elämänalueilla.

Jälkikristillisessä yhteiskunnassa ajattelen sen tapahtuvan ennen kaikkea alakulttuurisesti. En usko, että on realismia tavoitella kristillisen ajattelun uutta hegemoniaa nyky-yhteiskunnassa. Näen viisaana strategiana nykyisen kaltaisessa tilanteessa – niin koronaviruksen aikaansaaman kriisin kuin vanhojen paradigmojen murtumisenkin kannalta katsottuna – toimia niin kuin viisas vähemmistö toimisi; järkevästi, kohteliaasti ja päämäärätietoisesti omien, syvästi tiedostettujen arvojensa pohjalta. Toiseksi on syytä korostaa kaikenlaisen paikallistasolla tapahtuvan yhteistoiminnan ja verkostoitumisen merkitystä. Ymmärrän (ja tiedän tästä jotain omankin kokemukseni kautta) kilvoittelun vaikeuden toisaalta suhteessa elämäntavalliseen puhtauteen, toisaalta valmiuteen sotkea omat kätensä saveen. Uskon kuitenkin, että Herramme tullessaan haluaa löytävän tämän maan multaa kynsiemme alta.

Viime kädessä olemme kristittyinä kuitenkin vielä matkalla ja menossa kohti todellista kaupunkiamme. Niinpä esiin nousee toinen näkökulma ja toinen kuva Jumalasta; Jumala Tuomarina, joka tulee tuomitsemaan ei vain sinua ja minua, vaan kokonaisia maailmoita, kulttuureja ja traditioita niiden takana olevine enkeleineen. Edessä on tämän maailmanajan päättyminen, mikä haastaa meitä kristittyjä, ei vain odottamaan sitä ja toivottamaan sitä tervetulleeksi, vaan myös jouduttamaan sen tulemista kaikin mahdollisin tavoin, mutta ennen kaikkea sillä tavoin, minkä Herramme nimesi seurakuntansa ydintehtäväksi; tekemällä opetuslapsia kaikista kansakunnista seuraamaan Häntä.

Näiden kahden näkökulman – ja jopa Jumala-kuvankin – välillä on tietty jännitteensä, mikä ilmenee niissä arvoissa ja käytännöissä, jotka niiden pohjalta vedetään. Toisaalta mukana oleminen kristittynä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja muussa vaikuttamisessa periaatteessa millä elämänalueella hyvänsä, ja panostaminen tämänpuoleisen todellisuuden tekemiseen inhimilliseksi, jopa nautinnolliseksi jokaiselle yhteisön jäsenelle. Toisaalla on taas radikaali evankelioimisen, julistamisen ja missionaalisuuden näkökulma, joka korostaa iankaikkisuusnäkökulmaa ja maallisen elämän turhuutta. Tietyissä tapauksissa tämä voi johtaa myös eristäytymiseen ”pahasta” ja epäpuhtaaksi koetusta maailmasta, jolloin seurauksena on uskonnollinen ja elämäntavallinen ghettoutuminen. Kun missionaalisuus pysähtyy, seuraa usein sisäänpäin kääntyneen essealaisuuden aika.

Ajattelen yhden tasapainottavan vastauksen tähän problematiikkaan löytyvän Paavalin kirjeistä nuorille työtovereilleen ja seuraajilleen, Timoteukselle ja Tiitukselle. Kyseessä on jumalisuuden (kr. eusebeia) käsite sellaisena, kuin hän sitä käyttää pastoraalikirjeissä. (Itse asiassa sitä ei löydetä tällaisena käsitteenä mistään muualta Paavalin kirjeistä.) Lyhyesti jumalisuus voidaan niissä määritellä sitoutumiseksi Jumalaan, elämänsä uhraamiseksi Hänelle ja kasvaminen Hänen tuntemisessaan. 

Paavalin mukaan jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa on suuri voitto. Mikä ihana tasapainottava haaste tämä onkaan modernin ajan kaikin voimin eteenpäin rynnistävälle eetokselle! Ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, kun taas jumalisuudesta kaikkeen. Miksi? Koska juuri siihen liittyy Jumalan maailmassa lupaukset sekä nykyisen kaupungin onnistuneesta rakentamisesta että tulevan kaupungin perimisestä tulevaisuudessa. Siihen jumalisuuteen meidän tulee ennen kaikkea harjaantua.

Tähän tyytyväisyyteen voidaan liittää Paavalin Filippiläiskirjeessä kuvaama aito kristillinen elämänasenne, jossa osataan elää niin niukkuudessa kuin runsaudessakin.

Paavalin kehotus esirukoukseen kaiken maallisen hallitusvallan puolesta, tähtää juuri tämän jumalisuuden toteutumiseen, jossa yhteiskuntarauhan vallitessa on yhtäläinen mahdollisuus ja vapaus sekä oman kotikaupungin rakentamiseen että evankeliumin julistamiseen.

Tämän jumalisuuden salaisuus on siinä, että Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, joka eli täällä täydellisen vanhurskaan elämän ja sovitti itsensä kautta koko maailman (siis koko luomakunnan!) Jumalan kanssa. Tämän jälkeen mikään arkipäiväinen askare ei enää ole ”vain” maallista aherrusta, vaan Jumalan palvelemista. Se multa, mitä Herran tutkiva katse kynsiemme alta löytää, on lunastettu Hänen verellään, eikä ole enää vähäpätöistä.

Sellaisia länsimaisen kristillisyyden ja kulttuurin lempilapsia, kuten teologiaa ja dogmatiikkaa ajatellen, kaiken tämän (systemaattisen teologian oppijärjestelmien!) tulee Paavalin mukaan olla tämän jumalisuuden mukaisia. Tätä jumalisuutta Paavali kehottaa meitä – muiden kristillisten hyveiden ohella – tavoittelemaan. Jollei näin tapahdu, meillä on vaara tulla niiksi, joilla on hallussaan vain tämän jumalisuuden ulkokuori, mutta sen sisältämä uuden elämän ja uuden maailman voima jää meille ja jälkeläisillemme tuntemattomaksi. Pahoin pelkään omalle kulttuurillemme länsimaissa käyneen juuri näin, emme kai muuten puhuisi jälkikristillisyydestä. Oman aikamme tapahtumien valossa tämä asetelmaa näyttää väistämättä myös johtavan siihen, että jokainen, joka haluaa ojentautua tämän jumalisuuden mallin ja mitan mukaisesti saa kohdata vastusta ja vainoa ympäröivän yhteiskunnan taholta. Niinpä kaiken sen jälkeen, mitä olemme tämän kaupunkimme hyväksi tehneet, meidän tärkein kutsumuksemme kuitenkin on vahvistaa niiden uskoa, jotka näin haluavat elää tämän jumalisuuden mukaisen opin mukaan.

Edellä sanotun pohjalta ajattelen meidän voivan löytää raittiin tasapainon sekä tämän hetkisen kaupunkimme rakentamisen että tulevaan maailmaan ojentautumisemme välillä.

Mikäli olen elossa kesällä, olen tuolloin 64-vuotias. Haluamatta syyllistyä mihinkään sen kummempaan dramaattisuuteen, minäkin voin sanoa nähneeni elinaikanani kristillisen sivilisaation romahtamisen maassamme ja maanosassamme. Näin on käynyt jopa siinä määrin, että antikristilliset voimat (niin näkymättömät kuin näkyvätkin) näyttävät haluavan viedä kulttuurisesta todellisuudestamme jopa viimeisen muistonkin ammoin tätä kaikkea hallinneesta yläkäsitteestä nimeltä kristinusko. Me voimme tunnistaa ja oikeutetusti tunnustaa siinä olleen paljon puutteellisuutta, kirkkokunnallista yksisilmäisyyttä ja ymmärtämätöntä pyrkimystä rakentaa Jumalan kaupunkia vanhan Rooman raunioille.

Yhtä kaikki, mikään ei tee tyhjäksi sitä, että juuri tämän kaupungin rakentaminen on uskottu meidän tehtäväksemme. Jeremian sanoin, ”tavoitelkaa sen kaupungin parasta, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen hyvinvointi koituu teidänkin parhaaksenne.” Samaan aikaan meidän on alati muistutettava itseämme ja toinen toistamme, että kaikessa loistossaankin Numenor on kerran oleva tuhon oma.

En sano, että nykyinen koronavirus sitä seuraavine kriiseineen olisi tullut tämän degeneroitumisen seurausta, langetettu ikään kuin rangaistukseksi siitä luopumuksesta, mutta olen varma siitä, että tämä tilanne poikii meille runsaasti mahdollisuuksia uudistua niin moraalisesti kuin hengellisestikin.

# kohtuullisuus, vaatimattomuus, nöyryys, jumalisuus

# paikallisuus, alakulttuurisuus, kurinalaisuus, määrätietoinen vaikuttaminen

Post-Corona 5

Olen muutamassa edellisessä postauksessani käsitellyt koronaviruksen aiheuttamaa globaalia kriisiä erityisesti siitä näkökulmasta, mitä voisi olla odotettavissa pahimman kriisin mentyä ohi. Nykyisessä tilanteessa on selvästi nähtävissä monia positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi se, miten perhe ja suku on tullut ihmisille läheisemmäksi. Tuntuu jopa siltä kuin aiempi tiukka ydinperheen käsitekin olisi laajentumassa ihmisten mielissä. Ehkä tämä kaikki johtaa meitä uudenlaiseen yhteisöllisyyteen?

Toivottavasti myös ihmisten kulutustottumuksissa tapahtuu pysyviä muutoksia, kuten vaikkapa ”support your local”-idean suhteen. Itse näkisin mielelläni uuden kohtuullisuuden ja vaatimattomuuden aikakauden koittavan. Samoin aiempaan työkulttuuriin lienee tulossa muutoksia esim. etätöiden jäädessä joillakin aloilla pysyväksi ilmiöksi. Eräs koronakriisin opetuksista tulee toivottavasti olemaan sama kuin 90-luvun lamankin eli ”ihminen ei elä ainoastaan leivästä”.

Edustavatko nämä ilmiöt osaltaan sitä tulevaa uutta nousevaa trendiä, ”toista modernia”, jota olen uumoillut tulevaksi?

Vallitsevaa seurakuntakulttuuria ja sen ilmentymiä käytännössä, kuten tähän asti itsestään selvyyksinä pidettyjä julkisia kokoontumisia, ajatellen koronakriisi antaa hyvän mahdollisuuden, jopa tekosyyn, uusiutua.

Neil Cole mainitsee kolme tyyppiä seurakuntia koronaviruksen kynsissä. Ensin on perinteinen keskivertoseurakunta, joka ajaa toimintansa alas olosuhteiden pakosta ja tyytyy osaansa. Luulen, että moni seurakunta, jonka toiminnan pyörittäminen perustuu uhrituloihin, on kovilla tässä tilanteessa. Toisena tyyppinä ovat ne seurakunnat ja kirkot, jotka taistelevat; ne myyvät omaisuuttaan ja kiinteistöjään, lomauttavat työntekijöitään ja ottavat lainaa kyetäkseen olemaan taas mukana bisneksessä, kun pahin on mennyt ohi. Kolmas tyyppi ovat ne seurakunnat, jotka näkevät nykyisessä tilanteessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia; rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi monin eri tavoin, ole avokätinen ja anna lahjaksi, huolehdi muista sen mukaan mitä kykenet. Ole rakentamassa omaa yhteisöäsi sanan laajassa merkityksessä.

Rakenteet eivät koskaan saisi olla meille kristityille tärkeämpiä kuin ihmiset, vielä vähemmän rakennukset. Mikäli ainoa johtoajatuksemme on se, miten selviäisimme nykyisestä koettelemuksesta mahdollisimman vähin taloudellisin vaurioin, me emme tule kestämään tulevissa koetuksissa. Koronakriisi tulee todennäköisesti poikimaan monia ennalta arvaamattomia pikkukriisejä lähitulevaisuudessa. Tässä tilanteessa on hyvä muistaa, että raha ja bisnes eivät koskaan voi periä Jumalan valtakuntaa. Paavalin mukaan ne, jotka tahtovat rikastua, lankeavat kiusaukseen. Ehkä olisi jopa viisainta omaksua asenne, ettemme enää haluakaan paluuta entiseen todellisuuteen?

Ehkä olisi hyvä välillä ajatella, että ”pieni on kaunista” ja että ”yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee”. Jos seurakuntamme yhteisönä kykenee mikrotasolla selviytymään näissä olosuhteissa, voimme suhtautua turvallisin mielin siihen, mitä on tulossa tämän jälkeen. On aika mennä syvemmälle omassa Jumala-suhteessamme, mutta myös suhteessamme toinen toisiimme.

Koronakriisi haastaa meidät kysymään kristittyinä: mikä on oikeasti tärkeätä seurakunnan toiminnassa? Mihin seurakuntiemme tulisi panostaa ja keskittyä tulevaisuudessa selvitäksemme ja kasvaaksemme? Nyt nousevat keskiöön ne asiat, joita oikeasti pidämme tärkeinä.

Vastaavasti meillä on nyt oiva tilaisuus polttaa pois turhat kuonat niin sydämestämme kuin rakenteistammekin ja panna pois meille tarpeettomiksi osoittautuvia asioita. Se vaatii astumista ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mutta tämä on edellytys sille, että selviydymme, ei vain koronakriisistä, vaan myös siitä, mitä seuraa sen jälkeen. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, eivät tule selviytymään tulevaisuudessa.

Eräs ortodoksipappi totesi hyvin pitkäperjantain sanomalehdessä: ”Tämä voi olla meille mahdollisuus keskittyä omaan hengelliseen elämään, oman arjen muuttamiseen kirkoksi.” Tosiasiassa tähän ei ole ollut mitään estettä tähänkään asti, mutta nyt siihen on jopa pienoinen pakko.

Post-Corona 4

Muistan, kuinka eräs pojistani pelasi muutaman vuoden ajan rugbya. Sain seurata tuota lajia läheltä ja kuulin erään tuota peliä hyvin kuvaavan sanonnan: ”Et voi pelata rugbya pysyäksesi kunnossa. Sinun on oltava kunnossa voidaksesi pelata rugbya.”


Näyttää siltä, että meillä on nyt menossa globaali hygieniarugbygame, jota pelataksemme meidän on oltava kunnossa. Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti fyysisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Tämä peli ei nimittäin lopu silloin kun pahimman viruksen katsotaan olevan ohi ja rajoituksia aletaan purkaa. Monen meistä kohdalla peli vasta alkaa silloin. Nyt käy ilmi se, mitä me todellisuudessa olemme.

Jos tämä on ollut maanjäristys, niin tsunami on vasta tulossa ja siihen meidän on varauduttava. Siinä pelissä me tarvitsemme toisiamme, niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin ja globaalissa mittakaavassa jopa valtioiden välillä.

Ollaanpa realisteja; ihminen on, vapaasta tahdostaan huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden), syntiin langennut olento. Niinpä ihmisen luoma elämäntodellisuus on raadollista, eikä mitenkään reilua. Turha siitä on Jumalaa syyttää, jos olemme itse sotkeneet asiamme. Monelle meistä Jumala on kuin juoksupoika, jonka on hyvä muuten pysytellä taka-alalla, mutta joka huudetaan hätiin aina silloin kun homma kusee kintuille.

Nykyinen koronakriisi tulee väistämättä poikimaan jännitteitä, jopa konflikteja valtioiden välisiin suhteisiin. Veri on vettä sakeampaa tässäkin kohtaa. Luulen, että kansallismielisyys tulee olemaan nouseva trendi koronan jälkeisessä maailmassa. Kriisin aiheuttajina saattavat olla akuutisti kriisistä selviämiseen liittyvät tekijät, kuten hoitotarvikkeet tai elintarvikkeet (unohtamatta kriisin myötä hämmentävällä tavalla paljastunutta teollistuneen länsimaisen yhteiskunnan Akilleen kantapäätä, wc-paperia!).

Tai sitten jännitteet liittyvät tulevaisuudessa kriisistä toipumiseen ja taloudelliseen nousemiseen siitä. Kansallinen itsekkyys ulkopolitiikassa ja itsepintaiset valtapyrkimykset sisäpolitiikassa – syvästi tiedostetun yhteen hiileen puhaltamisen sijasta – saattavat synnyttää yllättäviä tilanteita, joissa em. ihmisluonnon raadollisuus tulee esille.

Loppujen lopuksi siinä ei mitään niin kauhean yllättävää ollutkaan. Historiassa on runsaasti esimerkkejä tästä, eikä ihminen – valitettavasti – ole ollut kauhean oppimiskykyinen tässä kohtaa, valitettavasti.

Politiikka on mielenkiintoista ja valta yllättävän haastava tekijä. Olen huomannut kahden edellisen hallituksen aikana, miten juuri valtaan päästyään hallituksessa olevat poliittiset tahot joutuvat – vallassa pysyäkseen – tekemään itse asiassa omille arvoilleen täysin vastakkaisia päätöksiä. Miten on mahdollista, että juuri perussuomalaisten ollessa hallitusvastuussa maahan otetaan tuhansittain turvapaikan hakijoita, ja kahden johtavan ministerin tunnustaessa klassista kristillistä uskoa hyväksytään laki sukupuolineutraalista avioliitosta?

Yhtä lailla, olisiko kukaan uskonut, että juuri tämän (tämä sanottuna ilman mitään arvolatausta) punavihreän hallituksen aikana kansalaisten vapautta ja liikkumista rajoitetaan rankasti, työttömien ja syrjäytymisvaarassa olevien määrä lisääntyy huimalla vauhdilla, eikä kukaan enää puhu mistään hädänalaisista maahanmuuttajista?

Yhtä lailla siis valtion sisäinen tila saattaa kriisiytyä vasta pahimman mentyä ohi. Taloudellinen ja alueellinen eriarvoisuus, arvokysymykset sosiaalietuuksiin, lääketuristeihin tai maahanmuuttajiin liittyen – siinä muutamia tulevaisuuden kysymyksiä. Olemmeko koronaviruksen myötä todistamassa uuden köyhälistön syntyä?

Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen totesi viime viikolla, miten 2-3 kuukauden kuluttua, kun kriisi on mennyt ohi, se veri vasta todella punnitaan. Olen samaa mieltä. Siinä vaiheessa olemme todellisessa risteyspaikassa.

·         Toisaalla meillä on oiva mahdollisuus möhliä kaikki mahdollisuutemme poliittisten johtajiemme keskinäisiin valtataisteluihin, taloudellisesti hyväosaisten itsekkyyteen, filosofiemme sokeuteen ja kirkonmiestemme saamattomuuteen.

·         Toisaalla meille avautuu eteemme tie – trendikkäästi sanottuna – uudelle, yhteiselle tarinalle, jota kirjoitamme ja kuvitamme yhteistuumin. Tämä edellyttää jokaiselta meiltä nöyryyttä, epäitsekkyyttä ja muiden kuuntelemista.

Vaikka voimme oikeutetusti sanoa, että kuljemme nyt polkuja, joita kukaan meistä ei ole aiemmin tallannut, voimme silti oppia yhtä ja toista historiasta. Keskiajan voidaan ajatella päättyneen kahteen hirveään katastrofiin Euroopassa, nimittäin satavuotiseen sotaan Englannin ja Ranskan välillä, joka raunioitti koko läntisen Euroopan ja ”mustaan surmaan”, ruttoon, joka surmasi (lähteistä riippuen) yhden kolmasosan tai jopa puolet Euroopan asukkaista.

Nämä molemmat jättivät lähtemättömän jäljen aikalaisten mieliin ja kollektiiviseen muistiin. Ne olivat järkyttäviä sukupolvikokemuksia, joista toipuminen kesti pitkään. Kuitenkin juuri tästä poltetusta ja tautisesta maaperästä nousi uusi humanismi, renessanssi ja sen mukanaan tuoma sivistys. Nämä puolestaan johtivat uuden teknologian syntymiseen, uskonpuhdistukseen ja aikanaan teollistumisen myötä moderniin sivilisaatioon.

Mitä tämä kaikki puhuu meille tässä ja nyt?

Luin aamulla Jesajan kirjan luvusta 42: ”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoiksi. Nämä asiat minä teen, enkä niitä tekemättä jätä.” (jae 16)

Puhun nyt ihmisenä, jolle henkilökohtainen usko Jumalaan Luojana ja Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana ja kuuliaisuus Hänen Sanalleen ja Pyhälle Hengelle ovat elämän perusrakennusaineita. Vaikka me kokisimmekin kulkevamme aiemmin kulkemattomia polkuja niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin (kokonaisina kansakuntina), niin meidän turvamme on tässä.

Post-Corona 3

Monet meistä näyttävät elävän nyt jonkinlaisessa ”sitku”-tyytyväisyydessä, odotellen kaiken taas jatkuvan vanhaan malliin. Mietitään, mitä aiotaan tehdä ”sitten kun” kaikki on ohi ja elämä palautuu normaaliksi. Entä jos kaikki ei palaakaan ennalleen? Mitä jos nyt onkin syntymässä jokin sellainen ”uusi normaali”, jonka luonnetta emme vielä pysty määrittelemään?

Edelleen näyttää olevan paljon ihmisiä, joiden suurimpana huolena koronakriisin keskellä on oman chailatten häiriintymätön nautiskelu. Monet kristitytkin ihmettelevät, että kun kerran Jumala on Kaikkivaltias, niin minkä tähden Hän ei estänyt tällaista pandemiaa leviämästä? Ja edelleen: jos Jumala kerran on hyvä, niin miten Hän voi sallia tällaisen koettelemuksen kohtaavan ihmiskuntaa?

Minussa tämä herättää enemmänkin kysymyksen siitä, mitä ihmettä niissä seurakunnissa oikein opetetaan Jumalasta?

Koronakriisi näyttääkin paljastavan lahjomattomalla tavalla länsimaisen kristinuskon tulkinnan vinoon kasvamiset. Ron Dreher kirjassaan The Benedict Option (mikä ei mitenkään liity koronavirukkseen, vaan kristittyjen tilanteeseen länsimaissa laajemmin) viittaa tutkijoiden MTD:ksi (Moralistic Therapeutic Deism) nimeämään uskonnolliseen suuntaukseen, joka USA:ssa on vallalla niin katolisen kuin protestanttisen nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa.

MTD:llä on viisi perusteesiä:

·         On olemassa Jumala, joka on Luoja ja jonka tehtävänä on vartioida ihmisen elämää Maan päällä.

·         Tämä Jumala haluaa ihmisten olevan hyviä, kilttejä ja reiluja toisiaan kohtaan.

·         Ihmisen elämän tärkein päämäärä on olla onnellinen ja tulla hyvin juttuun itsensä kanssa.

·         Jumalan ei välttämättä tarvitse olla ihmisen elämässä mukana, ellei Häntä erityisesti tarvita ratkaisemaan ongelmia.

·         Lopulta hyvät ihmiset menevät taivaaseen kuoltuaan.

Tällainen pinnallinen uskonnollisuus sopii hyvin meidän kulttuuriimme, joka palvoo Itseä ja sen materiaalista hyvinvointia. Paljon puhuttu yhteisöllisyyskin näyttää koostuvan vain joukosta itsenäisiä yksilöitä, jotka haluavat nauttia elämästä. Dreher huomauttaakin osuvasti, että tässä ilmiössä ei ole kyse nuorista, vaan aikuisista yhtä lailla, koska jostainhan lapsemme ovat nämä arvot omaksuneet.

On päivänselvää, että tällaista jumalakuvaa ja todellisuuden käsitystä koronaviruksen kaltainen ennustamaton, hallitsematon ja näkymätön tekijä järkyttää pahasti.

Jos nyt on sen aika, että teepussi kuumassa vedessä antaa ilmoille sen aidon arominsa, niin millaista Kristuksen tuoksua me edustamme? Dreheriä lainaten (vaikkei hän viittaakaan koronaviruskriisiin) voidaan joistakin kristityistä johtajista sanoa, että he muistuttavat erehdyttävästi Venäjän bolsevikkivallankumousta länteen paenneita valkoisen Venäjän aatelisia, jotka nauttivat teetä samovaareistaan salongeissa jossain päin Pariisia ja suunnittelevat monarkian palauttamista. He ovat suurin piirtein yhtä vaikuttavia ja uskottavia, ja monet meistä toivovat heille kaikkea hyvää, tietäen vallan hyvin, ettei heillä ole tulevaisuutta.

Luin hiljattain erään salibandyvalmentajan haastattelusta, että koronaviruksen pakottamana joukkueen yhteiset harjoitukset on jouduttu keskeyttämään. Niinpä koko joukkue (arviolta noin 25 kaveria) jaettiin kolmen hengen porukoiksi sen mukaan, mikä aika päivästä sopii kullekin parhaiten harjoitteluun. Koko pakkaa on sekoitettu niin, että mukana on eri ikäisiä ja eri pelipaikkaa pelaavia. Kullekin ryhmälle on nimetty oma kapteeninsa ja he harjoittelevat itsenäisesti ryhmässä. Valmentajat kiertävät ryhmissä säännöllisin väliajoin.

Luulen, että meillä olisi kristittyinä opittavaa tästä. Nyt on aika panostaa lähiyhteyteen, kannustaa henkilökohtaiseen sitoutumiseen ja tilivelvollisuuteen, harrastaa yhteyttä, elämän jakamista ja mentorointia ruohonjuuritasolla. Henkilökohtaisessa hartauselämässäsi (kutsuttakoon sitä vaikka tuolla nimellä) on nyt hyvä tilaisuus kaivaa esiin Raamattu, rukouspäiväkirja ja käyttää virikkeiden ja ärsykkeiden suhteen kaventunut elämäntilanne hyödyllisesti omaa Jumala-suhdetta syventäen.

Nyt on, paitsi aika, niin myös hyvä tilaisuus etsiä Herraa. Se on tärkeää, ei vain koronaviruksesta selvitäksemme, vaan myös sen tähden, että elämä jatkuu senkin jälkeen.