Post-Corona 6

Huomaan, että ajattelussani näyttää nousevan esiin jännite kahden ensi vaikutelmaltaan vastakkaisen näkemyksen välillä. Molemmat ovat perin kristillisiä hyveitä, joille näyttää löytyvän myös vahvat raamatulliset perusteensa. Molemmat niistä nousevat myös merkittävään rooliin ja tarkastelun alle post-koronatilanteessa.

Ensimmäinen näistä on ajatus tai oikeammin velvoite oman kotikaupunkinsa rakentamisesta. Tämä sisältää niin kehotuksen esirukoukseen sen puolesta, kuin kaikin puoliseen muuhunkin toimintaan sen menestykseksi. Esiin nousee kuva Jumalasta Säilyttäjänä ja Rakentajana, joka pystyttää uudelleen Daavidin sortuneen majan, rakentaa uudelleen Jerusalemin muurit ja palauttaa ennalleen koko yhteisön. Tämän Jumala-kuvan perusteella voimme myös ajatella näin tapahtuvan jokaisen kaupungin kohdalla, joka kääntyy Hänen puoleensa ja etsii Hänen tahtonsa tekemistä kaikilla elämänalueilla.

Jälkikristillisessä yhteiskunnassa ajattelen sen tapahtuvan ennen kaikkea alakulttuurisesti. En usko, että on realismia tavoitella kristillisen ajattelun uutta hegemoniaa nyky-yhteiskunnassa. Näen viisaana strategiana nykyisen kaltaisessa tilanteessa – niin koronaviruksen aikaansaaman kriisin kuin vanhojen paradigmojen murtumisenkin kannalta katsottuna – toimia niin kuin viisas vähemmistö toimisi; järkevästi, kohteliaasti ja päämäärätietoisesti omien, syvästi tiedostettujen arvojensa pohjalta. Toiseksi on syytä korostaa kaikenlaisen paikallistasolla tapahtuvan yhteistoiminnan ja verkostoitumisen merkitystä. Ymmärrän (ja tiedän tästä jotain omankin kokemukseni kautta) kilvoittelun vaikeuden toisaalta suhteessa elämäntavalliseen puhtauteen, toisaalta valmiuteen sotkea omat kätensä saveen. Uskon kuitenkin, että Herramme tullessaan haluaa löytävän tämän maan multaa kynsiemme alta.

Viime kädessä olemme kristittyinä kuitenkin vielä matkalla ja menossa kohti todellista kaupunkiamme. Niinpä esiin nousee toinen näkökulma ja toinen kuva Jumalasta; Jumala Tuomarina, joka tulee tuomitsemaan ei vain sinua ja minua, vaan kokonaisia maailmoita, kulttuureja ja traditioita niiden takana olevine enkeleineen. Edessä on tämän maailmanajan päättyminen, mikä haastaa meitä kristittyjä, ei vain odottamaan sitä ja toivottamaan sitä tervetulleeksi, vaan myös jouduttamaan sen tulemista kaikin mahdollisin tavoin, mutta ennen kaikkea sillä tavoin, minkä Herramme nimesi seurakuntansa ydintehtäväksi; tekemällä opetuslapsia kaikista kansakunnista seuraamaan Häntä.

Näiden kahden näkökulman – ja jopa Jumala-kuvankin – välillä on tietty jännitteensä, mikä ilmenee niissä arvoissa ja käytännöissä, jotka niiden pohjalta vedetään. Toisaalta mukana oleminen kristittynä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja muussa vaikuttamisessa periaatteessa millä elämänalueella hyvänsä, ja panostaminen tämänpuoleisen todellisuuden tekemiseen inhimilliseksi, jopa nautinnolliseksi jokaiselle yhteisön jäsenelle. Toisaalla on taas radikaali evankelioimisen, julistamisen ja missionaalisuuden näkökulma, joka korostaa iankaikkisuusnäkökulmaa ja maallisen elämän turhuutta. Tietyissä tapauksissa tämä voi johtaa myös eristäytymiseen ”pahasta” ja epäpuhtaaksi koetusta maailmasta, jolloin seurauksena on uskonnollinen ja elämäntavallinen ghettoutuminen. Kun missionaalisuus pysähtyy, seuraa usein sisäänpäin kääntyneen essealaisuuden aika.

Ajattelen yhden tasapainottavan vastauksen tähän problematiikkaan löytyvän Paavalin kirjeistä nuorille työtovereilleen ja seuraajilleen, Timoteukselle ja Tiitukselle. Kyseessä on jumalisuuden (kr. eusebeia) käsite sellaisena, kuin hän sitä käyttää pastoraalikirjeissä. (Itse asiassa sitä ei löydetä tällaisena käsitteenä mistään muualta Paavalin kirjeistä.) Lyhyesti jumalisuus voidaan niissä määritellä sitoutumiseksi Jumalaan, elämänsä uhraamiseksi Hänelle ja kasvaminen Hänen tuntemisessaan. 

Paavalin mukaan jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa on suuri voitto. Mikä ihana tasapainottava haaste tämä onkaan modernin ajan kaikin voimin eteenpäin rynnistävälle eetokselle! Ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, kun taas jumalisuudesta kaikkeen. Miksi? Koska juuri siihen liittyy Jumalan maailmassa lupaukset sekä nykyisen kaupungin onnistuneesta rakentamisesta että tulevan kaupungin perimisestä tulevaisuudessa. Siihen jumalisuuteen meidän tulee ennen kaikkea harjaantua.

Tähän tyytyväisyyteen voidaan liittää Paavalin Filippiläiskirjeessä kuvaama aito kristillinen elämänasenne, jossa osataan elää niin niukkuudessa kuin runsaudessakin.

Paavalin kehotus esirukoukseen kaiken maallisen hallitusvallan puolesta, tähtää juuri tämän jumalisuuden toteutumiseen, jossa yhteiskuntarauhan vallitessa on yhtäläinen mahdollisuus ja vapaus sekä oman kotikaupungin rakentamiseen että evankeliumin julistamiseen.

Tämän jumalisuuden salaisuus on siinä, että Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, joka eli täällä täydellisen vanhurskaan elämän ja sovitti itsensä kautta koko maailman (siis koko luomakunnan!) Jumalan kanssa. Tämän jälkeen mikään arkipäiväinen askare ei enää ole ”vain” maallista aherrusta, vaan Jumalan palvelemista. Se multa, mitä Herran tutkiva katse kynsiemme alta löytää, on lunastettu Hänen verellään, eikä ole enää vähäpätöistä.

Sellaisia länsimaisen kristillisyyden ja kulttuurin lempilapsia, kuten teologiaa ja dogmatiikkaa ajatellen, kaiken tämän (systemaattisen teologian oppijärjestelmien!) tulee Paavalin mukaan olla tämän jumalisuuden mukaisia. Tätä jumalisuutta Paavali kehottaa meitä – muiden kristillisten hyveiden ohella – tavoittelemaan. Jollei näin tapahdu, meillä on vaara tulla niiksi, joilla on hallussaan vain tämän jumalisuuden ulkokuori, mutta sen sisältämä uuden elämän ja uuden maailman voima jää meille ja jälkeläisillemme tuntemattomaksi. Pahoin pelkään omalle kulttuurillemme länsimaissa käyneen juuri näin, emme kai muuten puhuisi jälkikristillisyydestä. Oman aikamme tapahtumien valossa tämä asetelmaa näyttää väistämättä myös johtavan siihen, että jokainen, joka haluaa ojentautua tämän jumalisuuden mallin ja mitan mukaisesti saa kohdata vastusta ja vainoa ympäröivän yhteiskunnan taholta. Niinpä kaiken sen jälkeen, mitä olemme tämän kaupunkimme hyväksi tehneet, meidän tärkein kutsumuksemme kuitenkin on vahvistaa niiden uskoa, jotka näin haluavat elää tämän jumalisuuden mukaisen opin mukaan.

Edellä sanotun pohjalta ajattelen meidän voivan löytää raittiin tasapainon sekä tämän hetkisen kaupunkimme rakentamisen että tulevaan maailmaan ojentautumisemme välillä.

Mikäli olen elossa kesällä, olen tuolloin 64-vuotias. Haluamatta syyllistyä mihinkään sen kummempaan dramaattisuuteen, minäkin voin sanoa nähneeni elinaikanani kristillisen sivilisaation romahtamisen maassamme ja maanosassamme. Näin on käynyt jopa siinä määrin, että antikristilliset voimat (niin näkymättömät kuin näkyvätkin) näyttävät haluavan viedä kulttuurisesta todellisuudestamme jopa viimeisen muistonkin ammoin tätä kaikkea hallinneesta yläkäsitteestä nimeltä kristinusko. Me voimme tunnistaa ja oikeutetusti tunnustaa siinä olleen paljon puutteellisuutta, kirkkokunnallista yksisilmäisyyttä ja ymmärtämätöntä pyrkimystä rakentaa Jumalan kaupunkia vanhan Rooman raunioille.

Yhtä kaikki, mikään ei tee tyhjäksi sitä, että juuri tämän kaupungin rakentaminen on uskottu meidän tehtäväksemme. Jeremian sanoin, ”tavoitelkaa sen kaupungin parasta, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen hyvinvointi koituu teidänkin parhaaksenne.” Samaan aikaan meidän on alati muistutettava itseämme ja toinen toistamme, että kaikessa loistossaankin Numenor on kerran oleva tuhon oma.

En sano, että nykyinen koronavirus sitä seuraavine kriiseineen olisi tullut tämän degeneroitumisen seurausta, langetettu ikään kuin rangaistukseksi siitä luopumuksesta, mutta olen varma siitä, että tämä tilanne poikii meille runsaasti mahdollisuuksia uudistua niin moraalisesti kuin hengellisestikin.

# kohtuullisuus, vaatimattomuus, nöyryys, jumalisuus

# paikallisuus, alakulttuurisuus, kurinalaisuus, määrätietoinen vaikuttaminen