Tuesday, April 21, 2020

Post-Corona 7


Viimeistään koronavirus on opettanut meille sen, ettei Jumalan valtakunnan työ ole kenenkään muun varassa kuin Pyhän Hengen. Niinpä meidän tulee riisuutua omasta voimastamme, oli se sitten akateemista, kokemuksellista, muodolliseen asemaamme perustuvaa tai mitä muuta tahansa ja pyydettävä Kristusta tulemaan voimaksemme. Meille kristityille, niin yhteisöinä kuin yksilöinäkin, koronakriisissä ei ole kyse selviytymisestä, vaan nöyrtymisestä ja Herran etsimisestä.

Koronan jälkeisessä tilanteessa tulee todennäköisesti näkymään ihmisten hengellisyyden muuttuminen. Jatko tullee olemaan tasapainoilua turvallisuushakuisen individualismin ja yhtä turvallisuushakuisen yhteisöllisyyden välillä. Luulen, että niiden väliin tulee tulevaisuudessa sijoittumaan uudenlaista pien- ja lähiyhteisöllisyyttä. Onko suurten massakokoontumisten ja megakirkkojen aika ohi vai unohtuvatko tällaiset uhat nopeasti?

Luulen nykyisen, yhtä aikaa niin yllättävän kuin globaalinkin koronaviruskriisin vaikuttavan myös ihmisten käsityksiin Jumalasta. Millä tavoin jumalakuva tulee muuttumaan? Veikkaan apokalyptiikan harrastamisen lisääntyvän ja siihen liittyvän erilaista kärsimysmystiikkaa. Tuleeko aiemmin nimenomaan länsimaiseen karismaattiseen kristillisyyteen kuulunut menestysteologia – ainakin sen yksioikoisimmissa muodoissaan – kokemaan romahduksen? Toisaalta voi olla, että haihattelevaa, eskapistista karismaattisuutta tulee esiintymään edelleen, koska se on yleensä hyvin tyypillistä aina silloin kun eskatologinen kiinnostus lisääntyy.

Voi olla, että eräs suuria kysymyksiä kristittyjen keskuudessa tulevaisuudessa tulee olemaan painottuako enemmän luostarin vai lähetyksen suuntaan? Luostarilla tarkoitan tässä sitä kristittyjen piirissä esiintyvää pahalta maailmalta suojautumisen pyrkimystä, joka jo ennen koronaviruskriisiäkin näytti nostavan päätään. Lähetyksellä tarkoitan sitä missionaalista elämäntapaa, joka edelleen saa kristityt hakeutumaan ”pakanamaille” (so. alueille ja foorumeille, joissa Jeesuksen nimeä ei vielä tunneta), oli sitten kysymys jostain etnisestä ryhmästä jossain päin maapalloa tai oman moniarvoisen yhteiskuntamme suojissa elävästä ja vaikuttavasta alakulttuurista.

Kysymys lähetysinnon ja luostari-ihannoinnin välisestä suhteesta, jännitteestä, jopa vastakkainasettelusta on hyvin ajankohtainen. Se herättää myös kysymyksen, kumpi meillä nyt olikaan tehtävänämme, kulttuurisota vai lähetystehtävä?

En usko ghettoutumisen olevan oikea ratkaisu, vaikka ymmärränkin kristillisten arvojen, uskonnonvapauden ja kristityn vähemmistön oikeuksien puolustamisen merkityksen. On kuitenkin eri asia toimia siitä (jo aikoja sitten manan majalle menneestä) olettamuksesta käsin, että kristinuskolla edelleen olisi olemassa jokin itsestään selvä erityisasema suomalaisessa yhteiskunnassa. Elämme nyt jälkikristillisessä, jopa antikristilliseksi muuttuvassa kulttuurissa. Tiedätkö, minua ihmetyttää (ja ehkä vähän huvittaakin), miten jotkut kristityt tuntuvat ottavan miltei henkilökohtaisena loukkauksena sen, etteivät kaikki maailman ihmiset eläkään niin kuin pyhät taivaassa. Luulen, että tämän aika on ohi ja meidän on nyt opittava toimimaan vähemmistönä, joka verkostoituu oikein niin samalla tavoin ajattelevien kuin sellaisten kanssa, joiden kanssa voidaan tehdä ikään kuin projektinomaisesti lyhytaikaista yhteistyötä. Jatkossa kysymys tulee paljolti olemaan tasapainon löytämisestä rohkeuden ja varovaisuuden, hiljaisuuden ja äänensä korottamisen välillä.

Kumpi siis on vastauksemme: Qumran vai Antiokia? Qumran edustaa erämaahan eristäytynyttä uskonnollista yhteisöä, jolle kaikki ulkopuolinen ja erityisesti Jerusalemista johdettu virallinen uskonnonharjoitus edustaa pimeyttä. Antiokia taas oli antiikin ajan suurkaupunki, jossa kristittyjen rantautuessa sinne, alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Aiempia raja-aitoja rikottiin ja evankeliumi vietiin uusille ihmisille ja ryhmille. Tämä toiminta lisääntyi räjähdysmäisesti ja herätti laajaa huomiota. Siinä ohessa järisytettiin niin silloisen hellenistisen yhteiskunnan kuin koko Roomankin perustuksia.

Antiokiassa muuten alettiin ensimmäisenä kutsua opetuslapsia kristityiksi eli ”kristuslaisiksi”. Lue lisää tästä käänteestä Apostolien tekojen 11. luvusta.

No comments:

Post a Comment