Post-Corona 4

Muistan, kuinka eräs pojistani pelasi muutaman vuoden ajan rugbya. Sain seurata tuota lajia läheltä ja kuulin erään tuota peliä hyvin kuvaavan sanonnan: ”Et voi pelata rugbya pysyäksesi kunnossa. Sinun on oltava kunnossa voidaksesi pelata rugbya.”


Näyttää siltä, että meillä on nyt menossa globaali hygieniarugbygame, jota pelataksemme meidän on oltava kunnossa. Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti fyysisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Tämä peli ei nimittäin lopu silloin kun pahimman viruksen katsotaan olevan ohi ja rajoituksia aletaan purkaa. Monen meistä kohdalla peli vasta alkaa silloin. Nyt käy ilmi se, mitä me todellisuudessa olemme.

Jos tämä on ollut maanjäristys, niin tsunami on vasta tulossa ja siihen meidän on varauduttava. Siinä pelissä me tarvitsemme toisiamme, niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin ja globaalissa mittakaavassa jopa valtioiden välillä.

Ollaanpa realisteja; ihminen on, vapaasta tahdostaan huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden), syntiin langennut olento. Niinpä ihmisen luoma elämäntodellisuus on raadollista, eikä mitenkään reilua. Turha siitä on Jumalaa syyttää, jos olemme itse sotkeneet asiamme. Monelle meistä Jumala on kuin juoksupoika, jonka on hyvä muuten pysytellä taka-alalla, mutta joka huudetaan hätiin aina silloin kun homma kusee kintuille.

Nykyinen koronakriisi tulee väistämättä poikimaan jännitteitä, jopa konflikteja valtioiden välisiin suhteisiin. Veri on vettä sakeampaa tässäkin kohtaa. Luulen, että kansallismielisyys tulee olemaan nouseva trendi koronan jälkeisessä maailmassa. Kriisin aiheuttajina saattavat olla akuutisti kriisistä selviämiseen liittyvät tekijät, kuten hoitotarvikkeet tai elintarvikkeet (unohtamatta kriisin myötä hämmentävällä tavalla paljastunutta teollistuneen länsimaisen yhteiskunnan Akilleen kantapäätä, wc-paperia!).

Tai sitten jännitteet liittyvät tulevaisuudessa kriisistä toipumiseen ja taloudelliseen nousemiseen siitä. Kansallinen itsekkyys ulkopolitiikassa ja itsepintaiset valtapyrkimykset sisäpolitiikassa – syvästi tiedostetun yhteen hiileen puhaltamisen sijasta – saattavat synnyttää yllättäviä tilanteita, joissa em. ihmisluonnon raadollisuus tulee esille.

Loppujen lopuksi siinä ei mitään niin kauhean yllättävää ollutkaan. Historiassa on runsaasti esimerkkejä tästä, eikä ihminen – valitettavasti – ole ollut kauhean oppimiskykyinen tässä kohtaa, valitettavasti.

Politiikka on mielenkiintoista ja valta yllättävän haastava tekijä. Olen huomannut kahden edellisen hallituksen aikana, miten juuri valtaan päästyään hallituksessa olevat poliittiset tahot joutuvat – vallassa pysyäkseen – tekemään itse asiassa omille arvoilleen täysin vastakkaisia päätöksiä. Miten on mahdollista, että juuri perussuomalaisten ollessa hallitusvastuussa maahan otetaan tuhansittain turvapaikan hakijoita, ja kahden johtavan ministerin tunnustaessa klassista kristillistä uskoa hyväksytään laki sukupuolineutraalista avioliitosta?

Yhtä lailla, olisiko kukaan uskonut, että juuri tämän (tämä sanottuna ilman mitään arvolatausta) punavihreän hallituksen aikana kansalaisten vapautta ja liikkumista rajoitetaan rankasti, työttömien ja syrjäytymisvaarassa olevien määrä lisääntyy huimalla vauhdilla, eikä kukaan enää puhu mistään hädänalaisista maahanmuuttajista?

Yhtä lailla siis valtion sisäinen tila saattaa kriisiytyä vasta pahimman mentyä ohi. Taloudellinen ja alueellinen eriarvoisuus, arvokysymykset sosiaalietuuksiin, lääketuristeihin tai maahanmuuttajiin liittyen – siinä muutamia tulevaisuuden kysymyksiä. Olemmeko koronaviruksen myötä todistamassa uuden köyhälistön syntyä?

Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen totesi viime viikolla, miten 2-3 kuukauden kuluttua, kun kriisi on mennyt ohi, se veri vasta todella punnitaan. Olen samaa mieltä. Siinä vaiheessa olemme todellisessa risteyspaikassa.

·         Toisaalla meillä on oiva mahdollisuus möhliä kaikki mahdollisuutemme poliittisten johtajiemme keskinäisiin valtataisteluihin, taloudellisesti hyväosaisten itsekkyyteen, filosofiemme sokeuteen ja kirkonmiestemme saamattomuuteen.

·         Toisaalla meille avautuu eteemme tie – trendikkäästi sanottuna – uudelle, yhteiselle tarinalle, jota kirjoitamme ja kuvitamme yhteistuumin. Tämä edellyttää jokaiselta meiltä nöyryyttä, epäitsekkyyttä ja muiden kuuntelemista.

Vaikka voimme oikeutetusti sanoa, että kuljemme nyt polkuja, joita kukaan meistä ei ole aiemmin tallannut, voimme silti oppia yhtä ja toista historiasta. Keskiajan voidaan ajatella päättyneen kahteen hirveään katastrofiin Euroopassa, nimittäin satavuotiseen sotaan Englannin ja Ranskan välillä, joka raunioitti koko läntisen Euroopan ja ”mustaan surmaan”, ruttoon, joka surmasi (lähteistä riippuen) yhden kolmasosan tai jopa puolet Euroopan asukkaista.

Nämä molemmat jättivät lähtemättömän jäljen aikalaisten mieliin ja kollektiiviseen muistiin. Ne olivat järkyttäviä sukupolvikokemuksia, joista toipuminen kesti pitkään. Kuitenkin juuri tästä poltetusta ja tautisesta maaperästä nousi uusi humanismi, renessanssi ja sen mukanaan tuoma sivistys. Nämä puolestaan johtivat uuden teknologian syntymiseen, uskonpuhdistukseen ja aikanaan teollistumisen myötä moderniin sivilisaatioon.

Mitä tämä kaikki puhuu meille tässä ja nyt?

Luin aamulla Jesajan kirjan luvusta 42: ”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoiksi. Nämä asiat minä teen, enkä niitä tekemättä jätä.” (jae 16)

Puhun nyt ihmisenä, jolle henkilökohtainen usko Jumalaan Luojana ja Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana ja kuuliaisuus Hänen Sanalleen ja Pyhälle Hengelle ovat elämän perusrakennusaineita. Vaikka me kokisimmekin kulkevamme aiemmin kulkemattomia polkuja niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin (kokonaisina kansakuntina), niin meidän turvamme on tässä.