Oppimisesta

Länsimainen ajattelutapamme perustuu pitkälti antiikin ajan hellenismissä syntyneeseen perinteeseen, jossa pyritään löytämään filosofiset järjestelmälliset säännönmukaisuudet. Tämä pyrkimys on hallinnut länsimaista mielenmaisemaa aina Aristoteleesta Hegeliin asti. Tässä ajattelussa pyritään sovittamaan yksityiskohdat suurempiin kokonaisuuksiin, tarvittaessa jopa pakottamalla ne ennalta sovittuihin kaavoihin.

Juutalainen ajattelu taas lähtee liikkeelle yksityiskohdista sääntöihin, konkreettisista havainnoista aatteellisiin. Tämän tähden Raamattu ei tunne sellaisia käsitteitä, kuten dogmatiikka tai systemaattinen teologia. Juutalainen ajattelu ilmenee juuri parhaiten raamatullisessa (mutta myös juutalaisessa apokryfi- ja rabbiinisessa) kirjallisuudessa. Esille nousevat sekä kerronnallisuus että käytännöllisyys (esim. elämänohjeet). Tämän tähden, kun Jumalan pelastusteoista historiassa kerrotaan, ne itse faktoina pysyvät muuttumattomina, mutta niitä voidaan kunakin aikana tulkita tilanteen vaatimalla tavalla. Myös elämänohjeet sinänsä pysyvät muuttumattomina eli Jumalan laki itsessään ei muutu aikojen myötä kulttuurin muuttuessa.

Hellenistisen "systemaattisuuden" vaatimuksen sijaan raamatullinen ajattelutapa edustaa enemmän "assosiatiivista" ajattelua, jossa jokainen asia viittaa kokonaisuuteen ja kaikki riippuu kaikesta. Niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin lisäksi tällainen assosiatiivinen ote näkyy myös rabbiinisessa kirjallisuudessa. Tältä pohjalta tulee väistämättä mieleen se, että Raamattua tulisi lukea ja tulkita nimenomaan tästä näkökulmasta käsin. Tämän tähden UT:n näkemys uusien Jumalan valtakunnan työntekijöiden (Jeesus: "työmiehiä elopelloille") kouluttamisesta perustuu käytännön työssä oppimiseen.

Apostoli Paavalin opetukset liittyvät aina käytännön kokemuksiin ja elämään. Esim. hänen seurakunnille antamansa ohjeet nousivat aina kristyn arkielämän haasteista. Niinpä hän kehottaa nuorta Timoteusta olemaan uskovien esikuva puheessa, vaelluksessa jne. Paavali oli tämän mallin oppinut omilta juutalaisilta (niin messiaanisilta kuin rabbiinisiltakin) opettajiltaan, jotka lähtivät aina liikkeelle esimerkin voimasta. Näin ollen monien kristittyjen ikuinen ristiriita opin ja elämän välillä ei ollut ristiriita alkukristityille.

Kuitenkin siinä länsimaisen kristinuskon muodossa, jonka keskellä me olemme tottuneet elämään, on oppiminen tapahtunut pitkälti em. hellenistisen kaavan mukaan. Kirkollinen koulutusjärjestelmä on hyvin pian alkukristillisen ajan jälkeen (ja aina tähän päivään asti) pyrkinyt noudattamaan oman aikansa maallisia standardeja. Kun tämä tapahtui, kenenkään ei enää tarvinnut ihmetellä, miksi osasta kristittyjen yhteisöjä tuli vanhakatolisesta kirkosta lähtien hierarkkisia ja akateemisia. Esimerkin voima ohitettiin viimeistään 300-luvulle tultaessa oppineisuudella, jolloin persoonan ja luonteen muokkaus unohdettiin puhtaasti teoreettisen opetuksen tullessa tilalle.

"Valmistuin raamattukoulusta ainoassa siellä opetetussa aineessa, ammattimaisessa pastorin työssä. Tajusin osaavani latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja ainoa juttu maan päällä, mihin olin valmistunut oli paavius. Mutta joku toinen oli jo saanut sen homman."

Muuan nimetön pastori

Raamatullisen näkemyksen pohjalta sisäkkäisinä kehinä eteen tulevat sellaiset oppimisen tasot, kuten perhe ja muut lähimmät ihmissuhteet, omat hengelliset isäni, äitini ja mentorini, luottamuksellinen veljespiiri, seurakunta hengellisenä kotina, työelämä, opinnot, harrastukset ja luottamustoimet, laajemmat kristittyjen yhteyden kuviot, julkinen palvelutyö jne. Jos osoittaudut uskolliseksi ja koetuksen kestäväksi ensimmäisissä, voit olla sitä myös isommissa yhteyksissä - mutta ei koskaan päinvastoin. Se, mikä toimii mikrotasolla, toimii myös makrotasolla.

Kyse on palvelutyön tulemisesta elämäntavaksi.

Puolinainen evankeliumi III

Kerta kiellon päälle, sanotaan.

"Kristuksen elämä meissä edellyttää tulemista siksi, mitä jo olemme. 

Olet pyhä Kristuksessa - tule siksi myös arkipäivän elämässä. 

Kyse ei ole lain vaatimusten täyttämisestä, 

vaan uuden Kristus-elämän vaikuttamisesta Sinussa uskon kautta."

Mutta miten se tapahtuu käytännössä?

Olen viime aikoina lueskellut Hesekielin kirjaa. Tuo kirja on tavallaan hyvin samankaltainen muiden suurten kirjaprofeettojen, Jesajan ja Jeremian kanssa. Erityisesti tämä tulee esille kirjan rakenteessa, joka noudattelee perinteistä kaavaa, jossa ensin kuvataan ongelma (kansan uskonnollis-siveellinen rappio) kaikkine seurauksineen (seksuaalisen elämänalueen synnit, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus), jonka jälkeen paljastetaan näiden oireiden todellinen syy (luopuminen Jumalan laista), johon sitten annetaan ratkaisuksi Jumalan pelastusteko historiassa.

Hesekielin kirjassa on jo kuitenkin nähtävissä juutalaisen ja vanhatestamentillisen apokalyptiikan ensimmäiset valonsäteet. Hesekiel esimerkiksi näkee ilmestyksessä jumalanpalveluksen rappiotilan Herran temppelissä ja Herran kirkkauden poistumisen temppelistä - ajatus, jonka on täytynyt olla sydänjuuria myöten kauhistuttava jokaiselle uskolliselle juutalaiselle. Moni suomalainen näkee tänään samanlaisia näkyjä evl. kirkon kohdalla.

Hesekiel näyttää koko ajan ikäänkuin peilaavan kansan onnetonta nykytilaa 3.Moos. 18:5:een. Itse asiassa koko kirja näyttää perustuvan tuohon kohtaan.

"Noudattakaa minun lakejani ja säädöksiäni. 

Ihminen, joka niitä noudattaa, elää niistä. 

Minä olen Herra."

Alussa tulee syytös kansalle siitä, että he eivät ole lakia totelleet ja näin ollen saaneet siitä elämää (näin erityisesti luvuissa 17, 18, 20 ja 21). Mutta jo luvussa 18 (jakeessa 31) Hesekiel nostaa esille kansan suurimman ongelman: sillä ei ole Pyhää Henkeä. Profeetta ikäänkuin ajaa kansan viimeiseen neuvoittomuuden ja toivottomuuden nurkkaan, josta sillä ei ole pienintäkään toivoa ulos pääsystä.

"Heittäkää pois päältänne kaikki rikoksenne, 

joita olette tehneet 

ja hankkikaa itsellenne uusi sydän ja uusi henki."

"Uusi sydän ja uusi henki"... Niinpä, mutta miten?

Sitten kirjan loppupuolella tulee esille Jumalan suvereeni armoteko: Hän lupaa yksipuolisesti saada heidät tottelemaan - antamalla Henkensä heihin (luvut 36 ja 37). Herra antaa ratkaisuksi Hengen vuodatuksen, näin voimme sanoa. Tämä nimittäin - Hesekielin ja Jeremian mukaan - vaikuttaa sen, että Hänen kansansa vaeltaa Jumalan lain mukaan.

Niinpä tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Pyhä Henki on juutalaisen rabbin, Paavalin teologian yksi kulmakivi. Paavalille Kristuksen kuolema ja ylösnousemus sekä Pyhän Hengen tuleminen on se kaiken muuttava uusi elämäntodellisuus, joka saa aikaan uuden luomisen - niin yksityisen uskovan elämässä ja yhteisöllisellä tasolla seurakunnassa, joka on Kristuksen ruumis, sekä myöhempinä aikoina koko luomakunnan kohdalla (Room. 8:18-25).

Syy suomalaiseen puolinaiseen evankeliumiin on siis siinä, että olemme syrjäyttäneet Pyhän Hengen. Monet muut, sinänsä ehkä hyvätkin asiat, ovat meille tärkeämpiä, kuin Pyhän Hengen voiman odottaminen, Hänen varaansa antautuminen ja Hänen johdossaan eläminen. Olemme etääntyneet kauas siitä Paavalin työetiikasta, josta hän kirjoittaa galatalaisille kristityille:

"Lain teoistako te saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? 

Niinkö mielettömiä olette? 

Te aloititte Hengessä, lihanko mukaan te nyt pyritte päämäärään? 

Antaako Hän siis teille Hengen 

ja tekeekö Hän voimatekoja teidän keskuudessanne 

lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?"

-------

Kommentteja: 

• Lyhyt kommentti vielä tuohon kristitty ja laki-problematiikkaan: Paavali näyttää Room. 8:n luvun (erityisesti jakeiden 3-4) perusteella edellyttävän Jumalan lain ja sen edellyttämän vanhurskauden todeksi elämistä uskovan elämässä. Tämä saattaa olla jonkun mielestä yllättävä tieto: kristityn asenne lakiin on nyt täydellisesti muuttunut. Tiedän (omasta kokemuksestani) monien luterilaisten (ja muidenkin) kristittyjen vierastavan tätä ajatusta. Perinteinen "lain kolme käyttöä"-selitysmalli (saks. Riegel - Spiegel - Siegel) kun ei täydellisesti kata tätä mitä raamatullisinta totuutta. Jumalan laista on tullut osa Jumalan lapsen elämää. Ajattelen tältä pohjalta esim. Vuorisaarnan kuvaavan uskovan ihmisen uutta elämäntodellisuutta Kristuksessa, ei edustavan mitä ankarinta farisealaista lain tulkintaa.

• Tämä "pneumatologinen aspekti" näyttää puuttuvan melko lailla kokonaan suomalaisesta teologisesta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Näin ainakin evl. kirkon ja sen herätysliikkeiden piirissä. Tämän huomasin luettuani Timo Eskolan muuten niin ansioituneen kirjan Uuden testamentin naratiivinen teologia (Perussanoma, 2012). Vanhan testamentin ennustukset Pyhän Hengen tulevasta avainroolista uudessa liitossa, helluntaina tapahtunut Hengen vuodatus ja siitä alkanut Pyhän Hengen hallintakausi seurakunnassa sivuutetaan esim. ekklesiologian osalta kokonaan. Eskola näkee paljon mielenkiintoisempana vaikkapa juutalaisen synagoogajumalanpalveluksen vaikutuksen alkuseurakunnan kokoontumisiin. Kaipaisin suomalaiseen keskusteluun jotain samantyyppistä orientaatiota, jota löytyy vaikkapa Gordon Fee´ltä (esim. hänen Paavalin pneumatologiaa käsittelevä teoksensa God´s Empowering Presence).

Puolinainen evankeliumi II

Evankeliumi ei ole siis vain "Kristus meidän puolestamme". Se on myös "Kristus meissä".

Perinteisessä luterilaisessa argumentaatiossa on aina silloin tällöin haluttu leimata tuo viime mainittu ajatus ikään kuin ajautumiseksi pois Kristuksesta. Pelätään, että luisutaan pois armon alta lain alle, kun aletaan puhua Kristuksen kaltaiseksi tulemisesta, hengellisestä kasvusta ja pyhityksestä. Mutta onko tälle pelolle aihetta?

Avainsana on tuo Paavalin käyttämä ilmaisu "Kristuksessa". Olla Hänessä on kaiken avain niin kuin Paavali Gal. 2:20:ssa sanoo: "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa". Tämän pohjalta hän jatkaa: "...ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa...". Kristuksen pelastustyö antaa meille mahdollisuuden elää uutta elämää Hänessä. Vanha on kadonnut ja uusi on tullut sen tilalle. Kristinuskon Jumala-kuva ei ole jonkinlainen kristillinen sovellutus deismistä: Hän on kyllä pelastanut meidät, mutta jättänyt sitten meidät pärjäilemään omillamme. Kaikkea muuta! Hän on tullut alas kansansa keskuuteen ja elää meissä ja meidän kauttamme.

Oikea, kokonaisvaltainen käsitys evankeliumista ei koskaan vie kauemmas Kristuksesta, vaan mahdollistaa ja aikaansaa pyhän ja vanhurskaan elämän Hänessä. Mutta kasvuun se Sinut haastaa!

Mitä ajattelette tästä: useissa kohtaa UT:a, kun Paavali kirjoittaa näistä, hän liittää samaan yhteyteen kehotuksen, suorastaan vaatimuksen oikeanlaisesta kasvusta. Hyvänä esimerkkinä on Kolossalaiskirjeen 3. luku, jossa hän ensin toteaa lukijoidensa olevan itsessään kuolleita, kun he ovat Kristuksessa. Heti tämän jälkeen hän kirjoittaakin: "kuolettakaa siis maalliset jäsenenne...".

Mitä Paavali siis tarkoittaa tällä? Miten kuolettaa jotain sellaista, joka jo on kuollut?

Tämän paavalilaisen periaatteen oikein ymmärtäminen on ratkaisu moniin käytännön vääntöihimme. Se vapauttaa meidät vääristä tavoista ja tottumuksista, haitallisista riippuvuuksistamme ja helmasynneistämme. Sen oikein ymmärtäminen ohjaa meidät myös oikealle tielle niin, että voimme välttää omana aikanammekin esiin tulevat extremeharhat: toisaalta antinonismin, joka vesittää syntikäsitteen ja johtaa meidät ennen pitkää vastaavanlaiseen tilanteeseen, mikä luterilaisella kirkolla nyt on, ja toisaalta synnittömyysopin, joka taas turhentaa Jeesuksen sovitustyön ja johtaa harhautuneeseen minä-käsitykseen.

Kyse on uskon tulemisesta elämäksi. Vanhan ihmisemme kuoleminen tulee elettyä todeksi tekemissämme arkipäivän valinnoissa. Kristuksen elämä meissä edellyttää tulemista siksi, mitä jo olemme. Olet pyhä Kristuksessa - tule siksi myös arkipäivän elämässä. Kyse ei ole lain vaatimusten täyttämisestä, vaan uuden Kristus-elämän vaikuttamisesta Sinussa uskon kautta. Lutheria vapaasti siteeraten, "että me itse päivittäin kuoletamme vanhan ihmisemme kasteen hautaan, niin että Kristus voi nousta ja elää meissä ja meidän kauttamme." 

Kyseessä on Paavalille tyypillinen jännite "jo nyt - ei vielä", mikä tulee esille monissa hänen teksteissään. Olemme samalla myös Paavalin "Kristus-mystiikan" ytimessä. Jos ihmisen vanhan minän voidaan katsoa kuolleen lain hallituskauden loppuessa, niin nyt Paavali itse asiassa sanookin koko minuutensa kuolleen. Logiikka on pettämätön; jos Jeesus vaati seuraajiaan kieltämään itsensä ja ottamaan ristinsä (so. kuolemaantuomitun teloituksen välikappaleen) ja seuraamaan Häntä, niin sitten se on niin. Mutta sitten tuon tuhoon tuomitun vanhan minän tilalle tulee uusi elämä, "Kristus minussa".

Vaikka Paavalin ajatus ja jopa korostus tässä on individualistinen, niin taustalla on kuitenkin ajatus - tai oikeammin ilmestys! - seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka Pyhä Henki täyttää elämällään. Tässä kohtaa Paavalia lainaten toteamme vain, että "tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa", emmekä jatka pitemmälle.

Mutta muuten tämä ei ole vahvaa ruokaa, vaan alkeita, Kristuksen opin alkeiden ensimmäisiä aakkosia (Hepr. 6:1-2).

Puolinainen evankeliumi I

Juttelin jokin aika sitten erään kaverin kanssa uuden luomuksen käsitteestä ja siitä, mitä Paavali tarkoittaa ilmaisulla "olla Kristuksessa". Tämä ilmaisu on ihmeellinen ja syvällinen. Se puhuu paljon paljon enemmän kuin vain sen, että olemme Hänen kanssaan, ikäänkuin "käskynkkää". Olen Hänessä ja Hän minussa, Henkensä kautta. Tältä pohjalta Paavali kirjoittaa Galatian kristityille joskus ensimmäisen kristillisen vuosisadan puolivälissä, että "en elää minä, vaan Kristus elää minussa".

En enää minä, vaan Kristus minussa, se on hyvä sanoa ääneen selvästi ja kuuluvalla äänellä. Tämä on nimittäin identiteettimme uskovana, ei mikään muu - ei mikään kirkkokuntalaisuus tai paikkakuntalaisuus, ei mikään kieli tai kulttuurinen konteksti, kirkkohistoriallinen traditio tai teologinen konteksti tai etninen tausta tms. Kristus yksin ja vain Hän.

Tämä käsite "Hänessä" (so. Kristuksessa) on tehokkaasti häivytetty v. 1992 raamatunkäännöksestä, mikä onkin sen suurimpia puutteita. Itse asiassa se tuo hyvin esille sen, mikä merkitys on raamatunkäännöstyöhön osallistuvan omalla orientaatiolla. Tätä on turha yrittää selittää olemattomiin ja se näkyy v. -92 käännöksestä muuallakin.

Meillä Suomessa on nimittäin puolinainen evankeliumi. Suomalainen evankeliuminjulistus, etenkin evl. kirkossa ja sen herätysliikkeiden piirissä, on keskittynyt pääasiassa syntien anteeksiantamisen julistamiseen ja vain siihen. Olen kyllä väsyksiin asti keskustellut aiheesta luterilaisten veljieni kanssa ja saanut kuulla sanottavan, että "eikö syntien anteeksiantamus olekin evankeliumin ydin?" tai että "minä ainakin haluan pitäytyä vain näissä uskon perustotuuksissa".

Minut on nuoruudessani kasvatettu Kauniaisissa (josta olen monella tapaa kiitollinen Jumalalle, mutta en tässä suhteessa), joten uskokaa huviksenne, että minä tiedän, mistä minä nyt puhun.

Suomi on tähän nykyiseen postluterilaisuuteen asti ollut vahvasti luterilainen maa. Tämä näkyy myös suomalaisissa vapaissa suunnissa. Nehän pyrkivät usein olemaan vain paranneltuja versioita kansankirkosta. Kirkollisen siiven vapaakirkollinen tai helluntailainen muistuttaa enemmän luterilaista herätyskristittyä julistuksen suhteen kuin evankelikaaleja tai pentekostaaleja isoveljiään maailmalla. Hyvänä esimerkkinä tästä on Klaus Korhosen tapaus, kun Jaakko Elenius aikoinaan oli eksynyt häntä kuulemaan. Elenius oli todennut Korhosesta, että "oli kuin olisi kuunnellut nuorta Lutheria".

Kyseessä on perimmältään koko suomalaisen kristillisyyden puutostauti. Meissä on kyllä meihin hyvin istutettu käsitys itsestämme armahdettuina syntisinä, mutta siihen se sitten jääkin. Vai kenen kanssamatkaajista olet viimeksi kuullut iloissaan huudahtavan "en elää minä, vaan Kristus elää minussa!"?

Meille ei ole kyllin selvästi opetettu todellista kristillistä luontoamme, jossa me emme enää ole vallassa, vaan jossa Kristus elää ja hallitsee meidän kuolevaisessa ruumniissamme. Tämä on se puutostauti, joka näivettää hengellistä kasvuamme ja latistaa spirtitualiteettimme tyytymään vain joihinkin armon murusiin, kun tarjolla olisi koko elämän rikkaus Kristuksessa.

Salaliittoteorioista

Kun kuulen uuden profetian, jossa luvataan Suomelle jotain - hyvää tai pahaa - muistutan niin itseäni kuin muitakin siitä velvoitteesta, joka meille Uudessa testamentissa annetaan profetioiden arvioimiseksi. Kun näin teen, saan melkoisen rauhanhäiritsijän maineen. Tällainen rauhanhäiritsijä leimataan usein Jumalan työn vastustajaksi ja Hengen sammuttajaksi. Näin käy valitettavan usein. Useimmat kristityt kun haluavat elää päiväunissaan, eivätkä kasvaa aikuisiksi, vastuullisiksi kristityiksi.

Vastaavanlainen ilmiö tulee esille suhtautumisessa erilaisiin salaliittoteorioihin. Nämähän ovat hyvin suosittuja (muuallakin kuin vain USA:ssa) ja kristityt eskatologisessa odotuksessaan tuntuvat olevan hyvin alttiita tällaisille. Perussyy taitaa tässäkin olla haluttomuus kasvaa itse hengelliseen vanhemmuuteen. Niinpä monien ministryjen liikeidea näyttää perustuvan erilaisille salaliittoteorioille. Show must go on...

Käytännössä homma menee näin. Salaliittoteorioihin uskovat sinisilmäiset kristityt uskovat vähäistenkin yhteensattumien olevan epäämättä todisteita salaliiton olemassaolosta. Ja jos yrität väittää jotain muuta, se vain todistaa, että sinäkin olet osa tuota salaliittoa. Olet langennut huomaamattasi tuohon salaliiton verkkoon ja olet hengellisestikin eksyksissä raukkapaha. Järkisyyt eivät auta, vaan sinut julistetaan oitis eksyneeksi ja vielä pahempaa, itsekin eksyttäjäksi.

Kirkonmuutos

Kirkonmuutos on niin päätähuimaava, että siinä eivät kaikki pysy mukana. Tämä näkyy hyvin siinä, että samaan aikaan, kun kirkon seksuaalimoraalisia linjauksia ollaan - itse asiassa jo vuosikausia meneillään olleen trendin mukaisesti - kokonaan muuttamassa, niin konservatiivinen siipi laahaa perässä ja toistelee mantran tavoin vanhoja teesejään "kirkon virallisesta linjasta". Kaikesta päätellen arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan sanomiset ja tekemiset ovat vain edellä aikaansa. Ts. niissä ilmenee se todellisuus, johon kirkkoa halutaan määrätietoisesti ohjata, vaikka samaan aikaan muut (vaikkapa kansliapäällikkö Keskitalo ja piispa Häkkinen) bona fidé puhuvatkin ihan muuta.  Näihin eräänlaisiin "profeetallisiin tunnustekoihin" voidaan sitten jälkeenpäin uusia linjauksia tehtäessä viitata ennakkotapauksina; "näinhän näissä kysymyksissä onkin jo itse asiassa toimittu...".

Näin kirkon ulkopuolisen tarkkailijan silmin asiaa tarkasteltuna asialle sopiva lievä ilmaisu on "kaksinaamaisuus". Kirkon konservatiivisiiveltä (Sley, KL, Opko, SRO ym.) kysytään nyt a) poliittisen realismin tajua, b) rohkeutta tehdä sen mukaisia johtopäätöksiä ja c) seisoa niiden takana, vaikka rahahanat menisivätkin lopullisesti kiinni. Pahoin pelkään, että nyt ei enää auta nuo liikuttavan sinisilmäiset jokeltelut siitä, miten "me niin mielellämme haluaisimme pysyä tätä isien kirkkoa rakentamassa". Jumalan valtakuntaa tässä ollaan rakentamassa, eikä mitään sekulaariin ympäristöönsä kiltisti sopeutuvaa kirkkolaitosta. Futiskieltä lainatakseni, "valoja päälle!"

Parisen vuotta sitten kirkossa perusteltiin seksuaaliopetuksen muutosta ns. "rakkauden argumentilla", josta jokainen - näin luulisin - maalaisjärjellä varustettu ymmärsi sen johtavan moniarvoisuuden hyllyvälle suolle, missä mikä hyvänsä tämän argumentin perusteella olisi hyväksyttyä. Kotimaa-lehden lanseeraama uusin strateginen toimintatapa on puhua "pelastuksen kannalta sivuasioista". Näissä asioissa kun sitten on herttaisen yhdentekevää, mitä ja miten ajatellaan. Veikkaan, että tulevaisuudessa tähän kategoriaan kuuluvia asioita ilmaantuu kirkolliseen keskusteluun leegio. Jo nyt siihen joukkoon näyttävät Suomen evl. kirkossa kuuluvan esim. Jeesuksen neitseellisen syntymän ja ylösnousemuksen kieltäminen sekä perinteisten kristologisten tunnustusten hylkääminen.

Johtavatko kirkonmuutoksen juuret Heikki Räisäsen johdolla toteutettuun kirkon työntekijäkoulutukseen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja sitä kautta myös muualla (esim. DIAK)? Kyllä vain.

Lauantaiaamun ajatus

Jollei meillä ole omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa näkemystä Jeesuksen persoonan elämää muuttavasta voimasta, emme voi opetuslapseuttaa ketään.

Me voimme kyllä järjestää erilaista seurakunnallista kokous-, kurssi- ja viikonlopputoimintaa, mutta ne ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat evankeliumia eivät siitä hyödy. Heidän elämänsä ei muutu. Usein seurakunnan toiminta, joihin heitä eri tavoin houkutellaan mukaan, ei juurikaan eroa siitä kaikesta muusta tarjonnasta, jota palveluyhteiskuntamme on tulvillaan. Se joko ei tuo heille oikeastaan mitään uutta ja mullistavaa tai sitten he syrjäytyvät siitäkin, aivan niin kuin kaikesta muustakin vastaavasta toiminnasta.

Näin käy, kun seurakunnasta puuttuu Jeesus. 

Tuomion evankeliumi

Mikä on Sinun suhteesi Jumalan tuomioon? Edustaako ajatus tuomiosta Sinulle ei-toivottua keskeytystä muuten niin leppoisaan elämäämme vai vihdoinkin puntit tasaavaa katarsista?

Silloin tällöin myöhäismodernin aikamme kristittyjen nuorten aikuisten kanssa keskustellessa huomaan törmääväni radikaaleihin ajatuksiin kristinuskon perustotuuksien "päivittämisestä". Ne koskevat joko hyvin lähellä omaa elämäntilannetta olevia kysymyksiä (esim. seksuaalimoraalia) tai sitten sellaisia opillisia käsityksiä, jotka koetaan epämukaviksi tai jopa aikansa eläneiksi.

No, olenhan jo joskus aiemminkin törmännyt hätkähdyttävään todellisuuteen joissain uskovien piireissä, joissa perinteinen (historiallis-kriittisestä orientaatiosta ammentava) liberaaliteologia lyö sulassa sovussa kättä ylistyspainotteiselle karismaattisuudelle.

Hyvä esimerkki tällaisesta "poliittisesti epäkorrektista" raamatullisesta totuudesta on kysymys Jumalan tuomiosta ja ennen kaikkea iankaikkisesta kadotuksesta. Oletan sen johtuvan länsimaisen hyvinvointikristillisyytemme kokemista paineista. Mutta eikö niin, että jos haluat olla sekä trendikäs että relevantti nykykristitty, niin älä nyt ihmeessä sano halaistua sanaa mistään tuomiosta ja kadotuksesta!

Väitän nimittäin, että nuo paineet vesittää kristinuskon perussanomaa nousevat omasta kulttuuristamme, jonka valistuksen jälkeinen humanismi kaikkine siittolaisineen on myrkyttänyt. Eräs postmodernin ajattelun perussyntejä on "onko Jumala todella sanonut...?", joka kysymys niin pelottavan helposti hiipii nuoren polven evankelikaaliteologinalunkin mieleen. (Ja huomaa nyt, että en puhu vielä mitään Hesan yliopistoteologian perillisistä!)

Tältä pohjalta on suuri kiusaus lähteä lipsumaan linjasta; "Mutta onko kadotus todella iankaikkinen? Tai tuskin Jumala mitään tuomitsee, kun Hänen rakkautensa kuulemma peittää kaiken...?

Aika ajoin Raamattua lukiessani sitä sitten hätkähtää todellisuuteen, kuten vaikkapa psalmien kohdalla. "Kuin kuonan sinä heität pois jumalattomat, siksi sinun liittosi on minulle rakas." (Ps. 119:119) Osaatko Sinä iloita Jumalan tuomioista, jotka kohtaavat maata?

Kun puhuin tuosta "tuomio"-ajattelun vesittämisen kulttuurisidonnaisuudesta länsimaissa (aiemmin ns. herätyskristittyjenkin piirissä), niin on hyvä muistaa, että tällä asialla on myös kääntöpuolensa. Jonkun vainoissa kärsivän tai yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistelevan kolmannen maailman kristityn todellisuus jossain Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Intiassa tai Kiinassa on todennäköisesti hyvin erilainen kuin omamme. Myös näkökulma Jumalan tuomioon, joka on oikeudenmukainen ja vanhurskas on erilainen, eikä tässä tarvitse muuta kuin yrittää samastua jonkun entisen Jugoslavian sodissa omaisensa menettäneen ihmisen tilanteeseen. Ajatus Jumalan tuomion skippaamisesta, kun se ei ole niin kivaa, tuntuu lähinnä häväistykseltä näiden ihmisten kärsimyksiä kohtaan.

Jotenkin hämärästi voin ymmärtää, että jostakusta tuntuu, että Jumalassa on olemassa tässä kohtaa jonkinlainen paradoksi, mutta se ei ole Hänen syynsä. Vika on kulttuurissamme, joka on etääntynyt niin kauas arvoista, jotka pohjautuvat Hänen ilomoitukseensa. Sen tähden psalmin kirjoittajan toteamus "Koko ruumiini värisee kauhistavan mahtisi edessä, pelko täyttää minut, kun ajattelen sinun tuomioitasi" (Ps. 119:20) tuntuu meistä niin vieraalta ja jopa luotaantyöntävältä.

C.S. Lewisin kirjassa Velho ja leijona puetaan tämä paradoksi hyvin sanoiksi ihan tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa.

"- Sitten hän on vaarallinen. Lucy sanoi.

- Vaarallinenko? herra Majava sanoi.

- Etkö kuullut mitä rouva Majava juuri sanoi? Onko joku sanonut jotain muuta? Tietenkin hän on pelottava. Mutta hän on hyvä. Hän on kuningas sen minä sanon.

- Minun tekee kovasti mieleni nähdä hänet, Peter sanoi, vaikka tietenkin minua hirvittää, kun se tapahtuu."

Psalminkirjoittaja jatkaa: "Minä voin pahoin kun minä näen luopioita, jotka eivät noudata sinun sanaasi." Entä milloin joku kirkolliskokousedustaja tai vastaava uskaltaa kertoa tuntevansa ja kokevansa näin?

Virtanen ja pastorin etsijä

- Niin, olikos se Virtanen pastori?

- Jaa-a, mitä tarkoitat "pastorilla"?

- No, eikös se pastori ole vähän niin kuin seurakunnan paimen?

- Tarkoitat siis, että onko minulla kutsu paimenuuteen?

- Niin, eikös se pastori ole niinkuin seurakunnan paimen?

- Vastauksena kysymykseesi, niin kyllä, koen, että minulla on kutsu olla hengellinen paimen. Sitähän tuo latinasta lähtöisin oleva sana pastor tarkoittaa...

- Mutta onkos se Virtanen jonkun seurakunnan pastori?

- Mitä tarkoitat siis seurakunnalla?

- No, eikös se seurakunta ole sellainen, johon uskovat yhdessä Herran nimeen kokoontuvat?

- Ajattelet siis seurakunnan olevan jokin fyysinen paikka?

- Niin, eikös sitä yhteen kokoontumista sanota seurakunnaksi? Ja siellä on pastori johdossa paimenena.

- Mutta etkö tiedä, että Uudessa testamentissa seurakuntaa ei kuvata minään paikkana tai rakennuksena, vaan yhteisönä, jonka kuvat ovat sellaisia, kuten esimerkiksi Kristuksen ruumis.

- Niin niin, mutta eikös nyt kuitenkin se pastori ole sen johdossa?

- Kun luet Uutta testamenttia tarkkaan, huomaat, että alunperin seurakunnassa oli useita paimenia ja toiselta nimeltään vanhimpia, jotka huolehtivat seurakunnasta.

- Kyllä kyllä, mutta eikös jonkun kuitenkin pidä jotenkin johtaa, ettei nyt olla ihan tuuliajolla. Joku palkattu työntekijä pitää seurakunnassa kyllä olla...

- Tarkoitat siis, että pastorin pitää olla palkattu?

- Niin, kyllä... eikös se Raamattukin sano, ettei saa sitoa puivan härän suuta...?

- Mutta ajatteletko, että tuo palkan nauttiminen tekee henkilöstä pastorin?

- Niin, ja tietysti asianmukainen koulutus jossain raamattukoulussa...

- Ahaa, eli tarkoitatko, että muutaman vuoden teologinen koulutus ja päätoiminen pastorin työ, josta saa palkkaa tekevät pastorin?

- Niin, eikös kaikkia noita tarvita, että selviytyy hyvin pastorin työstä...? Niin ja tietysti se Hengen voima, sitä ei saa unohtaa!

- Hyvä, että otit esille tuon Pyhän Hengen roolin, sillä eikö vasta Hengen kutsu ja valtuutus annakin oikean lähtökohdan hengellisen paimenuuden toteutumiselle?

- Niin, on tietysti näinkin, mutta emme saa vähätellä nykyaikana teologisen ja muun koulutuksen painoarvoa!

- En minä sitä vähättelekään ja olenhan saanut sitä itsekin, mutta tarvitaanko lähtötilanteessa oikeastaan mitään muuta kuin tuo kutsu ja armolahja Jumalalta?

- Nyt Virtanen kärjistää asioita. Halusin vain tietää onko Virtanen pastori vai ei?

- Ja minä haluan tarkentaa kysymystäsi siitä, mitä tarkoitat sanalla "pastori"?

-... ja oikea pastori seurakunnassa, joka on oikea seurakunta, eikä mikään villi porukka ties missä!

- Kukas nyt kärjistääkään asioita? Ei ole olemassa mitään "villiä porukkaa ties missä", vaan tavallisia työssäkäyviä ja opiskelevia, kotinsa ja perheensä hyvin hoitavia ja veronsa maksavia ihmisiä, jotka uskovat Jeesukseen. He nyt vain haluavat järjestää seurakuntaelämänsä eri tavoin kuin perinteisissä kirkoissa ja he näkevät sen mallinsa enemmän raamatullisena. Tarkoitan tällä tarkennuksellani vain sitä, että mikä on pastoriuden kannalta oleellista; muodollinen koulutus ja sivistys vai kutsu Herralta? Eihän tuossa teologisessa lukeneisuudessa sinällään ole mitään pahaa, kunhan se vain palvelee oikeaa asiaa.

- Niin  niin, mutta minusta tuntuu, että tuo Virtasen malli vie nyt niin kaltevalle pinnalle... Että kuka hyvänsä tuosta vaan voisi ryhtyä paimeneksi?

- Mitä juuri sanoinkaan tuosta Jumalan kutsusta? Pyydän, ettet vääristele sanojani.

- Minä haluan etsiä oikeaa pastoria, jonka alaisuudessa elää ja jolle olla kuuliainen!

- Ehkä olisi kuitenkin hyvä olla ensisijaisesti alamainen Herralle ja sitä kautta toinen toisillemme. Toki hengellisiä johtajia tulee kunnioittaa, mutta ulkonainen status ei vielä tee kenestäkään sellaista. Huomaan, että sinua hieman pelottaa mennä ihan juuriin asti tässä kysymyksessä, ravisteleehan se omaa mukavuusvyöhykettä. Pelkään, että et ole ihan oikeilla jäljillä tuossa pastorin etsinnässäsi. 

- Virtanen voi pelkoineen mennä minne huvittaa. Minä sensijaan haluan etsiä raitista ja elävää seurakuntayhteyttä, jossa asiat ovat oikealla tolallaan.

- No niin, hyvää jatkoa vaan etsinnällesi.

Separatistinen dna

Katselin eilen mielenkiintoista draamaa TV1:ltä, joka kertoi Alaskan kuvernööri Sarah Palinista osana republikaaniehdokas John McCainin presidentinvaalikampanjaa. Leffa toi hyvin esille Sarah Palinin vaiheet kuin myös särmätkin, mutta eniten minua jäi mietityttämään liberaalin jenkkimedian tapa käsitellä Palinia ja hänen lähipiiriään. Se oli nimittäin aika karmaisevaa, eikä selitykseksi riitä se, että niin se konservatiivimediakin tekee. Lopulta jäi soimaan päähän kysymys, kumpiko oli median mielestä Palinin suurempi synti; hänen ilmeisen omapäinen tapansa toimia vai hänen arvonsa ja mielipiteensä?

Vähän samanlaisia ajatuksia tulee mieleen lukiessa arkkipiispa Kari Mäkisen puhetta kirkolliskokouksessa.

Tarkoitan nimittäin sitä, että Mäkisen kiteyttäessä suorasukaisesti sanoiksi kirkollisen liberalismin ajattelun, tilaa ei juuri jää muulle ajattelulle. Tämä on kirkon virallinen linja, olivat kirkolliskokouksen hyväuskoiset hölmöt mitä mieltä hyvänsä. Kirkollisen liberaalisiiven agenda jyrää hitaasti, mutta varmasti kaikki toisinajattelijat. Synniksi nousee silloin - eivät luonteenheikkoudet tai kypsymättömyys - vaan tietynlasinen ajattelu, arvot ja mielipiteet. Uskonsotaa käydään aina vakaumusten tasolla.

Kutsuin tuossa äsken kirkolliskokouksen ymmärtääkseni raamattu-uskollista siipeä "hyväuskoisiksi hölmöiksi", enkä tehnyt sitä varomattomuuttani, vaan tarkoituksella. Monia heitä seuratessa tulee mieleen V.I.Leninin kommunismin porvarillisista ymmärtäjistä käyttämä nimitys "hyödylliset idiootit". Näin nämäkin tämän paikkansa hyvin täyttävät, osoittaen, että keskustelua "moniäänisestä kirkosta" löytyy, mutta kun heidän aikansa on tullut, niin ne, jotka eivät vielä ole sopeutuneet, nitistetään.

Kuinka kauan he siis vielä elävätkään tuossa iänikuisessa "sitku"-tyytyväisyydessään?

Luulen kuitenkin, että suurimmat hyväuskoiset hölmöt ovat loppupelissä ne vapaiden suuntien kristityt, jotka joko typerää sinisilmäisyyttään tai sitten häikäilemätöntä opportunismiaan edelleen veljeilevät viralisen kirkon (jota arkkipiispa Kari Mäkinen edustaa) kanssa.

Veikko Vennamo-vainaa puhui usein osuvasti "pelin politiikasta". Sitäkö se vain onkin tämäkin?

Mutta Mäkisen puheeseen palaten... Jospa kaikki puheet jumalallisesta ilmoituksesta olisivatkin vain ajan patinaa, kuluvaksi tarkoitettua, jonka härskinkin uudelleentulkinnan voisi huoletta - tai ilman riskiä (vrt. Wille Riekkinen!) - noin vain tehdä. Mutta kun se ei ole niin. Jumalan Sanan ilmoitus on edelleen pyhä, jumalallinen ja erehtymätön totuus, sanoipa meidän kulttuurimme moniarvoinen äänitorvi (eli tässä tapauksessa arkkipiispa Mäkinen) mitä hyvänsä. Se ei muutu, sanoivatpa tunteemme, kokemuksemme, sekulaari tieteemme tai poliittinen ilmastomme mitä hyvänsä. Käytännön sovellutukset täytyy uskaltaa tehdä ja sanoa ne ääneen.

Pahoin pelkään, että monikaan meistä ei tulevaisuudessa kestä, ellei meillä ole itsessämme selkeästi tiedostettua separatistista dna:ta, joka ohjelmoisi meidät väsymättä ponnistelemaan vastavirtaan. Tulemme tuskin kokemaan mitään esim. edesmenneen Neuvostoliiton uskovien vainojen kaltaisia kurimuksia. Luulen, että nykyisen kaltaisessa moniarvoisuudessa, joka ympäröi meidät monoliittisen todellisuuden tavoin, on meille ihan tarpeeksi haastetta.

Mutta edelleen Sarah Palinin kokemuksia peilaten, näin voi käydä kenelle hyvänsä meistäkin. Kun näin käy, separatistinen dna sisälläsi rauhoittaa mielesi ja tyytyy vain toteamaan: "Ammatinvalintakysymys." Niinpä ei meidänkään tule oudoksua sitä hellettä, jossa oman aikamme joudumme lusimaan.

Karaistumista tässä nyt eniten tarvitaan, sekä sitä, että olemme mahdollisimman vapaita kaikista siteistä "Kolmeen ämmään" eli mammonaan, maineeseen ja mediaan.

Myöhäismoderni villiys

Vai pitäisikö sanoa "modernin jälkeinen villiys"? Käytettiinpä mitä termiä hyvänsä, niin kyse on kuitenkin siitä, että eurooppalaista (ja laajemminkin länsimaista) mielenmaisemaa hallinnut historiallinen traditio on murtumassa. Perinteiset ideologiat ja instituutiot ovat (Thomas Zieheä lainaten) menettäneet gloriansa. Ne eivät enää puhu nykyihmiselle ymmärrettävää kieltä, jolloin ne menettävät relevanttiutensa. Tämä koskee yhtä hyvin kirkkoa kuin ammattiyhdistysliikettäkin. Jos ns. konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän, niin on myös uskonpuhdistuksen ajalta periytyvä uskontunnustuksellistuminen (saks. konfessionalisierung), joka on leimannut esim. suomalaista valtionkirkkojärjestelmää. (Olli Bäckströmin mukaan siinä on kyse itse itseään säätelevästä sosiaalisesta kurinpidosta, joka tähtää tunnustukselliseen yhdenmukaisuuteen.)

Tai ehkä ne ajat ovatkin vain muuttumassa, eikä mikään olekaan varsinaisesti murtumassa. Tämä muutosprosessi näkyy monellakin tavoin, ei vain ns. käsitteiden kavalluksessa, vaan myös siinä tavassa, jolla ihmiset nyt samaistuvat ja sitoutuvat perinteisiin termeihin ja käsitteisiin. Itse esimerkiksi en (enää) noin vain voisi luonnehtia itseäni protestantiksi sanan perinteisessä merkityksessä sen "aikansa eläneisyyden" takia (ja tietenkin siihen liittyvien arveluttaviksi kokemieni konnotaatioiden takia). Omalla kohdallani sana pitäisi ainakin määritellä uudelleen. Luulen itse asiassa monen muunkin kristityn v. 2013 länsimaisessa maailmassa ajattelevan samalla tavoin.

Ehkä nouseva trendi länsimaisessa kristillisyydessä onkin tämän kaltainen "villiys", jonka pohjalta Jumala rakentaa jotain uutta? Uudenlaista vuorovaikutusta, mentorointiin tähtääviä ihmissuhteita, Sanan opetusta uudella tavalla kontekstualisoituna, uudenlaista kokoontumiskulttuuria, eri tavoin toteutuvaa johtajuutta, keskinäistä huolenpitoa, josta syntyy uudenlaista yhteisöllisyyttä... Ja jotta tämä "villiyden" määritelmä olisi täydellinen, niin -aiemmasta käytännöstä poiketen - se ei enää synnytä uutta tunnustuskuntaa, vaan "uusi kristillinen elämäntapa" nähdään voitavan toteuttaa (ainakin jossain määrin) niin perinteisten tunnustuskuntien sisä- kuin ulkopuolellakin. (Tässä tilanteessa on luonnollista, että monet perinteiset kirkolliset yhteisöt käyttävät tätä muutosprosessia hyväkseen oman toimintansa virvoittamiseksi, samalla kun niiden olemassaolevat rakenteet jäävät muuttumattomiksi.)

Mutta ajatellaanpa tätä termiä "protestantti". Tämän sanan juurethan kulkevat niinkin kauas kuin v. 1529 Speyerin valtionpäiville, joilla suuri joukko Lutheriin myötämielisesti suhtautuvia eri säätyjen edustajia marssi mielenosoituksellisesti ulos kokouksesta. Tästä protestista tuli sitten näiden kutsumanimi, joita jälkipolvien historiankirjoitus kutsuu uskonpuhdistajiksi. Kyseessä oli ulosmarssi, ei vain tuosta kirkon ja keisarin jännitteisestä liitosta, vaan myös siitä todellisuudesta, johon nämä ihmiset olivat syntyneet ja jossa he olivat kasvaneet ja johon heidät oli koulutettu. Oltiin uskonpuhdistuksen syvyydestä muuten mitä mieltä hyvänsä, niin näiden ihmisten teon uskaliutta ei tuon ajan kontekstissa sovi vähätellä.

Kyseessä oli astuminen ulos vanhasta ja matkan teon aloittaminen kohti jotain uutta, josta ei ollut varmuutta, eikä selvää käsitystä, mitä se tulisi olemaan. Toisaalta, tätähän perinteiset vapaaseurakunnalliset liikkeet ("lahkot", die Sekten, kuten Ernst Troeltsch ilman mitään arvolatausta sanoo) olivat tehneet läpi koko kirkon vaietun historian - ja maksaneet siitä kovan hinnan.

Tässä mielessä kyse on samanlaisesta irtiotosta perinteisistä systeemeistä, jota todistamme ympärillämme yhä enenevässä määrin. Ajatellaanpa vaikka "spiritual covering"-oppia, jota etenkin uusissa, itsenäisissä (so. perinteisiin tunnustuskuntiin sitoutumattomissa) seurakunnissa niin mielellään viljellään. Monet näistä pienistä ja aktiivisista seurakunnista kätkevät mediaseksikkään kuorensa alle tiukan pastorikultin, joka pappisvaltaisuudessaan lähentelee paavinkirkon vastaavaa.

Kun kristitty sitten sekä Raamatun sanan että oman kokemuksensa pohjalta päätyy pitämään tätä "sateenvarjo"-ajattelua epäraamatullisena, niin hän itse asiassa toimii kunnon "protestantin" tavoin - eli marssii ulos tällaisesta klerikalismin linnakkeesta. Vallitseekin uusi, ehkä nyt vasta löydetty periaate, "Raamattu yksin". Halutaan olla uskollisia yksin Sanalle, ei traditiolle, tunteelle tai toimituksille. Omatunto sidotaankin nyt Sanaan, joka ymmärretään jumalalliseksi ilmoitukseksi, jota jokaisessa kristityssä asuva Pyhä Henki avaa.

Se, mitä alussa vähän kuin haparoiden kutsuimme "myöhäismoderniksi villiydeksi" tai "jälkimoderniksi levottomuudeksi" ei todelliselta sisällöltään olekaan "kristittyjen yhteyttä hajottavaa" tai "hengellistä irtolaisuutta", jonkinlaisesta kurittomuudesta puhumattakaan. Kyse on halusta löytää uskon syvempi puoli, elää henkilökohtaisessa suhteessa Isään ja seurata Kristusta. Jos Kristus kehottaa hylkäämään vanhat uskonnolliset rakenteet, niin tehdään sitten niin. Nykyään ihmiset enenevässä määrin tekevät näin, eivät luovuttuaan uskosta, vaan säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa.

Mutta kun näin teet, pidä huoli siitä, että sinulla on hyvät matkaeväät, kunnon seuraa tiellä ja päämäärä selvillä. Usein juuri viime mainittu muodostaakin sen suurimman haasteen (toteaa nimimerkki "Kokemusta löytyy"). Uskonnollisuudesta luopuessaan ihmisellä suurin vaara saattaakin olla maallistuminen, joka tapahtuu ikään kuin varkain.

(Perinteisen uskonnollisen pelikentän hajotessa ja radikaalisti muuttuessa jollain paikkakunnalla, eteen saattaa tulla tilanne, joka muistuttaa valkoisten maahantunkeutujien haasteita Pohjois-Amerikassa sikäläisten alkuperäisasukkaiden kanssa. Kun oli saatu laadittua ja sovittua jotain asioita intiaanien kanssa, niin kävikin ilmi, että kaikki ko. heimoon kuuluvat intiaanit eivät suinkaan kokeneet näitä rauhansopimuksia itseään velvoittavina. Päälliköt, jotka olivat sopineet jotain, niitä lähimpineen noudattivat, mutta eivät he nähneet itsellään olevan mitään valtaa kehottaa muita tekemään samalla tavoin. Jokainen mies oli vapaa tekemään niinkuin näki itse hyväksi. Sitä paitsi, eihän maata voinut myydä, kuten ei ilmaakaan!)

Joka tapauksessa - tai sitä suuremmalla syyllä - on syytä tarkkaan tutkia Uuden testamentin opetusta seurakunnasta ja sen luonteesta. Tämä sen tähden, että on jokin suunta, mihin ollaan menossa. Oikea ravinto Sanasta ja sen keskinäinen jakaminen, Hengen läsnäolon, voiman ja lahjojen ilmeneminen käytännössä tekevät kokoontumisesta seurakunnan, jossa Jeesus on Pää. Tämä on tärkeää myös tulevaisuuden takia, sillä vielä ei ole ollenkaan varmaa, miten hyvin monet uuden sukupolven kristityt selviävät tulevista koetuksista.