Silloin tällöin myöhäismodernin aikamme kristittyjen nuorten aikuisten kanssa keskustellessa huomaan törmääväni radikaaleihin ajatuksiin kristinuskon perustotuuksien "päivittämisestä". Ne koskevat joko hyvin lähellä omaa elämäntilannetta olevia kysymyksiä (esim. seksuaalimoraalia) tai sitten sellaisia opillisia käsityksiä, jotka koetaan epämukaviksi tai jopa aikansa eläneiksi.
No, olenhan jo joskus aiemminkin törmännyt hätkähdyttävään todellisuuteen joissain uskovien piireissä, joissa perinteinen (historiallis-kriittisestä orientaatiosta ammentava) liberaaliteologia lyö sulassa sovussa kättä ylistyspainotteiselle karismaattisuudelle.
Hyvä esimerkki tällaisesta "poliittisesti epäkorrektista" raamatullisesta totuudesta on kysymys Jumalan tuomiosta ja ennen kaikkea iankaikkisesta kadotuksesta. Oletan sen johtuvan länsimaisen hyvinvointikristillisyytemme kokemista paineista. Mutta eikö niin, että jos haluat olla sekä trendikäs että relevantti nykykristitty, niin älä nyt ihmeessä sano halaistua sanaa mistään tuomiosta ja kadotuksesta!
Väitän nimittäin, että nuo paineet vesittää kristinuskon perussanomaa nousevat omasta kulttuuristamme, jonka valistuksen jälkeinen humanismi kaikkine siittolaisineen on myrkyttänyt. Eräs postmodernin ajattelun perussyntejä on "onko Jumala todella sanonut...?", joka kysymys niin pelottavan helposti hiipii nuoren polven evankelikaaliteologinalunkin mieleen. (Ja huomaa nyt, että en puhu vielä mitään Hesan yliopistoteologian perillisistä!)
Tältä pohjalta on suuri kiusaus lähteä lipsumaan linjasta; "Mutta onko kadotus todella iankaikkinen? Tai tuskin Jumala mitään tuomitsee, kun Hänen rakkautensa kuulemma peittää kaiken...?
Aika ajoin Raamattua lukiessani sitä sitten hätkähtää todellisuuteen, kuten vaikkapa psalmien kohdalla. "Kuin kuonan sinä heität pois jumalattomat, siksi sinun liittosi on minulle rakas." (Ps. 119:119) Osaatko Sinä iloita Jumalan tuomioista, jotka kohtaavat maata?
Kun puhuin tuosta "tuomio"-ajattelun vesittämisen kulttuurisidonnaisuudesta länsimaissa (aiemmin ns. herätyskristittyjenkin piirissä), niin on hyvä muistaa, että tällä asialla on myös kääntöpuolensa. Jonkun vainoissa kärsivän tai yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistelevan kolmannen maailman kristityn todellisuus jossain Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Intiassa tai Kiinassa on todennäköisesti hyvin erilainen kuin omamme. Myös näkökulma Jumalan tuomioon, joka on oikeudenmukainen ja vanhurskas on erilainen, eikä tässä tarvitse muuta kuin yrittää samastua jonkun entisen Jugoslavian sodissa omaisensa menettäneen ihmisen tilanteeseen. Ajatus Jumalan tuomion skippaamisesta, kun se ei ole niin kivaa, tuntuu lähinnä häväistykseltä näiden ihmisten kärsimyksiä kohtaan.
Jotenkin hämärästi voin ymmärtää, että jostakusta tuntuu, että Jumalassa on olemassa tässä kohtaa jonkinlainen paradoksi, mutta se ei ole Hänen syynsä. Vika on kulttuurissamme, joka on etääntynyt niin kauas arvoista, jotka pohjautuvat Hänen ilomoitukseensa. Sen tähden psalmin kirjoittajan toteamus "Koko ruumiini värisee kauhistavan mahtisi edessä, pelko täyttää minut, kun ajattelen sinun tuomioitasi" (Ps. 119:20) tuntuu meistä niin vieraalta ja jopa luotaantyöntävältä.
C.S. Lewisin kirjassa Velho ja leijona puetaan tämä paradoksi hyvin sanoiksi ihan tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa.
"- Sitten hän on vaarallinen. Lucy sanoi.
- Vaarallinenko? herra Majava sanoi.
- Etkö kuullut mitä rouva Majava juuri sanoi? Onko joku sanonut jotain muuta? Tietenkin hän on pelottava. Mutta hän on hyvä. Hän on kuningas sen minä sanon.
- Minun tekee kovasti mieleni nähdä hänet, Peter sanoi, vaikka tietenkin minua hirvittää, kun se tapahtuu."
Psalminkirjoittaja jatkaa: "Minä voin pahoin kun minä näen luopioita, jotka eivät noudata sinun sanaasi." Entä milloin joku kirkolliskokousedustaja tai vastaava uskaltaa kertoa tuntevansa ja kokevansa näin?
No comments:
Post a Comment