Sunday, June 02, 2013

Myöhäismoderni villiys

Vai pitäisikö sanoa "modernin jälkeinen villiys"? Käytettiinpä mitä termiä hyvänsä, niin kyse on kuitenkin siitä, että eurooppalaista (ja laajemminkin länsimaista) mielenmaisemaa hallinnut historiallinen traditio on murtumassa. Perinteiset ideologiat ja instituutiot ovat (Thomas Zieheä lainaten) menettäneet gloriansa. Ne eivät enää puhu nykyihmiselle ymmärrettävää kieltä, jolloin ne menettävät relevanttiutensa. Tämä koskee yhtä hyvin kirkkoa kuin ammattiyhdistysliikettäkin. Jos ns. konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän, niin on myös uskonpuhdistuksen ajalta periytyvä uskontunnustuksellistuminen (saks. konfessionalisierung), joka on leimannut esim. suomalaista valtionkirkkojärjestelmää. (Olli Bäckströmin mukaan siinä on kyse itse itseään säätelevästä sosiaalisesta kurinpidosta, joka tähtää tunnustukselliseen yhdenmukaisuuteen.)



Tai ehkä ne ajat ovatkin vain muuttumassa, eikä mikään olekaan varsinaisesti murtumassa. Tämä muutosprosessi näkyy monellakin tavoin, ei vain ns. käsitteiden kavalluksessa, vaan myös siinä tavassa, jolla ihmiset nyt samaistuvat ja sitoutuvat perinteisiin termeihin ja käsitteisiin. Itse esimerkiksi en (enää) noin vain voisi luonnehtia itseäni protestantiksi sanan perinteisessä merkityksessä sen "aikansa eläneisyyden" takia (ja tietenkin siihen liittyvien arveluttaviksi kokemieni konnotaatioiden takia). Omalla kohdallani sana pitäisi ainakin määritellä uudelleen. Luulen itse asiassa monen muunkin kristityn v. 2013 länsimaisessa maailmassa ajattelevan samalla tavoin.

Ehkä nouseva trendi länsimaisessa kristillisyydessä onkin tämän kaltainen "villiys", jonka pohjalta Jumala rakentaa jotain uutta? Uudenlaista vuorovaikutusta, mentorointiin tähtääviä ihmissuhteita, Sanan opetusta uudella tavalla kontekstualisoituna, uudenlaista kokoontumiskulttuuria, eri tavoin toteutuvaa johtajuutta, keskinäistä huolenpitoa, josta syntyy uudenlaista yhteisöllisyyttä... Ja jotta tämä "villiyden" määritelmä olisi täydellinen, niin -aiemmasta käytännöstä poiketen - se ei enää synnytä uutta tunnustuskuntaa, vaan "uusi kristillinen elämäntapa" nähdään voitavan toteuttaa (ainakin jossain määrin) niin perinteisten tunnustuskuntien sisä- kuin ulkopuolellakin. (Tässä tilanteessa on luonnollista, että monet perinteiset kirkolliset yhteisöt käyttävät tätä muutosprosessia hyväkseen oman toimintansa virvoittamiseksi, samalla kun niiden olemassaolevat rakenteet jäävät muuttumattomiksi.)



Mutta ajatellaanpa tätä termiä "protestantti". Tämän sanan juurethan kulkevat niinkin kauas kuin v. 1529 Speyerin valtionpäiville, joilla suuri joukko Lutheriin myötämielisesti suhtautuvia eri säätyjen edustajia marssi mielenosoituksellisesti ulos kokouksesta. Tästä protestista tuli sitten näiden kutsumanimi, joita jälkipolvien historiankirjoitus kutsuu uskonpuhdistajiksi. Kyseessä oli ulosmarssi, ei vain tuosta kirkon ja keisarin jännitteisestä liitosta, vaan myös siitä todellisuudesta, johon nämä ihmiset olivat syntyneet ja jossa he olivat kasvaneet ja johon heidät oli koulutettu. Oltiin uskonpuhdistuksen syvyydestä muuten mitä mieltä hyvänsä, niin näiden ihmisten teon uskaliutta ei tuon ajan kontekstissa sovi vähätellä.

Kyseessä oli astuminen ulos vanhasta ja matkan teon aloittaminen kohti jotain uutta, josta ei ollut varmuutta, eikä selvää käsitystä, mitä se tulisi olemaan. Toisaalta, tätähän perinteiset vapaaseurakunnalliset liikkeet ("lahkot", die Sekten, kuten Ernst Troeltsch ilman mitään arvolatausta sanoo) olivat tehneet läpi koko kirkon vaietun historian - ja maksaneet siitä kovan hinnan.

Tässä mielessä kyse on samanlaisesta irtiotosta perinteisistä systeemeistä, jota todistamme ympärillämme yhä enenevässä määrin. Ajatellaanpa vaikka "spiritual covering"-oppia, jota etenkin uusissa, itsenäisissä (so. perinteisiin tunnustuskuntiin sitoutumattomissa) seurakunnissa niin mielellään viljellään. Monet näistä pienistä ja aktiivisista seurakunnista kätkevät mediaseksikkään kuorensa alle tiukan pastorikultin, joka pappisvaltaisuudessaan lähentelee paavinkirkon vastaavaa.



Kun kristitty sitten sekä Raamatun sanan että oman kokemuksensa pohjalta päätyy pitämään tätä "sateenvarjo"-ajattelua epäraamatullisena, niin hän itse asiassa toimii kunnon "protestantin" tavoin - eli marssii ulos tällaisesta klerikalismin linnakkeesta. Vallitseekin uusi, ehkä nyt vasta löydetty periaate, "Raamattu yksin". Halutaan olla uskollisia yksin Sanalle, ei traditiolle, tunteelle tai toimituksille. Omatunto sidotaankin nyt Sanaan, joka ymmärretään jumalalliseksi ilmoitukseksi, jota jokaisessa kristityssä asuva Pyhä Henki avaa.

Se, mitä alussa vähän kuin haparoiden kutsuimme "myöhäismoderniksi villiydeksi" tai "jälkimoderniksi levottomuudeksi" ei todelliselta sisällöltään olekaan "kristittyjen yhteyttä hajottavaa" tai "hengellistä irtolaisuutta", jonkinlaisesta kurittomuudesta puhumattakaan. Kyse on halusta löytää uskon syvempi puoli, elää henkilökohtaisessa suhteessa Isään ja seurata Kristusta. Jos Kristus kehottaa hylkäämään vanhat uskonnolliset rakenteet, niin tehdään sitten niin. Nykyään ihmiset enenevässä määrin tekevät näin, eivät luovuttuaan uskosta, vaan säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa.



Mutta kun näin teet, pidä huoli siitä, että sinulla on hyvät matkaeväät, kunnon seuraa tiellä ja päämäärä selvillä. Usein juuri viime mainittu muodostaakin sen suurimman haasteen (toteaa nimimerkki "Kokemusta löytyy"). Uskonnollisuudesta luopuessaan ihmisellä suurin vaara saattaakin olla maallistuminen, joka tapahtuu ikään kuin varkain.

(Perinteisen uskonnollisen pelikentän hajotessa ja radikaalisti muuttuessa jollain paikkakunnalla, eteen saattaa tulla tilanne, joka muistuttaa valkoisten maahantunkeutujien haasteita Pohjois-Amerikassa sikäläisten alkuperäisasukkaiden kanssa. Kun oli saatu laadittua ja sovittua jotain asioita intiaanien kanssa, niin kävikin ilmi, että kaikki ko. heimoon kuuluvat intiaanit eivät suinkaan kokeneet näitä rauhansopimuksia itseään velvoittavina. Päälliköt, jotka olivat sopineet jotain, niitä lähimpineen noudattivat, mutta eivät he nähneet itsellään olevan mitään valtaa kehottaa muita tekemään samalla tavoin. Jokainen mies oli vapaa tekemään niinkuin näki itse hyväksi. Sitä paitsi, eihän maata voinut myydä, kuten ei ilmaakaan!)

Joka tapauksessa - tai sitä suuremmalla syyllä - on syytä tarkkaan tutkia Uuden testamentin opetusta seurakunnasta ja sen luonteesta. Tämä sen tähden, että on jokin suunta, mihin ollaan menossa. Oikea ravinto Sanasta ja sen keskinäinen jakaminen, Hengen läsnäolon, voiman ja lahjojen ilmeneminen käytännössä tekevät kokoontumisesta seurakunnan, jossa Jeesus on Pää. Tämä on tärkeää myös tulevaisuuden takia, sillä vielä ei ole ollenkaan varmaa, miten hyvin monet uuden sukupolven kristityt selviävät tulevista koetuksista.




No comments:

Post a Comment