Evankeliumi ei ole siis vain "Kristus meidän puolestamme". Se on myös "Kristus meissä".
Perinteisessä luterilaisessa argumentaatiossa on aina silloin tällöin haluttu leimata tuo viime mainittu ajatus ikään kuin ajautumiseksi pois Kristuksesta. Pelätään, että luisutaan pois armon alta lain alle, kun aletaan puhua Kristuksen kaltaiseksi tulemisesta, hengellisestä kasvusta ja pyhityksestä. Mutta onko tälle pelolle aihetta?
Avainsana on tuo Paavalin käyttämä ilmaisu "Kristuksessa". Olla Hänessä on kaiken avain niin kuin Paavali Gal. 2:20:ssa sanoo: "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa". Tämän pohjalta hän jatkaa: "...ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa...". Kristuksen pelastustyö antaa meille mahdollisuuden elää uutta elämää Hänessä. Vanha on kadonnut ja uusi on tullut sen tilalle. Kristinuskon Jumala-kuva ei ole jonkinlainen kristillinen sovellutus deismistä: Hän on kyllä pelastanut meidät, mutta jättänyt sitten meidät pärjäilemään omillamme. Kaikkea muuta! Hän on tullut alas kansansa keskuuteen ja elää meissä ja meidän kauttamme.
Oikea, kokonaisvaltainen käsitys evankeliumista ei koskaan vie kauemmas Kristuksesta, vaan mahdollistaa ja aikaansaa pyhän ja vanhurskaan elämän Hänessä. Mutta kasvuun se Sinut haastaa!
Mitä ajattelette tästä: useissa kohtaa UT:a, kun Paavali kirjoittaa näistä, hän liittää samaan yhteyteen kehotuksen, suorastaan vaatimuksen oikeanlaisesta kasvusta. Hyvänä esimerkkinä on Kolossalaiskirjeen 3. luku, jossa hän ensin toteaa lukijoidensa olevan itsessään kuolleita, kun he ovat Kristuksessa. Heti tämän jälkeen hän kirjoittaakin: "kuolettakaa siis maalliset jäsenenne...".
Mitä Paavali siis tarkoittaa tällä? Miten kuolettaa jotain sellaista, joka jo on kuollut?
Tämän paavalilaisen periaatteen oikein ymmärtäminen on ratkaisu moniin käytännön vääntöihimme. Se vapauttaa meidät vääristä tavoista ja tottumuksista, haitallisista riippuvuuksistamme ja helmasynneistämme. Sen oikein ymmärtäminen ohjaa meidät myös oikealle tielle niin, että voimme välttää omana aikanammekin esiin tulevat extremeharhat: toisaalta antinonismin, joka vesittää syntikäsitteen ja johtaa meidät ennen pitkää vastaavanlaiseen tilanteeseen, mikä luterilaisella kirkolla nyt on, ja toisaalta synnittömyysopin, joka taas turhentaa Jeesuksen sovitustyön ja johtaa harhautuneeseen minä-käsitykseen.
Kyse on uskon tulemisesta elämäksi. Vanhan ihmisemme kuoleminen tulee elettyä todeksi tekemissämme arkipäivän valinnoissa. Kristuksen elämä meissä edellyttää tulemista siksi, mitä jo olemme. Olet pyhä Kristuksessa - tule siksi myös arkipäivän elämässä. Kyse ei ole lain vaatimusten täyttämisestä, vaan uuden Kristus-elämän vaikuttamisesta Sinussa uskon kautta. Lutheria vapaasti siteeraten, "että me itse päivittäin kuoletamme vanhan ihmisemme kasteen hautaan, niin että Kristus voi nousta ja elää meissä ja meidän kauttamme."
Kyseessä on Paavalille tyypillinen jännite "jo nyt - ei vielä", mikä tulee esille monissa hänen teksteissään. Olemme samalla myös Paavalin "Kristus-mystiikan" ytimessä. Jos ihmisen vanhan minän voidaan katsoa kuolleen lain hallituskauden loppuessa, niin nyt Paavali itse asiassa sanookin koko minuutensa kuolleen. Logiikka on pettämätön; jos Jeesus vaati seuraajiaan kieltämään itsensä ja ottamaan ristinsä (so. kuolemaantuomitun teloituksen välikappaleen) ja seuraamaan Häntä, niin sitten se on niin. Mutta sitten tuon tuhoon tuomitun vanhan minän tilalle tulee uusi elämä, "Kristus minussa".
Vaikka Paavalin ajatus ja jopa korostus tässä on individualistinen, niin taustalla on kuitenkin ajatus - tai oikeammin ilmestys! - seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka Pyhä Henki täyttää elämällään. Tässä kohtaa Paavalia lainaten toteamme vain, että "tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa", emmekä jatka pitemmälle.
Mutta muuten tämä ei ole vahvaa ruokaa, vaan alkeita, Kristuksen opin alkeiden ensimmäisiä aakkosia (Hepr. 6:1-2).
No comments:
Post a Comment