Blogin loki

I 

Vuoden lopulla on hyvä tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, myös näin blogin merkeissä. Niinpä tuossa joulun pitkinä pyhinä kävin kaikessa rauhassa läpi postauksiani ja niihin liittyvää kommentointia. Kuluneen vuoden aikana näyttää nousseen esille kolme isoa teemaa ylitse muiden.

Alkuvuodesta, kun kirjoittelu (monista syistä johtuen) oli aktiivisempaa, alkoi mielessä jyllätä tuo vanha tuttu teema, jota olen työstänyt jo viime vuosituhannen lopulta lähtien: aikamme suuri kulttuurinen murros, jota voi verrata seismiseen järistykseen kahden suuren mannerlaatan - modernin ja postmodernin - hangatessa toisiaan vastaan. Tästä prosessista johtuvaa muutosta ja myllerrystä voidaan hyvällä syyllä verrata tsunamiin, sen verran kohtalokkaita ja suuria sen vaikutukset ovat.

Meillä länsimaissa tuo näyttäytyy ennen kaikkea vanhan konstantinolaisen paradigman murtumisena. Mitä tilalle on tulossa, siitä olemme saaneet vasta esimakua, niin hyvässä kuin pahassakin. Joka tapauksessa maailmamme sellaisena kuin me sen olemme tunteneet on peruuttamattomasti muuttumassa. Toisissa se synnyttää vahvan vastustuksen ja torjunnan, mikä ilmenee haluna pitää kiinni vanhasta ja säilyttää entinen. Ajattelen niin perussuomalaisten "ison jytkyn" kuin vaikkapa Luther-säätiönkin olemassaolon selittyvän tältä pohjalta (ainakin osittain). Ne ovat mielestäni reagointia tähän myöhäismoderniin murrokseen, jonka keskellä me elämme. Vaikka ne usein toimintatavoiltaan ovat hyvinkin "postmoderneja" (so. he kykenevät toimimaan uudessa kontekstissa), niin niiden ideana on vastustaa paradigman muutosta ja suojautua siltä.

Eräs osoitus aikamme ihmisen yhteisöllisyyden kaipuusta näkyy juuri tässä intohimoisessa halussa rakentaa staattinen olotila, joka suojelee meitä pahalta maailmalta, joka ympäröi meitä. Paha. meitä uhkaava muutos voi pukeutua "punavihreän kulttuuriradikalismin mamumyönteisyyteen" tai sitten "petturippiispan" sponsoreiden tarroilla peitettyyn kaapuun. Yhtä kaikki, tavoitteena on laulun sanoin: "Kas, kuusen latvassa, oksien alla on pesä pienoinen oravalla..." "Siell´on lapsen lysti olla...kaukana kavala maailma".

Samaan aikaan toisaalla samat muutoksen tuulet synnyttävät näkyjä - tai "unelmia" niinkuin nykyään on muodikkaampaa sanoa - uusista mahdollisuuksista viedä evankeliumia eteenpäin jälkikristillisessä lähetystilanteessa. Suomessa tätä voidaan kutsua postluterilaisuudeksi; luterilaisuuden aika kirkossa on ohi ja edessä tulee todennäköisesti olemaan hyvin sekava ajanjakso, jossa vaihtelevat hyvinkin erilaiset yhteisöt ja toimintamallit sallivat vapaammat tuulet ja toisaalta se sama ahdasmielinen fundamentalismi, jota olemme saaneet maistaa toisinajattelijoita kohtaan kirkon johdon ja median taholta parin viime vuoden aikana.

Jatkossa meidän on entistä enemmän nähtävä kirkko missiologisena haasteena. Jo nyt ja tästä eteenpäin kirkko ei enää niinkään ole se, joka toimii, vaan se, jossa toimitaan. Ja toimijoita on monenlaisia, hyvinkin erilaisilla arvoilla varustettuja. Tässä moniarvoisuuden kentässä on nyt vain opittava operoimaan - ja ennen kaikkea toimimaan oikein niin, ettei myy omia arvojaan.

Vuoden alun postauksissa hahmottelin jonkinlaista toimintamallia ja trategiaa uuteen tilanteeseen. Ajatukset "antiokialaisesta paradigmasta" syntyivät aluksi ihan vain omien UT:n tutkistelujen pohjalta - mikä hedelmällinen lähtökohta! Näihin ajatuksiin erityisesti Neil Cole antoi lisäksi hyviä rouheita. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ne näyttävät aika raakileenomaisilta hahmotelmilta, joissa ikäänkuin hämärässä kurottaudutaan jotain uutta ja parempaa aikaa kohti.

Ystävämme Virtanen sitten pukeekin tuon kaiken sanoiksi käytännön tasolla:

"Virtanen koki itsensä ikään kuin lähetystyöntekijäksi, joka on lähetetty uuteen maahan tavoittamaan uusia ihmisiä. Virtanen ymmärsi itsensä myyräntyön tekijäksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt tehtävän kunniallisuutta. Hän mielsi itsensä ikään kuin sissiksi, joka kaukopartiomiehen tavoin ujuttautuu vihollisen selustaan ja ymmärsi, mitä se vaatii. Niinpä hän halusi hyvin opiskella tuossa maassa käytettävän kielen, perehtyä sen kulttuuriin ja ihmisten tapoihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Tämä edellytti myös tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista kohdemaan asukkaisiin, olihan kyse loppupelissä inkarnaatiosta." 

(Virtanen ja teologia, 26.02.2012)

II

Toinen tärkeä ja paljon puhetta ja porua poikinut aihe alkuvuodesta oli presidentinvaalit. Niidenkin jälkimainingeissa olin huomaavinani edellä esitetyn kaltaisen jaon kahteen kristittyjen(kin) piirissä. On niitä kulttuurikristittyjä, joille näyttää kaikki kaikessa olevan säilyttää menneet tunnusmerkit (tai ainakin niiden rauniot) kristillisestä yhtenäiskulttuuristamme. Sitten on toisia, postmoderninsa hyvin sisäistäneitä kristittyjä, jotka kykenevät joustavasti toimimaan uudessa tilanteessa. He haluavat olla relevantteja kompastumatta lillukanvarsiin. Yhtä kaikki, molemmissa vanhan paradigman murtuminen näkyy ja kuuluu kauas, reagointitapa vain on erilainen.

Mitä tulee itse presidentinvaalien lopputulokseen olen siitä hyvin kiitollinen. Sauli Niinistö on osoittautunut monessa kohtaa juuri sellaiseksi arvojohtajaksi, mitä kansamme ja tilanteemme on kaivannut. Eräs seikka, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle, on se, että hän jo virkaanastujaispuheessaan korosti huoltaan vähäosaisista. Hän on myös pitänyt lupauksensa tässä kohtaa ja ajanut syrjäytyneiden nuorten asiaa, jonka hän aloitti itse asiassa jo puhemiehenä ollessaan. Porvaripresidentti onkin siis ollut huomattavasti edeltäjiään sosiaalisempi.

Tunnen tässä kohtaa suurta tyytyväisyyttä vallitsevasta asiantilasta, vaikka tiedostankin edellisistä vaaleista tutun problematiikan ja (kristitynkin) kansan kahtiajaon olevan edessämme tulevaisuudessa vielä useasti.

III

Jos pitää poimia lokikirjasta yksi teema, joka toistuu blogini reitillä uudestaan ja uudestaan, niin se on kysymys hengellisestä vanhemmuudesta. Tätä seikkaa ei voi korostaa nykytilanteessa liikaa. Me nykykristityt olemme aivan liian kiinostuneita omasta hyvinvoinnistamme, eheytymisestämme ja korvasyyhystämme, jotta haluaisimme mentoroida nuorempiamme. Monelle meistä sopii hyvin Heprealaiskirjeen sana siitä, miten olisi jo aika meidän olla toisten opettajia. Eräs vuoden unohtumattomimpia laiusahduksia oli veljeni Topin toteamus palatessamme Agricolan kirkosta Kirkkokansan raamattupäivästä: "Siellä oli kirkkosali täynnä potentiaalisia hengellisiä vanhempia!"

_____   *   ______

Lopputoteama kuluneesta blogivuodesta on se, että kristittyinä olemme edelleen kahden tulen välissä: meitä uhkaa toisaalta kuollut, rationaalinen kirjausko, toisaalta taas uskonnollisuus, joka pukeutuu nykypäivänä monenlaisiin asusteisiin. Kummallekin on kuitenkin yhteistä se, että pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa ei riitä niille. Toiselle se on, Paavalin 1.Korinttilaiskirjeen 1. lukua lainaten, irrationaalinen hullutus, toiselle taas häpeällinen pahennus, suoranainen skandaali.

Bloginpitäjänä sitä joutuu aina uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kenelle ja mitä varten minä kirjoitan? Kenelle olen kirjoittelemisistani tilivelvollinen? Miten minun tulisi kirjoittaa eli puhua ihmisistä, asioista ja ilmiöistä?

Eteen tulee sanomisen vaikeus; miten tehdä se totuutta noudattaen rakkaudessa?

Kolossalaiskirjeen sanomaa

Olen tässä mielenkiinnolla lueskellut Kolossalaiskirjettä ja sen sanoma tuntuukin näin joulun aikaan erinomaisen ajankohtaiselta.

En tiedä oletko koskaan huomannut, miten Paavali Roomalaiskirjeessä käyttää verbiä "tuomita" (kr. krinein) luvuissa 2-3 yhteensä 10 kertaa. Tällöin teemana on aina vanhurskauttaminen. Sitten luvussa 14 hän käyttää samaa verbiä krinein eli tuomita yhteensä 8 kertaa ja tällöin aiheena ovat erilaiset ruokasäädökset. Näiden lukujen välillä Paavali ei sitten käytä ko. verbiä lainkaan. Paavalin opetus on, että erilaisia ruoka- tai muita säädöksiä (esim. juhlien suhteen) on lupa noudattaa, kunhan se ei vain johda toisen tuomitsemiseen eli itse asiassa väärään vanhurskauttamisoppiin. Kristityt ovat näiden alkukristillisten vaiheidenkin jälkeen oilleet hyvin kärkkäitä tuomitsemaan toisiaan pelkästään kehällisten asioiden takia.

Kol. 2:16:ssa Paavali palaa - tuolla alueella vallitsevien opillisten harhojen takia - tähän samaan teemaan. Kristittyjen ei pidä alistua siihen, että heitä tuomitaan joidenkin ulkonaisten seikkojen takia. Heidän ei myöskään pidä tuomita toisiaan joistakin toisarvoisista asioista. Tässä Kolossan harhassa (kirjaimellisesti filosofiassa) oli paljon juutalaisuudesta otettuja aineksia, minkä tähden se varmasti vetosi joihinkin kristittyihin. Kuitenkin siinä oli mukana myös paljon suoraan pakanuudesta mukaan otettuja säntöjä.

Mikä tälle Kolossan harhalle, juutalais-pakanalliselle mixaukselle kristillisessä kontekstissa sitten oli ominaista? Millaista hedelmää se tuotti?

Kolossan harhan vallassa oleva ihminen - kristittykin! - on "mieltynyt nöyryyteen". Hän niin mielellään nöyryyttää itseään erilaisin kieltäymyksin. Ne kun nostavat hänet - mutta vain heidän omissa silmissään - muiden kristittyjen yläpuolelle. Tällä "nöyryydellä" siis itse asiassa kilpailtiin ja ylpeiltiin, mutta se tehtiin hyvin taitavasti ulkonaiseen hurskauteen verhottuna. Ihmisen uskonnollinen mieli on pahimmillaan pirullisen ovela.

Mielenkiintoisinta ainakin itselleni oli huomata - jälleen kerran! - Paavalin teologiassa esiin tuleva lahjomattomuus lihan ja hengen erottamisessa. Hän nimittäin puhuu ihmisistä, jotka ovat sekä oman päänsä näkyjen vallassa että myös lihallisen mielensä paisuttamia. Mitä voimme oppia tästä?

Emme voi pitää ensinnäkään pelkkiä karismaattisia ilmentymiä (esim. ihmetekoja, profeetallisuutta tai armolahjoja) hengellisyyden mittareina. (No, tämähän nyt on koko 1. Korinttilaiskirjeen opetus meille.) Mutta emme myöskään voi rajata ihmisen omaa, lihallista ja aatamillista mieltä jotenkin vain ns. "lihan" syntien tasolle (esim. haureus tai juoppous). Myös hengellisyytemme - tai oikeammin uskonnollisuutemme - voi olla lihallista. Näyt ja ilmestykset ja lihallinen mieli voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja saada paljonkin jalansijaa Jumalan seurakunnassa. Jollei seurakunnassa olla valveilla, ne voivat saada paljon pahaa aikaa, koska uskonnollisuuteen haksahdetaan helpommin kuin ns. julkisynteihin.

Tällaisella hengellisyydellä (tai uskonnollisuudella, miten vain haluatte) on Paavalin mukaan vain viisauden "maine". Eli ihmisten - jopa kypsymättömien kristittyjenkin - silmissä se kyllä näyttää hyvin "viisaalta". Todellista viisautta siinä ei kuitenkaan ole, sillä kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä Kristuksessa itsessään (2:3), eikä Kristus vieläkään ole mieltynyt näiden ulkonaisten tekojen uskonnollisuuteen.

Tämä "maine" perustuu siihen, että se on ihmisen itsensä valitsemaa, omaehtoista ja hänestä itsestään nousevaa uskonnollisuutta, jossa ei Jumalalla itsellään ole minkäänlaista tekemistä. Se on ilman Jumalan käskyä syntynyttä, puhtaasti ulkonaista ja siksi kuollutta puuhastelua. Vapaaehtoisena se tosin näyttää erityisen jalolta, mutta oman pään mukaan sepitettynä se ei välttämättä ole lainkaan Herran omien tarkoitusten mukaista. Ainakaan kenenkään ei tulisi määrätä omatekoista hurskauttaan käskynä jonkun toisen noudatettavaksi.

Paavalin mukaan sillä ei ole mitään arvoa, koska se tapahtuu lihan eli vanhan ihmisen tyydyttämiseksi.

Tänäkin päivänä tällainen dogmatisointi - sillä sitä sanaa Paavali jakeessa 20 ("sääntöjä") käyttää - on monelle kristityksi tunnustautuvallekin mieluisampaa kuin sulasta armosta pelastuminen. Pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa menettää niin petollisen helposti arvonsa tähän omavalintaiseen jumalanpalvelukseen mieltyneiden kristittyjen silmissä.  Näin ollen kyse ei enää olekaan pelkästään ulkonaisista asioista, vaan vanhurskauttamisopista, ts. siitä, miten ihminen pelastuu.

Myöhäiset joulun toivotukset...

Myöhäiset joulun toivotukset, ehkeivät kuitenkaan liian myöhäiset. Laulun sanat näyttävät kyliä kierrellessä käyneen toteen siinä, miten laps´ hankeen hukkuu, unhottuu. Vaikka tuo jouluviisu olikin kirjoitettu jo (muistaakseni) yli sata vuotta sitten, tuntuu se suorastaan viiltävän ajankohtaiselta.

Näyttää siltä kuin oman aikamme kristillisyydelle olisi tyypillistä erilaisten ääripäiden kärjistyminen. Maailmaa ja todellisuutta hahmotetaan ikäänkuin vastakohtaisuuksien, vähemmistöjen ja ääri-ilmiöiden kautta. Sama ilmenee myös monella muullakin elämänalueella ja näkyy hyvin myös joulunvietossa.

Niinpä kristittyjen keskuudessa on niitä, jotka intohimoisesti haluavat pitää kiinni perinteisestä joulunvietosta ja näkevät jopa vaivaa sen raamatullisten perusteiden esiin kaivamisessa. Tämä perinne on hintaan mihin säilytettävä, sillä jos se uppoaa, niin sen mukana uppoaa viimeinenkin ripaus siitä Lännestä, jonka me kerran tunsimme ja jota me ihaillen palvoimme.

Toisella puolella postmodernia joulupöytää ovat sitten ne, jotka eivät suin surminkaan halua olla missään tekemisissä joulun vieton kanssa. Kaupallinen, länsimainen, jopa pakanallinen joulu on kauhistus heille. Molemmat osapuolet näkevät kuitenkin tekevänsä suuren palveluksen niin Jeesus-lapselle kuin Hänen valtakunnallensakin. Hyvä, ettei taivasosuuttakin ehdollisteta näiden juhlien viettämiseen tai viettämättömyyteen.

Pelkään, että tulevaisuudessakin kristittyjä edelleen pelottavan paljon jakavat puhtaasti sekundääriset, kulttuuriset seikat. Meiltä näyttää kokonaan puuttuvan ilmestys Messiaasta, joka on Ylösnoussut ja elävien, eikä kuolleiden Jumala. Tutun turvallisuuden tunteen voimme saada joululauluista, kransseista ja glögistä, mutta pelastaa meidät voi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta vain Hän, joka syntyi maailmaan neitsyt Mariasta, sikisi Pyhästä Hengestä.

Kykenisikö tämä sama Henki myös tänä myöhäismodernina jouluna pukemaan Jumalan ilosanoman Vapahtajasta sellaiseen kulttuuriseen muotoon, joka oikein kommunikoisi evankeliumin meidän aikamme eksyksissä olevalle ihmisille - ilman, että meidän pitäisi aina kompastella tapojemme ja tottumuksiemme lillukanvarsiin?

No, hyvää ja rauhallista joulua kuitenkin jokaiselle.

Virtanen esitelmöimässä

Virtanen oli saanut kunnian tulla puhumaan papeille mentoroinnista osana vapaaehtoistyöntekijöiden koulutusta. Kaiken takana oli kirkon synkät tulevaisuuden näkymät, jotka pakottaisivat kirkon tulevaisuudessa sekä kiristämään vyötä että miettimään uusia keinoja seurakunnan työn tekemiseen. Niin ja olihan osasyynä myös hänen vanha nuoruuden ystävänsä Pave, joka oli pappina eräässä pienessä maaseututaajamassa junaradan varressa. Näin Virtanen siis oli hämmästyksekseen päätynyt tähän pappien koulutuspäivään.

Virtaselle oli siis varattu aikaa puolisen tuntia puhua lyhyesti papeille mentoroinnista. Virtanen olisi mieluummin käyttänyt aiheeseen aikaa koko iltapäivän, mutta tähän oli tyytyminen. Ja ottihan Virtanen mielellään tällaiset haasteet vastaan. Ei hän realistina uskonut mihinkään juttuihin "kirkon muuttamisesta sisältä päin". Enemmänkin hän halusi vain kylvää sanan hyvää siementä otolliseen maaperään, jos täällä vaikka sellaista olisi. Tässä tapauksessa "sanan siemen" oli hengellisen ohjauksen raamatullisten periaatteiden esille nostaminen. Virtanen ymmärsi vallan hyvin sen, että kun tuo ikivanha raamatullinen totuus puettiin nykyaikaisempaan muotoon ja puhuttiin mentoroinnista, kaikki menisi paremmin läpi. Sama se, oliko sitten kyse papeista tai yritysjohtajista, tarve jonkun vierellä kulkijan läsnäoloon oli aina yhtä todellinen.

Eihän mentorointi käsitteenä ja terminä ollut suinkaan tuntematon useimmille paikalla olleista papeista. Olihan siitä puhuttu eri kirkollisissa ympyröissä aiemminkin. Tosiasia oli kuitenkin se, että juuri kellään koko porukasta ei ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta asiasta. Kun Virtasen pääpointti oli vielä se, että nyt olisi korkea aika kirkon työntekijöiden alkaa mentoroida ns. maallikkoja eli kirkon vapaaehtoistyöntekijöitä, niin oltiin vielä aika kaukana toisistaan.

Virtanen ei tykännyt ollenkaan "maallikko"-sanasta, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänestä jokainen uskossa elävä Jumalan lapsi oli Jumalan pappi, hengellinen ja Kristuksen todistaja. Virtanen kyllä ymmärsi sen, että hänen täytyi tällaisissa tilanteissa hieman joustaa ja puhua tietylle porukalle oikeanlaista kieltä. Sitähän se Paavalikin oli sanonut halutessaan olla juutalaiselle kuin juutalainen ja kreikkalaiselle kuin kreikkalainen.

Mutta sama koski myös sanaa "vapaaehtoistyöntekijä". Mitä se tässä yhteydessä oikein tarkoitti? Sitäkö, etteivät he saaneet palkkaa...? Eikö heidät kuitenkin armosta oltu pelastettu ja otettu Jumalan lapsiksi, valoksi ja suolaksi maailmaan? Ja ketkä sitten eivät olleet niitä "vapaaehtoisia"... olivatko he sitten "pakotettuja", esimerkiksi nämä hänen edessään istuvat pappismiehet ja -naiset?

- Sinäkö siis ehdotat, että meidän pappien tulisi astua ikäänkuin kirkon vapaaehtoistyöntekijöiden rinnalle kirkon työtä tekemään? kysyi esityksen lopulla eräs papeista.

- ... mutta hehän ovat maallikoita... menee pahasti puurot ja vellit sekaisin, jos nämä asiat sotketaan keskenään... johtajuus kärsii..., sekalaista mutinaa kuului kuulijoiden joukosta.

Virtanen vilkaisi syrjäsilmällä nuoruuden ystäväänsä Pavea, joka liikehti tuolissaan lievästi kiusaantuneena. Papinpaidan kaulus tuntui näköjään vähän ahdistavan. Virtasta vähän säälitti nuoruuden ystävänsä tilanne. Ymmärsihän hän hyvin Paven tilanteen, hän kun oli vähän niinkuin oman maineensa uhallakin suositellut Virtasta tästä aiheesta esitelmöimään. Toisaalta Pavekin halusi nähdä uusien tuulien puhaltavan omassa kirkossaan, mutta toisaalta eläkeikään ei ollut enää kovin pitkä matka...

- Joo, juuri sitä minä tarkoitan. Virtanen sanoi lujasti. Hän oli päättänyt, että nyt ei olisi tunteilun, eikä hempeilyn aika. Jos halusi raivata tietä erämaahan, oli oltava valmis tarpeen vaatiessa käyttämään myös lekaa.

- Kyllä, pyydän teitä astumaan alas kirkollisesta norsunluutornistanne, luopumaan vuosisataisista privilegioistanne ja olemaan käytännössä ristin tiellä kulkeva kirkko. Eli pyydän teitä tekemään Herran työtä tavallisten riviseurakuntalaisten rinnalla. Maallikoiden mentorointi voisi tässä tilanteessa olla hyvä tapa kulkea rinnalla ja varustaa vaapaaehtoisia seurakunnan rakentamiseen. Eikä se olisi kovin kaukana teidän ydintehtävästännekään.

Virtanen tiesi ottavansa pienoisen riskin käyttäessään näin uskonnon ammattilaisten kuullen sellaisia ilmaisuja, kuten "Herran työ" tai "seurakunnan rakentaminen". Ammattimaisuus kun usein haki "enemmän tähän aikaan sopivaa argumentaatioa ikivanhan juutalaiskristillisen terminologian" tilalle. Liekö sitten juuri tästä syystä, kun kirkon vanhoillisen ja raamattu-uskolliseksi itseään kutsuvan siiven joukosta nousi eräs vanha rovasti, joka kurkkunsa selväksi köhittyään herkesi toivomaan jotain "enemmän hengellistä ja raamatullista näkökulmaa kirkon nykyiseen kriisiin... jotain sellaista, missä tullaan kohti aihetta teologia edellä, niin sanoakseni."

Virtanen oli hetken aivan ihmeissään, mutta putosi oitis jaloilleen. Toisaalta hän oli odottanut jotain tukea avauksilleen juuri tältä suunnalta, kuuluihan Pavekin tavallaan tähän porukkaan. Toisaalta hän oli viime vuosina huomannut tuon suunnan, johon hänellä itselläänkin edelleen oli paljon yhteyksiä, etääntyneen jonnekin hyvin kauas kirkolliseen marginaaliin yrittäessään epätoivoisesti sovittaa yhteen konservatiivista kristillisyyden näkemystään ja kirkon median talutusnuorassa tapahtuvaa sinne-tänne -tempoilua.

- Mutta eikö juuri tuo mainitsemani Barnabaan ja Paavalin ja sitä kautta Paavalin ja nuoren Timoteuksenkin esimerkki edustakin mitä hengellisintä ja raamatullisinta näkökulmaa oman aikamme haasteisiin? Tämähän on juuri sitä mitä me kaikkialla kristikunnassa tällä hetkellä tarvitsemme; hengellistä vanhemmuutta, joka ohjaa nuorempia oikeaan Herran palvelemiseen. Virtanen vastasi, mutta jo näin sanoessaan näki vanhan rovastin ilmeestä, että hänen asiansa ei mennyt läpi ollenkaan. Virtanen näki edessään vain vuosikymmeniä vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneen vanhan ja väsyneen Herran sotaratsun, joka epätoivoisesti etsi mielessään tukea tunnustuskirjoista, kirkkokäsikirjasta ja kolminkertaisesta Isä meidän-rukouksesta.

Seurasi hiljaisuus. Typertynyt, hämmentynyt hiljaisuus, joka yllätti niin nämä puhumisen ammattilaiset kuin Virtasen itsensäkin.

Sitten joku kysyi:

- Entä mihin kirkkoon se Virtanen itse kuuluu?

Virtanen oli samassa täysin hereillä. Hänen jokainen aistinsa oli täysin kirkas ja ymmärryksensä päivänselvä.

- En mihinkään viralliseen, rekisteröityneeseen kirkkokuntaan. Mitä tarkoitat tällä kysymyksellä?

Keski-ikänen, pian hyvää vauhtia pälvikaljuuntuva pappismies suurehkosta kaupunkiseurakunnasta, kultareunaisten kakkulasilmälasien takaa vilkuili Virtasta epätietoisen näköisenä, vähän ehkä yllättyneenä Virtasen itsevarmasta vastauksesta, mutta jatkoi sitten:

- Sitä vaan, että mitenkäs se Virtanen suhtautuu meidän kristinuskon kaksituhatvuotiseen perinteeseemme ja vanhoihin kristologisiin tunnustuksiimme, kun ei kerran kuulu mihinkään kirkkoonkaan?

- Niin, eikös sitä kuitenkin joku hengellinen koti tulisi jokaisella olla? säesti hänen nuorempi virkaveljensä naapurikaupungista.

- Kyllä mulla tietenkin oma uskovien yhteisöni on, ja vaikka se ei mihinkään historialliseen kirkkokuntaan kuulukaan, niin ei se minua mitenkään estä olemasta osallinen siitä hyvästä ja raamatullisesta kristillisestä traditiosta, jota voimme kirkkohistoriasta löytää.

- No, miten ihmeessä se nyt on mahdollista, kun ollaan ihan villejä? äsken puhunut nuorempi pappisveli oli selvästi ärsytetyssä mielentilassa. Virtanen ei antanut tämän mitenkään provosoida itseään, vaan vastasi rauhallisesti:

- Minulla on se käsitys, että elämme sellaisen voimakkaan kulttuurisen murroksen aikaa, jonka seurauksena tulemme tulevaisuudessa näkemään entistä enemmän elävää kristillisyyttä perinteisten kirkkokuntien ja seurakuntien ulkopuolella. Ehkä tilanne on nyt vähän samantapainen, kuin oli vaikkapa uskonpuhdistuksen aikana, jolloin katolisesta kirkosta eronneet yhteisöt eivät suinkaan heti muodostaneet nykyisen kaltaisia, piispalliseen hierarkiaan perustuvia kirkkokuntia. Luulen, että aina silloin, kun Jumalan Henki on synnyttämässä jotain uutta hengellistä elämää, olemme tämän kaltaisessa tilanteessa.

- Niin että sadan vuoden kuluttua Virtasenkin porukka on sitten jo muodostanut oman kirkkokuntansa...? vitsaili nuorempi pappisveli, jota toinen säesti röhönaurun säestyksellä:
- ... jas istuu täällä meidän kanssamme!

Virtanen ei ollut yllätettävissä. Hän odotti rauhallisesti hymyssä suin pahimman naurunremakan laantumista ja virkkoi sitten tyynesti:

- En usko, että näin pääsee käymään, sillä en usko, että meillä on enää paluuta tähän menneeseen tilanteeseen, josta olemme hyvää vauhtia luisumassa pois. Siltäkin kannalta tuo esittelemäni mentoroinnin ajatus on mitä ajankohtaisin.

Kun puheenjohtaja oli päättänyt tilaisuuden, Virtanen tunsi itsensä kuin Paavaliksi Ateenan Areiopagilla. Toisten suhtautuminen oli enemmän tai vähemmän pilkallista, toisilla taas oli selvästi enemmänkin mielenkiintoa aiheeseen. Niin Virtanen lähti heidän luotaan.

Näyistä ja ilmestyksistä

Olen tässä joutunut reilun parin viikon aikana harrastamaan olosuhteiden pakosta hiljaiseloa. Sellaisissa tilanteissa on hyvä pysähtyä ja terottaa aistinsa kuuntelemaan, mitä Jumala puhuu. Sillä puhuuhan Hän, emmekä me usko Jumalaan, joka on mykkä. Hänen tapansa puhua useimmiten vain yllättää meidät. Luulen, että useimmilla meistä (ainakin minulla) normaalit arkipäivän rutiinit ovat sellaiset, että sitä tarvitsee niin aamuin kuin illoinkin aikaa Jumalan edessä hiljentymiseen. Jumalan Henkeä kuvataan Raamatussa kyyhkysenä, jonka luonteen hyvin ymmärrämme luonnosta. Hän ei ole räyhän henki, eikä käytä kyynärpäitä, väkivallasta puhumattakaan. Hyvin usein joudun terästämään aistejani kuullakseni Hänen puheensa, joskus jopa palaamaan ikään kuin ajassa taaksepäin tarkatakseni, mitä Hän haluaa kommunikoida.

Löydän elämästäni ainakin kolme sellaista tilannetta, jopa ajanjaksoa, jolloin Jumalan Henki on selvästi, jopa ilmestyksenomaisesti puhunut minulle tietyistä asioista. En käy niitä tässä sen tarkemmin yksilöimään, mistä ja millaisista asioista on ollut kysymys. Totean vain sen, että kyse on ollut uskonelämän perustavaa laatua olevista asioista. Näistä ilmestyksenomaisista havahtumisista on tullut minulle, ei vain hengellistä pääomaa, vaan todellisia kivijalkoja, joiden varaan ajatteluni tänään paljolti rakentuu.

Pääomaa niistä on tullut siinä mielessä, että ne aukeavat minulle tuon tuostakin ikään kuin aivan itsestään. Hahmotan todellisuutta hyvin pitkälle näiden näkyjen kautta ja kykenen ammentamaan niistä aina uudelleen ja uudelleen. Näistä teemoista opettaminen ja muille jakaminen tulee ikäänkuin luonnostaan ja sitä leimaa tietynlainen helppous.

Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että mitä hyötyä hänestä heille olisi, ellei hän heidän luokseen tullessaan puhuisi heille ilmestyksen, tiedon, profetian tai opetuksen sanoja? (1.Kor. 14:6) Perinteinen ajatteluhan tässä on aina ollut - ja siihen Paavalikin sen selvästi liittää - että se tapahtuu seurakunnan yhteen tulemisessa. Mutta mitäpä jos tämä kaikki em. tulisikin esille arkipäivän elämässä ja ihmisten kohtaamisessa kaikessa ilmenevänä profeetallisena läpäisyperiaatteena?

Huomioita judaismista

Eräs suurimpia skismakysymyksiä alkuseurakunnassa oli kysymys Kristuksen pelastusteon riittävyydestä; tarvittiinko sen päälle vielä jotain muuta vai riittikö pelkkä usko tähän pelastumiseen? Tämän tähden on hyvä tehdä vähän yhteenvetoa siitä, mitä näiden väitteiden takana olleet henkilöt ajattelivat, miten he toimivat ja mitä valtoja ja voimia he itse asiassa edustivat?

He saapuivat paikalle aina Paavalin peesissä. Kun Paavali ja hänen apostolinen tiiminsä olivat toimineet nykyisen Keski-Turkin alueella oli sinne syntynyt uskovien muodostamia seurakuntia. Aluksi ne toimivat ehkä hyvinkin lähellä paikallista synagoogaa (enkä nyt tarkoita niinkään fyysisesti), mutta iso osa uskovista oli suoraan pakanuudesta kääntyneitä. Näihin nämä kaverit, joita Paavali nimittää "joukkoomme soluttautuneiksi valeveljiksi", iskivät kiinni. Alkoi uuden propagandan vyörytys; ellette tee sitä tai tätä vielä uskomisen lisäksi, ette voi pelastua. Tässä tapauksessa tarvittiin siis ympärileikkaus ja Mooseksen lain noudattaminen Jeesuksen sovitustyön lisäksi.

Kutsumme heitä siis tässä (ja muuallakin) judaisteiksi, koska he halusivat lisätä Kristuksen sovitukseen jotain juutalaisuudesta, jota pitivät pelastumisen kannalta oleellisen tärkeänä. Voimme laajentaa termin "judaisti" tarkoittamaan mitä hyvänsä sellaista kristillisyyden nimissä  harjoitettavaa puuhastelua, jossa jokin muu asia Kristuksen pelastusteon lisäksi vielä vaaditaan pelastukseen. Se voi olla jonkun kirkkokunnallisen tradition noudattaminen, kulttuurinen tapa tai uskonnonharjoittamisen muoto, jonkun erityisopin tai korostuksen ehdollistaminen, pukeutumiskoodin tai muun ulkonaisen habituksen orjallinen noudattaminen, oikeanlaisen kaanaankielen käyttö, jäsenyys jossain uskonnollisessa yhteisössä, alamaisuus jollekin hengelliselle gurulle tmv.

Muotoja voi olla erilaisia, mutta judaismin perusmekanismi on aina sama. Se voi ilmetä ihan yksinkertaisessa - joskus jopa hämäävän hyvää tarkoittavassa - vakuuttelussa; "Jeesus on ihan okei, mutta nyt sulla on mahdollisuus saada lisää, enemmän!" No, olipa se mitä hyvänsä, se ei ole ainoastaan turhaa, vaan väärin ja tuomittavaa, koska siinä halutaan lisätä Kristuksen työhön vielä jotain muuta. Paavalin esimerkki tällaisissa tilanteissa on yksinkertainen; älä hetkeksikään alistu antamaan tällaiselle periksi, jotta evankeliumin totuus säilyy itselläsi puhtaana.

Kiinnitä huomiota siihen, miten judaistit ja muut harhaopettajat saapuivat paikalle aina Paavalin toiminnan tuotettua jo jotain tulosta. Tämä on merkillepantavaa. Näillä harhaopettajilla ei näet ole voimaa synnyttää mitään uutta, siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä ei ole Henkeä. He ovat aina valmiina kärkkymässä muiden työmailla pyydystääkseen jonkun oppeihinsa. Käy niinkuin Jeesuksen vertauksessa miehestä, joka kylvi vehnänsiementä peltoonsa, että hänen nukkuessaan myös vihamies tuli ja kylvi peltoon oman siemenensä.

Uskonnollisuuden perkeleen tunnistaa parhaiten juuri tästä; se ei koskaan ole Jumalan valtakunnan laajenemisen eturintamassa, vaan aina näykkimässä takaapäin. Sille on ominaista tekopyhyys ja orjailu ihmisten edessä. Aivan kuten Pietarikin, oltuaan ensiksi voimakkaasti Jumalan käytössä Korneliuksen talossa, jälkeenpäin ihmispelossaan meni muuttamaan käytöstään ja periaatteitaan.

Sille on ominaista halu orjuuttaa muita ja tulla myös itse orjuutetuksi, koska se on (kuten Paavali Kolossalaiskirjeessä niin hyvin osoittaa) meidän omalle inhimilliselle luonnollemme niin mieluista. Pelkkä armosta pelastuminen kun ei monellekaan meistä yksinomaan riitä. Se haluaa myös eristää saaliinsa muista Kristuksen ruumiin jäsenistä, jotta heistä olisi enemmän hyötyä heille itselleen: "God has called you, but I have a plan for you!" Sillä on aina jokin oma agenda sinun varallesi, ettet vain olisi yksin Jumalan varassa.

Tällä tiellä ei ole loppua. Kristuksesta ei sen tien noudattajille ole mitään hyötyä, koska Hän ei yksinkertaisesti voi auttaa heitä. Päinvastoin, ne jotka yrittävät tätä kautta kelvata Jumalalle, saada menestystä, ystäviä tai vaikutusvaltaa tai mitä muuta siunausta hyvänsä, joutuvat eroon Kristuksesta ja lankeavat pois armosta.

UT:ssa on Juudan kirjeessä kuvattu hyvin tämänkaltaisen ihmisen tai yhteisön lopputulema. He ovat vedettömiä, tuulessa ajelehtivia pilviä, hedelmättömiä ja juuriltaan irti repäistyjä puita, sielullisia ja vailla Henkeä.

Aikapommi

Aamulla lueskellessani Apostolien tekojen 6. lukua kiinnitin taas kerran huomiota Luukkaan kuvaukseen Jerusalemin herätyksestä. "Jumalan sana menestyi ja levisi. Opetuslasten määrä kasvoi Jerusalemissa suurestija myös suuri joukko pappeja tuli uskolle kuuliaisiksi" (6:7).

Muistan joskus tuosta kohdasta puhuessani käyttäneeni ilmaisua "herätyksen lakipiste". Siinä vaiheessa, kun herätys alkaa ravistella omalla alueellaan vallitsevan uskonnollisen koneiston perustuksia ollaan jo pitkällä. Kun koulutetun, palkatun ja virkaan ordinoidun papiston keskuudesta alkoi siirtyä väkeä toiseen leiriin, monet tuon uskonnollisen järjestelmän silmäätekevistä alkoivat todella huolestua. Kirkkohistoria tuntee lukemattomia vastaavia tapauksia.

Ei siis ihme, että Stefanokselle kävi niin kuin kävi tai että "sinä päivänä puhkesi suuri vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan". Tuon vainon takana oli sama uskonnollinen systeemi, joka oli teloituttanut Jeesuksen ja jonka edusmiehenä Saulus nyt hääri.

Tuo ei kuitenkaan ollut se pääpointti, vaan tämä: kun tuo samainen Saulus eli Paavali vuosia, vuosia myöhemmin eräällä Jerusalemin matkallaan saapuu kaupunkiin, hän törmää taas tähän samaan uskonnolliseen todellisuuteen. Eräs seurakunnan "pylväistä", Jaakob nimittäin tekee selkoa paikkakunnan uskonnollisesta tilanteesta: "...juutalaisia on tullut uskoon kymmenintuhansin ja he kaikki ovat lainkiivailijoita" (21:20).

Näille oli lisäksi syötetty väärää informaatiota Paavalin apostolintoimesta, joka myös oli - syystä tai toisesta - uponnut heihin kuin kuuma veitsi voihin. Ehkäpä asialla oli samaisia "eräitä", jotka olivat tehneet vaivalloisen matkan Juudeasta Pisidian Antiokiaan julistaakseen vastauskoontulleille ympärileikkauksen ilosanomaa (15:1). Myöhemmin kirjeessään galatalaisille Paavali hetkeäkään epäröimättä kutsuu heitä "joukkoomme soluttautuneiksi valeveljiksi" (2:4).

Nämä olivat niitä samoja "fariseusten lahkosta uskoontulleita", joiden vastustuksen kanssa Paavali Jeusalemin apostolisessa konferenssissa joutui kasvotusten. He kun olivat sitä mieltä, että Jeesuksen sovitus ristillä ei riittänytkään, vaan tarvittiin vielä jotain muuta tekemistä sen päälle. (Ks. Apt. 15:5.)

Näistä uskoontulleista lainkiivailijoista Paavali sitten saikin loppuelämänsä riesan. Pahoin pelkään, että näitä samaisia tyyppejä oli myös siinä yli neljänkymmenen miehen porukassa, jotka tekivät salaliiton  Paavalin surmaamiseksi heti tilanteen salliessa. Uskonnollisten tunteiden tultua loukatuksi ollaan valmiita jopa niihin surullisen kuuluisiin äärimmäisiin tekoihin.

Tämä osoittaa toisaalta sen, miten luja on uskonnollisuuden side. Tarinan suurin opetus on kuitenkin se, että jokainen kristitty, joka ei ymmärrä oikein vanhan ja uuden välistä eroa ja sanoudu irti vanhasta, muodostaa - ainakin aikaa myöten - uhan sekä itselleen että muulle seurakunnalle. Heissä tikittää aikapommi ja tässä suhteessa meidän jokaisen on valvottava itseämme. Maailmasta kiinnipitäminen on tappanut muitakin kuin vain Lootin vaimon. Tässä yhteydessä "maailma" on ymmärrettävä myös luonteeltaan uskonnolliseksi systeemiksi. Luulen, että tälle UT:n esimerkille löytyy kyllä vastaavuutta meidänkin aikanamme.

Loppuvuodesta...

Jos minulle olisi vuosi sitten syksyllä kerrottu, millaisia muutoksia elämääni on tulossa v. 2012, niin...

No, muutoksia on totta vie tullut. Olen vaihtanut työpaikkaa, olemme muuttaneet Vivin kanssa keskustaan, olen aloittanut uudet opinnot teologisessa tiedekunnassa (tai jatkanut jo aiemmin aloitettuja) ja monenlaista muutakin uutta on vireillä elämässämme. Näitä aatoksiahan olen jo aiemminkin sivunnut blogissani. Kuluneeseen syksyynhän nämä kaikki ovat sitten kasaantuneet, vaikka pitkin kevättä ja kesää asioita on valmisteltu. Syksy onkin ollut tosi kiireinen. Uusi työ on tuntunut todella hienolta ja olen viihtynyt erinomaisesti yksilövalmentajana nuorten pajalla Hollolassa. Samaan aikaan lähes tulkoon kaikki liikenevä vapaa-aika on kulunut teologian opintojen parissa. Se ei ole tuntunut taakalta, vaan on ollut todella antoisaa ja samalla hyvällä tavalla haastavaa. FC Lahden peleistä en syksyn aikana (tietenkään) ole tinkinyt.

Muutto kolmikerroksisesta rintamamiestalosta keskustan kolmioon oli iso urakka, josta selviytymisessä olemme ikuisesti kiitollisia mukana olleille ystävillemme. Vaimoni fb-statusta lainaten: "Luv ju!" Muuttoon liittyy aina luopumista ja minulla se (aika ymmärrettävästi) kulminoitui kirjaston perkaamiseen. Osan annoin kavereille ja puolet vein Lahden Vapaaseurakunnan Kirkkikselle, josta niitä voi käydä tsekkaamassa sopuhintaan ja hyvää työtä tukien.

Luopuminen ei todellakaan ole ollut helppoa, enkä tarkoita nyt vain tunnetasolla, vaan ihan käytännön priorisoinnin kannalta. Mikä on sellaista, minkä haluan ottaa mukaani ja mistä olen valmis luopumaan? Mitä tulen tarvitsemaan myöhemmin ja mikä voisi hyödyttää enemmän jotain toista? Loppuvuoden tilinpäätöksen teko alkoi näin saada ihan uusia sävyjä.

Toki luopuminen meikäläisen kohdalla liittyy orastavaan vanhenemiseen. Sitä vain huomaa, ettei enää kykenekään kaikkeen tai edes niin paljoon, kuin mihin sitä joskus kuvitteli kykenevänsä. (Tokko sitä kuitenkaan koskaan oikeasti kykeni sen enempään?) On viisautta keskittyä oleellisiin asioihin ja niitä on vähän tai ehkä vain yksi ainoa. Teen teologian opintoihini liittyen seminaarityötä mentoroinnista, missä olen (taas kerran) törmännyt tähän ajatukseen. En kykene mentoroimaan kokonaista luentosalillista opinhaluisia nuoria. Voin olla todella hyödyksi vain muutamalle, syvällisessä mielessä.

Jeesus keskittyi noin kolmen vuoden mittaisen julkisen toimintansa aikana kahteentoista läheisimpään opetuslapseen, joista vielä kolme muodosti erityisen läheisen opetuslapsiryhmän. Toki Jeesus julisti evankeliumia suurille massoille, mutta mitä pienemmäksi porukka meni, sitä korkeammalle nousivat niin intensiteetti kuin spiritualiteettikin. Ehkä meillä olisi jotain opittavaa tästä Herramme esimerkistä?

Vanhenemiseen (tai ehkä jopa kypsymiseen) liittyy tällä hetkellä tietynlainen tyytyväisyys - tyytyväisyys siitä, miten ja mihin Jumala on tuonut. Hetkittäin olen kokenut mielenkiintoisen tunteen siitä, miten en enää juoksekaan ajan perässä (ikäänkuin siinä surullisen kuuluisassa "oravanpyörässä"). Aikakäsitykseni näin keski-ikäisenä alkaa muistuttaa keskiaikaisen ihmisen käsitystä siitä, että ihminen ei juoksekaan kilpaa ajan kanssa, vaan aika tulee ikäänkuin häntä vastaan; asiat, ihmiset, tapahtumat, kokemukset jne.

Tai ehkä se on aina ollut näin, mutta nyt siihen vasta on havahtunut.

Uskonnollisuudesta

- Kun luovumme uskonnollisuudesta, seurauksena on maallistuminen, totesi kirkkohistorian luennoitsijamme, teol. tri Kyllikki Tiensuu viime keväänä. Vaikka hänen sanoissaan perää onkin, niin silti olen usein miettinyt, että meillä on todennäköisesti hyvin erilainen käsitys uskonnollisuudesta ja sen luonteesta. Itse näen uskonnollisuuden enemmänkin sellaisena muodollisena ja ulkokohtaisena jumalanpalveluksena, joka useimmiten esiintyy historiassa - nykypäivästä puhumattakaan - aidon Jeesus-uskon, ei vain kilpailijana, vaan suorastaan vihollisena.

Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmässä Uusi tie-lehden pääkirjoituksessa (nro 48, 29.11.2012, s.2) siitä, miten "uskontunnustuksen kiistäminen on kohtalokasta". Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan yhä harvempi kirkkoon kuuluva enää uskoo kirkon keskeisiin opetuksiin. Tämä suuntaus on mainstreamia ei vain tavallisten suomalaisten, vaan erityisesti kirkon työntekijöiden keskuudessa - tai ehkä juuri päinvastaisessa järjestyksessä periaatteella "mitä papit edellä, sitä tavallinen kansa perässä".

Saammepa aina silloin tällöin (ja erityisesti kirkollisten juhlapyhien aikoihin) nähdä jonkun johtavan kirkonmiehenkin otsa rypyssä kipuilevan "uskoako vai eikö uskoa?" jossain mediassa. Erityisesti Hesarin tilaajat, olkaa tarkkoina nyt taas, kun joulun aika lähestyy!

Tänä uskonnollisen valintamyymälän 24/7-aukiolon aikoina Nummela heittää kehiin vahvan teesin uskontunnustuksessa pysymisen tärkeydestä: "Tästä uskosta ei voi sanoutua irti menettämättä samalla iankaikkista pelastustaan". Sillä hän kieltämättä avoimesti haastaa kirkollisen jargonin, joka kaikkien todisteiden valossa on räikeästi ristiriidassa historiallisen kristinuskon baasiksen kanssa.

Kumpi on oikeassa ja kumpi saa lähteä? Todennäköisesti ei kumpikaan, ei tämä muuten olisi tuota em. "uskonnollisen valintamyymälän 24/7-aukiolon aikaa". Tulevaisuudessa tulemme todennäkisesti näkemään aina vaan moniarvoisemman kirkon. Eli uskonnollinen valintamyymälä elää nosteessa, eikä vain sen suhteen millaisena perinteinen kirkollinen uskonnollisuus näyttäytyy.

Uskonnollisuus (tuossa em. merkityksessä) on tänä päivänä hyvin moni-ilmeinen käsite. Tapaamme uskonnollisuutta esim. uusissa seurakunnissa, joiden tuotevalikoimaan kuuluu ylistys, karismaattisuus ja mediaorientaatio. Se on vain ilmenemismuodoltaan erilaista kuin kirkollinen sisarensa. Yhtä hyvin uskonnollisuus voi ilmetä kristittyjen piirissä juutalaisten tapojen uudelleen käyttöönottona (niin raamatulliselta kuin juuri tämä monen mielestä kuulostaakin). Uskonnollisuuteen voi törmätä myös vanhojen herätysliikkeiden kokouksissa, joissa perinteinen parannusjulistus on tänään enää vain oikean pukeutumis- ja käyttäytymiskoodiston varjelua ja esilläpitoa.

Kalevi Lehtinen kirjoitti aikanaan jossain rukouskirjeessään (27.10.2010) siitä, miten kristillinen perinne toimii länsimaissa tehokkaana rokotussuojana evankeliumia vastaan. "Kun evankeliumi periytyy seuraavalle sukupolvelle, se laimenee. Sen saaneille se ei enää ole elettyä vaan opittua. Sukupolvelta toiselle siirrettäessä sen vaikutus heikkenee, kunnes kuulija ei enää saa Jeesusta, vaan rokotuksen Häntä vastaan. Suomessa on evankeliumia julistettu vuosisatoja. Jumala on antanut herätyksiä. Ne ovat murtaneet vastustuskyvyn ja tarttuneet ihmisjoukkoihin. Mutta sitten rokotussuoja on alkanut vaikuttaa. Herätys on laimentunut ja lakannut. Oikeassa oleminen, organisaatio, oppi, rituaalit, valta ja nokkimisjärjestys ovat ottaneet hallinnan."

Jeesus ylösnousseena ja elävänä Persoonana on ainoa ja merkittävin asia, joka erottaa aidon uskon uskonnollisuudesta. Aina silloin, kun huomiomme siirtyy pois Hänestä johonkin muuhun, syyllistymme uskonnolliseen puuhasteluun. Kyseessä voi olla vaikka millainen köyhien auttaminen, hyvä ylistysbändi, säkenöivän älykäs apologiaseminaari, vuorovaikutuksellinen yhteisöllisyys tai mikä muu tahansa sinänsä hyvä juttu, mutta jos se syrjäyttää Jeesuksen fokuksesta, olemme hukassa. Jeesus Persoonana on ainoa, joka voi pitää meidät oikealla tiellä, koska Hän on se Tie.