Virtanen esitelmöimässä

Virtanen oli saanut kunnian tulla puhumaan papeille mentoroinnista osana vapaaehtoistyöntekijöiden koulutusta. Kaiken takana oli kirkon synkät tulevaisuuden näkymät, jotka pakottaisivat kirkon tulevaisuudessa sekä kiristämään vyötä että miettimään uusia keinoja seurakunnan työn tekemiseen. Niin ja olihan osasyynä myös hänen vanha nuoruuden ystävänsä Pave, joka oli pappina eräässä pienessä maaseututaajamassa junaradan varressa. Näin Virtanen siis oli hämmästyksekseen päätynyt tähän pappien koulutuspäivään.

Virtaselle oli siis varattu aikaa puolisen tuntia puhua lyhyesti papeille mentoroinnista. Virtanen olisi mieluummin käyttänyt aiheeseen aikaa koko iltapäivän, mutta tähän oli tyytyminen. Ja ottihan Virtanen mielellään tällaiset haasteet vastaan. Ei hän realistina uskonut mihinkään juttuihin "kirkon muuttamisesta sisältä päin". Enemmänkin hän halusi vain kylvää sanan hyvää siementä otolliseen maaperään, jos täällä vaikka sellaista olisi. Tässä tapauksessa "sanan siemen" oli hengellisen ohjauksen raamatullisten periaatteiden esille nostaminen. Virtanen ymmärsi vallan hyvin sen, että kun tuo ikivanha raamatullinen totuus puettiin nykyaikaisempaan muotoon ja puhuttiin mentoroinnista, kaikki menisi paremmin läpi. Sama se, oliko sitten kyse papeista tai yritysjohtajista, tarve jonkun vierellä kulkijan läsnäoloon oli aina yhtä todellinen.

Eihän mentorointi käsitteenä ja terminä ollut suinkaan tuntematon useimmille paikalla olleista papeista. Olihan siitä puhuttu eri kirkollisissa ympyröissä aiemminkin. Tosiasia oli kuitenkin se, että juuri kellään koko porukasta ei ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta asiasta. Kun Virtasen pääpointti oli vielä se, että nyt olisi korkea aika kirkon työntekijöiden alkaa mentoroida ns. maallikkoja eli kirkon vapaaehtoistyöntekijöitä, niin oltiin vielä aika kaukana toisistaan.

Virtanen ei tykännyt ollenkaan "maallikko"-sanasta, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänestä jokainen uskossa elävä Jumalan lapsi oli Jumalan pappi, hengellinen ja Kristuksen todistaja. Virtanen kyllä ymmärsi sen, että hänen täytyi tällaisissa tilanteissa hieman joustaa ja puhua tietylle porukalle oikeanlaista kieltä. Sitähän se Paavalikin oli sanonut halutessaan olla juutalaiselle kuin juutalainen ja kreikkalaiselle kuin kreikkalainen.

Mutta sama koski myös sanaa "vapaaehtoistyöntekijä". Mitä se tässä yhteydessä oikein tarkoitti? Sitäkö, etteivät he saaneet palkkaa...? Eikö heidät kuitenkin armosta oltu pelastettu ja otettu Jumalan lapsiksi, valoksi ja suolaksi maailmaan? Ja ketkä sitten eivät olleet niitä "vapaaehtoisia"... olivatko he sitten "pakotettuja", esimerkiksi nämä hänen edessään istuvat pappismiehet ja -naiset?

- Sinäkö siis ehdotat, että meidän pappien tulisi astua ikäänkuin kirkon vapaaehtoistyöntekijöiden rinnalle kirkon työtä tekemään? kysyi esityksen lopulla eräs papeista.

- ... mutta hehän ovat maallikoita... menee pahasti puurot ja vellit sekaisin, jos nämä asiat sotketaan keskenään... johtajuus kärsii..., sekalaista mutinaa kuului kuulijoiden joukosta.

Virtanen vilkaisi syrjäsilmällä nuoruuden ystäväänsä Pavea, joka liikehti tuolissaan lievästi kiusaantuneena. Papinpaidan kaulus tuntui näköjään vähän ahdistavan. Virtasta vähän säälitti nuoruuden ystävänsä tilanne. Ymmärsihän hän hyvin Paven tilanteen, hän kun oli vähän niinkuin oman maineensa uhallakin suositellut Virtasta tästä aiheesta esitelmöimään. Toisaalta Pavekin halusi nähdä uusien tuulien puhaltavan omassa kirkossaan, mutta toisaalta eläkeikään ei ollut enää kovin pitkä matka...

- Joo, juuri sitä minä tarkoitan. Virtanen sanoi lujasti. Hän oli päättänyt, että nyt ei olisi tunteilun, eikä hempeilyn aika. Jos halusi raivata tietä erämaahan, oli oltava valmis tarpeen vaatiessa käyttämään myös lekaa.

- Kyllä, pyydän teitä astumaan alas kirkollisesta norsunluutornistanne, luopumaan vuosisataisista privilegioistanne ja olemaan käytännössä ristin tiellä kulkeva kirkko. Eli pyydän teitä tekemään Herran työtä tavallisten riviseurakuntalaisten rinnalla. Maallikoiden mentorointi voisi tässä tilanteessa olla hyvä tapa kulkea rinnalla ja varustaa vaapaaehtoisia seurakunnan rakentamiseen. Eikä se olisi kovin kaukana teidän ydintehtävästännekään.

Virtanen tiesi ottavansa pienoisen riskin käyttäessään näin uskonnon ammattilaisten kuullen sellaisia ilmaisuja, kuten "Herran työ" tai "seurakunnan rakentaminen". Ammattimaisuus kun usein haki "enemmän tähän aikaan sopivaa argumentaatioa ikivanhan juutalaiskristillisen terminologian" tilalle. Liekö sitten juuri tästä syystä, kun kirkon vanhoillisen ja raamattu-uskolliseksi itseään kutsuvan siiven joukosta nousi eräs vanha rovasti, joka kurkkunsa selväksi köhittyään herkesi toivomaan jotain "enemmän hengellistä ja raamatullista näkökulmaa kirkon nykyiseen kriisiin... jotain sellaista, missä tullaan kohti aihetta teologia edellä, niin sanoakseni."

Virtanen oli hetken aivan ihmeissään, mutta putosi oitis jaloilleen. Toisaalta hän oli odottanut jotain tukea avauksilleen juuri tältä suunnalta, kuuluihan Pavekin tavallaan tähän porukkaan. Toisaalta hän oli viime vuosina huomannut tuon suunnan, johon hänellä itselläänkin edelleen oli paljon yhteyksiä, etääntyneen jonnekin hyvin kauas kirkolliseen marginaaliin yrittäessään epätoivoisesti sovittaa yhteen konservatiivista kristillisyyden näkemystään ja kirkon median talutusnuorassa tapahtuvaa sinne-tänne -tempoilua.

- Mutta eikö juuri tuo mainitsemani Barnabaan ja Paavalin ja sitä kautta Paavalin ja nuoren Timoteuksenkin esimerkki edustakin mitä hengellisintä ja raamatullisinta näkökulmaa oman aikamme haasteisiin? Tämähän on juuri sitä mitä me kaikkialla kristikunnassa tällä hetkellä tarvitsemme; hengellistä vanhemmuutta, joka ohjaa nuorempia oikeaan Herran palvelemiseen. Virtanen vastasi, mutta jo näin sanoessaan näki vanhan rovastin ilmeestä, että hänen asiansa ei mennyt läpi ollenkaan. Virtanen näki edessään vain vuosikymmeniä vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneen vanhan ja väsyneen Herran sotaratsun, joka epätoivoisesti etsi mielessään tukea tunnustuskirjoista, kirkkokäsikirjasta ja kolminkertaisesta Isä meidän-rukouksesta.

Seurasi hiljaisuus. Typertynyt, hämmentynyt hiljaisuus, joka yllätti niin nämä puhumisen ammattilaiset kuin Virtasen itsensäkin.

Sitten joku kysyi:

- Entä mihin kirkkoon se Virtanen itse kuuluu?

Virtanen oli samassa täysin hereillä. Hänen jokainen aistinsa oli täysin kirkas ja ymmärryksensä päivänselvä.

- En mihinkään viralliseen, rekisteröityneeseen kirkkokuntaan. Mitä tarkoitat tällä kysymyksellä?

Keski-ikänen, pian hyvää vauhtia pälvikaljuuntuva pappismies suurehkosta kaupunkiseurakunnasta, kultareunaisten kakkulasilmälasien takaa vilkuili Virtasta epätietoisen näköisenä, vähän ehkä yllättyneenä Virtasen itsevarmasta vastauksesta, mutta jatkoi sitten:

- Sitä vaan, että mitenkäs se Virtanen suhtautuu meidän kristinuskon kaksituhatvuotiseen perinteeseemme ja vanhoihin kristologisiin tunnustuksiimme, kun ei kerran kuulu mihinkään kirkkoonkaan?

- Niin, eikös sitä kuitenkin joku hengellinen koti tulisi jokaisella olla? säesti hänen nuorempi virkaveljensä naapurikaupungista.

- Kyllä mulla tietenkin oma uskovien yhteisöni on, ja vaikka se ei mihinkään historialliseen kirkkokuntaan kuulukaan, niin ei se minua mitenkään estä olemasta osallinen siitä hyvästä ja raamatullisesta kristillisestä traditiosta, jota voimme kirkkohistoriasta löytää.

- No, miten ihmeessä se nyt on mahdollista, kun ollaan ihan villejä? äsken puhunut nuorempi pappisveli oli selvästi ärsytetyssä mielentilassa. Virtanen ei antanut tämän mitenkään provosoida itseään, vaan vastasi rauhallisesti:

- Minulla on se käsitys, että elämme sellaisen voimakkaan kulttuurisen murroksen aikaa, jonka seurauksena tulemme tulevaisuudessa näkemään entistä enemmän elävää kristillisyyttä perinteisten kirkkokuntien ja seurakuntien ulkopuolella. Ehkä tilanne on nyt vähän samantapainen, kuin oli vaikkapa uskonpuhdistuksen aikana, jolloin katolisesta kirkosta eronneet yhteisöt eivät suinkaan heti muodostaneet nykyisen kaltaisia, piispalliseen hierarkiaan perustuvia kirkkokuntia. Luulen, että aina silloin, kun Jumalan Henki on synnyttämässä jotain uutta hengellistä elämää, olemme tämän kaltaisessa tilanteessa.

- Niin että sadan vuoden kuluttua Virtasenkin porukka on sitten jo muodostanut oman kirkkokuntansa...? vitsaili nuorempi pappisveli, jota toinen säesti röhönaurun säestyksellä:
- ... jas istuu täällä meidän kanssamme!

Virtanen ei ollut yllätettävissä. Hän odotti rauhallisesti hymyssä suin pahimman naurunremakan laantumista ja virkkoi sitten tyynesti:

- En usko, että näin pääsee käymään, sillä en usko, että meillä on enää paluuta tähän menneeseen tilanteeseen, josta olemme hyvää vauhtia luisumassa pois. Siltäkin kannalta tuo esittelemäni mentoroinnin ajatus on mitä ajankohtaisin.

Kun puheenjohtaja oli päättänyt tilaisuuden, Virtanen tunsi itsensä kuin Paavaliksi Ateenan Areiopagilla. Toisten suhtautuminen oli enemmän tai vähemmän pilkallista, toisilla taas oli selvästi enemmänkin mielenkiintoa aiheeseen. Niin Virtanen lähti heidän luotaan.