Keitä olivat nikolaiitat?

Joskus on hyvä lähestyä asioita myös negaation kautta eli esim. tutkia väärän johtajuuden mallin juuria Uuden testamentin valossa. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeissä Herra itse sanoo Pergamon seurakunnalle: "Mutta kaikkea en sinussa hyväksy: Luonasi on sellaisia, jotka seuraavat Bileamin oppia, tuon miehen, joka opetti Balakille, miten virittää israelilaisille ansa ja vietellä heidät syömään epäjumalille uhrattua lihaa ja harjoittamaan siveettömyyttä. Heitä on sinunkin luonasi, noita jotka seuraavat nikolaiittojen opetusta. Käänny siis! Ellet tee parannusta, minä tulen kohta luoksesi ja käyn heitä vastaan, isken heitä suuni miekalla." (Ilm. 2:14-16)

Tekstiyhteys osoittaa, että sekä 'Bileamin oppi' että 'nikolaiittojen opetus' tarkoittavat yhtä ja samaa harhaoppia: "Heitä {Bileamin opin seuraajia} on sinunkin luonasi, noita jotka seuraavat nikolaiittojen opetusta." Mitä sitten tämä nikolaiittojen opetus piti sisällään? Ainakin sen voidaan sanoa antaneen seuraajilleen vapauden harjoittaa irstautta ja epäjumalanpalvontaa. Nikolaiittojen opista on esitetty myös seuraavanlainen näkemys, jota edustavat mm. saksalainen missologi ja seurakunnan kasvun kouluttaja Wolfgang Simson ja hänen amerikkalainen kollegansa Neil Cole.

Eli olivatko nikolaiitat jonkinlaisen varhaisen kristillisen pappiseliitin kannattajina? Perusteita tälle näkemykselle on haettu alkukielisen sanan etymologiasta. Näkemyksen kannattajat sanovat nikolaiittain nimen koostuvan kreikan kielen sanoista 'nikao' (voittaa, valloittaa) ja 'laos' (kansa, josta myös sana "maallikko" on johdettu). Näin ollen siis sana 'nikolaiitat' voitaisiin kääntää "ne, jotka vallitsevat kansan yläpuolella". Nämä oletukset eivät kuitenkaan yksistään tee oikeutta tekstiyhteydelle, eivätkä tyhjentävästi selitä vertausta Bileamin oppiin.

Varhaisin maininta lahkosta löytyy Ignatiuksen kirjoittamasta kirjeestä: "Karttakaa myös nikolaiittoja, jotka rakastavat nautintoja ja antautuvat parjaavaan puheeseen." Myös kirkkoisä Irenaeus kirjoitti tästä lahkosta teoksessaan 'Harhaoppeja vastaan': "Nikolaiitat ovat sen Nikolauksen seuraajia, joka oli yksi seitsemästä diakonista, jotka apostolit asettivat. He johtavat ihmisiä elämään hillittömän armon mukaan. Tämän opin luonne on osoitettu jo Ilmestyskirjassa välinpitämättömyytenä aviorikosten ja epäjumalille uhratun lihan syöntiin."

Yleisesti lahkon opin siis uskotaan painottaneen antinomismia eli oppia, jonka mukaan usko ja Jumalan armo ovat vapauttaneet kristityn kaikesta laista mukaan lukien moraalilain ja kulttuurin asettamat moraalinormit. (Hm, missä olenkaan hiljattain törmännyt tällaiseen ajatteluun?) Tällainen oppi johti myös vääjäämättä siihen halvan armon teologiaan, joka on meidän aikamme kristillisyydellekin hyvin tuttu eli moraalittomaan ja ylisuvaitsevaiseen elämäntapaan. On käytännössä aivan sama, mitä kristitty ihminen tekee, koska kaiken hän saa aina anteeksi. (Tästä ei sitten enää olekaan pitkä matka Antti Kylliäisen opetukseen siitä, miten ”kaikki pääsevät taivaaseen".)

Irtiottoja 2

Aamulla kun heräsin oli mielessäni päällimmäisenä vanhan opettajani Eero Junkkaalan kirjoitus vuodelta 2003. Kyseessä on Suomen teologisessa instituutissa syyskuussa -03 pidetty luento Herätysliikkeet ja kansankirkko, jossa Junkkaala ansiokkaasti ruotii kansankirkon ja sen eri herätysliikkeitten tilaa. (Suomen evl. kirkkohan pitää sisällään noin kansainvälisestikin vertailtuna mittavan annoksen erilaisia herätysliikkeitä, joista jotkut ovat vasta viime vuosina alkaneet miettiä omia mahdollisuuksiaan kirkossa.) Kohdassa Karismaattisuuden haaste Junkkaala tykittää aika rajusti:


"Kun 1970-luvulla liikkui eri puolilla Suomea ja havaitsi jossain herätystä tai aktiivista herätykseen tähtäävää toimintaa, saattoi olla melko varma, että seudulla vaikuttaa Raamattuopisto, Kansan­lähetys tai Kansan Raamattuseura. Kun 2000-luvulla liikkuu eri puolilla Suomea ja havaitsee jossain herätystä tai sen kaltaista toimintaa, voi olla melko varma, että kyseessä ei ole Raamattu­opiston, Kansanlähetyksen tai Kansan Raamattuseuran työ.

Ehkä tämä raflaava esimerkki ei ole aivan totta, mutta jotain totuuden siemeniä siinä kyllä on. Tämän päivän herätykset tai aktiivinen herätyshenkinen maallikkotoiminta on usein karismaattista tai yhteiskristillistä. Joskus se kanavoituu seurakuntien Sanan ja rukouksen iltojen muodossa osaksi paikallista maallikkotoimintaa."


Vai eikö muka ole rajua tykitystä viidesläiseltä kirkonmieheltä? Sopisi jopa itsensä Koiviston (sic!) kirjoittamaksi... Heh heh...

No, tottahan se on joka sana - eri asia, mitkä johtopäätökset tällaisen pohjalta sitten vedetään. Meneekö kaikki vain siihen, että "ensi syksyn seurakuntavaaleissa näytetään niille" vai nähdäänkö tuossa Junkkaalan lausumassa jotain totuuden siemeniä, jotka kertovat meille todellisuudesta jotain todellista?

Eli muutama pointti tuosta Eeron ansiokkaasta lausumasta poimien:

• "maallikkotoimintaa" - miksi näin? miksi eivät papit ole mukana? haloo, kirkon herätysliikesiipi; oletteko siellä?
• "karismaattista" - Pyhän Hengen aalto on viimeksi kuluneiden 40 vuoden kuluessa lähes tulkoon huomaamattomalla tavalla pyyhkäissyt maamme (ja sen ohessa myös kansankirkkomme) yli saaden aikaan sen, että ne karismaattiset ilmiöt, jotka vielä 70-luvun alussa olivat jotain marginaalista tai kokonaan uutta, ovatkin tänään jokaisen tavallisen kristityn jokapäiväistä leipää...
• "yhteiskristillistä" - ajatus Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta näyttää leviävän uskovien keskuudessa hitaasti, mutta varmasti - ehkä se, että tuo "yhteiskristillisyys" vielä(kin) nähdään vain eri kupikuntien järjestämänä virallisluontoisena yhteistyönä (komiteapäätöksineen ja oikeaksi todistettuine pöytäkirjanotteineen), onkin vain ohimenevää lastentautia...
• "joskus se kanavoituu seurakuntien (toiminnassa)" - jep jep, ja joskus taas niiden ulkopuolella.

Näyttääkin siltä kuin Herra olisi siirtänyt telttamajansa vaarnoja jonkin verran toisaalle. Seurataanko perässä...?
-------

Eilen mainitsemani kansanedustaja Kalliksen irtiotto aiempaan on saanut tukea hieman yllättävältä taholta. Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen nimittäin esittää samanlaisen näkemyksen, mikäli laki sukupuolineutraalista avioliitosta menee läpi. (Voihan se tietysti olla, että tämä oli jo etukäteen sovittu manööveri. Sehän olisikin hienoa: näyttää Liisa Tuoviselle & co, että kyllä mekin mediapeli osataan!)

- Luonnonoikeudellisen ihmiskäsityksen ja luterilaisen uskon mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio, Huovinen perustelee kirjallisessa kannanotossaan.

Hyvä homma, piispa Huovinen; paljon peräänkuulutettua suoraselkäisyyttä, rohkea kannanotto, hyvin ajoitettu kaapista ulostulo jne. Mutta miksi vasta nyt? No, ehkä tämä onkin syyskuussa eläköityvän piispan yksi tärkeimpiä kannanottoja julkisuudessa.

Irtiottoja

Kirkon nykytilannetta seuratessa sitä väistämättä odottaa, millaisia irtiottoja kirkon johdon linjauksista seuraa. KD-senaattori Bjarne Kallis on tehnyt yhden avauksen tässä kohtaa. Kallis on sitä mieltä, että kirkko voisi luopua juridisesti pätevästä vihkimisoikeudestaan, jos ehdotettu sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan.

Jos sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuu, tulisi laillinen vihkimisoikeus Kalliksen mielestä jättää vain siviiliviranomaisille. Laillisesti pätevään avioliittoon vihittäisiin siis maistraatissa, minkä jälkeen aviopari voisi halutessaan saada kirkollisessa tilaisuudessa siunauksen liitolleen.

- Itse pidän tätä vaihtoehtoa hyvänä, mutta en minä tiedä, miten esimerkiksi kirkon seurakunnat tähän suhtautuvat, Kallis totesi sunnuntaina STT:lle. Kalliksen mukaan kirkon asiaksi jäisi harkita, antaisiko se siunauksensa myös samaa sukupuolta oleville aviopareille.

Kun näin evl. kirkon ulkopuolisen kristityn silmin katselee kirkon nykykehitystä, niin sitä ajattelee, että jotain tällaisia irtiottoja väistämättä tulee, eivätkä nämä varmasti tähän jää. Mikäli juridiset paineet samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimiseksi kirkoissa kasvavat, luulen, että samanlaisia äänenpainoja nousee muualtakin kristittyjen piiristä.

(Yksi kysymys, mitä monikaan ei ole esittänyt ääneen, on se, mistä lähtien aktiivisesta homoliikkeestä on tullut niin kristillisesti orientoitunut, että oikein kirkkohäitä halutaan?)

Yhden sortin irtiottoja tapahtuu myös raamatullisessa kolmiossa laki - sana - henki.

Missä määrin kristittyjen on noudatettava maallista lakia eli oltava alamainen maalliselle esivallalle? Ymmärrän, että tilanteessa, jossa kristittyä kielletään todistamasta Herrastaan, hänen on toteltava enemmän Jumalaa kuin maallista lakia. Mutta entä esimerkiksi lakisääteisten verojen maksaminen? Voidaanko ne noin vain jättää maksamatta, kun "ei henki kehottanut"? Tai avioliittolaki? Onko se uskovalle vain lain "kuollut kirjain", jonka orjuuden alta hänet on vapautettu? Voiko uskova esim. hylätä laillisesti vihityn aviopuolisonsa "hengen johdossa"?

Jos lainsäädäntömme peruslinjauksiltaan vielä perustuu - edes jollain tavalla - Jumalan ilmoitukseen Raamatussa, niin velvoittaako se kristittyä elämään kuuliaisena esivallalle esim. verojen maksun, avioliiton, liikennesääntöjen noudattamisen tai elinkeinon harjoittamisen suhteen?

Entä mikä on Raamatun sanan suhde Pyhään Henkeen? Voisiko käydä niin, että Pyhä Henki jossain kohtaa kehottaa ihmistä jopa toimimaan "hengessä" tai "Herran edessä" vastoin tätä ilmoitusta? Eli käytännössä: voisiko Herra kehottaa Sinua eroamaan vaimostasi ja saman tien ottamaan uuden puolison "Jumalan edessä"? Tai samaa logiikkaa noudattaen: mitä sitä turhaan odottelemaan mitään lakisääteisiä harkinta-aikoja, kun kerran on mahdollisuus "olla Hengen johdossa" jo tässä ja nyt?

Entä mitä tapahtuu, mikäli tätä uutta periaatetta ryhdytään soveltamaan sokeasti käytäntöön milla elämänalueella hyvänsä? Voisivatko Sana ja sen inspiroinut Henki olla ristiriidassa keskenään?

Jos nyt joku tätä lukenut kokee jotain epämääräistä kiusausta ajatella em. tavalla, niin voin vakuuttaa hänelle koko Jumalan Sanan arvovallalla, että ne, jotka näin vakuuttelevat itselleen ja jotka näin houkuttelevat muita samaan ajatteluun ja elämään käytännössä, ne syyllistyvät raskaaseen syntiin sen Jumalan edessä, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sana ja Henki eivät koskaan ole ristiriidassa keskenään. Mikään profeetallinen sana ei koskaan aja yli, ohi, eikä ali Jumalan sanan ilmoituksen Raamatussa. Niin, paitsi tietysti väärä profetia ja sen takana oleva eksyttävä henki.

Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumala ei muutu. Hän on edelleen sama Jumala, joka vihaa hylkäämistä.

Kun ajatellaan näitä irtiottoja vanhasta, niin huomaamme, että meidän ajallemme näyttää olevan ominaista jonkinlainen kulttihakuisuus. Ehkä se osaltaan heijastelee oman aikamme rikkinäisyyttä, kun yhtenäinen kulttuurinen ja maailmankatsomuksellinen perusta on murennettu. Postmoderni pirstoituneisuus poikii yhä uusia alakulttuureja, vaihtoehtoisia todellisuuksia, rinnakkaiselämiä ja toisistaan irrallaan olevia elämisen tasoja. Näihin irrallisiin saarekkeisiin pesiytyvät kultit sillä yksinkertaisella logiikalla, että kun kaikki muu hajoaa ja virtaa ympärillämme, niin tämä tuttu perheenomainen yhteisö, joka on isompi kuin pelkkä ydinperhe ja pienempi kuin kokonainen kaupunginosa, antaa minulle turvan. Elämme uutta heimoutumisen aikaa, jossa kaikkialla huudetaan yhteisöllisyyden iskusanaa. Näen myös perinteisellä kristillisellä kentällä olevan meneillään tietynlainen uusjako tämän heimoutumisen pohjalta.

Se, onko kyseessä hyvä vai huono asia, ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä "kyllä" tai "ei"-laatikkoihin. Kyseessä on pitkälti pelkästään kulttuurinen ilmiö ja siinä on silloin puolensa ja puolensa, eikä tämän sinänsä ambivalentin ilmiön eri puoliin ole tässä yhteydessä tarkoitus sen tarkemmin mennä.

Kristillisessä kentässä ilmenevän kultinomaisen yhteisön eräs piirre on eräänlainen kovalevyn puhdistaminen ja uudelleen ohjelmoiminen. Vanha ja perinteinen edustaa siinä kuollutta ja jopa aitoa Hengen ilmoitusta vastustavaa. Se on pyyhittävä siis pois ja uusi, parempi on laitettava tilalle. Uusi nähdään ehdottoman ylivertaisena, jopa ennen näkemättömänä ja kokemattomana vanhaan "hapatukseen" nähden. Käsitteet ja termit, metodit ja käytännöt uusitaan kertaheitolla. Tämän operaation jälkeen ajatellaan nyt oltavan "Hengen uudessa tilassa" tai "uudessa voitelussa" tai "uuden viinin leilissä". Tietyssä mielessä tässä on vahva totuuden siemen ja tämä on tapahtunut kaikkien herätysliikkeitten historiassa ja tulee edelleen toistumaan hamaan paruusiaan saakka.

Nykyään huomaan kuitenkin yllättävän usein, että ainoat asiat, mitkä tosiasiassa ovat muuttuneet ovat konteksti, ihmiset ja termit. Muuten kaikki näyttää jatkuvan suurin piirtein ennallaan. Opetus esim. lopun ajoista tai vanhan liiton uhreista voi olla sitä samaa, mitä on ennenkin esitetty vanhojen herätysliikeveteraanien suin, mutta vasta uudessa kontekstissa se taas pelittää kunnolla. Eli kyse onkin ollut vain vallankumouksesta: kun vanhat patsaat ovat kaatuneet ja uudet johtajat istuneet valtaistuimelle, niin entinen meno saa jatkua.

Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, niin tässä kohtaa vanhojen yhteisöjen yhteinen kokemuspohja hengellisen työn kehityskysymyksistä ja yhteisöllisestä elinkaaresta voisikin olla uudelle yhteisölle yllättävän raitistava ja tasapainottava. Valitettavan usein tätä opetusta vaan ei koeta itselleen niin tärkeäksi ja ajankohtaiseksi ennen kuin ollaan erilaisissa vaikeuksissa esim. hierakkisen johtajuuden, erilaisten lankeemusten ja sisäisten ristiriitojen kanssa.

Nämä kokemukseni osoittavat myös sen, miten vaikeaa todellinen, sisäinen muuttuminen ja uudistuminen on, ellei ensin tapahdu aitoa vanhasta poisoppimista. Eli ei homma hoidu vaan sillä, että vaihdetaan piirtoheitin videotykkiin tai yhdistelmäpuku skeittipaitaan ja shortseihin. Meidän täytyy myös uudistua mielemme Hengeltä.

Neljännen sortin irtiottoja voisivat edustaa ne nuoret aktiivit perinteisten herätysliikejärjestöjen piirissä, jotka ovat aikansa kantaneet uskollisesti vastuunsa ja jotka nyt miettivät, että tässäkö kaikki?

Joku tällainen vanha ja perinteistä rikas herätysliike muodostaa oivan kasvupohjan tuleville nuorille tienraivaajille, mutta se edellyttää heiltä kahta asiaa: heidän pitää ensin palvella uskollisesti, tehdä havaintoja työympäristöstään, sen toimintatavoista ja kulttuurista (pystyäkseen itse välttämään näitä virheitä jatkossa) ja sitten heidän pitää tehdä vakava ja harkittu, rauhallinen irtiotto entisestä - siirtyä siihen, mihin Jumala on heidät kutsunut. Tämä ei tarkoita sitä, että he eivät olisi olleet Jumalan tahdossa aiemmin. Kyse on kutsumuksessa kasvamisesta.

Jännite hengellisessä työssä...

vallitsee näiden kahden Raamatun paikan välillä:


"Nuorukaisten ylpeytenä on heidän voimansa" (Snl. 20:29)

"Ja hän rakensi kivistä alttarin Herran nimeen ja teki alttarin ympärille ojan, johon olisi mahtunut kaksi sea-mittaa jyviä.

Sitten hän latoi puut, paloitteli mullikan ja pani kappaleet puiden päälle.

Ja hän sanoi: "Täyttäkää neljä ruukkua vedellä ja vuodattakaa se polttouhrin ja puiden päälle". Ja hän sanoi: "Tehkää se toinen kerta". Ja he tekivät niin toisen kerran. Vielä hän sanoi: "Tehkää se kolmas kerta". Ja he tekivät niin kolmannen kerran.

Niin vesi juoksi ympäri alttarin; ojankin hän täytti vedellä." (1.Kun. 18:32-35)

Kesälomalla

Kesäloman lopulla mieli alkaa olla tyhjä ja kevyt ja sitä nousee valvetilassakin jonkinlaiselle unenomaiselle tasolle, jossa asioita tarkastelee ikäänkuin ulkopuolisin silmin. Tai ehkä se on vain helle, joka tekee tepposet. Oli miten oli, mieli on rauhoittunut ja levollinen ja ajatukset soljuvat hitaina ja kevyinä ohi, ikäänkuin pilvet.
-------

Olen kesän kuluessa lueskellut aika paljon; henkilöhistoriaa ja historiaa muuten vaan, teologiaa yms. Luen parhaillaan John Haldonin uudenuutukaista teosta nimeltä Bysantin historia, joka paikkaa suomenkielisessä historian kirjallisuudessa merkittävän aukon. Itä-Rooman keisarikunnan tuhatvuotisesta historiasta kun ei ole hirveän montaa laatuteosta suomen kielellä julkaistu. Minua on aina kiehtonut taru Bysantista "viimeisenä Roomana" ja läntisen sivistyksen etuvartiona idän barbaareja vastaan, eikä vähiten siksi, että se on ollut minulle niin tuntematonta. Olen yrittänyt kirjastojen poistomyynneistä ja divareista metsästää Franz Diehl´n klassikkoa Bysantti, mutta ei ole vielä sattunut kohdalle. No, onpahan taas yksi hyvä syy lisää lähteä huomenna pienelle divarikierrokselle Hesaan.

Bysantin tuhatvuotisessa tarussa on jotain hyvin tolkienmaista: Numenorin tuho ja Gomdor vastustamassa Sauronin laumoja. Kun itse olen tällainen lännen ihminen - ennemmin Rohanista kuin etelästä! - niin tuo tarina kiehtoo moniulotteisuudellaan. No niin, jostain todellisuudestahan se J.R.R. ne juttunsa haki...
-------

Katselin tuossa iltana muutamana suomenkielisen laatuhupailun vuosien takaa, nimittäin Firman. Ilmaisu "hupailu" on ehkä vähän liian kevyt tässä yhteydessä, sillä kaikesta (hyvästä ja terävästä) humoristisuudestaan huolimatta Firma nostaa framille monta sangen kipeääkin asiaa. Niin, ja relevanttia asiaa nimenomaan. Alunperin tv-sarjana näytetty Firma kertoo rivakasta ja päämäärätietoisesta yrityssaneeraajasta, jolle annetaan haastavaksi tehtäväksi nostaa uppoamaisillaan olevan Cogito-yrityskonsulttifirman pää takaisin veden pinnalle ja ehkä vielä vähän enemmänkin.

Mutta kun tämä Cogito ei olekaan mikä tahansa firma, vaan parin luvalla sanoen hörhähtävän (mikä hieno uusi ilmaisu!) filosofin hädin tuskin pyörittämä pulju, missä yksi panikoi ja toinen hakkaa rumpuja, mitkä molemmat sitten saavat aikaan kuolemattomia ideoita. Aivojen sähkötoiminnasta kait siinä vain on loppujen lopuksi kysymys. Mutta leffa kuvaa hyvin kahden toisilleen täysin vieraan ajatusmaailman ja toimintatavan - niin, jopa kulttuurin! - yhteentörmäystä. Enempää en kerro, loput voitte katsoa itse...

Okei, antaas olla. Yks juttu vielä... Eräs kipeä asia, jonka Firma hyvin havainnollistaa on suoriutujan ja selviytyjän välinen ero. Kun kunnianhimoisen ja uraputkessa olevan yrityssaneeraajan hommat menee kiville ja hän kokee epäonnistuvansa ja (omasta mielestään oikeutetusti) on ihan daun, niin yllättäen hänet parsiikin kokoon firman paniikkihäiriöön taipuvainen, aliarvostettu joka paikan höylä, fil. lis. Aija. Hän sanoo sen jotenkin siihen tapaan, että on surku juttu, kun noin vahva ja paljon resursseja omaava kaveri on noin alamaissa, kun kuvittelee epäonnistuneensa konsernin johdon antamassa tehtävässä. Sitten hän jatkaa: se, mikä tälle "kivikovalle talouselämän ammattilaiselle" on ollut vain parin päivän opintomatka luusereitten maailmaan, se on hänelle itselleen jotain sellaista, missä ollaan oltu koko ikänsä.

Firma nostaa hyvin esille sanan, ajatusten ja aatteiden mahdin. Tälle meidän ulkonaisia tekoja, laskennallisia tuloksia ja konkreettisia aikaansaannoksia yliarvostavalle ajallemme on hyvä muistuttaa tätä: sana on aina ennen tekoa, ajatusten voima, innovaatio siivittää ymmärrystä ja informaatio luo tieteen, teknologian ja taiteen. Ja kun oikein kauas mennään, niin luemme, että Jumalan sanalla (kr. ho Logos) on kaikki tämä tehty, niin näkyväinen kuin näkymätönkin. Jumala sanoi ja tapahtui niin.

Sanoilla on siis voimaa. Meidänkin ajassamme ja kulttuurissamme on sanoja, joita on syytä hokea ollakseen trendikäs (nimenomaan sekulaarissa maailmassa) - samaa sukupuolta olevien parisuhteet, rajaton maahanmuutto, yksilön moraalinen vapaus jne. - ja on vastaavasti sanoja, joita on syytä välttää käyttämästä säilyäkseen poliittisesti korrektina (esim. uskovien keskuudessa)- avioero ja hylkääminen, Kristuksen ruumis paikallisella tasolla, karismaattisten ilmiöiden koetteleminen. Näiden koodisanojen käyttö aiheuttaa kuulijasta, lausujasta ja kontekstista riippuen joko ahdistusta tai turvallisuuden tunnetta. Kulttuurimme on pääsääntöisesti keskittynyt viime mainitun kokemiseen. Ensin mainittu taas voisi tuoda eteemme myös aidon totuuden ja siihen peiliin katsomisen.
-------

Kaiken muun ohessa olen seuraillut myös lahtelaista (ja suomalaista) jalkapalloa, johon totutteleminen MM-kisojen jälkeen on rehellisesti sanoen vaatinut vähän totuttelua. Jääkiekko ja sen ökyasema maamme ykköslajina taitaa käytännössä olla suurin este futiksen todelliselle nousulle Suomessa. Suomen Palloliiton strateginen tavoite olla kymmenen vuoden kuluttua yksi maanosamme johtavia futismaita on täyttää huuhaata ja sen tietävät kaikki. Eli törmäämme taas sanojen mahtiin, mutta nyt harhaisen todellisuuden luovien sanojen voimaan.

No, eipä mene hyvin lahtelaisellakaan futiksella. Jo kauden alussa oli nähtävissä oikeaan osuneet merkit siitä, missä ja mihin mennään. Kun puolet sarjakaudesta on pelattu, ei FC Lahdella ole plakkarissa ainuttakaan kotivoittoa, eikä voittoja muutenkaan kovin montaa. Kuvaavaa tilanteelle on se, että samaan aikaan kun putoaminen ykkösdivariin näyttää jotakuinkin selvältä, niin lahtelaisen futisväen keskuudessa kiistellään Jari Litmasen patsashankkeesta, haalitaan otteluihin kaikenkarvaista oheisohjelmaa, eikä kukaan paikallisista lajiniiloista oikein uskalla sanoa ääneen muuta kuin, että "on pakko uskoa säilymiseen liigassa". (Huomaatko: taas sanoja käytetään luomaan jokin kuva siitä, miten asiat todellisuudessa ovat?)

Mikä ihmeen pakko se on? Jos seurojen taloutta pyöritetään samanlaisen "uskon" varassa, on ennustettavissa entistä suurempi velkaantuminen ja kipeät heräämiset konkurssiin. Joku voisi tosin kutsua moista ajattelua suoraan haihatteluksi. Tosin heräähän tässä sellainenkin salaliittoteoria, että ehkä kaikki olikin sovittu jo ennen kauden alkua: säästetään pelaajahankinnoissa ja ajetaan seura sovinnolla alas, ettei velkaannuta ja palkataan toimitusjohtaja Hasse Kallström viihdyttämään kansaa oheistempauksillaan. Mikäli putoaminen todella lokakuussa tapahtuu on Hasse vaan tehnyt itsestään melkoisen narrin.
-------

Vielä niihin sanoihin ja niiden voimaan.

Minulla on pihallani kankainen päivävarjo, joka alkukesän sateiden aikana imi itseensä siitepölyä. Nyt kun on ollut pitkään kuivaa, saattaa nähdä kovan tuulenpuuskan iskiessä päivävarjoon, kuinka siitepöly aivan kuin pelmahtaa esille siitä. Siitepöly siellä on ollut koko ajan, mutta kova tuulenpuuska saa sen esille, ilmoille ja näkyviin. Niin tekevät myös sanat ja eritoten se sana, joka lähtee Herran suusta.

Virtanen ja teologian vastustajat

- Ei Raamattua tarvitse tulkita, sitä täytyy vain lukea ja tehdä niinkuin se sanoo!

Nuoren miehen ääni värisi yhtä lailla pyhästä kiihkosta kuin inhimillisestä innostakin.

- Eihän jutun ydin ole siinä, että Raamattua olisi vaikea ymmärtää, vaan siinä, että teologit tekevät siitä sellaisen.

Virtanen keräili mielessään ajatuksiaan miettien, miten vastata tuolle nuorelle miehelle. Virtanen tunsi kaverin usean vuoden ajalta, oli seurannut kauempaa hänen uskoontuloaan ja myös hänen kasvuaan uskon tiellä. Kauempaa pari tämän kaveria seurasi alkanutta keskustelua, odottaen sen väistämätöntä muuttumista väittelyksi. Toinen miehistä oli nuorempi ja toinen vanhempi, jonka Virtanen tiesi näiden nuorten miesten eräänlaiseksi hengelliseksi isäksi. Tämä vanhempi mies ei tosin suin surminkaan sallinut itseään kutsuttavan miksikään "isäksi" - hän oli jopa kieltänyt sen omilta lapsiltaan - kielsihän Jeesus tämän selvästi sanoessaan, ettei pidä kutsua ketään isäksemme maan päällä, koska Jumala yksin on Isämme. (Sitä paitsi Jeesus sanoi tulleensa nostamaan pojan isäänsä vastaan, eikä tämä mies halunnut joutua tähän tilanteeseen.)

Nuorta miestä kuunnellessaan Virtanen huomasi näiden kahden muun lähestyvän heitä. Molempien kasvoilla leijaili jonkinlainen eteerinen hymyntapainen, kun he rantautuivat Virtasen ja nuoren miehen viereen.

- No, mitäs Keinonen? Virtanen kysyi vanhemmalta mieheltä.

- Noo, mitääs täsää... Herran sanaa lähettiin kaduille levittämään... teille ja aitovierille, kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Barnabas Keinonen vastasi tutkaillen katseellaan Virtasta. Virtanen tunsi tuon katseen ja tiesi Keinosen usein tutkivan mm. ihmisten kirjahyllyjä tuolla "profeetallisesti skannaavalla" katseellaan. Mikäli jossain kohtaa kirjahyllyä tuntuisi jotain "väreilyjä" tai muuta sellaista, niin todennäköisesti kirjat tuossa kohtaa hyllyä sisälsivät jotain arveluttavaa aineistoa. Mm. jotkut Francis A. Schaefferin apologiakirjat olivat eräässä kodissa saaneet kyytiä niiden sisältämän "ihmisviisauden" ja "pään tiedon" takia.

Barnabas (minkä nimen Unto Keinonen oli ottanut uskoontulonsa jälkeen) Keinonen ei kuulunut oikein mihinkään uskovien ryhmittymään Virtasen kotiseudulla. Tai ehkä oikeampaa olisi sanoa, että Keinosella oli oma ryhmänsä ja omat seuraajansa, minkä hän itse tietysti voimakkaasti kielsi, koska ei halunnut olla "lahkojohtaja". (Tosin hän piti sellaisina lähes tulkoon kaikkia muita kristittyjä, Virtanen tietysti mukaan lukien.) Sen Virtanen tiesi, että Keinonen tunsi jonkinlaista yhteenkuuluvuutta AAA:n porukoiden kanssa, joskin lähinnä sen harhaoppien metsästämiseen erikoistuneen siiven kanssa.

Hän tiesi Barnabas Keinosen opetuslapsineen käyvän suhteellisen säännöllisesti "viemässä Herran sanaa kadun kansalle", mikä käytännössä tarkoitti ketä hyvänsä tielle sattuvaa kulkijaa, töistä palaajaa, kaupassa käyvää tai ketä muuta hyvänsä. Aina silloin tällöin Keinonen ja hänen seuraajansa törmäsivät kaduilla myös muihin uskoviin ja tapaamiset näiden kanssa yleensä päättyivät suukopuun, väittelyyn ja joskus jopa pahansuopaan nimittelyyn puolin ja toisin. Virtanen kyllä tiesi Keinosen olevan pohjimmiltaan ihan hyvää tarkoittava uskon veli, mutta onnettoman kovapäinen. Hänellä oli omat, pinttyneet opinkäsityksensä, jotka hän joskus ammoin nuoruudessaan oli jostain omaksunut - tosin hän itse väitti vain Herran puhuneen hänelle - ja joiden todenperäisyyttä tai raamatullisuutta hän ei koskaan ollut vaivautunut tarkistamaan.

- Sä et halua oppia uutta, Keinonen. Se on sun suurin ongelmasi. Virtanen oli joskus vuosia sitten suutuspäissään puuskahtanut Keinoselle erään yhtä hedelmättömän väittelyn päätteeksi.
Keinosen kasvoilla oli tuossa tilanteessa karehtinut autuaan onnellinen, joskin samalla paljastavan yksinkertainen hymy. Hänen vastauksensa oli paljastanut vallitsevan asiantilan ja vain vahvistanut sen Virtasen käsityksen, että tätä keskustelua oli turha jatkaa:

- Kun on tullut itse Herran opettamaksi, niinkuin luetaan Jumalan sanasta, ei tarvita ihmisoppeja, eikä riivaajien viisautta.

No niin, tässä sitä taas oltiin. Tämä nuorempi mies, Ylämäkinen nimeltään, oli pysäyttänyt Virtasen kadulla ja kun hän tiesi Virtasen jollain tavalla teologiasta perillä olevaksi mieheksi, niin oli sitten päättänyt iskeä kiinni siihen. Usein tämä "katuevankeliointi" keinoslaisten kanssa oli juuri tällaista.
Ja nyt sitten väännettiin kättä Raamatun tutkimisesta ja tulkinnasta. Virtanen vältti tahallisesti sellaisten termien kuin eksegetiikka ja hermeneutiikka käyttämistä, koska se olisi laukaissut valloilleen viimeisetkin teologian vastaiset voimat näiden veljien mielissä. Virtanen oli vuosien mittaan ollut kyllin usein vastaavissa tilanteissa, joten hän arveli tietävänsä suunnilleen, miten tilanne etenisi. Eikä hän toisaalta halunnut mitenkään mollata tai jyrätä nuorta keskustelukumppaniaan.

- Ei mitään tulkintaa tai teologian opiskelua tarvita, pelkkä Herran opettamaksi tuleminen riittää, nuori mies esitelmöi kärsivällisesti kuuntelevalle Virtaselle.

- Kyllä joo, Raamattua ymmärtääkseen ei todellakaan tarvitse olla mikään asiantuntija. Virtanen myönteli. Hänen nuori keskustelukumppaninsa ajatteli saaneensa luoduksi sillanpääaseman vihollisen maaperälle ja päätti jatkaa vyörytystään.

- Mutta eikös Virtanenkin ole opiskellut sitä teologiaa? hän kysyi haastavasti, mutta Virtanen oli aivan liian kokenut mennäkseen tuohon halpaan.

- No joo, onhan sitä joskus tullut harrastettua, mutta sanopas kuule sinä Raamattua hyvin tuntevana veljenä, miten ihminen oikein pelastuu? hän vastasi ja keskittyi sitten kuuntelemaan, miten pahaa-aavistamaton nuori mies esitteli hänelle koko lailla raamatullisen ordo salutiksen eli armonjärjestyksen siitä, miten ihminen oikein pelastuu Jumalan lapseksi.

- No niin, hyvä... siinähän se pääpiirteissään tuli esitettyä. Kiitos tästä teologian annoksesta, veljeni. Virtanen naurahti nuoren miehen puhetulvan päätyttyä. Tämän kasvoilla harhaili hetken aikaa hämmentynyt ilme, eikä hän oikein tiennyt mitä sanoa, mutta sitten vanha kettu Keinonen tuli hätiin.

- Niin, eikös vaan olekin Ylämäkilän pojalla hyvin sana hallussa ja tarkootan nyt nimenomaan sitä Herran sanaa?!

- Amen, ja samalla hän tuli harrastaneeksi pienen iltapuhteen verran aitoa ja oikeaoppista teologiaa. Virtanen ei malttanut olla sanomatta, vaikka tiesi, että tämä oli vähän niinkuin riidan haastamista, koska nyt hän sai jatkaa väittelyä Keinosen itsensä kanssa. Nuorella miehellä ilme oli vähän niinkuin häntä olisi jymäytetty pahan kerran, mutta Keinonen ei antanut sen häiritä, vaan sanoi:
- Mitä hyvää ja arvokasta se sun teologiasi on tuonut sulle sen rinnalla, mitä Raamattu lupaa jokaiselle, joka häntä avuksi huutaa?

Vaikka Virtaselle ei ihan selvennyt ajatteliko Keinonen avuksi huudettavan jotain kirjaa vai oikeinko henkilöä, hän vastasi rauhallisesti:

- Tunnen kyllä joitakin teologian tohtoreita, jotka ovat kirkkaasti uskossa ja hyvin perillä Jumalan ilmoituksesta Sanassaan. Siis ihan uskossa olevia ihmisiä, joiden mielestä Raamattua tulee myös totella käytännössä eikä vain lukea ja tutkia sitä. Itse asiassa se juuri teki monista heistä tutkijoita.

Keinonen ja kumppaninsa vilkuilivat toisiaan ikään kuin tarkistaakseen kannattiko tuota nyt uskoa todeksi. Sitten Keinonen jatkoi vanhalla linjallaan:

- Noita kuivia ja vaikeaselkoisia ihmisiä on kyllä syytä viattomien Jumalan lasten välttää.

- Varmasti tuo on totta joidenkin teologien kohdalla, samoin kuin myös joidenkin kiertelevien saarnamiestenkin kohdalla. Virtanen vastasi napakasti.

- Mutta etkö myönnä, että teologian opinnot tai professorin ammatti voivat jopa estää ymmärtämästä Raamattua oikein?

- No en todellakaan... tai sanotaan, että ei se mikään este välttämättä ole. Se voi olla jotain kumpaan suuntaan hyvänsä. Teologia nähkääs on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siitä voi olla apua Raamatun ymmärtämisessä, mutta jos siitä teologian harrastamisesta tulee pääasia, niin siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaiken pitää tähdätä Kristukseen ja Hänen tuntemiseensa.

- Ja senpä tähden emme käytäkään sitä hyväksemme ollenkaan! Eikö Raamattukin sano, että poista paha keskuudestasi? puheeseen puuttui Viljaniemi, toinen nuorista miehistä, jonka Virtanen tiesi kiihkomieliseksi keinoslaiseksi ja hyvin suvaitsemattomaksi televisiota, internettiä ja aikakaus- ja sanomalehtia ja ties mitä muuta kohtaan. Hän oli hyvin nuori, vasta lukioikäinen, mutta hallitsi kaanaankielisen fraseologian jo nyt paremmin kuin monet ikänsä rukoushuoneen penkkiä kuluttaneet uskovat.

- Mutta juurihan veljemme tässä harrasti teologiaa oikein antaumuksella! Virtanen nyökkäsi Ylämäkilään päin, joka luimisteli syrjemmällä vähän syyllisen näköisen, ikään kuin anteeksi pyydellen, että oli mennyt tuohon halpaan.

Tässä vaiheessa keskustelua kävi niin kuin Virtanen vanhasta kokemuksestaan oli arvannut jossain vaiheessa käyvän eli Keinonen sulki silmänsä ja alkoi rukoilla ääneen. Muut seurasivat salamannopeasti perässä ja Viljaniemi alkoi jopa laulaa kielillä kimeällä pojanäänellään, korkealta ja kovaa. Ylämäkiläkin syrjemmällä rukoili hiljaa, tarkkaillen puoliksi suljettujen silmäluomiensa raosta tilanteen kehittymistä.

Keinonen rukoilla kailotti siinä keskellä katua kovaan ääneen sitä, miten "Herra ei ole viisauden ja ymmärryksen, vaan Hengen ja voiman Jumala". Viljaniemi säesti kielillä polottaen polkien jalkaansa maahan. Ylämäkilä taas oli painanut päänsä alas ja siinä rukoillessaan avasi ison saarnaajaraamattunsa.

- No, tuon te ainakin osaatte. Virtanen lausui ajatuksensa ääneen ja lähti sitten kävelemään poispäin. Näinhän tässä taas kävi. Kun sanat eivät riittäneet siirryttiin hengen ulottuvuuteen, mutta minkä hengen vai olisiko kyseessä ollut vain ihmisen omat sielun voimat? Joka tapauksessa, kun asiallisessa argumentoinnissa ei pärjätty, sammutettiin valot yläkerrasta ja vaihdettiin kieltä, kirjaimellisesti. Surullista, mutta totta, miten historia toistaa itseään, mietti Virtanen.

Viimeiseksi hänen korviinsa jäivät soimaan Keinosen värisevällä äänellä rukoilemat sanat siitä, miten "Herra vielä vapauttaisi Virtasen tuosta kirjaviisauden hengestä ja hajottaisi maahan kaikki järjen päätelmät". Viljaniemi säesti vierellä hokemalla koko ajan "oi Herra, oi Herra, oi Herra!"

- Niinpä, ne järjen päätelmät, jotka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan saavatkin mennä, mutta teillä niitä näyttää olevan jopa enemmän kuin keskivertoteologilla! Virtanen ei malttanut vielä olla lisäämättä.

-------

Muutama viikko myöhemmin Virtanen sai sähköpostia tuona iltana tapaamaltaan nuorelta mieheltä, Ylämäkilältä. Tämä kertoi ajatelleensa asioita ja kyseli mahdollisuutta tapaamiseen. Lisäksi hän kysyi Virtaselta neuvoa, olisiko jotain "hyvää ja Raamatulle uskollista kirjaa, joka käsittelee Raamatun tulkintaa ja muita sen kaltaisia asioita".

Virtanen siirtyi kirjoituspöytänsä äärestä kirjahyllynsä luo ja katseli kirjojen selkiä. Hm... "Kirjojen kirja - Avaimia Raamatun tulkintaan", kirjoittaneet Gordon Fee ja Douglas Stuart... Olisikohan siitä näin ensi alkajaisiksi?

Muutoksia mielipideilmastossa

Viime päiviltä pari sellaista ilmiötä, jotka kertovat mielestäni joistain muutoksista kansakuntamme henkisessä ilmapiirissä.

Ensimmäinen oli väkivaltainen hyökkäys Hesan Gay Pride-kulkuetta vastaan. Typerä temppu ja ehdottoman tuomittava, joka samalla teki homoista hetkeksi koskemattomia. Itse presidentti kiirehti tuomitsemaan iskun ja media hanakasti uutisoi uusien jäsenten ryntäyksestä Setan jäseniksi. Joopa joo. Ettei vaan kävisi niinkuin Imatran kirkostaeroajille, joiden sikäläisen evl. kirkkoherran sukupuolenvaihdosoperaation alla väitettiin jättävän kirkkolaiva sen takia, että kirkko niin epäoikeudenmukaisesti suhtautui koko juttuun. Varmistin tämän paikallisilta uskovilta Imatralla loppuvuodesta käydessäni ja he lähinnä hymähtelivät tällaisille väitteille.

Mutta joo, tuo oli päivä, jolloin heistä tuli koskemattomia. Jyväskylän KD:n nokkamieskin kiirehti tarkentamaan kirjoituksiaan Hesan kulkueen moraalisen provokaation luonteesta, mikä nyt on ihan ilmiselvää. Päivi Räsänen sai tehdä hartiavoimin töitä hälventääkseen sitä epäluuloa, jota homomyönteinen media kilvan yritti ilmoille puskea. Ja tämä kaikki siksi, etteä nyt homoliike oli hetken aikaa kansakunnan kaapin päällä. Mutta ei kauaa. Luulen nimittäin, että tuuli on kääntymässä, kuten aina silloin kun mennään toiseen äärilaitaan.

En tällä tietenkään tarkoita, että toivoisin tapahtuvan lisää vastaavanlaisia provokaatioita. Luulen vain, että jossain vaiheessa ns. hiljainen enemmistö yksinkertaisesti kyllästyy tähän homohehkutukseen, jossa pienestä marginaaliryhmästä yritetään luoda jotain kuvitteelista mainstreamia tai jopa korottaa tuo kaikki osoitukseksi jostain korkeammasta humaanisuuden asteesta, johon tavallinen hetero ei koskaan voi yltää.

Vastareaktion ainekset ovat nimittäin jo ilmassa. Katsokaa vaikka täältä. Ja lukekaa erityisesti nuo kommentit tuohon blogiin.

Toinen ilmiö, mikä ei sinänsä ole mikään uusi, on perussuomalaisten jatkuva nousu poliittisella kartalla vakavasti otettavaksi tekijäksi. Tästähän uutisoitiin viime viikon loppupuolella ja nyt kiinitettiin erityisesti huomiota siihen, että persut ensimmäistä kertaa ohittivat ydinvoimakysymyksessä epäloogisuudellaan kenttää hämmentäneet vihreät. Politiikan tutkijat ovat vahvasti sitä mieltä, että tällä hetkellä perussuomalaiset ovat ainoa todellinen työväenpuolue maassamme.

Persut näyttävätkin haastavan nimenomaan demarit, niin Kymenlaakson entisillä teollisuuspaikkakunnilla kuin etelän suurten asutuskeskusten lähiöissäkin. Tosiasia on, että demarisenaattoreiden joukossa ei taida olla enää pitkään aikaa ollut ketään aitoa työmiestä. Ongelmallisin kohta tässä kuviossa on se, että persut keräisivät kyllä huiman äänisaaliin, mikäli ns. nukkuvat äänestäjät vain ärhäköityisivät lähtemään vaaliuurnille. Eli tuskin tullaan mitään massiisivisia aktivointikampajoita vaalien alla näkemään, sen verran iso uhka persut ovat niin vasemmistolle kuin keskustallekin.

Tässä tulee sitten se kipupiste, jonka uskon Timo Soininkin tiedostavan ja joka hänen ministerimahdollisuuksinsa suuresti vaikuttaa. Jollei parlamentaarinen järjestelmä nimittäin kykene ihmisiä motivoimaan äänestämällä vaikuttamaan, niin todennäköisin vaihtoehto lienevät silloin ns. ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot, kuten kansalaistottelemattomuus, anarkismi tai jotain vielä pahempaa. Ja tämä reagointimalli kääntyy - tai se käännetään - nimenomaan persuja vastaan.

Timo Soinilla on jo nyt kylliksi haastetta halla-ahojen ja jatkuvien populismisyytösten kanssa. Tähän asti hän on nämä tilanteet pystynyt hyvin hoitelemaan, mutta mikäli sisäpolliitisessa tilanteessa tapahtuu jotain odottamattomia muutoksia, jotka enemmän kuin aiemmin ravistelevat yhteiskuntarauhaa, niin silloin se veri vasta punnitaan.

Toinen tie

Eilen istututtiin parin kaverin kanssa iltaa, grillattiin ja syötiin, juteltiin kutsumuksesta, seurakunnasta ja hengellisestä vanhemmuudesta, jaettiin elämää ja rukoiltiin yhdessä. Keskustelu lähti liikkeelle siitä, miten moni uskova itsepintaisesti säilyy hengellisesti vauvana koko elämänsä ajan. Kysymys oman kutsumuksensa löytämisestä liittyy tähän oleellisesti: kun löydät kutsusi ja armolahjasi, se haastaa sinua kasvamaan ja silloin hengellisen vauvavaiheen aika on ohi. Sinussa alkaa tapahtua muutosta, jonka synnyttää Pyhä Henki.

Kovin usein kutsumus latistetaan kirkoissa. Kutsumukseni voi jopa edustaa uhkaa jollekulle. Jos joku on palkattu tekemään seurakunnan työt, niin näin käy helposti. Kutsumuksensa kanssa kipuilevalle näytetään "oma tehtävä ja paikka seurakunnassa"; kättele ihmisiä ovella, roudaa kamoja, keitä kahvia, laita pullaa esille, kanna kolehtia... Siinä sopii palvella, jos haluaa olla hyödyksi Jumalan valtakunnassa. Ja jos kysymyksiä löytyy, niin sanotaan, että palvele siinä nyt uskollisesti, niin katsotaan myöhemmin... Vähän niin kuin sanoisi, että aina ne ensimmäiset päivät hirressäkin ovat niitä kurjimpia. Näin käy aina silloin, kun vastuunkanto lähtee organisaation tarpeista käsin, eikä armolahjoista ja Herralta saadusta kutsumuksesta. Ja näin kuluvat seuraavat kolmekymmentä vuotta, ellei ihminen itse laita tuota kierrettä poikki.

Toinen vaihtoehto on kouluttautuminen. Kutsumustaan kyselevälle (varsinkin nuorelle miehelle) annetaan ohjeeksi hakea teologiaa opiskelemaan tai mennä raamattukouluun. Muutama vuosi siellä ja pääset teologisiin salaisuuksiin vihittyjen sisäpiiriin. Saat statusta, kunniaa ja mainetta. Hengellinen urakehitys on aluillaan ja useimmiten se näyttää noudattelevan samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa muuallakin; yritysmaailmassa, valtion hallinnossa tai järjestöpolitiikassa. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että organisaatiot rakenteltaan ja toimintamekanismeiltaan ovat niin saman tapaisia; ministry, denominaatio, pk- tai ylikansallinen yritys tai humanitaarista työtä tekevä kansainvälinen järjestö.

Viimeistään nyt on käynyt selväksi, että meillä on ongelma; meidän järjestelmämme ei toimi. Pelkkä asioiden teoreettinen ja akateeminen opiskelu jossain "korkea-asteen oppilaitoksessa" ei yksinkertaisesti anna riittäviä valmiuksia hengelliseen työhön. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että sen kosketuspinta tähän "työhön" on pinta-alaltaan yhtä suuri kuin kärjellään seisovan pyramidin. Monen nuoren aikuisen kanssa keskusteltuani viesti on ollut se, "ettei siellä opetettukaan oikeita asioita". Hengellinen työ kun opitaan parhaiten olemalla mukana siinä. Meillä on siis ongelma.

Entä sitten uusi konteksti? Pelkkä teologian opiskelu tai hengelliseen työhön varustautuminen jossain muussa, toisenlaisessa oppimisympäristössä, vaikkapa lähempänä itse sitä luonnollista ympäristöä, jossa seurakunta elää ja evankeliumia viedään eteenpäin, ei sekään vielä riitä. Näin tehdessämme helposti vain toistaisimme entisiä virheitä ja meillä olisi muutaman vuoden kuluttua vain yksi uusi samanlainen oppilaitos lisää. Meidän täytyy aloittaa opetuksemme yleensä ja ennen kaikkea hengelliseen vanhemmuuteen varustaminen ihan toisesta päästä.

Ymmärrämme, että hengellinen kasvu tapahtuu aina seurakunnassa ja osana sitä. Meidän tilanteessamme, kun näin sanomme, ensimmäisenä tulee mieleen jumalanpalvelus tai sunnuntaikokous, opetuksen tai saarnan passiivinen kuunteleminen tai muuhun järjestettyyn ohjelmaan osallistuminen. Sitten kaikkien noiden tilaisuuksien jälkeen kun kysyy ihmisiltä, mikä oli hienointa, mikä rakensi eniten tai mitä haluat lisää, niin vastauksena on useimmiten se, että vuorovaikutus ihmisten kanssa kosketti, kaipaan lisää avautumista oman elämän haasteista tai että ateriayhteys oli hienoa etc.

Mutta pysyä viileän ulkopuolisena on nykypäivänä niin helppoa seurakunnassa. Haluamatta ilkeillä, niin joskus tuntuu siltä kuin joidenkin mielestä se, että pysytään hengellisen vauvan tasolla on monelle mieluinen, ehkä jopa tavoiteltukin asia. Kaikki pääsevät siten helpommalla. Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa...

Mitä sitten tilalle? Vapaasti assosioiden: luottamuksellisuus, elämänyhteys, vuorovaikutus, läpinäkyvyys ja aitous, epävirallisuus ja -muodollisuus, yhdessä syöminen, tilivelvollisuus, mentorointi, raamatullisuus käytännöllisenä juttuna jne. Tämän on tultava todeksi ennen kuin aletaan millään tavalla tai millään tasolla harrastaa tai puhua mitään teologiasta, Raamatun tulkinnasta tai hengellisestä työstä. Näitä asioita ei nimittäin voi opettaa pelkkänä pään tietona. Kaiken tämän tulee tapahtua osana Kristuksen ruumista, muussa tapauksessa kirjain kuolettaa, eikä Henki pääse tekemään asioita eläväksi.



PS. Hyvänä esimerkkinä uusien yhteisöjen vanhojen virheiden toistamisesta on uuden virallisen helluntaikirkon kanssa kilpaileva perinteinen helluntaikansa. Mitään irtiottoa entiseen ei olla uskallettu tehdä. Kun virallisella helluntaikirkolla on juhannuskonferenssi, Elotulet elokuussa ja Iso Kirja-opisto, niin traditionalistisiiveltä löytyy jo omat juhannusjuhlat ja Elosalamat elokuun puolessa välissä ja omaa kurssikeskustakin etsitään parhaillaan...

Leipäkuningas-syndrooma

"Kun nyt ihmiset näkivät sen tunnusteon, jonka Jeesus oli tehnyt, sanoivat he: "Tämä on totisesti se profeetta, joka oli maailmaan tuleva". Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäkseen hänet kuninkaaksi, väistyi hän taas pois vuorelle, hän yksinänsä."

Joh. 6:14-15

Johanneksen evankeliumi kuvaa Jeesusta miehenä, joka kulki oman kutsumuksensa tietä. Hän tiesi, mitä teki, koska kutsumus ajoi Häntä eteenpäin. Tämä teki Hänestä myös kuvia kumartelemattoman ja monien ulkopuolisten odotusten ja toiveiden suhteen hankalan miehen.

Hän ei ensinnäkään integroitunut mihinkään silloisista juutalaisuuden haaroista: ei fariseuksiin (jota suuntausta lähimpänä Hän kuitenkin opillisesti oli monien juutalaisten tutkijoiden mukaan), ei saddukeuksiin tai muihin kirjanoppineisiin, ei edes erämaahan vetäytyneisiin lahkolaisiin, essealaisiin (vaikka monet mielellään näkisivätkin Jeesuksen jonkinlaisena hauraana esoteerikkona).

Vaikka Hän saikin monia seuraajia publikaanien parista, Hänen ajattelunsa ei kulkenut samoja latuja noiden virallista hallitusta myötäilevien yhteistoimintamiesten kanssa. Mutta eivät liioin vastapuolen edustajat, Rooman miehittäjävaltaa vastustavat selootit saaneet Hänestä uutta vallankumousjohtajaa, vaikka tätäkin viittaa monet epäilemättä sovittelivat Hänen ylleen.

Jeesus on Nasaretin Jeesus, joka sanoi Jumalan valtakunnan olevan jotain muuta kuin oppineisuutta ja Kirjoituksia, rahaa ja mukavaa elämää tai nautintoja, isänmaanrakkautta tai pakoa pahasta maailmasta. Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä, se on teidän keskellänne ja se otetaan vastaan kuin lapsi. Muuten: "teidän keskellänne seisoo Hän, jota te ette tunne". Jeesus ei ollut vietävissä. Hän oli kutsumustietoinen ihminen. Hänestä tuntui joskus henkivän ulos jopa - luvalla sanoen - pienoinen töykeys avun pyytäjiä kohtaan. "Mitä sinä tahdot minusta, vaimo? Minun aikani ei ole vielä tullut." Eihän Hän tietenkään töykeä ollut, mutta koetteli useasti avuntarvitsijoiden motiiveja ja uskoa.

Jeesus ei suostunut ihmisten pelinappulaksi. Hän ei ollut ulkoapäin ohjattavissa. Kuka tietää, mihin kaikkiin mahdollisiin kissanristiäisiin Hänet muuten olisikaan valjastettu hyvän asian rattaiden eteen. Ja kukapa meistä ei olisi ainakin joskus joutunut tilanteeseen, jossa sinuun kohdistuu kovat miellyttämisen paineet ulkopuolelta. Jossain vaiheessa huomaat, että sinulla pelataankin jonkinlaista kosmista shakkia, jossa sinä olet vain yksi nappula laudalla ja sinun tulevaisuutesi eri skenaariot on hahmoteltu laudalla muutama siirto eteenpäin. Kun kala on koukussa, alkaa manipulointi, motivointi, syöttäminen, väsyttäminen ja politikointi. Kavahda siis ihmisiä, joilla on jokin suuri näky mielessään sinun varallesi varattuna.

Jeesus ei suostunut leipäkuninkaaksi ja sai kansan vihat päällensä. Joskus näitä Johanneksen evankeliumin kohtia lukiessa tuntuu siltä, kuin Jeesus harrastaisi suunnitelmallista ja pitkäjänteistä karsintaa kuulijakunnassaan: salaiset motiivit, henkilökohtainen usko ja valmius seurata punnitaan ja koetellaan tarkkaan ennen kuin mennään asiassa eteenpäin. Siitä oli kaukana halu miellyttää kuulijakuntaa ja kalastella seuraajia. Jeesus oli itse asiassa tyly tällaisissa tilanteissa. "Niin monet hänen opetuslapsistansa, sen kuultuaan, sanoivat: "Tämä on kova puhe, kuka voi sitä kuulla?" ... "Tahdotteko tekin mennä pois?""

Jeesus vetäytyi tällaisissa tilanteissa yksinäisyyteen rukoilemaan ja se on hyvä neuvo meillekin, kun kohtaamme vastaavanlaisen tilanteen tai ihmisen.

MM-kisauutisia 4

Nyt ne on sitten ohi. Omat mietteeni ennen eilistä finaalia olivat lähinnä sellaiset, että toivottavasti ei nyt nähdä samanlaista halpamaisuutta kuin edellisessä loppuottelussa (Materazzi vs. Zidane). No, ei onneksi nähty, tosin olihan Arjen Robben jo ennen illan peliä uhonnut ottavansa voiton vaikka sitten likaisellakin pelillä. Sitä saa, mitä tilaa; Hollannille kahdeksan keltaista ja yksi punainen kortti ja Espanjalle viisi. Eli onhan jalkapallo, siinä missä muukin urheilu, laillistettua sodankäyntiä kanojen tai muiden etnisten ryhmien välillä. (Jollette usko, niin olkaahan katsomassa vaikka FC Lahti - HJK-ottelua ja kuunnelkaa fanien lauluja. Uskokaa minua: ette halua tietää muusta, ettekä itse asiassa kaikista niistä lauluistakaan...)

Huumorinpilke silmäkulmassa voisi siis sanoa, että nyt olivat finaalissa vastakkain Hollanti protestanttisen uskonpuhdistuksen reformoidun siiven edustajana ja Espanja, tuo vanha ja meidän pohjoisen luterilaisten mielestä sysimusta roomalaiskatolilaisuuden lippulaiva. Vai mitä varten muuten luulette katsomossa istuneen noiden maiden kruunupäitä omat värit harteillaan? Jos joku ei vieläkään ota tätä vuodatustani vakavasti, niin vyörytän esiin tuon takuuvarman (ja väsyksiin asti toistetun) argumentin lacrossesta, jota irokeesit kutsuivat "sodan pikkuveljeksi".

Omat alkuveikkaukseni jossain kahvipöytäkeskusteluissa osuivat sikäli lähelle, että alussa pidin suosikkeina joukkoa Brasilia, Argentiina & Espanja. (Harmi, kun ei silloin tullut kirjoitettua sitä ylös!) Saksaakin pidin aika kovana, kuten aina. Jalkapallohan on peli, jota pelataan kahden joukkueen voimin 90 minuuttia ja sen jälkeen Saksa voittaa.

No, mitä kisat sitten pitivät sisällään? Mieleen jäivät uusi pallo (miksi ihmeessä?), mikä sen nimi nyt olikaan? Jabadabaduu tai jotain... Sitten vuvuzuela-torvet ja niiden mörinä. Läjäpäin taikauskoa, joka huipentui jonkun mustekalaparan käyttämiseen ennustajana. Ei ihan heti uskoisi näin tapahtuvan modernissa maailmassa, vai meneekö tämänkin nyt sitten sen afrikkalaisen taikauskon nimiin? Tältä pohjalta se vedonlyönti vasta onkin herkkua...

Sitten oli sokeita tuomareita, joiden töppäilyjen takia paljastui Fifan pysähtyneisyyden politiikka. Näiden myötä länsimaiselta ihmiseltä rapisee viimeinenkin kunnioitus ja arvostus perinteisiä kivilinnakeinstituutioita kohtaan. Näyttää siltä, kuin eräs suurimpia Breznevin perinnön vaalijoita löytyisi urheilujärjestöjen johtopaikoilta. No, tulevissa kisoissa on takuulla jo videotarkistus käytössä.

Monia nuoria kykyjä nousi kisoissa parrasvaloihin, etenkin Saksan nuori, monikansallinen joukkue ilahdutti esityksillään. Mestarikoukkue Espanjasta nostaisin esille kaikkien niiden hipaisusta kaatuvien maassakieriskelijöiden ohi ensinnäkin Carles Puyolin, joka taitaa olla oikea äijä. Ei turhaa uikutusta, vaan reilua roimetta kentällä. Toinen olisi Sergio Ramos, jolla noin isoksi mieheksi on ilmiömäinen tasapainoaisti ja kehon hallinta.

Kyllähän nämä kisat tietysti aina heijastuvat myös tänne karun Pohjolan routaisille nurmikentillekin. Kesäkuun lopulla pelatussa FC Lahti - FC Honka-pelissä Hermanni Vuorinenkin kieriskeli kentän pinnassa jonkun hipaisun jälkeen aikaa pelaten oikein MM-kisamalliin. Samoin lisäajan antaminen ja näyttäminen alkoi yhtäkkiä saada täällä Veikkausliigan peleissäkin yllättävän ammattimaisia otteita, kun aikaisemmin kaikki oli ollut vähän niinku sinne päin...

Loppuottelussa viimeistään nousi esille hyvän juniorivalmennuksen saldo ja siinä kisassa niin Ajax kuin Barcelonakin esiintyvät edukseen. Liki parikymmentä kaveria näiden nuorisoakatemioista nimittäin pelasi kisoissa. Eli kyllä opetuslapseuttamisella saadaan hyvää hedelmää kentällä kuin kentällä. Lopputulema kaikesta on siis se, että Katalonia on tällä hetkellä paras jalkapallomaa maailmassa.



PS. Täällä kotimaassa kun käy katsomassa futista, niin huomaa kyllä, että aito lajikulttuuri ei synny hetkessä, vaan se vaatii oikeiden asioiden pitkäjänteistä tekemistä. Niinpä nytkin FC Lahti on pahassa putoamiskierteessä kaudella, jona erilaisen oheisohjelmien tarjonta on ylitsevuotavaa (Lamourettes-tanssitytöt & Turo´s Hevi Gee). Siinähän sitten on ensi kaudella kiva seurata oheisohjelmaa ykkösdivarissa...

Tuntematon Kristus

Aloitin tuossa aamusella lukemaan Johanneksen evankeliumia, mikä on hyvin mystinen evankeliumi. En nyt tarkoita tällä "mystisyydellä" mitään gnostilaisuutta tms. Se vaan poikkeaa muista evankeliumeista aika lailla. Heti ensimmäisessä luvussa tulee esille ajatus tuntemattomasta Kristuksesta, joka on salattu, mutta kuitenkin joidenkin löytämä. Koko maailma oli kyllä luotu tämän Logoksen kautta, mutta kun Hän tuli, Häntä ei tunnettu. Ne, joiden olisi pitänyt olla Hänen omiansa eivät ottaneetkaan Häntä vastaan, koska eivät tunteneet Häntä.

Kun Johannes Kastaja ilmaantuu paikalle, häntä luullaan Kristukseksi ja hänestä jopa toivotaan Kristusta. Kuitenkin hänkin sanoo hänen luokseen lähetetyille, että hän on vain "huutavan ääni erämaassa". (Siis kuvittele; ei edes "Huutaja" itse, vaan vain Hänen "äänensä".) Nämä kyselemään lähetetytkään eivät tunteneet Häntä, joka jo oli heidän keskellänsä.

Keitä olivat nämä "lähetetyt"? He olivat fariseuksia, joiden olisi luullut tuntevan läpikotaisin Kirjoitukset. Ja niin he tunsivatkin, mutta vain ulkokohtaisesti; "mistä kohtaa Kirjoituksista löytyy se ja se Messias-ennustus" ja "mitä se ja se rabbi onkaan sanonut tuosta Messiass-ennustuksesta", "millainen Messias on ja mitä hän tekee?" etc. Tätä kaikkea tietoa ja ymmärrystä oli jo tuolloin tarjolla yllin kyllin. Niin on myös meidän aikanamme; teologinen tieto, ymmärrys ja viisaus on jokaisen kiinnostuneen käden ulottuvilla. Totisesti, Raamattu on oikeassa, kun se toteaa: "paljolla kirjaintekemisellä ei ole loppua, ja paljo tutkistelu väsyttää ruumiin" (Saarn. 12:12).

Mutta Johannes itse kertoo, mihin hänen oikea tuntemisensa perustuu: Jumalan ilmoitukseen, etten sanoisi ilmestykseen. "Ja minä en tuntenut häntä; mutta hän, joka lähetti minut vedellä kastamaan, sanoi minulle: 'Se, jonka päälle sinä näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä'" (Joh. 1:33) Huomaa, että Johanneskaan, papin poika ja Jeesuksen sukulaismies, ei Jeesusta tunnistanut Messiaaksi. Vasta kun Pyhä Henki henkilökohtaisella tasolla ilmoitti hänelle Kristuksen, kaikki oli selvää.

Opimme tästä sen, että pelkkä ulkokohtainen sanan tutkimen, tiedon hankkiminen ja ymmärryksellä operoiminen ei riitä. Muuten tämä olisikin niin helppoa. Mutta kun tarvitaankin sisäistä tuntemusta, mikä taas perustuu oikeaan sydämen asenteeseen. On vaikeampaa olla lapsen kaltainen. Tarvitaan ilmestys Kristuksesta.

Lopulta - niin kuin näemme 1. luvun lopulla Natanaelin tapauksesta - tunnistamme Kristuksen siitä, että Hän tuntee meidät itsemme.

"Jeesus näki Natanaelin tulevan tykönsä ja sanoi hänestä: "Katso, oikea israelilainen, jossa ei vilppiä ole!" Natanael sanoi hänelle: "Mistä minut tunnet?" Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Ennenkuin Filippus sinua kutsui, kun olit viikunapuun alla, näin minä sinut"." (Joh. 1:47-48)

Sisäinen ja ulkoinen

"Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen."

Kol. 2:8


Demarien uudehko puoluesihteeri Mikael Junger (ent. yle) poistatti ensi töikseen oven puoluesihteerin työhuoneestaan. On alkanut uusi avoimuuden aika puolueessa, sanottiin.

Juttu voi olla mainostemppu, kikkailua mielikuvilla tai sitten se voi olla osoitus jostain syvemmästä; halusta muuttua tai sisäisistä muutospaineista. Kyse voi olla joko todellisesta halusta muuttua ja muuttaa toimintatapojaan tai sitten se voi olla silmänlumetta, itse asiassa pikemminkin yritys torjua koko muutos.

Paineet erota jostain yhteisöstä tai paineet liittyä toisen jäseneksi, hiustyylin muuttaminen, koruista luopuminen tai huivin käyttäminen - nämäkin heijastavat usein samaa problematiikkaa. Kummasta on kyse; sisäisestä muutoksesta vai vain jonkun ulkonaisen muodon noudattamisesta? Pelkkä ulkonaisen muodon omaksuminen - liittyi se sitten hiusten pituuteen tai lyhyyteen, pukeutumiseen, liikehtimiseen musiikin tahdissa, istumiseen tai seisomiseen, syömiseen tai juomiseen - voi tapahtua esim. uhan, pakon tai lievemmän painostuksen tuloksena, mutta koskaan se ei ole merkki todellisesta sisäisestä muutoksesta.

Minulle on Uutta testamenttia lukiessani syntynyt sellainen vaikutelma, että ihmiselle on varsin tyypillistä mieltymys erilaisten ulkonaisten tunnusmerkkien harrastamiseen uskonnon harjoittamisessa. UT kutsuu sitä "lain alla olemiseksi" tai "maailman alkeisvoimien" mukaan elämiseksi. Yhtä kaikki kyse on ihmisen luonnollisesta uskonnollisuudesta. Jumalan Hengen vaikutuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. koska se tapahtuu "lihan tyydyttämiseksi".

Uskonvaellukseni aikana olen ollut huomaavinani, että tällainen ihmisen myötäsyntyinen uskonnollisuus ja sen ilmeneminen käytännössä ei tee eroa kirkon, tunnustuskunnan, seurakunnan hengellisen orientaation, lähetysjärjestön viisivuotissuunnitelman tai herätysliiketaustan välillä. Eron tekeminen sisäisen ja ulkonaisen välillä on yhtä haasteellista karvalakkiveljien tupaseuroissa, goottilaisessa katedraalissa tai jossain megacitykirkossa. Yhtä kaikki tärkeää se on, koska Jumalan Hengen työn suunta meissä ihmisissä on aina sisältä ulospäin, ei päinvastoin.

Jeesushan sanoo, että ihmisen sisältä ovat lähtöisin erilaiset pahat asiat. Se, mitä sieltä tulee esiin, saastuttaa ihmisen. Ihmistä eivät niinkään saastuta jotkut ulkoiset asiat, vaan se, mitä löytyy siitä, mistä UT käyttää ilmaisua "liha". Kristinuskossa ei ole kyse ulkonaisen habituksen muuttamisesta tai uskonnollisen koodiston noudattamisesta, tapojen muuttamisesta tai vanhan parantamisesta, vaan siitä, että Herra saa tehdä suursiivouksen sisälläsi. Sitä, mitä sen perusteella nousee esiin, kutsutaan UT:ssa "Hengen hedelmäksi".


"Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen.

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: "Älä tartu, älä maista, älä koske!" -sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta-ihmisten käskyjen ja oppien mukaan?

Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi."

(Kol. 2:16, 20-23)

Kuinka kaikki muuttui eli erään kirkonmiehen muistelmat

Ostin viikonloppuna Kansanlähetyspäiviltä Keijo Rainerman 60-vuotiskirjan Ahtaalla ja avaralla (Perussanoma 2010). Kuulin joskus alkuvuodesta, että Rainermalta olisi tulossa kirja, jossa hän käy läpi omaa työtään ev.lut. kirkon pappina, kirkolliskokousedustajana, piispanvaaliehdokkaana ja Kankaanpään kirkkoherrana vuodesta 1981 alkaen. Siitä lähtien olen sitä odotellut. Kirjan esipuhe on päivätty pääsiäisviikolle kuluvaa vuotta. Kirja pitää sisällään kirkollisia muistelmia kolmen vuosikymmenen ajalta, mikä antaa kyllä perspektiiviä tarkastella kirkon kehitystä ja sen seurauksena syntynyttä kirkon nykytilaa.

Eilen sain sitten luettua kirjan loppuun. Kirja on mielenkiintoinen, joskin asiallisen kuiva. Sen lupaamat paljastukset tunteista, jotka nousevat pintaan tuomiokapitulille tehtyjen kantelujen tiimoilta, osoittautuvat melko ohuiksi ja pintapuolisiksi. Eli kirjoittaja pysyttelee tiukasti kirkkoherran roolissaan. Itse olisin ehkä kaivannut vähän enemmän henkilökohtaisempaa otetta. Tämä ei tietenkään yhtään vähennä kirjan arvoa "mielenkiintoisena dokumenttina Suomen luterilaisen kirkon elämästä", kuten Timo Junkkaala kirjan esipuheessa toteaa.

Keijo Rainermaa voi huoletta luonnehtia herätysliikejohtajaksi. Hänellä on takanaan pitkä ura ns. viidennen, uuspietistisen herätysliikkeen johtopaikoilla Suomen Raamattuopistossa, Sisälähetyssäätiössä ja Kansanlähetyksessä. Muistan hänet joistain tilanteista nuoruudestani. Vaikka en ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannut, arvostan häntä ev. lut. kirkon piirissä vaikuttavana hengellisenä johtajana. Hänen hallinnoimaansa seurakuntaa voisi luonnehtia - ilman sarvia ja hampaita - "hyvin hoidetuksi viidesläiseksi kasvipuutarhaksi". Kirjassa seurataan vuosi vuodelta tapahtuvaa kehitystä kirkossa niin Kankaanpään kuin laajemmastakin näkökulmasta. (Esim. seurakunnan jäsenmäärän lasku noudattelee koko maan kehitystä, joskin koko ajan kymmenisen prosenttia "jälkijunassa".) Se antaa meille mielenkiintoisen näkökulman vaihtoehtoiseen todellisuuteen: mitä jos kirkossamme olisikin ollut satakunta keijo rainermaa? Millainen olisi ev. lut. kirkon tilanne nyt? Tämän kaiken em. lisäksi hänellä on laajat suhteet eri yhteiskunnallisiin toimijoihin omalla kotipaikkakunnallaan, muihin kristittyjen piireihin (mm. Patmos Lähetyssäätiö) ja eri kirkollisiin ympyröihin.

No, tästä esipuheesta osaavat jo valveutuneimmat lukijat päätellä, että kyseessä on kuvaus siitä, miten kirkon kehitys viimeisten 30 vuoden aikana on ollut puolustustaistelua. Se on ollut taantumista, luopumista ja harhautumista, kun sitä tarkastellaan ensinnäkin Raamatun ilmoituksen ja toiseksi kirkon oman tunnustuksen valossa. (Itselleni tuo ensin mainittu arviointikriteeri on relevantti, toinen taas mielenkiintoinen vain siinä merkityksessä, että kirkko edelleen väittää sen mukaan elävänsä.) Lainaus taas Timo Junkkaalan esipuheesta: "Kirja jättää lukijoilleen suuren kysymyksen: Mikä on klassisen kristinuskon paikka Suomen kirkossa? Vieläkö saa uskoa, julistaa ja toimia niin kuin kristityt ovat tähän asti oikeaksi nähneet?"

Ilman muuta on selvää, että Rainerman kirkon viime aikaisen kehityksen ja nykytilan problematisointi kulminoituu kysymykseen naispappeudesta, josta hän käyttää toistuvasti tuttua ilmaisua "perinteinen virkakäsitys". Rainerma kertoo eräässä viimeisistä postauksista kirjassaan piispantarkastuksesta Kankaanpään seurakunnassa tammikuussa 2010, miten Satakunnan Kansan etusivulla komeili otsikko: "Kankaanpään kirkkoherra otti ehtoollisviinin naispapilta". Tekstin ingressi jatkaa: "Historiallinen hetki: Kirkkoherra Keijo Rainerma taipui pakon edessä yhteistyöhön naispapin edessä." (Joku voisi sanoa tähän, että hahaa, kenet taas löydämmekään asialta, ellemme sitten tuuliviirinomaista mediaa!)

Rainerma kysyy aiheellisesti: "Mikä teki asiasta etusivun uutisen ja hetkestä historiallisen? Voiko kirkkoherra olla media- ja kirkkokiusattu?" Siltä vahvasti näyttää, eikä tässä ole sinänsä mitään uutta, kun ajattelee vaikkapa Sastamalan (ent. Vammala) tilannetta. Medialle ominaiseen tyyliin toimittaja kaikkitietävästi totesi ikään kuin itsestään selvänä faktana oman näkemyksensä seurakunnan tilasta: "Kankaanpään seurakunnassa vallitsee liian yksipuolinen hengellisyys, joka kulminoituu naispappeuteen."

Kirkon sisäpoliittisen tilanteen tulehtuneisuutta kuvaa hyvin Rainerman lainaus edelliseen tilanteeseen liittyen ns. vanhauskoisten pappien Paavalin synodin Sisarenpoika-lehdestä 1/2010 (s. 3) tähän liittyen: "Langenneeseen pastoriin voi soveltaa vanhaa kristillistä viisautta: Sitten kun langenneen parannus on tullut vähintään yhtä laajalti tunnetuksi kuin hänen lankeemuksensa, niin silloin hän voi jälleen astua seurakunnan eteen." Oman kipeytensä tähän tilanteeseen tuo se, että monet noista luterilaisista papeista ovat vuosikymmenien saatossa olleet Rainermankin uskonystäviä ja taistelutovereita. Rainerma kirjoittaakin: "Mielestäni kahden edellisen kappaleen lehtilainauksissa kuvastuu se ahtaus ja avaruus, jossa kansankirkon pappina ja Jumalan Sanan palvelijana olen virkaani hoitanut. Itse en olisi toivonut, saati halunnut tällaista kulminoitumista. Leimautumiselle olen voimaton." (emt. s. 303)

Toinen juttu naispappeuskysymyksen ohella on kysymys samaa sukupuolta olevien parien liittojen tunnustamisesta, hyväksymisestä ja siunaamisesta. Nämä kysymykset Rainerma niputtaa ehdottomasti yhteen. Kirkossa näyttääkin siltä, että naispappeuskysymystä on käytetty päänavaajana, josta vyörytystä homoliittojen läpiviemiseksi on sitten jatkettu. Seuraavana on sitten vuorossa samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus, jolla ei alunperin pitänyt olla mitään tekemistä itse asian kanssa. Entä sen jälkeen?

Näihin molempiin kysymyksiin on kirkko moniarvoisuudessaan vastannut "kyllä" ja "ei". Molemmissa on toisaalta myönnytty ajan hengen vaatimuksiin, mutta toisaalta jätetty omantunnon vapaus "perinteisellä kannalla" oleville papeille. Paitsi, että nyt tästä viime mainitusta ns. omantunnon pykälästä on luovuttu. Tämä kehitys kulminoitui piispa Mikko Heikan vetämän työryhmän mietintöön tasan kaksikymmentä vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen ja johon Rainerma jätti eriävän toimenpide-esityksensä. Mikä sitten saa uskomaan, etteikö homoliittojen kirkollisen vihkimisen hyväksymisen suhteen kävisi samalla tavoin, jopa paljon nopeammassa aikataulussa? Vai joko kirkossa ajatellaan, että "mitä tässä turhia kahdella kentällä pelaamaan, kaikille samat säännöt alusta pitäen!"? Tavallaan tuntuu, että se olisi jopa reilumpaakin, koska nyt, näin jälkikäteen asiaa katsottuna, näyttää siltä kuin kirkolle uskollista herätysliikesiipeä olisi petetty pahasti.

No, voidaanko näitä asioita - naispappeutta ja homoliittoja - sitten niputtaa yks yhteen? Puhutaanko siinä edes samasta asiasta? Mielestäni ei. Kysymys hengellisestä vanhemmuudesta ja Sanan opettamisesta ja naisen roolista ja asemasta seurakunnassa on oma kysymyksensä ja kysymys Jumalan luomisjärjestyksen vastaisesta seksuaalisesta suuntautumisesta taas ihan toinen. Mutta Suomen ev. lut. kirkon historian tietyssä murrosvaiheessa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ensin mainittua käytettiin kirkon virallisen johdon toimesta väkikivenä jälkimmäisen läpiviemiseksi. Motiivit kirkon johdon taholta olivat ja ovat samat molemmissa tapauksissa: kirkko on saatava ajanmukaisemmaksi!

Tietenkin taustalla - tai oikeastaan koko problematiikan alkujuuressa! - on vaikuttamassa se tosiasia, että koko Uusi testamentti (sen enempää kuin muutkaan esim. apostolisten isien kirjoitukset vähän myöhemmältä ajalta) ei yksinkertaisesti tunne omakseen sitä kirkkojärjestystä ja sen pohjalta syntynyttä kirkollista hallintojärjestelmää. Se syntyi vasta myöhemmin, huipentui kristinuskon valtiollistamisessa ja sen lopputulema Suomen ev. lut. kirkko tänä päivänä on. Eli tämä tekee käytännössä suorastaan mahdottomaksi soveltaa UT:n ohjeita nykyiseen tilanteeseemme. Raamatullisuudessa on siis oltava viisas ja looginen loppuun asti, sillä siinä on aina omat vaaransa: kestävätkö rakennelmamme loppuun asti, kun niitä tiukasti Sanan mukaan tutkitaan?

Niin, mitä meidän nyt pitäisi tästä ajatella? kysyi joskus eräs opiskelijani.

Jos kerran hengenheimolaiset ja samoin uskovat käyvät vähiin kirkossa, niin mikä estää etsimästä niin omalla paikkakunnallaan kuin laajemminkin yhteyttä niiden muihin kristillisiin yhteisöihin kuuluvien kanssa, joiden käsitykset uskon perusasioista vastaavat omiani? Eikö Pyhä Henki luokaan tätä yhteyttä - ennemmin kuin sama koulutustausta, työnantaja tai kirkolliset perinteet?

Ymmärrän näihin tilanteisiin liittyvät ennakkoluulot ja aiemmat kokemukset ja niiden pohjalta nousevat jännitteet. Kuitenkin Timo Junkkaalan edellä mainitsemaa "klassista kristinuskoa" (joka on enemmän kuin jokin historiallinen traditio tai kiveen hakatut dogmit) uhkaavat suuret vaarat Suomessa ja länsimaissa muutenkin. Tältä pohjalta ei tule ihmetellä, että evankeliumi jossain muualla päin maailmaa menee huimaavalla vauhdilla eteenpäin ja täällä historialliset kirkkokunnat miettivät eloonjäämistään. Tähän seikkaan Rainermakin useassa yhteydessä kirjassaan viittaa. Näiden todellisten ja jo nyt nopeasti realisoituvien uhkakuvien edessä tarvitsemme yhteyttä yli rajojen kaikkien niiden kesken, jotka huutavat avuksi Herraa puhtaasta sydämestä.

Mieleen tulee "talvisodan ihme", eräs suurista suomalaisista sankarikertomuksista, jossa koko kansa yhdistyi taistelemaan hyökkäävää ylivoimaista vihollista vastaan ja voitti. Romaanitrilogiansa Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa kirjailija Väinö Linna kuvaa hyvin tuon tilanteen konkretisoitumista ajassa ja paikassa. Pitäjän oikeistolaiset johtomiehet ovat tulleet poikkeuksellisesti tapaamaan demarikansanedustaja Janne Kivivuorta Pentinkulman työväentalolle. On talvisodan aatto ja sodan uhkaavat pilvet peittävät horisontin idässä.

Eräs paikallisista oikeiston johtomiehistä sanoo heidän ojentavan nyt yhteistyön kättä työväestön suuntaan yhteisen vihollisen uhatessa. Siihen senaattori Kivivuori toteaa:
- Siinä tapauksessa teidän pitää lakata pitämästä työväestön kättä epäisänmaallisena.

Samanlaisessa tilanteessa taidetaan olla tänäänkin.