The Magdalene Laundries - jumalanpilkkaako?

Kuuntelin tänään työmatkalla Kouvolaan mainion irlantilaisen Chieftains-yhtyeen cd-levyä "Tears of Stone", jonka yhdellä raidalla Joni Mitchell laulaa koskettavaa viisua "The Magdalene Laundries". Laulu kertoo naisista, jotka langettuaan seksuaalisiin synteihin joutuivat katolisten nunnasisarien hoiviin. Nuorten naisten synnit ovat sitä luokkaa, että useimmat heistä tulivat tuohon langenneiden naisten paikkaan lasta odottaen. Jotkut odottavat lasta isälleen, joku taas vaikkapa oman kotipaikkakuntansa papille ja sitä rataa. Johanneksen evankeliuminsa 8. luvussa kuvaama langenneen naisen syyttäminen ja syyllistäminen on siis jatkunut läpi ihmiskunnan historian.

Tällaisessa laitoksessa sitten nämä naiset "heitettiin häpeään" ja kiehuvan höyryn keskellä, rankkaa fyysistä työtä tehden he harjoittivat katumusta synneistään ja yrittivät ansaita anteeksiantoa Jumalalta ja kirkolta, joka sanoi edustavansa Häntä. Käytännössä nämä naiset suljettiin loppuelämäkseen laitoksiin, joita oli lukuisia eri puolilla Irlantia ja Skotlantia. Heitä kiellettiin pitämästä yhteyttä omaisiinsa ja näin he menettivät kosketuksensa lapsiinsa lopullisesti. Lopulta lauluntekijä ei epäröi kutsua vankilaa ylläpitäviä sisaria "Jeesuksen verettömiksi morsiamiksi". Viimeinen tällainen laitos suljettiin Irlannissa 1996.

Laulu on aika rankka ja se herättää monenlaisia ajatuksia uskonnosta, alistamisesta ja myös jumalanpilkasta. Pilkataanko tässä nyt häikäilemättä itseään Jumalaa, kristillisiä arvoja ja kirkkoa?

Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia hyväksyä esim. totuutta ristiretkistä: siitä, miten ristiretkeläiset v. 1099 valloittaessaan Jerusalemin tappoivat kaikki kaupungissa asuneet muslimit ja juutalaiset. En koskaan ota noita tekoja edustamani uskon ja sen seuraajien kontolle. Ne teot - kuten myös nämä Magdalenan pesulaitokset - on tehnyt ihan joku muu taho ja sen takana on jokin täysin toinen henkivalta, kuin Hän, johon Jeesuksen usko sitoutuu.

Tämä on yksinkertainen syy siihen, miksi en näe - päinvastoin kuin esim. Vatikaani tässä tapauksessa - "The Magdalene Laundries"-laulussa mitään aitoa uskoa ja Jumalaa pilkaavaa. Miten totuuden kertominen ylipäätään voisi olla Hänen pilkkaamistaan, joka on Totuus? Uskontoa voidaan tässä häväistä ja asettaa se vähintäänkin kyseenalaiseen valoon, mutta aito Jeesuksen usko ei ole tulilinjalla.

Magdalena-laitosten tarkoituksena oli tehdä näistä langenneista naisista Maria Magdalenan kaltaisia, joka oli entinen prostitoitu ja myöhemmin Jeesuksen opetuslapsi. Aluksi pesuloissa aloitettiin tämä uudelleenkoulutusohjelma prostitoiduista ja muista "huonomaineisista naisista", mutta aikaa myöten joukkoon eksyi myös moni syntiin langennut perheenäiti jne. En tiedä tuliko monestakaan heistä Maria Magdalenan kaltaista Jeesuksen seuraajaa, mutta aika järkyttävältä vaikuttaa tieto siitä, että monet näistä kidutetuista pysyi loppuikänsä hartaina katolisina. Uskonnollisuuden ote ihmissielusta on uskomattoman kova ja sillä pystytään edelleen hallitsemaan ihmistä miltei määrättömästi.

Oikea Maria Magdalena on haastava tyyppi. Jos ajatellaan tätä oppimatonta naista hänen omana aikanaan, niin jossain teologis-dogmaattisessa debatissa kuka tahansa huippuunsa trimmattu fariseus tai kirjanoppinut olisi saattanut viedä Mariaa kuusi nolla. Kuitenkin Marialla oli jotain, mitä fariseuksilla ei ollut ja mitä kirjanoppineet eivät voineet ottaa häneltä pois: Maria tiesi Jeesuksen ajaneen hänestä ulos seitsemän riivaajaa. Sen tähden Marian asenne Jeesusta kohtaan on palvova: "Rabbuuni!"

Tämä näkökulma antaa meille toivoa tulevaisuuden suhteen: Jeesus edelleenkin on se sama Jeesus, joka ajaa ulos meistä meidän riivaajamme. Se antaa myös lupauksen anteeksiannosta ja uuden elämän mahdollisuudesta niin langenneille naisille itselleen kuin heidän orjuuttajilleenkin. "Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa."

Onko Jumalaa olemassa?

"Jumalaa tuskin on olemassa"-kampanja pyrkii Suomeenkin. Asialla ovat edistyksen uuden aamun ehtymätön airut, Vapaa-ajattelijoiden liitto ja Humanistiliitto. Liitoilla on suunnitelmissa oikein kerätä rahaa saadakseen bussien kylkiin mainoslauseet. Niissä olisi sitten jotain ihan ennen näkemätöntä uutta informaatiota, kuten "Jumalaa tuskin on olemassa - lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi". Pieni kauneusvirhehän siinä on, ei käy kieltäminen: se on tietysti tuo sana "tuskin". Näköjään vapaa-ajattelijakaan ei ole täysin vapaa tuosta mieltä vainoavasta ideasta Jumalan olemassaolosta. Lapsikin tietää, että kyse on omantunnon äänestä - mutta ei näköjään vapaa-ajattelija.

Höh, eihän tässä ole mitään uutta. Jo nelisentuhatta vuotta sitten raamatullinen runoilija puki sen sanoiksi: "Hullu sanoo sydämessään: ei ole Jumalaa". Jotain järkevästä ajattelusta Suomessakin edustaa Tampereen liikennelaitoksen päätös olla ottamatta busseihinsa vapaa-ajattelijoiden edellisen parjauskampanjan tekstejä ("Eroa kirkosta.fi"). Vaikka en olekaan mikään evlarifani, niin tässä on kyse jostain suuremmasta asiasta, erään merkittävän ja pyhän rajan rikkomisesta. Vain hullu näet sanoo sydämessään, että Jumalaa ei ole. Historia todistaa tämän, vai mitä näette olevan jäljellä menneistä ateistista aatteista? (Jos muistatte vielä, niin tarkoitan kommunismia.) En halua edesauttaa tällaista hulluutta omassa kotikaupungissani, enkä omassa kotimaassani.

Tuossa väitteessä "Jumalaa tuskin on olemassa..." näet on suuren irrationaalisen valheen siemen. Ei Jumalaa - ei oikeudenmukaisuutta, ei sovitusta, eikä tuomiota. Jokainen meistä voi kuvitella, millaista olisi elää tämän kaltaisessa maailmassa. Jo tämänkin tähden tuo teesiin sisällytetty "tuskin"-sana kertoo jonkinlaisesta perimmäisestä itsesuojeluvaistosta ateistinkin sydämen sopukoissa. Vai ei kai kukaan nyt tosissaan...? No ei hei - tai ei kukaan ainakaan tosissaan elä todeksi tämän teesin hyväksymisestä nousevia loogisia johtopäätöksiä.

Sen tähden me sanomme: "Jumala on olemassa - lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä".

Eräs viime vuosisadan kuuluisimpia entisiä ateisteja, englantilainen kirjallisuuden tutkija ja professori, kirjailija C. S. Lewis kertoi erään tuttunsa nähneen erään miehen haudan, jonka kivessä oli muistokirjoitus: "Tässä lepää ateisti, täydessä puvussa, mutta ilman paikkaa, mihin mennä." Tämän kuullessaan Lewis oli vastannut ykskantaan: "Lyön vetoa, että hän toivoisi noiden sanojen olevan totta."

Niinpä, sanoo siihen Koivisto.

MIKSI NÄIN?

Katolinen kirkko Suomessa on antanut julkisuuteen kannanoton, jossa todetaan yksiselitteisesti, että luterilaisen kirkon parisuhdelakimietintö "Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet" heikentää avioliiton ja perheen asemaa maassamme. Saman asian on ehtinyt jo todeta vanhoillislestadiolaisten Rauhanyhdistyksen johtomies, joka totesi roomalaiskatolisten seksuaalieettisten näkemysten olevan raamatullisempia kuin luterilaisten konsanaan. Tämä ei tietenkään paljon hetkauttanut evl. kirkon johtomiehiä. Heitä kun ei hirveästi kiinnostaa minkään asian raamatullisuus tai epäraamatullisuus.

Mieleni on jotenkin hämmentynyt. Miksi näin? Minulle on nuoruuteni kääntymyksestä asti opetettu katolisten epäraamatullisuutta. Kun olen sitten itse perehtynyt kirkkohistoriaan ja myös katoliseen oppiin, on tämä kuva vain vahvistunut. Minulla ei ole mitään haihattelunomaisia kuvia Rooman kirkosta, niinkuin nykypäivän postmodernin kyynisyyden ja kaiken kyseenalaistamisen aikoina on ah niin tavallista.

Mutta että näin... Onko luterilaisuus todellakin tullut tiensä päähän kun sille merkitsee eniten kansan suosio, median nuoleskelu ja yleisen mielipiteen varpaanvälien haistelu? (Lapin mies Aslak olisi tämänkin voinut sanoa rankemmin, mutta olkoon...) On mielenkiintoista huomata, että nimenomaan avioliittoa ja yleensäkin seksuaalietiikkaa koskevissa kannanotoissa Rooman kirkko näyttää kolistelevan oikealta ohi perävalot vaan vilkkuen. Oma kansankirkkomme sensijaan on enemmistön äänen talutusnuorassa matkalla kohti vääjäämätöntä tuomiota.

Hävetkää, vapaat suunnat. Painakaa päänne alas, uudet seurakunnat. Itkekää ja murehtikaa omaa paatunutta tilannettanne, vanhat herätysliikkeet. Sillä kuka teistä on korottanut äänensä luterilaisen kirkon nykymenoa vastaan? Vaietkaa ja olkaa hiljaa lopullisesti, te kodeissa kokoontuva Jumalan seurakunnan väki, sillä enemmän teille on merkinnyt turvallinen oman lieden lämpö kuin huoli teloituspaikkaa kohti hoippuvista veljistä ja sisarista. Missä ovat oikeat profeetat keskuudessamme? Kun emme kerran korota ääntämme tätä rappeutumista vastaan, niin mikä ihme sitten varjelee meidät siltä, ettei samoja asioita ala ilmaantua omassa joukossamme?

Rooman kirkonko meille on tultava opettamaan oikeaa avioliiton ja perheen mallia ja raamatullisia arvoja, kun meiltä tuo tieto näyttää kadonneen? Minua ei nyt kiinnosta se, mitä minusta ajatellaan, miten minut leimataan ja millä perusteilla tuomitaan. Minä haluan astua ulos massan riveistä ja korottaa ääneni nykyistä kehitystä vastaan Suomessa. Jollei suunta maassamme muutu, niin Jumalan tuomiot tulevat kohtaamaan maatamme ja kansaamme. Piispa Riekkisen riskipeli paljastaa silloin todelliset luopumuksen kasvonsa ja kohtaa katkeran loppunsa.

Tämän blogin kommenttipalstoilla on kammoksuttu yksinkertaisen Lapin miehen Aslakin kovaa ja ruokkoamatonta kielenkäyttöä hänen ruotiessaan tätä nykymenoa Suomessa ja eritoten kirkossa. Niinpä niin, meille on asioiden kielellisen ilmaisun muoto ja totuuden suoraan sanominen suurempi ongelma kuin synnissä eläminen ja luopuminen Jumalasta. Meistä on tullut niin hienostuneita ja sivistyneitä, että kohta emme enää kestä kuulla edes puhetta Jeesuksen verestä.

Mikä meitä auttaisi? Aslakin ravisteluko? Ehkä. Jotain uutta tulta me kuitenkin tarvitsemme. Jumala armahtakoon meitä.

Kirkko miettii vielä pitkään - samaan aikaan toisaalla...

On syntymässä laittomuuden kaltainen tilanne. Toisaalta kirkko toteaa arkkipiispansa suulla selvästi ja yksikantaan, että minkäs teet, kun Raamatussa on otettu ehdottoman kielteinen kanta homoseksuaalisuuteen. Tälle asialle kirkon parhaatkaan eksegeetit eivät ole voineet mitään. Tämä on saavutus jo sinänsä, kun ajattelee mitä kaikkea he ovat onnistuneet purkamaan raamatullisista totuuksista tähän asti. No, jollainhan heidänkin on palkkansa ansaittava...

Samaan aikaan, kun kirkko virallisesti ilmoittaa, että samaa sukupuolta olevien rekisteröityjä parisuhteita ei voida virallisesti kirkollisin menoin vihkiä avioliittoon, suunnitellaan toisaalla täyttä vauhtia rukouksia, siunauksia ja kaavoja sellaisia tilanteita varten, joissa kirkon virkamiehiä pyydetään siunaamaan näitä samoja homosuhteita, jotka on juuri todettu Raamatun vastaisiksi. Wille-piispaa lainaten, otetaan se riski, että mitähän Jumala siitä sanoo.

Tällä vaihtoehtoisen käytännön rakentamisella luodaan kirkossa tulevaisuutta varten valmis järjestelmä, joka tullaan hitaasti, mutta varmasti ajamaan läpi kirkossa. Ensin samaa sukupuolta olevien liittojen kirkollinen siunaus ja sitä kautta ("sukupuolineutraali") avioliittoon vihkiminen. Jossain vaiheessa tästä alun pitäen vapaaehtoisesta ja epävirallisesta käytännöstä tullaan tekemään virallinen ja kaikille kirkon työntekijöille pakollinen toimitus. Kieltäytyjät tullaan erottamaan virasta, haastamaan oikeuteen ja sulkemaan kirkollisen yhteisön ulkopuolelle. Tämä tulee tapahtumaan niin yhteisön kuin yksilöidenkin tasolla. Näin on käynyt naispappeuskiistassa ja näin tulee käymään homoliittojen siunaamisenkin kohdalla. Näin tulee synti saavuttamaan täyden mittansa.

Jossain vaiheessa tulevaisuudessa samanlaiset paineet tulevat kohdistumaan myös muihin kirkkokuntiin, lähinnä helluntai- ja vapaakirkkoon. Toisinajattelijat tulee voida samankaltaistaa massan standardien mukaan. Tällöin ne asiat, jotka tänään näyttävät ns. vapaista suunnista houkuttelevilta eduilta yhteistyöstä valtiovallan kanssa, tulevat osoittautumaan hirttosilmukaksi, johon ne ovat itse vapaaehtoisesti työntäneet päänsä. Maailmassa on harvaa yhtä naiivia hyväuskoisuuden muotoa kuin kristillinen sinisilmäisyys.

On vaikeaa nähdä mitään positiivisia merkkejä tässä nykyisessä tilanteessa - eikä tarvitsekaan. Älkäämme olko haihattelijoita. On hyvä olla realisti ja tunnustaa tosiasiat. Kirkon johto on jo etääntynyt liian kauas Raamatun totuudesta, jotta nämä organisatoriset rakenteet enää koskaan voisivat uudistua. Eikä näin tarvitse käydäkään. Jumalan valtakunta on jo menossa muualla. Baabelin puolesta meitä ei ole kehotettu rukoilemaan.

Sillä, että kirkon piirissä tulee jatkossakin olemaan herätyksiä ei ole mitään tekemistä kirkon virallisen kehityksen kanssa. Kirkkoon kuuluu edelleenkin neljä viidestä suomalaisesta, joten ei kai se nyt ole mikään ihme, jos joku heistä tulee uskoon tai uudistuu uskossaan. Mutta sitä ei kannata sekoittaa siihen, että se tulisi kääntämään ajanpyörää taakse päin nykyisen kaltaisesta kehityksestä. Enemmänkin kyse on kekäleen tempaamisesta ulos tulesta.

Kirkko ei ole Jumalan valtakunta, eikä edes osa sitä. Sen piirissä (edelleenkin) majailevat uskovat sen sijaan kuuluvat Jumalan valtakuntaan. He kuuluvat Kristukselle, eivät kirkolle tai sen seurakunnille. Heistä kannan huolta, koska useat heistä elävät minulle täysin käsittämättömässä "sitku"-odotuksessa. Tämä ajattelu kulkee jotenkin siihen tapaan, että ajatellaan, että sitten kun tämä ja tämä asia kirkon degeneroitumiskehityksessä tapahtuu, on aika lähteä ulos kirkosta. Näin ei koskaan kuitenkaan tapahdu, vaan rajapyykkiä vain siirretään eteenpäin koko ajan. Näin kaikkialla ympärillä tapahtuva kehitys vaikuttaa ja jättää jälkensä myös uskoviin kirkon piirissä. Hekin degeneroituvat, koska ovat täydellisesti yliarvioineet omat voimansa ja aliarvioineet sen suorastaan demonisen voiman, joka on ottanut kirkon prosessit haltuunsa.

Eli heistä minä siis olen huolissani, enkä ajattele, että heitä auttaisi se, että yrittäisin mennä mukaan kirkkoon, sen luottamuselimiin ja työmuotoihin ajatuksena vaikuttaa suolana ja yrittäen muuttaa systeemiä sisältä päin. Tämä sopii kaikkiin muihinkin kirkkoihin ja se on... sanonko mitä.

Ajattelen heitä- ja ylipäätään kaikkia muitakin - auttavan se, että verkotutaan niiden uskovien ihmisten kanssa, jotka etsivät Herraa puhtaasta sydämestä. Älä yritäkään verkottua organisaatioiden kesken. Se ei johda mihinkään. Ihmiset ovat osa Kristuksen ruumista, eivät organisaatiot. On tilanteita, joissa tarvitsemme esim. rekisteröityjä yhdistyksiä tms. Ne ovat hyvä renki, mutta huono isäntä, koska ne niin petollisesti alkavat yllättäen elää omaa elämäänsä irrallaan tosi Elämästä.

Tarvitsemme näkyä seurakunnasta Kristuksen ruumiina, joka ei ole tunnustuskunta, ei hierarkkia, eikä organisaatio. Kristuksen ruumis on organismi, jossa me olemme jäseninä. Tämä salaisuus on suuri, sanoo Paavali ja toteaa tarkoittavansa Kristusta ja seurakuntaa, mutta Pyhä Henki tekee uudesti luovaa työtään tällä saralla koko ajan. Siinä on hyvä olla mukana.

Katsoja vai osallistuja?

Ystäväni Peke (Pekka Sahimaa, Professor of Math & Skiing) ja minä olemme äityneet oikein tosissaan kirjoittelemaan lehteen. Yleisönosastolle nimittäin ja aiheena eräässä aiemmassa postauksessani referoimani juttu paikallisessa periferiapravdassa. Toimittaja oli suorittanut omaehtoista osallistuvaa havainnointia muutamassa paikallisessa uskonnollisessa yhteisössä ja kirjannut tulokset ylös Etelä-Suomen Sanomien sunnuntainumeroon. Joku paikallinen pastori siitä sitten oli vetänyt kirkkokahvinsa väärään kurkkuun ja kimpaantuneena kirjoittanut palautetta yleisönosastolle. Tämä palaute noudatteli pääpiirteissään linjaa "väärin havainnoitu". Toimittaja oli ollut pilkallisella mielellä liikkeellä. Tähän me sitten Peken kanssa pontevina poikina sanan säilällä reagoimme.

Minun yleisönosastokirjoituksessa oli pääpaino siinä, että ei siinä nyt mitään riena- ja pilkkaosaston settiä ollut. Olen monen uskovan kanssa aiheesta jutellut ja aika yleinen käsitys - ainakin näiden ystävien kesken - on ollut se, ettei toimittajan asenteessa mitään vikaa ollut. Enemminkin päinvastoin: toimittaja oli osunut monessa kohtaan oikeaan hahmotellessaan lukijoiden eteen länsimaisen kirkkokristillisyden perusproblematiikkaa eli jumalanpalvelusten teatterimaisuutta. Se ihmetyttää, miksei kukaan virkapastori ole kiitollinen tällaisesta ilmaisesta palautteesta täysin ulkopuolisen katsojan taholta? Eikö ketään kiinnosta millainen asiakastyytyväisyys kuluttajien kesken tässä suhteessa vallitsee?

Peken juttu sitten oli pitempi ja sai oikein valokuvan alateksteineen tuekseen, (mikä tietysti kismitti minua). Hänen kirjoituksessaan juttua vietiin sitten vähän syvemmälle aiheeseen: "miten historian tuottamien kirkkokuntien nykyinen ohjelmatuotanto vastaa Raamatun periaatteita?" Kaikille kai on selvää, että aikain saatossa alkuperäisestä tuoteideasta ollaan etäännytty tooooooooooosi kauas. Ja mihin ollaan päädytty? Pekka vastaa osuvasti (lainaten vastauksessaan Wolfgang Simsonia): "Pyhän teatterirakennuksen lavalla esiintyvät pyhät miehet, pyhissä kaavuissaa, pyhinä kellonaikoina, pyhää korvasta vastaan pyhin ilmein. Show must go on!"

Tässä kohtaa on meillä ollut sitten myös oiva tilaisuus esitellä vaihtoehto: paluu juurille eli UT:n mukaiseen orgaaniseen kokoontumiskulttuuriin, jossa Pyhä Henki läsnäolollaan johtaa kokousta ja mahdollistaa sen, että jokainen pääsee palvelemaan omilla lahjoillaan. Pekan kirjoitusta lainaten: "Raamattu puhuu kristittyjen kokoontumisten yhteydessä vuorovaikutteisuudesta ensinnäkin Jumalan ja ihmisten välillä, toiseksi ihmisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Nämä toteutuvat parhaiten pienimuotoisissa epämuodollisissa kokoontumisissa, joissa ei ole käsikirjoitusta, etukäteen hiottua ohjelmarunkoa tai turvallista liturgiaa."

Mielenkiintoista nähdä, mitä keskustelussa seuraa vai seuraako mitään? Mikäli yhtään tunnen oman kotipaikkakuntani hengellistä keskusteluilmapiiriä, niin odotukseni eivät ole tässä suhteessa korkealla. Asioista mielellään vaietaan. Mitään muutosta ei tapahdu. Useimmille - niin virkamiehille, vapaaehtoisille kuin pakotetuillekin - riittää hyvin jokasunnuntainen messu, oli sen ohjelmasuorittajana sitten virkapappi mistä kirkkokunnasta hyvänsä. Keskustelua tällaisista seurakuntaelämän peruskysymyksistä ei edes tosissaan haluta. Sen pelätään häiritsevän työrauhaa, sekoittavan toimintasuunnitelmia ja hämmentävän tavallista kirkkokansaa. Kuningas Hiskian rukous "Rauha minun elinaikanani" on myös monen asemansa vakiinnuttaneen instituution tunnuslause, siinsipä horisontissa millaisia myrskypilviä hyvänsä.

Em. Wolfgang Simson antaa tällaisessa asioiden ja keskustelun kuoliaaksi vaikenemisen ilmapiirissä hyvän neuvon: "Mikäli mitään ei näytä tapahtuvan, niin tapahdu Sinä!" Näillä mennään.
-------

Muuta viikon varrelta...

Vaimoni Vivi kysyi keskiviikkona parilta ystävältämme, jotka olivat muuttaneet yhteiseen asuntoon vanhaan, idylliseen puutaloon, tarvitsisivatko he erästä vanhaa vuodesohvaamme. Se on meillä kirjastohuoneessa kirjahyllyn (ja television) edessä. Vastausta vaikeutti se, että heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä millainen tuo sohva on. Minä olin kuulemma aina loikoillut sen päällä, kun he olivat olleet meillä kylässä.

Mitähän tästä voisi päätellä?

MIKÄ TEPSII?

Olin viikonloppuna opettamassa nuorten leirillä ja käsittelimme mielenkiintoista tilannetta, johon Paavali omassa apostolintoimessaan törmäsi. Hän joutui käymään jatkuvaa linjanvetoa suhteessa kahteen erilaiseen maailmaan, joiden keskellä hän operoi tuon ajan hellenistisessä maailmassa.

Paavali kuvaa tilannetta tähän tapaan 1.Kor. 1:21-24:

- juutalaiset vaativat tunnustekoja - heille Kristus on pahennus (kreikaksi oikeastaan skandaali)

- kreikkalaiset taas etsivät viisautta (kreik. sofia, josta filosofia) - heille Kristus on hullutus

Tuossa tilanteessa Paavali ehdottomasti pitäytyi saarnaamaan ristiinnaulittua Kristusta - ja vain Häntä. Huomaa siis se, että Kristus ilman ristiä olisi hyvinkin voinut kelvata sekä juutalaiselle (yksi ihmeidentekijä lisää) että kreikkalaiselle maailmalle (yksi viisas opettaja entisten lisäksi). Tämän tähden Paavalille oli ensiarvoisen tärkeää julistaa molempiin suuntiin Kristusta ristiinnaulittuna. Tämä poiki sitten sekä skandaalin että hullutuksen.

Mutta niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus, sanoo Paavali. Kuitenkaan kumpaankaan noista et pääse käsiksi ohi Kristuksen ristin.

Tämä kohta opettaa meille parikin hyvin tärkeää juttua:

- Jumalan valtakunta (kr. basileia) ilmestyy taivaasta Kristuksessa. Julkisen toimintansa alussa Hän haastaa olemassaolevan maailmansysteemin, joka on saatanan vallassa ja manipuloima: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi".

- Ympyrä tuntuu nyt sulkeutuneen eli me elämme jollain tavalla hyvin samantapaisessa tilanteessa, kuin hellenistisessä kulttuuriympäristössä evankelioivat alkukristityt. Meilläkin on edessämme vaikuttamassa nämä kaksi saman tapaista maailmaa: vanha moderni maailmankuva ("etsivät viisautta") iänikuisine rationalismeineen ja humanismeineen sekä toinen, uudempi jälki/myöhäismoderni maailmankuva ("vaativat tunnustekoja"), joka on avoin mille tahansa yliluonnolliselle, mikä vaan kolahtaa.

- Tässäkin tilanteessa meidän on hyvä nähdä Jumalan valtakunnan - ja sitä kautta myös Kristuksen seurakunnan - eräänlainen yliajallisuus, ylikulttuurisuus ja ylimaallisuus. Emme koskaan usko ja elä missään tyhjiössä tai vakuumissa. Uskoomme ja sen mukaiseen käytännön elämään liittyy aina aito ajankohtaisuus. Kuitenkin Jumalan valtakunta on ilmestynyt meille Kristuksessa, joka ei ole tästä maailmasta. Hän ei ole alisteinen sen enempää modernin maailman reunaehdoilla kuin että Hän olisi postmodernien pragmaatikkojen hyppyytettävissä.

Nuorten kanssa sitten mietimme, millaisia kysymyksiä kuulemme ei-uskovilta ystäviltämme tänään ja mikä sitten voisi tepsiä parhaiten?

Esille nousi tietynlainen puhtauden vaatimus.

Eräs ajallemme tyypillinen piirre on kyynisyys. Se ilmenee jatkuvana epäilyksenä, ei vain ylipäätään kaikkia ns. ”virallisia” totuuksia ja oppeja kohtaan, vaan myös ihmisten asenteiden, arvojen ja motiivien aitoutta kohtaan. Ajallemme on tyypillistä ikään kuin kaiken luovuttava ja toivon heittävä suhtautuminen kaikkia esikuvia, johtajia ja julkisuuden henkilöitä kohtaan: ”kaikkihan he jossain vaiheessa lankeavat tai muuten paljastavat todelliset kasvonsa”. Ei haluta eikä uskalleta enää luottaa oikein mihinkään. Sen tähden meidän uskovien täytyy näyttää omalla elämällämme, että on olemassa todellisia ja ehdottomia arvoja ja ihanteita, joista pidetään kiinni, vaikka se maksaisikin paljon.

Toinen tärkeä pointti on sanoa ehdoton EI vallanhimolle, manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Tätä näkyy eri seurakunnissa yllättävän paljon. Erityisesti tämä näyttää koskevan ns. "ohjelmistoseurakuntia", joissa monet ihmiset suorastaan kulutetaan loppuun.

Ajatus kaikkien oppien, uskontojen ja –ismien takana olevasta perimmäisestä vallanhalusta on eräs aikamme kyynisen ihmisen epäilyn kestokohde. Sen tähden meidän kristittyjen tulee osoittaa olevamme vallanhimosta aidosti vapaita. Emme halua valtaa, mutta haluamme vaikuttaa ihmisiin heidän parhaakseen. Kun apostoli Johannes kirjoittaa, että "minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa" (3.Joh. 4), niin me kuulemme siinä sellaisen henkilön puhuvan, jolla ei ole mitään valtapyyteitä itseään kohtaan. Kuitenkin siinä soi ehdoton kuuliaisuuden vaatimus Totuudelle, joka on enemmän kuin mikään inhimillinen.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Luterilaisesta kirkosta kuuluu kummia. Mikkelissä siunataan jokapäiväisen leivän sijasta tämän sunnuntain pizza seurakunnan kirkkotapahtumassa. Laajalammen seurakuntakodin pizzakirkko alkaa näet omakustanteisella pizzalounaalla, johon kutsutaan erityisesti lapsiperheitä mukaan. Ruokailun aikana on lapsille varattu omaa virikeohjelmaa (tyyliin askartelua & leikkiä) ja päälle päätteeksi vietetään toki perinteinen kirkkohetki synnintunnustuksineen.

Kirkkotapahtuman puhujana on pizzapappi Hilveliisa Ukkonen, joka on kokeillut pizzareseptiä seurakuntatyössä aiemminkin hyvällä menestyksellä. Yhdessä syömisessä kun on hänen mukaansa yhteyden ajatus. Lisäksi tilaisuus palvelee hyvin erityisesti lapsiperheitä.

Vaude, mitäs tämä nyt on?

Ei ei, tämä ei ole nyt mitään bloginpitäjän mielikuvitussatiiria, vaan täyttä totta. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan tässä kohden menevän kokka kohisten kohti seurakunnan alkuperäisen elämän mallia. Vai mitä sanot tästä? Apostolien teoissa kerrotaan, miten Jeesukseen uskovat "mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella" (Apt. 2:49).

Itse asiassa UT puhuu tästä aiheesta vielä syvällisemmin. Kun Ilmestyskirjan 3. luvussa kerrotaan Jeesuksen, seurakunnan Pään sanomasta nykyisen Turkin länsiosissa sijainneelle Laodikean seurakunnalle, niin Herran sanat päättyvät tähän kehotukseen: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle".

Yleisemmin tätä kohtaa on käytetty evankelioimistilaisuuksien tunteisiin vetoavassa alttarikutsuhetkessä, jolloin se on suunnattu lähinnä ei-uskoville. Alunperin Herra osoitti nämä sanansa kuitenkin Häneen uskovista ihmisistä koostuneelle seurakunnalle, joka oli Hänen ruumiinsa Laodikean kaupungissa. Se, mikä vavahduttaa sydäntäni tässä kohtaa on jatko, jossa Herra sanoo, että mikäli tuo suljettuna ollut ovi avataan, niin seuraa jotain hyvin merkityksellistä.

Seuraa nimittäin yhteinen ateriointi Herran kanssa. Yhdessä syöminen kuvataan siis ystävyyden ja yhteyden syvimpänä muotona. Tässä mielessä mennään Mikkelissäkin meidän uskomme juurille - toivottavasti. Pizzakirkossa voi siis olla orastava alku uskovien yhteyden luonnolliselle kokemiselle ateriayhteydessä muutenkin. Hope so...

Mutta joo, unohdetaan kyynisyys ja ajatellaan ideaalitasolla. Katsotaan asiaa sellaisena, kuin Herra on sen tarkoittanut.

Jeesukseen uskovat kokoontuvat yhteen ruokailemaan. Siinä tapahtuu silloin jotain. Jeesuksenkin aikana suuri osa Hänen opetuksestaan tapahtui ruokapöydässä ihmisten kotona. Se tapahtui aterian aikana, eikä vain sen jälkeen. Alkukristityilläkin yhdessä ruokaileminen ja elämän jakaminen siinä oli ilmeisesti päivittäinen kokemus. Elämän jakaminen on tällöin hyvin konkreettista, eikä vain jonkun informaation jakamista. Voimme siis sanoa yhdessä syömisen olevan keskeistä Jumalan valtakunnan etenemiselle. Kun me syömme yhdessä ja jaamme ateriayhteyden, tunnustamme olevamme yhtä perhettä ja samaa heimoa.

Tähän liittyy vielä yksi syvempi asia, joka kristikunnassa - erityisesti suurten historiallisten kirkkokuntien piirissä - on vuosisatojen saatossa täydellisesti vääristynyt. Tarkoitan Herran ehtoolisen viettämistä. Kirkollinen perinne on nimittäin onnistunut vesittämään ehtoollisen vieton uskonnolliseksi rituaaliksi, johon kuuluvat "pisara viiniä, mauton pikkuleipä ja surullinen kasvojenilme". Herran ehtoollinen oli kuitenkin "pikemminkin konkreettinen ateria, jolla oli symbolinen merkitys kuin symbolinen ateria, jolla on konkreettinen merkitys" (Wolfgang Simson).

Uskon, että Jumala haluaa palauttaa yhdessä ruokailemisen, ateriayhteyden takaisin seurakunnan kokoontumisiimme. Hän haluaa palauttaa Herran ehtoollisen viettämisen oikeaksi ateriaksi, jolla tarjoillaan ihan oikeaa ruokaa. MItä merkitystä muuten voisi olla osan ateriasta "erottamisella" muusta ruuasta jotain tiettyä tarkoitusta varten?

Mennäänpä tässäkin kohtaa uskomme perimmäisille juurille.

KATSOJANA JUMALAN TEATTERISSA

Tämän päivän oman kotipaikkakuntani pravda, Etelä-Suomen Sanomat käsittelee pariakin uskonnolliseen elämään ja ihmisen hengellisyyteen liittyvää teemaa. Mielenkiintoinen merkki ajastamme, jota elämme. Kaikenlainen uskonnollisuus ja hengellisyys ovat läsnä elämässä ja arkipäivässä. Nykyisessä jälkimodernissa tilanteessamme uskoa ei enää samalla lailla rajata mihinkään yksityisen elämän alueelle, kuin aiemmassa modernin maailmankuvan kontekstissa, vaan se nähdään osana arkipäivän elämäämme - niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Ensimmäinen juttu on hallituksen ministereiden muuttuminen taloudellisen laman myötävaikutuksella sananjulistajiksi. Jutussa lainataan uunituoretta Mikkelin piispaa Seppo Häkkistä, jonka havaintojen mukaan varsinkin valtionvarainministeri Jyrki Kataisen ja pääministeri Matti Vanhasen puheisiin on tullut terminologiaa, jota on aiemmin totuttu kuulemaan enemmänkin saarnaspöntöistä kuin ammattipoliitikkojen suusta. Puhutaan uskosta, toivosta, luottamuksesta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Toisaalta Häkkinen näkee hyvänä että puhutaan arvoista niiden oikeilla nimillä, muta toisaalta hän pitää tällaista artikulointia merkkinä tietynlaisesta neuvottomuudesta taloudellisten ongelmien edessä. Vaarana on se, että tällainen arvohehkutus jääkin vain puheiden tasolle, eivätkä ne johda mihinkään konkreettisiin tekoihin. Vai onko niin, että nykyisen kaltaisessa tilanteessa kansalaisilta peräänkuulutetaan tällasia hyveitä (uskoa, rakkautta, luottamusta ja lähimmäisenrakkautta), kun valtiovalta samaan aikaan tekee inhorealismiin perustuvia leikkauksia ja säästöjä?

(Vähän aiheesta poiketen: uskonnollisen terminologian hyväksikäyttö politiikassa ei ole sinänsä mikään uusi juttu, mutta se on pitkään ollut vasemmiston yksinoikeus, jota ei ole saanut kyseenalaistaa. Vai mitä mieltä olette proletariaatin arkkivirren Kansainvälisen sanoista, joissa ensinnäkin tulee esille ajatus "työn orjien sorron yöstä nousemisesta" (so. valitun kansan ahdistettu olotila diasporassa), miten ei ole muuta johtajaa kuin "kansa kaikkivaltias" (eli psalminkirjoittajaa lainaten, "minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu?") ja miten sitten lopulta päädytään tilanteeseen, jossa "huomispäivänä kansat kaikki on veljet keskenään" (eli messiaaninen toivo saa täyttymyksensä). Kertosäkeessä korostuu vielä valitun kansan kauan odotetun Harmageddonin lopullisen ratkaisutaistelun näkemisen ja kokemisen toivo: "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää...", jossa vielä tulee esille ekumeeninen näkökulma. )

Toinen juttu oli sitten toimittajan mielenkiintoinen ekskursio muutamaan lahtelaiseen uskonnolliseen yhteisöön. Koko juttu oli otsikoitu haastavasti: "Katsojana Jumalan teatterissa". Tässä kohtaa tuntuu, että toimittajahan on ydinkysymysten äärellä, kun näkökulma on "katsoja vai osallistuja?". Tämähän on monen meitä viisaamman seurakuntatutkijan mielestä länsimaisen kristillisyyden perusongelma: viisisataa seurakuntapassiivia katsoo kun viisi aktiivia rehkii itsensä näännyksiin stagella. (Nämä viisisataa tietysti tarvitsisivat tuota liikuntaa kahta vertaa enemmän, mutta kun seurakunnassa jo on palkattu seurakunnan työn tekijä.)

Ensimmäisenä kohteena on Kääntöpiirin celebraatio, jota verrataan normi rokki-iltaan, jossa bändi soittaa ja väki touhuaa mitä touhuaa. Loppuillasta tapahtuman intensiteetti hieman löystyy - kuten loppuiltoina usein käy. Eräs pääteema tässä kohtaa on "arjesta vapautuminen", joka näkyy esim. siinä, miten moni paikallaolija "aloittaa uskonnollisen elehtimisen heti saliin saavuttuaan - arki ja pyhä erottuvat kuin leikaten".

Toinen fokusoinnin kohde on evankelis-luterilaisen kirkon perhemessu. Tämä kohta on otsikoitu "Katsomossa katsomassa": messu kun on esitys kansalle, joka penkeissään istuu ja jossa ammattimaiset esiintyjät (kanttori, urkuri ja kuoro) ja viime kädessä pappi "seremoniamestarina" pitävät huolen, että kaikki menee ennakkosuunnitelman mukaisesti. Tätä ennakkoon laadittua suunnitelmaa kutsutaan uskonnollisessa kielenkäytössä "liturgiaksi". Tämä ammattitaitoinen esitys sitten tarjotaan valmiina tuotteena katsojan kulutettavaksi.

Toimittaja kysyykin lopussa aiheellisesti: "tarvitseeko näin siloiteltu esitys seurakuntalaisia ollenkaan. Esityshän pyörisi ilmankin!"

Helluntaiseurakunnan jumalanpalveluksessakin näkyy tämä jännite "katsojan" ja "esiintyjän" välillä. Toimittajan kokemuksen mukaan "erityistä on se, miten kovasti tapahtuma kamppailee omaa esityksellistä luonnettaan vastaan". Seurakuntalaiset kun ilmaisevat aktiivisesti halunsa olla osa näytelmä. "Raja näyttämön ja katsomon välillä tuntuu häilyvältä." Tapahtuma tuntuu toimittajasta "väljänlaisesti käsikirjoitetulta" ja sen loppunousu on spontaani, kun lopussa, ehtoollisen jälkeen näyttämön ja katsomon välissä oleva jännite tihentyy. "Kielillä puhutaan ja muutamat tarttuvat mikrofoniin puhuakseen, mitä mieleen juolahtaa".

Yhteisöjä käydään läpi samanlaisella "osallistuvan havainnoinnin" metodilla: "Tumman puvun vertauskuva" (mormonikirkko), "Katsojasta näyttelijäksi" (Valonkantajat), "Järki ja tunteet" (Jehovan todistajat) ja "Yhteisön ulkopuolella" (esikoislestadiolaiset seurat). Viime mainitun yhteydessä suoritetaan vertaileva vierailu toisen lestadiolaisen ryhmän seuroihin (Rauhanyhdistys). Tämä vertailu tuottaa hätkähdyttävän lopputuloksen: "Jos Tapparakadulla (esikoislest.) toivotaan Jeesuksen "pieksevän kovia sydämiä, kunnes ne pehmenevät", niin Porvoonjoentiellä (Rauhanyhd.) "iloinen joukko kulkee taivaan tietä". Toimittajan mukaan "eroa on kuin Vanhalla ja Uudella testamentilla".

Adventtiseurakunta saa kristillisistä yhteisöistä meikäläisen näkökulmasta kaikkein rohkaisevimman maininnan: "Keskusteleva seurakunta". Ehkä tämä selittyy joukon koolla (n. 20 henkeä). Toisaalta tämä pieni joukko on hyvin aktiivista väkeä. Lopussa hypoteesi adventistien keskustelevuudesta vahvistuu, kun vuorovaikutus lisääntyy ja raamattuopetuskin käydään enemmän dialogimaisesti. Toimittajan mukaan "ihan sokraattiseen dialogiin ei päästä, mutta ripaus riparitunnelmaa tässä on".

Mieleeni tuli, millaiseksi toimittajamme olisi kokenut olonsa sellaisessa esim. jonkun jäsenen kotona kokoontuvassa kristillisessä seurakunnassa, jossa tätä "katsojana Jumalan teatterissa"-teemaa ja sen tuomaa jännitettä "esiintyjän" ja "katsojien" välillä ei olisi ollut tai se olisi ollut hyvin vähäinen?

Tämä juttu nimittäin opettaa meille sen, että massakokoontumisia osataan kyllä järjestää ammattimaisestikin, mutta todellisen ja aidon vuorovaikutuksen syntyminen onkin sitten jo toinen juttu. Se ei nimittäin onnistu teatterimaisessa kirkkorakennuksessa. Kun tähän vielä lisätään UT:n idea seurakunnasta yhteisönä, jossa me palvelemme toisiamme omilla lahjoillamme, niin koko tämä vastakkainasettelu "esiintyjä" - "katsojat" poistuu näyttämöltä.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, kuinka moni sekulaari(kaan) toimittaja olisi kokenut tuota yhdessäoloa "seurakunta-" tai "kirkkomaiseksi". Se kun voi olla hyvin kaukana uskonnollisia ennakko-odotuksia vastaavasta kokoontumisesta.

Ja jos menemme vielä syvemmälle tässä yhteentulemisproblematiikassa, niin esille nousee kysymys siitä, mitä seurakunnan jäsenissä tulee tapahtua, jotta Jumalan Hengen eläväksi tekevä vaikutus voisi tulla läsnäolevaksi heidän kokoontumisessaan. Se, että aletaan pitää kokouksia jonkun olohuoneessa ei vielä takaa yhtään mitään. Vanhaa kokousrumbaa voidaan pyörittää ihan yhtä hyvin siellä kuin rukoushuoneellakin.

Tarvitaan jotain enemmän: uskovien avoimuus ja vilpittömyys toisiaan kohtaan, sitoutuminen elämän jakamiseen yhdessä, heidän janonsa Jumalan puoleen, antautuminen Herralle ja Hänen johtoonsa, Hänen kasvojensa etsiminen niin palvonnassa kuin hiljaisuudessakin. Pyhä Henki ei ole manipuloitavissa mukaan, vaan Hän laskeutuu aina sinne, missä ollaan avoimia Hänelle ja valmiita Hänen johtoonsa. Tätä ei saada aikaan ulkonaisilla metodeilla eikä vippaskonsteilla. Kaikki lähtee ihmisen sisimmästä ulospäin.

Muistan nuoruudestani erään tilanteen, jossa Jumalan Henki oli hyvin voimakkaasti ja selvästi koettavana läsnä meidän nuorten rukousillassamme. Kun jälkeen päin muistelen tuota ihmeellistä iltaa, niin muistan vieläkin hyvin sen, miten jotkut meistä kokouksen alussa tunnustivat syntinsä toisilleen ja pyysivät anteeksi toisiltaan pahoja sanojaan ja tekojaan. Uskon, että se avasi meille pääsyn Jumalan Hengen ihmeeliseen läsnäoloon.