Katsoja vai osallistuja?

Ystäväni Peke (Pekka Sahimaa, Professor of Math & Skiing) ja minä olemme äityneet oikein tosissaan kirjoittelemaan lehteen. Yleisönosastolle nimittäin ja aiheena eräässä aiemmassa postauksessani referoimani juttu paikallisessa periferiapravdassa. Toimittaja oli suorittanut omaehtoista osallistuvaa havainnointia muutamassa paikallisessa uskonnollisessa yhteisössä ja kirjannut tulokset ylös Etelä-Suomen Sanomien sunnuntainumeroon. Joku paikallinen pastori siitä sitten oli vetänyt kirkkokahvinsa väärään kurkkuun ja kimpaantuneena kirjoittanut palautetta yleisönosastolle. Tämä palaute noudatteli pääpiirteissään linjaa "väärin havainnoitu". Toimittaja oli ollut pilkallisella mielellä liikkeellä. Tähän me sitten Peken kanssa pontevina poikina sanan säilällä reagoimme.

Minun yleisönosastokirjoituksessa oli pääpaino siinä, että ei siinä nyt mitään riena- ja pilkkaosaston settiä ollut. Olen monen uskovan kanssa aiheesta jutellut ja aika yleinen käsitys - ainakin näiden ystävien kesken - on ollut se, ettei toimittajan asenteessa mitään vikaa ollut. Enemminkin päinvastoin: toimittaja oli osunut monessa kohtaan oikeaan hahmotellessaan lukijoiden eteen länsimaisen kirkkokristillisyden perusproblematiikkaa eli jumalanpalvelusten teatterimaisuutta. Se ihmetyttää, miksei kukaan virkapastori ole kiitollinen tällaisesta ilmaisesta palautteesta täysin ulkopuolisen katsojan taholta? Eikö ketään kiinnosta millainen asiakastyytyväisyys kuluttajien kesken tässä suhteessa vallitsee?

Peken juttu sitten oli pitempi ja sai oikein valokuvan alateksteineen tuekseen, (mikä tietysti kismitti minua). Hänen kirjoituksessaan juttua vietiin sitten vähän syvemmälle aiheeseen: "miten historian tuottamien kirkkokuntien nykyinen ohjelmatuotanto vastaa Raamatun periaatteita?" Kaikille kai on selvää, että aikain saatossa alkuperäisestä tuoteideasta ollaan etäännytty tooooooooooosi kauas. Ja mihin ollaan päädytty? Pekka vastaa osuvasti (lainaten vastauksessaan Wolfgang Simsonia): "Pyhän teatterirakennuksen lavalla esiintyvät pyhät miehet, pyhissä kaavuissaa, pyhinä kellonaikoina, pyhää korvasta vastaan pyhin ilmein. Show must go on!"

Tässä kohtaa on meillä ollut sitten myös oiva tilaisuus esitellä vaihtoehto: paluu juurille eli UT:n mukaiseen orgaaniseen kokoontumiskulttuuriin, jossa Pyhä Henki läsnäolollaan johtaa kokousta ja mahdollistaa sen, että jokainen pääsee palvelemaan omilla lahjoillaan. Pekan kirjoitusta lainaten: "Raamattu puhuu kristittyjen kokoontumisten yhteydessä vuorovaikutteisuudesta ensinnäkin Jumalan ja ihmisten välillä, toiseksi ihmisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Nämä toteutuvat parhaiten pienimuotoisissa epämuodollisissa kokoontumisissa, joissa ei ole käsikirjoitusta, etukäteen hiottua ohjelmarunkoa tai turvallista liturgiaa."

Mielenkiintoista nähdä, mitä keskustelussa seuraa vai seuraako mitään? Mikäli yhtään tunnen oman kotipaikkakuntani hengellistä keskusteluilmapiiriä, niin odotukseni eivät ole tässä suhteessa korkealla. Asioista mielellään vaietaan. Mitään muutosta ei tapahdu. Useimmille - niin virkamiehille, vapaaehtoisille kuin pakotetuillekin - riittää hyvin jokasunnuntainen messu, oli sen ohjelmasuorittajana sitten virkapappi mistä kirkkokunnasta hyvänsä. Keskustelua tällaisista seurakuntaelämän peruskysymyksistä ei edes tosissaan haluta. Sen pelätään häiritsevän työrauhaa, sekoittavan toimintasuunnitelmia ja hämmentävän tavallista kirkkokansaa. Kuningas Hiskian rukous "Rauha minun elinaikanani" on myös monen asemansa vakiinnuttaneen instituution tunnuslause, siinsipä horisontissa millaisia myrskypilviä hyvänsä.

Em. Wolfgang Simson antaa tällaisessa asioiden ja keskustelun kuoliaaksi vaikenemisen ilmapiirissä hyvän neuvon: "Mikäli mitään ei näytä tapahtuvan, niin tapahdu Sinä!" Näillä mennään.
-------

Muuta viikon varrelta...

Vaimoni Vivi kysyi keskiviikkona parilta ystävältämme, jotka olivat muuttaneet yhteiseen asuntoon vanhaan, idylliseen puutaloon, tarvitsisivatko he erästä vanhaa vuodesohvaamme. Se on meillä kirjastohuoneessa kirjahyllyn (ja television) edessä. Vastausta vaikeutti se, että heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä millainen tuo sohva on. Minä olin kuulemma aina loikoillut sen päällä, kun he olivat olleet meillä kylässä.

Mitähän tästä voisi päätellä?