TRADITIO VERSUS HERÄTYS

Motto: ”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

Miksi käy aina niin, että uusi viini saa tällaista aikaan vanhoissa viinileileissä? Mikä saa tämän aikaan, että uusi Hengen vaikutus ei juuri koskaan – tai ainakin hyvin harvoin – istu vanhoihin kaavoihin?

Ensin historiallinen peruskysymys; keitä olivat fariseukset?

”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2-3)

Jeesuksen aikaisten juutalaisten uskonnolliskansallinen puolue. Toisena pääpuolueena olivat saddukeukset. Farisealaispuolue oli varsinainen kansanpuolue. Sen pääharrastuksena oli ”vanhinten perinnäissääntöjen” (Mark. 7:3), noudattaminen jokapäiväisen elämän pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Koko talmudilainen kirjallisuus on saanut alkunsa farisealaispuolueesta.

Toisen vuosisadan keskivaiheilla eKr. olivat ns. ”hurskaat” innokkaita makkabilaissotien osanottajia, sillä he tahtoivat ennemmin kaatua vapauden puolesta kuin luopua uskostaan ja rikkoa Mooseksen lakia (1. Makk. 2:42). He muodostivat keskenään toveriliittoja, joiden jäsenet ankarasti noudattivat kymmenysten valvontaa (Matt. 23:23), ja heitä alettiin nimittää yhteisestä kansasta ”eristetyiksi” l. fariseuksiksi.

Käytännössä paria sukupolvea myöhemmin näistä edellisen herätyksen esitaistelijoista tuli Jeesuksen ja uuden kristillisen seurakunnan päävastustajia. Millaisia ajatuksia tämä meissä herättää?

Tämän hetken tilanteen kuvausta ja itsekritiikkiä; perinneliikkeitä vai protestiliikkeitä?

Herätysliikkeiden vahvuuksina ovat olleet mm. henkilökohtaisen uskon korostaminen, hengellisen viitekehyksen ja uskovien yhteisön tarjoaminen, maallikkoaktiviteetti, raamattukoulutus, lähetysaktiivisuus sekä opillisten kysymysten esillä pitäminen.

Herätysliike voi muuttua protestiliikkeestä perinneliikkeeksi, missä on sen vahvuus ja heikkous. Hyvää on kristillisten tapojen ja tiedon siirtäminen jo kodissa uusille sukupolville, vahingollista se, että opillinen kritiikki ja evankelioiva kärki saattavat tylsistyä.

Herännäisyys on lähes pelkästään perinneliike, rukoilevaisuus on kyennyt jossain määrin olemaan sekä perinne- että protestiliike, samoin evankelisuus. Luther-säätiö on historiansa tässä vaiheessa profiloitunut pelkästään protestiliikkeeksi, mutta ei mene kauaa, kun senkin rooli tullee muuttumaan enemmän perinneliikkeeksi. Vanhoillislestadiolaisuus lienee vahva perinneliike, samoin esikoislestadiolaisuus, mutta rauhansanalaisuudessa on myös protestiliikkeen äänenpainoja. Uusheräys on melko kirkollistunut lestadiolaisuuden haara. Viides herätysliike on ollut viime vuosikymmeninä voimakkain protestiliike, mutta joutuu etsimään tietään oman perinteen luomisessa. Monin paikoin näyttää siltä kuin Muroman herätysjulistuksen perintö olisi vaihdettu luterilaiseen puhdasoppisuuteen.

Kun 1970-luvulla liikkui eri puolilla Suomea ja havaitsi jossain herätystä tai aktiivista herätykseen tähtäävää toimintaa, saattoi olla melko varma, että seudulla vaikuttaa Raamattuopisto, Kansan­lähetys tai Kansan Raamattuseura. Kun 2000-luvulla liikkuu eri puolilla Suomea ja havaitsee jossain herätystä tai muuta sen kaltaista toimintaa, voi olla melko varma, että kyseessä ei ole Raamattu­opiston, Kansanlähetyksen tai Kansan Raamattuseuran työ. No, ehkä poikkeuksena on ollut Kansanlähetys, jonka piireistä on kyllä lähtenyt paljon nuorta dynaamisuutta. Tämä on paljolti Jussi Miettisen toiminnan peruja KL:n piirissä. Tälle nuorten aikuisten liikehdinnälle on nykyisin ominaista eräänlainen järjestelmällinen organisoimattomuus ja orgaaninen verkostorakenne.

Helluntailiike oli hyvin pitkään vielä 70- ja 80-luvulle tultaessa protestiliike. Tällä hetkellä sielläkin on otettu lusikka kauniiseen käteen ja kirkkokunnallistumiskehitys on hyvässä vauhdissa. Se on eräs varmimpia tapoja tylsyttää terä protestilta. Helluntailiikkeen johtohahmo on hyvää pataa luterilaisten kirkonmiesten ja jopa itse körttijohtaja Eleniuksen kanssa. Vanhoillisen siiven järjestäytymättömät helluntailaiset taas erehtyvät luullessaan protestin elävän pelkästään perinteeseen kuolonkouristuksenomaisesti takertumisesta.

Vapaakirkon piirissä on aina silloin tällöin ollut orastavia nuorisoherätyksen tmv. liikehdinnän alkuja. Ne on kuitenkin hyvin nopeasti seurakunnallistettu ja organisoitu olemattomiin. Tämä näkyy myös siinä, että Vapis kärsii toistuvasta suoneniskunomaisesta nuorten jäsenten kadosta muihin liikkeisiin, eniten ehkä ns. Näky-liikkeen seurakuntiin. Vapiksessa onkin jo pitkään koettu ongelmaksi hengellisesti vireiden vastuunkantajanuorten integroitumattomuus emoyhteisöön. Protestiliike Vapaakirkko ei ole ollut enää pitkään, pitkään aikaan, vaan on itse halunnut olla enemmänkin eräänlainen paranneltu versio evlut. kirkosta.

Uudet, perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomat liikkeet (esim. ns. Näky-liike, Nokia Missio) nähtiin pitkään ns. uusapostolisuuden aallon airueina täällä Suomessa. Usein ne on haluttu nähdä tulevan Siionin toivona ja uuden viinin leileinä – ainakin niiden omassa piirissä. Yllätyksenä niille itselleenkin lienee tullut se nopea tempo, jolla protestin taittumisen, aloilleen asettumisen ja kirkollistumisen oireet ovat tulleet esiin niiden piirissä. Ongelmana niiden kohdalla on ehkä ollut se, että on kuviteltu koko uskonelämän uudistuvan pelkästään sapluunaa muuttamalla. Tästä piirteestä ns. uusapostolista liikettä on kritisoitu useaan otteeseen.

Suomessakin ovat päätään nostaneet erilaiset kotona tai muualla (esim. pubi, työpaikka tmv.) vapaamuotoisesti kokoontuvat orgaaniset seurakunnat, solut, kotipiirit, rukouspiirit yms. Usein niiden kasvun esteenä on ollut perinteinen rajoittava seurakuntanäkemys, joka on estänyt niitä myöntämästä itselleen seurakunnan statusta. Tämä kenttä on tällä hetkellä Suomessa hyvin sekainen ja jäsentymätön. Näiden yhteisöjen ihmiset etsivät mielellään yhteyttä toisiinsa eri puolilla Suomea ja he ovat vapaita monista vanhoista ennakkoluuloista. Niiden piirissä tapaa ehkä eniten niitä uskovia, jotka Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen ruumiista puhuttaessa kykenevät näkemään ”metsän puilta” eli laajemman hengellisen, orgaanisen kokonaisuuden. Ongelmaksi niiden kohdalla on ainakin tähän asti muodostunut useiden silmäätekevien vaikuttajien omien agendojen runsaus ja päällekkäisyys. Toisaalta voi olla pelkästään hyvä ja jopa suoranainen siunaus, ettei saadakaan tehtyä mitään ”daavidilaista” väestönlaskua. On ehkä ensin parempi löytää seurakunnan orgaaninen idea paikallisella tasolla ennen kuin yritetään perustaa mitään valtakunnan tason ministryjä.

No, ehkä nämä raflaavat esimerkit eivät ole aivan totta, mutta jotain totuuden siemeniä tässä kyllä on. Tämän päivän herätykset tai muuten aktiivinen Hengen elämä on usein ennakkoluulottoman karismaattista ja yhteiskristillistä eli elämää ikään kuin kirkkokunnallisia rajoja ei olisikaan.

Alkuseurakunnan päivinä kristityt olivat aluksi yksi juutalainen lahko muiden (selootit, essealaiset, saddukeukset, fariseukset jne.) joukossa. Tänä aikana, jolloin (sosiologisesti ja kirkkohistoriallisesti määriteltynä) juuri syntyneellä kristinuskolla oli selvästi vielä juutalainen luonne, se oli – erityisesti Jerusalemin alkuseurakunnan päivinä – sidoksissa sekä synagoogaan että temppeliin. Paavalinkin lähetystyön strategia oli lähteä aina ensin liikkeelle synagoogasta.

Kuitenkin kristinusko alkoi ennen pitkää irtaantua perinteisestä synagoogajuutalaisuudesta. Tämä tapahtui kahdesta toisiinsa sidoksissa olevasta syystä;

• opillinen kehitys eli uskonvanhurskauden korostaminen ainoana pelastustienä;
• em. seikan käytäntöön soveltaminen siten, että se avasi myös pakanoille tien kristilliseen seurakuntaan.

Tässä tilanteessa, otettaessa etäisyyttä juutalaisuuteen, myös perinteinen synagoogajumalanpalvelus sai väistyä kristittyjen seurakunnan yhteisen kokoontumisen tieltä. Toisaalta tähän oli syynä se, että se ei sellaisenaan enää kommunikoinut kovin hyvin ”syvältä pakanuudesta” kääntyneille (esim. korinttolaisille). Heillä kun ei tätä samaa kosketuspintaa ollut, joka Luukkaan usein mainitsemilla ”jumalaapelkääväisillä ja käännynnäisillä” oli pohjana (vrt. esim. roomalainen upseeri Kornelius Apt. 10. luvussa).

Toisaalta helluntaina vuodatettu ja esim. Korinttossakin innolla vastaan otettu Pyhä Henki uudisti koko nuoren kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksen, kuten voimme 1.Korinttolaiskirjeen luvuista 12-14 nähdä; Jumalan läsnäolo oli selvästi kenen hyvänsä koettavissa kristillisen seurakunnan yhteen tulemisessa. Oli helposti tunnistettavissa kolme asiaa, jotka erottivat uuden Jeesus-uskon muista uskonnoista (niin juutalaisesta kuin pakanallisistakin): kristityillä ei ollut erillistä papistoa, ei virallisia kirkkorakennuksia, eikä mitään uhrikäytäntöä. Sen sijaan profeetallisuudella sen eri muodoissa oli vahva osuus alkuseurakunnan jumalanpalveluksessa.

Tai oikeampaa on sanoa, että näin on tilanne aina edelleenkin siellä, missä elävä uuden liiton seurakunta kokoontuu. Ja jos näin ei ole, niin meidän täytyy kysyä itseltämme Jumalan edessä, miksi näin ei ole?

Ennen pitkää kristittyjen kokoontumiset siis muodostuivat hyvin erilaisiksi kuin juutalaisten. Tiet erosivat; siitä, mikä alussa (esim. Jeesuksen ja Paavalin aikana) oli vielä toiminut ponnistuslautana evankeliumin julistamiselle, siitä oli muutama vuosikymmentä myöhemmin tullut sen vastakohta ja vihollinen, ”saatanan synagooga” (Ilm. 2:9, 3:9).

Jeesuksen sanat siis toteutuivat; ”Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan… Sentähden minä sanon teille: Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:31 ja 43). Tämä on nyt sitä, mistä Jeesus sanoo, että ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi” (Matt. 20:16).

Suomen 1900-luvun erään merkittävimmän sananjulistajan, rovasti Urho Muroman kirjoitus Heää valvomaan-lehdessä 60-luvun alussa on kuvaava meidänkin päiviemme tilanteelle; ”Hengen vuodatus tulee vain sinne, missä Hengellä on vapaat edellytykset toimia, mutta missä maallistuneet nimikristityt ja kirkot ovat vallalla, sinne ei Jumalan Henki pääse tuomaan siunausta”.

Sama mies kertoi hieman ennen kuolemaansa nähneensä profeetallisen enneunen, jossa monet hänen tuntemansa vakaat luterilaiset uskovat, rakkaat työtoverit ja hänen työnsä tukijat kulkivat toiseen suuntaan, kuin Muroma itse, kun hän oli menossa saarnaamaan Lappeenrannan kirkkoon sunnuntaiaamuna. Muroman ihmetellessä ja kysyessä tätä vastaantulevilta ystäviltä ja tutuilta, niin nämä ystävät vastaavat vakavina; ”Me menemme kyllä kirkkoon, oikeaan kirkkoon, mutta mihin sinä, meidän opettajamme, olet menossa?” Eli minne he olivat menossa? Muroman unen mukaan kotona kokoontuvan seurakunnan kokoukseen.

Lopuksi

Tässä on puhuttu paljon perinteisistä kirkoista, olivatpa ne sitten valtiollisia tai vapaita, eikä missään nimessä ole haluttu olla ilkeitä sitä kohtaan. Enemmänkin kysymys on tästä;

• osaammeko me olla herkkäkorvaisia Hengen äänelle?
• onko meillä herkkä tunto Hänen sanansa edessä?
• onko meidän sisimmässämme vielä tilaa Jumalan uudistavalle työlle?

Uskon ja rukoilen ja olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että seuraava suuri trendi kristittyjen keskuudessa on nähdä seurakunta Kristuksen ruumiina paikallisella tasolla ja elää sitä todeksi käytännössä.

Elefantti posliinikaupassa

Kun nyt alamme lähestyä syksyä, jolloin ”seurakunnan toiminta taas käynnistyy ja kaikki eri toimintaryhmät aloittavat jälleen toimintansa kesän tauon jälkeen”, on hyvä palauttaa mieliin oikeat omistussuhteet – ”kenen srk on?” – ja myös oikeat toimintatavat – ”että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus” (1.Tim. 3:15). Ettei vaan kävisi otsikon kuvaamalla tavalla…

Tänään oli paikallisessa Pravdassa pääkirjoitus aiheena Lakes (Lahden seudun kehittämisyhtiö). Yhtiön ympärillä on kuulemma kuohunut jo vuosia; monet entiset työntekijät ovat yhtäpitävästi kertoneet monista ongelmista yhtiössä. Yhtiön päätehtävänä tulisi olla omistajiensa intressien edistäminen (tässä tapauksessa omistajakuntiensa elinkeinoelämän kehittäminen). Pääkirjoituksen mukaan ”näyttää kuitenkin siltä, että yhtiö on pikemminkin pyrkinyt päsmäröimään kuin toteuttamaan omistajiensa tahtoa” (Etelä-Suomen Sanomat 27.08.2008, s.2).

Käytännössä tämä ilmenee siten, että ”osakeyhtiö alkaa toimimaan niin itsenäisesti, että hallituksen täytyy pikemminkin nauttia toimitusjohtajan luottamusta kuin toimitusjohtajan hallituksen luottamusta”. Yhtiössä on tuskin tapahtunut mitään rankkoja laittomuuksia. Silti voidaan toimia niin, että vaikka ei rikota lakeja, niin silti firman alkuperäinen toiminta-ajatus ei toteudukaan aiotulla tavalla. Työntekijöiden, omistajien tai jäsenistön etu ei toteudu.

Samanlaiset vaarat uhkaavat seurakuntiakin, erityisesti silloin kun niissä toteutetaan hierarkkista yksijohtajuusmallia ja kun toimintatavat on kopioitu maailmasta. Silloin on enemmän kuin todennäköistä, että unohtuu se, kuka on seurakunnan todellinen Pää – ”kenen srk on?” – ja unohtuvat myös oikeat toimintatavat – ”miten elää srk:ssa?”.

Lehtijutussa peräänkuulutettiin avoimuutta ja läpinäkyvyyttä Lakesin toiminnassa liittyen mm. rahankäyttöön, johtamiskulttuuriin ja henkilöstöpolitiikkaan. Monet seurakunnat ovat tänä päivänä saman länsimaisen järjestökulttuurin hengen tuotoksia, joten tällainen vertailu sopii hyvin. Niiden toimintatavat ovat samanlaiset, samoin niistä seuraavat ongelmat. Näin Kristuksen seurakunnasta on kulttuurisen assimilaation seurauksena sukeutunut organisaatio, jonka lainalaisuudet löytyvät viimeisimmästä yritysoppaasta, poliittisen järjestöjyrän käsikirjasta tai kunnallishallinnon lakikirjasta.

Seurakunnissa em. kaltainen johtamistapa ja toimintakulttuuri tuottaa salamyhkäisyyttä, kommunikaation puutetta, toisaalta hengellistä ylpeyttä ja kovuutta ja toisaalta avuttomuutta ja neuvottomuutta, miten toimia silloin, kun yksiselitteisiä ohjeita ei ole saatavilla. Pahimmillaan se jättää jälkeensä myös toisinajattelevien ”ruumiita” muistutuksena siitä, miten käy niille, jotka eivät ole ”alamaisia johtajuudelle”.

Mitä tehdä näiden ongelmien kohdalla? Itse en lähtisi enää parantelemaan vanhaa systeemiä, vaan pyrkisin enemmänkin miettimään UT:n pohjalta sitä, mikä on todellista ja oleellista siinä seurakunnassa, jota kutsutaan Kristuksen ruumiiksi.

Mitä se olisi käytännössä…? (Edelliseen liittyen)

Frank Viola kertoo kirjassaan ”Pagan Christianity?” (s. 78-79) rohkaisevan esimerkin siitä, miten seurakunnan elämä suoraan Kristuksen johtajuuden alla ei ole mitään hienoa teoriaa, vaan elävää käytäntöä.

”Tuollaisille kokoontumisille on ominaista uskomaton moninaisuus. Ne eivät ole sidottuja yhteen ihmiseen, saarnapönttökeskeiseen malliin jumalanpalveluksessa. On paljon erilaista spontaaniutta, luovuutta ja tuoreutta. Yli kaiken korostuu näissä kokoontumisissa Kristuksen herruus ja vapaa, mutta kuitenkin järjestyksessä oleva Kristuksen ruumiin toiminta. …

Meitä oli noin kolmekymmentä kokoontuneena erääseen kotiin ja tervehdimme toisiamme. Jotkut meistä astuivat olohuoneeseen ja alkoivat laulaa ilman säestystä. Nopeasti koko seurakunta alkoi laulaa yhdessä, kädet toistensa harteilla. Jotkut aloittivat toisen laulun ja me kaikki yhdyimme siihen. Jokaisen laulun välillä eri ihmiset rukoilivat. Jotkut lauluista olivat seurakunnan jäsenten itsensä kirjoittamia. Joitain lauluja lauloimme moneen kertaan. Jotkut ihmiset pukivat laulun sanat rukousten muotoon. Monessa tapauksessa jotkut seurakunnan jäsenet kehottivat seurakuntaa liittyen siihen, mitä olimme laulaneet.

Kun olimme laulaneet, iloinneet, spontaanisti rukoilleet ja kehottaneet toinen toisiamme istuimme alas. Sitten hyvin nopeasti eräs nainen seisoi ja alkoi selittää, mitä Herra oli näyttänyt hänelle kuluneen viikon aikana. Hän puhui noin kolme minuuttia. Kun hän oli istunut alas, eräs mies nousi ylös ja jakoi jotain Sanasta ja korotti Jeesusta sen kautta. Seuraavaksi eräs mies nousi ylös lisätäkseen joitain vahvistavia sanoja siihen mitä oli sanottu. Eräs nainen alkoi laulamaan uutta laulua, joka osui juuri yksiin sen kanssa, mitä nuo kaksi miestä olivat juuri jakaneet. Koko seurakunta lauloi hänen kanssaan. Toinen nainen nousi ylös ja luki runon, jonka Herra oli antanut hänelle viikon aikana… ja se täsmäsi täydellisesti siihen, mitä toiset olivat jakaneet siihen mennessä.

Yksi toisensa jälkeen, veljet ja siskot Kristuksessa nousivat ylös kertomaan siitä, mitä he olivat kokeneet suhteessaan Jeesuksen kanssa kuluneen viikon aikana. Kehotusta, opetusta, rohkaisua, runoja, lauluja ja todistuksia seurasi toinen toisensa jälkeen. Ja yhteinen teema, se mikä korottaa Jeesusta, nousi esille. Jotkut kokoontuneista itkivät.

Mikään tästä ei ollut esitystä, edeltä valmisteltua tai suunniteltua. Kuitenkin kokoontuminen oli sähköinen. Se oli niin rikas, niin kirkkautta täynnä oleva ja niin rakentavaa, että kaikille tuli sellainen kokemus, että joku oli johtanut kokousta. Mutta Hän ei ollut näkyvä. Se oli Jeesus Kristus itse! Hänen herruutensa oli tullut läsnäolevaksi Hänen kansansa keskellä. Meille muistutettiin taas siitä, että Hän on elävä… tarpeeksi elävä johtaakseen itse seurakuntaansa.”

Niin, mitä Paavali kirjoittikaan Korinttin satamakaupungin uskoville? ”Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.” (1.Kor. 14:26)

Eikö tästä olisi hyvä lähteä liikkeelle; löytää ensin viikoittaisille kokoontumisillemme elävä muoto ja edetä sitten kohti isompia ympyröitä – Kristuksen kaupunginlaaja seurakunta ja sen näkyminen paikallisella tasolla.

Pioneeriyksilön synty ja vaikutus

Lueskelen parhaillaan Päiviö Latvuksen mainiota kirjaa Ymmärryksen siivet – Miksi tiede on länsimaista? (Omega-Kirjat, 2000). Kirjan alussa Latvus maalailee jo visiota selitykseksi sille, miksi länsimaiden – ja sitä kautta koko maailman – historiasta on tullut sellainen kuin on. Yhtenä syynä monien joukossa hän puhuu ”Pioneeriyksilön synnystä” (s. 5-6).

”Jos yhteisö rajaa yksilön luovuutta, ovat siteet usein vuosisataisia, noidankehään verrattavia. Siksi sen prosessin, jossa ensimmäinen yksilö – edelläkävijä – vallankumouksellisesti vapautuu kahleistaan, on alettava tämän omasta löydöstä. Luova vähemmistö syntyy, rohkaisijanaan ja esikuvanaan koko prosessin alulle panija, pioneeriyksilö.

Mistä hän on saanut ensimmäisen virikkeensä? Miksi hän on ollut ajatukseltaan riittävän vapaa nähdäkseen löytönsä arvon? Miksi hän uskaltautuu innovaatioineen koko muusta yhteisöstä poikkeavaksi? Hän on löytänyt uuden paradigman, tulikirjaimin piirretyn uuden tavan nähdä asiat. Suurin ihme hänelle näyttää olevan se, miksi muut eivät näe kuten hän.”

Se, mikä itselleni välähdyksenomaisesti tuli mieleeni on yksinkertainen Herran oma, joka on Pyhän Hengen johdossa. Ihminen, joka on kyllä tässä maailmassa, mutta ei tästä maailmasta. Vain tällainen on kyllin vapaa irrottautumaan ja nousemaan massan yläpuolelle. Tarkemmin vielä; uskon apostolinen ja profeetallinen luonne. Tästähän on kyse pioneeriudessa.

Mieleen tulee lisää huimia ajatuksia; onko tämä länsimaisen kulttuurin oikea, todellinen dna, jolle koko tähän astinen sivistys ja teknologinen kehitys perustuu? Tästähän kristinuskossa on perimmältään kysymys. Niin, ja luomisessa myöskin, tietty. Mennä niin pitkälle kuin silmä kantaa ja vielä ylikin. ”Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan.” (1.Kor. 2:15)

Tämä selittäisi löytöretket, huipputeknologian, avaruuden valloituksen etc. Mutta elääkö kulttuurimme nyt jo oman iltaruskonsa aikaa?

”Saanen kerrata tämän vielä.

Joskus näyttää siltä, kuin maksaisin liian kalliin hinnan vähäpätöisestä asiasta, tuhlaisin. Olen luopunut toimesta, palvelustyöstäni, loistavasta tulevaisuudestani, mahdollisuuksistani ja nyt tahdon palvella Herraa. Joskus tuntuu siltä, että Herra kuulee minua, kun taas toisin ajoin en saa mitään selvää vastausta. Silloin joudun vertaamaan itseäni johonkuhun toiseen, joka kuuluu suureen kristilliseen järjestöön. Hänellä on erinomainen tulevaisuus edessään. Hän ei ole milloinkaan luopunut mistään. Hän jatkaa edelleen ja palvelee Herraa. Hän on pelastanut sielujakin. Herra näyttää siunaavan hänen palvelustyötään. Hän menestyy sekä aineellisesti että hengellisesti. Hän näyttää enemmän kristityltä kuin minä, onnelliselta ja tyytyväiseltä. Häneltä kaikki sujuu hyvin. Mutta minulla on vaikeuksia. Monenlaisia sekaannuksia sattuu tielleni. Tuo toinen rakastaa Herraa niin kuin minäkin. Hän ei ole kulkenut tuhlaamisen tietä. Mutta häntä `onnistaa` hengellisesti, minua ei.

Enkö nyt siis kuitenkin tuhlaa aikaani? Enkö ole sittenkin antanut liikaa? Ongelma on juuri tässä. Ajattelen, että jos vain voisin seurata tämän toisen jälkiä, antaa itseni siunauksille, mutta en vaikeuksille, jos vain voisin uhrata elämäni kokonaan Herralle hyödylliseen käyttöön, mutta olla vihkimättä itseäni Herran sulkemien lukkojen taakse, kaikki olisi oikealla tolalla. Mutta näin ajatellessani laskelmoin inhimillisesti, en Herran mielen mukaan.

Juuri tuhlaamisen tarve on Herran Jeesuksen sydämen tyydyttämisen edellytys. Sinua voidaan käyttää ja todella voit saada aikaan paljonkin Herran työssä, mutta todellista tyydytystä Jumalan Pojan sydämelle voit tuottaa vain itsesi tuhlaamalla.

Tuhlatessasi itsesi Jeesukselle näyttää siltä, kuin heittäisit hukkaan kaikkesi saamatta mitään takaisin. Mutta siinä juuri onkin Jumalan miellyttämisen salaisuus!

Ystävät, mihin pyrimme? Tavoittelemmeko hyötyä niin kuin opetuslapset? He halusivat pitää kiinni 300 denarin joka pennosesta. Heille oli tärkeintä hyödyksi oleminen Jumalalle. Mutta Herra odottaa kuulevansa meiltä sanat:

- Herra Jeesus, en välitä mistään muusta, kunhan vain saan olla Sinulle otollinen, tyydyttää Sinun rakastavaa sydäntäsi.”

Watchman Nee, Kristityn normaali elämä, s. 52-53

Miten tavoittaa nuoret aikuiset?

Luin äskettäin eräästä blogista (www.mesopotamias.blogspot.com), että vuonna 2007 liki sata nuorta eräässä pienessä kirkkokunnassa oli ilmoittanut haluavansa jäädä seurakuntansa ulkojäseneksi sen sijaan , että heistä olisi tullut varsinaisia jäseniä. Se on itse asiassa aika paljon ko. yhteisön jäsenmäärään nähden.

Nimenomaan se, mikä ”huolestuttaa” on tuo ikäryhmä 18-20v. ja risat. Eli sama ryhmä, joka kirkon piirissä on seurakuntatoimintaan nähden passiivisin ja kirkosta eroamiseen nähden aktiivisin, kummittelee myös täällä. Muistan joskus kymmenisen vuotta sitten ollessani ko. yhteisön palveluksessa, miten jo silloin kannettiin huolta siitä, että hengellisesti aktiiviset ja vastuutakantavat nuoret eivät välttämättä ollenkaan integroituneet liikkeen omaan raamattu- ja työntekijäkoulutukseen.

Luulen, että näistäkin 87 nuoresta ulkojäsenestä suuri osa eivät ole luopumassa uskossa. He eivät vaan muuten koe täysjäsenyyttä srk:ssa puoleensavetävänä. Hengellinen jano ja etsintä näyttävät johtavan ihmisiä muualle. Missä vika? Sano sinä se…

Saman blogin kommentissa tulee esille mielenkiintoinen näkökulma asiaan: ”Mutta antaako perinteikäs srk tilaa kasvulle (ihan aikuisten oikeesti?) Jos ei, miten kasvu sitten ylipäätään on mahdollista? (vai olisko kasvettava pimeässä komerossa?) Eli jos srk:lla ei ole mahdollisuuksia mahdollistaa "kasvua" kaikessa sanan merkityksessä nuoret aikuiset lähtevät”.

Sinäpä sen sanoit.

Samaisessa blogikirjoituksessa on ”hyviä lääkkeitä millä tavoittaa nuoret aikuiset”:

1. ”Pysy Raamatun lehdillä opetuksissasi (ne kuitenkin kotona katsovat saarnasi tarkkaan ja jotkut voi siitä jopa kirjoittaa blogiin).

2. Kuuntele heitä - älä siis teeskentele kuulevasi (yleensä kommunikointi on sillä tavalla helpompaa).

3. Jos he puhuvat uskoon liittyvistä asioista ja vaikka armolahjoista, kannattaa osoittaa tukensa, jotta nuori aikuinen saa käyttää lahjojaan.

4. Rakasta heitä, sillä heillä voi olla elämässä vaikeita aikoja - se ei tee kenellekään vahinkoa.

5. Tutustu heihin: on helppo uskoa "kuulopuheisiin" vaivautumatta näkemään "sydämellä".

6. Älä orjuuta heitä: he ovat tarpeeksi viisaita tajuamaan että , "orjuus on lakkautettu jo aikoja sitten”.

7. Anna aikaa löytää palvelutehtävä Pyhän Hengen johtamana. Ennemmin kuin olet heti laittamassa kaveria tiskaamaan ja tässäkin on viisasta kysyä mitä lahjoja Pyhän Henki on sinulle antanut.

8. Älä yritä "varastaa" toisen armolahjaa (srk on kateellisin laitos maan päällä).

9. Vastaa viesteihin: vastaamattomuus kertoo , että et välitä paskankaan vertaan nuoresta aikuisesta.

10. Mene nuorten aikuisten luokse (ennemmin kuin lähetät viestin kännykällä ja unohda hetkeksi kiireesi, vai nopeuttaako se Jeesuksen paluuta?)”

Joo, hyvä ”huoneentaulu” jokaiselle isälle, äidille ja vanhemmalle muutenkin. Monet näistä perustuvat ilmeisesti kirjoittajan omiin kokemuksiin. Mutta mitäpä jos tasapainon vuoksi kirjoittaisimme ”huoneentaulun” myös asianosaisille itselleen eli nuorille aikuisille? Jotta vallitsisi tasapuolisuus ja kehotuksen sanaa olisi kaikille osapuolille, niin tässä ”huoneentaulu” nuorille aikuisille periaatteella ”harrasta näitä, elä näissä, että edistymisesi olisi kaikkien nähtävissä.” (2.Tim. 4:15):

1. ”Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" - tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus- "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". (Ef. 6:1-3)

2. Ole itse opetettavissa: voi nimittäin hyvinkin olla niin, että vanhemmilla on enemmän asioita opittuna pitemmän elämänkokemuksen ja uskossa vaeltamisen kautta. Oikea asenne on tärkeä ”viisauden ja kurin oppimiseksi, ymmärryksen sanojen ymmärtämiseksi, taitoa tuovan kurin, vanhurskauden, oikeuden ja vilpittömyyden saamiseksi, mielevyyden antamiseksi yksinkertaisille, tiedon ja taidollisuuden nuorille.” (Snl. 1:2-4)

3. ”Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi.” (1.Tim. 4:14)

4. ”Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen, vaan ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa.” (1.Tim. 4:12)

5. ”Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.” 2.Tim. 2:2)

Yhteenveto kaikesta voisi olla vaikka tämä: ”Kuule, poikani, isäsi kuritusta äläkä hylkää äitisi opetusta, sillä ne ovat ihana seppele sinun päähäsi ja käädyt sinun kaulaasi.”

Yllä oleva on nykyään niin unohdettu näkökulma kysymykseen mitä tehdä nuorille aikuisille? Nämä ovat siis asioita, joita heidän pitäisi tehdä. Vai mitä mieltä olette?

Erään kulttuurin tuho

Katselin tuossa iltana muutamana YleTeemalta tullutta dokumenttia Italian mafian vastaisesta taistelusta. Melko ponnettomalta ja vaikealta se näyttää (huokaus). Järjestäytynyt rikollisuus näyttää olevan luonteeltaan kollektiivista sukuihin ja laajempiin yhteisöihin sidoksissa. Se tuntuu olevan liian olennainen osa Italian yhteiskuntaa ja kulttuuria, jotta sille oikeasti voitaisiin tehdä mitään.

Sama seikka näyttää kyllä olevan totta monessa muussakin maassa, enkä nyt puhu niinkään jostain kolmannen maailman banaanitasavalloista, joissa liian aktiivinen ay-aktiivi löytyy joesta murhattuna ja äänestyksen päätteeksi äänestyslaatikot poltetaan. Puhun nyt esim. sellaisista länsimaista, kuten Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. No niin, ja tietysti Venäjä…

Turhautumiseni ohjelman lopulla johti kanavan vaihtoon (TV2:n uutiset ja urheilu), kun ohjelmassa kerrottiin, että valtaan päästyään Silvio Berlusconi keskeytti lupaavasti edenneet tutkimukset, kun niiden piiriin alkoi tulla hänen lähipiiriinsä kuuluvia henkilöitä. Mot.

Seuraavana aamuna aloittaessani lukemaan Jesajan kirjaa, silmiini suorastaan pomppasi ensimmäisen luvun jakeet 21-31. Siinäkin puhuttiin vastaavasta ilmiöstä; kulttuurista, joka oli rappeutumassa ja kulkemassa kohti tuhoaan. Profetian Henki määrittelee Jerusalemin, Jumalan Israelin muinaisen pääkaupungin, jossa Hänen läsnäolonsa piti vallitseman, olevankin nyt ”portoksi sortunut” (Jes. 1:21 RK 92):

”Voi häpeä! Portoksi on sortunut tuo uskollinen kaupunki!”

Kun katsotaan lähemmin tuota morsiamen portoksi muuttumisen prosessia, niin nähdään se jakeiden 21-23 valossa johtuneen yhteiskunnallisesta rappeutumisesta ja sen seurauksista:

”Siellä vallitsi oikeus ja vanhurskaus piti majaansa. Nyt siellä asuvat murhamiehet. Sinun hopeasi on mustunut, jalo viinisi on vedellä laimennettu. Sinun johtomiehesi ovat petollisia ja varkaiden kumppaneita, he kaikki rakastavat lahjuksia ja ahnehtivat lahjapalkkioita. Orvolle he eivät oikeutta hanki eivätkä aja lesken asiaa.”

Tämä on luonteeltaan sitä porttoutta ja Babyloniaa, josta puhutaan lopulta Ilmestyskirjan luvussa 18. Se on luonteeltaan yhteiskunnallista ja maallisen oikeuden piiriin kuuluvaa haureuteen verrattavissa olevaa käyttäytymistä. (Hengellisestä porttoudesta puhutaan taas Ilm:n edellisessä 17. luvussa.) Jumala on tarkoittanut poliittiset johtajat olemaan vanhurskaita ja pelkäämään Jumalaa siinä asemassa, missä he johtavat kansaa. He ovat esikuvia kansalle ja sen tähden Jumalan tuomio heidän kohdallaan on myös ankarampi. Tässä mielessä eräissä lestadiolaisten kesäseuroissa peräänkuulutettu korkeampi moraali julkisuuden henkilöiltä on perusteltua. (Ks. www.kotimaa.fi/kotimaa: ”Suviseuroissa vaadittiin julkkiksilta moraalia”.)

Kun kansan poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset johtajat lipeävät tästä vastuustaan ja käyttävät asemaansa väärin se on porttoutta, merkki rappeutumisesta ja johtaa väistämättä aikaa myöten Jumalan tuomion kohteeksi. Mikäli näin tapahtuu kansan hengellisten johtajien kohdalla, niin Jumalan tuomio on ankarampi, sillä Jumalan tuomio alkaa aina ensin Hänen omiensa tai sellaisiksi tunnustautuvien keskuudesta.

Mitä Jumala sitten tekee tässä tilanteessa? Vastaus on selvä ja yksinkertainen, mutta niin vaikea länsimaisen humanismin hyväksyä:

”Minä viihdytän vihani vastustajissani, minä kostan vihollisilleni; minä käännän käteni sinua vastaan ja puhdistan sinusta kuonan niinkuin lipeällä ja poistan sinusta kaiken lyijyn.” (jakeet 24-25 RK 38)

Jumala toimii hyvin ehdottomasti ja päämäärätietoisesti tilanteessa, jossa jonkun yhteisön synnit ja jumalaton elämäntapa ylittävät tietyn rajan. Hän haluaa saattaa tilanteen ennalleen ja on valmis jopa tuskallisiin toimenpiteisiin, jotta tapahtuisi uudistuminen ja Hänelle pyhittyminen:

”Minä teen tuomarisi sellaisiksi kuin he alkuaan olivat ja neuvosmiehesi sellaisiksi kuin he olivat muinoin. Ja niin sinua taas kutsutaan vanhurskauden linnaksi, uskollisuuden kaupungiksi. Minun oikeuteni lunastaa Siionin, minun vanhurskauteni sen asukkaat.”
(jakeet 26-27 RK 92)

Käytännössä tuo jakeen loppuosa merkitsi Jumalalle itselleen oman rakkaan Poikansa uhraamista Golgatan ristillä, jotta ”portoksi sortuneella” yhteisölläkin olisi mahdollisuus saada anteeksi, puhdistua ja parantua. Ilman laajamittaista kansallista kääntymistä ja parannuksen tekoa ei mikään yhteisö voi säilyä. Tämä koskee yhtä hyvin Berlusconin Italiaa kuin Tarja Halosen Suomeakin. Jumala olkoon meille armollinen.

Jumalan tuomio on kyseenalaistamaton tässä suhteessa, jos kuka ei tee parannusta:

”Mutta luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion, ja ne, jotka hylkäävät Herran, hukkuvat...” (jae 28 ja siitä eteenpäin, RK 38)

Huomaa vielä tämä: ”Ja niin sinua taas kutsutaan vanhurskauden linnaksi, uskollisuuden kaupungiksi”. Aiempi Raamatun käännös sanoo: ”Sitten sinua kutsutaan…”. Tämä on Jumalan tie, josta Hän ei poikkea, koska Hän ei tingi Sanastaan, eikä pyhyydestään. Jeesuksen tähden Hän voi armahtaa meitä, jos kuka ikinä kääntyy. Mutta entä jos kääntymystä ei tule?

Tarvitsemme rukousherätystä maahamme. Sairastamme, eikä siihen auta Rysselin rohdot, vaan Jeesuksen veri.

Muuten, tähän aiheeseen liittyen kannattaa lukea Pasi Turusen uusin Uskon puolesta-emailkirje, joka käsittelee juuri tätä Jumalan luonnetta ja ”Hänen kesyttämistään” länsimaisessa kulttuurissa ja myös täällä Suomessa. Mikäli Sinulle ei vielä tule sitä, niin käy ihmeessä tilaamassa se ja tsekkaa muutenkin Pasin blogia www.uskonpuolesta.blogspot.com.

PS. Pasin kalajutut voi ohittaa kevyesti, sillä vanhimman poikani kanssa nappasimme reilusti yli 3 kiloisen hauen…

Hajanaisia mietteitä kesäisen unenomaisuuden keskeltä…

Kirjahyllyssäni on kirja, johon silmäni usein osuvat maatessani kotini kirjastohuoneen sohvalla. Kirjan nimi on ”Ymmärryksen siivet - Miksi tiede on länsimaista?”, kirjoittanut Päiviö Latvus (Omega-Kirjat, v. 2000, Espoo). Insertistä pätkä sanoo; ”Miksi kehitystä on vain ´lännessä´? Vuosisatojen kehityseroon täytyi löytyä selitys…” Hyvä kysymys…

Uudelle millenniumille siirryttäessä on pääkopassani vahvistunut ajatus kulttuurimme tulosta tiensä päähän. Ikään kuin olisi aika vetää yhteen johtopäätökset kaikesta viimeisten 2000 vuoden aikana sanotusta ja tehdystä. On sellainen vaistonvarainen kokemus siitä, että elämme jonkinlaisessa historiattomassa tilassa, jossa kaikki on edelleenkin läsnä ja sen lisäksi lukuisa määrä erilaisia vaihtoehtoisia historian todellisuuksia.

Ajallemme on ominaista eräänlainen ”feidaus”. Tiedättehän, kun laulussa on ns. ” fade-away”-loppu, jossa ääni vähitellen feidataan olemattomiin. Vanha Eurooppa sellaisena kuin sivistyneistö oli sen oppinut tuntemaan feidataan pois. Uusi uljas Eurooppa Brysselin torneineen rakennetaan kiireen vilkkaa tilalle. Perinteinen ”kristitty Eurooppa” kristillisine instituutioineen on häviämässä ja tilalle maallistuu jälkimoderni, jälkiteollinen ja jälkikristillinen Eurooppa. Sille on ominaista kulttuurin pirstoutuminen tuhansiin keskenään ristiriitaisiin alakulttuureihin, joista raamattu-uskolliset kristityt ovat vain yksi (ja niitäkin on monta). Uusi Eurooppa on pakanallinen, islamistinen ja uusradikaalikristillinen yhtä aikaa. Vanha vaipuu mailleen ja uusi nousee tilalle.

Käy niin kuin Joose Keskitalo laulaa:

”Näin unta yhtenä yönä, että Baabel tuhottiin.

Ei aikaa ole tuhota; pakene vuorille.

Nousin ylös ja havahduin, sillä pasuuna soi taivaalla. Voi Luoja, miten pakenin!

Kutostietä pitkin kuljin ylös pohjoiseen.

Juoksin niin kovaa kuin pääsin ohi Imatran ja Simpeleen.

Niin kuin tuomittiin Sodoma ja Gomorra, niin jälleen tuhotaan

ja ne nousevat meitä tuomitsemaan:

`Teidän synti on suurempi`…””

Demokratian jälkeen on seurauksena joko anarkia ja kaaos tai sitten entistä täydellisempi ja demonisempi totalitarismi. Tulevalla antikristuksella on esikuvansa Hitlerissä, Stalinissa ja Maossa, mutta he olivat vasta prototyyppejä.

Länsimaista kulttuuriamme tuntuu ylitse muiden riivaavan kysymys kaiken tutkimisesta ja ymmärtämisestä – nimenomaan rationaalisesta sellaisesta. Tämän ymmärryksen olemme sitten korottaneet ominaisuudeksi ylitse muiden; tieteessä tietenkin (höh, tyhmä toteamus!), mutta myös talouselämässä, ihmissuhteissa, kulttuurissa ja teologiassa. Teologiahan tarkoittaa oppia Jumalasta. Mutta entä sitten, jos et Jumalaa voi tyhjentävästi ymmärtää rationaalisesti? Riittääkö Sinulle, sivistynyt länsimainen humanisti, tuntea Hänet sisäisesti ja palaa Hänen tuntemisensa tulessa, niin kuin palava pensas Hoorebin vuorella?

Eräs länsimaisen kristillisyyden perusongelmia on teologisen tiedon ja profeetallisen ilmestyksen välinen ristiriita. Enkä nyt tarkoita kristillisen opin ja käytännön hengellisen elämän välistä ristiriitaa. Jos näiden välillä on ristiriita, niin puhutaan useimmiten joko avoimesti synnissä elämisestä (mikä postmodernikkoa kauhistuttava irrationaalinen ajatus!) tai sitten harhaoppisuudesta. Usein nämä kaksi ovat vielä yhdessä ja samassa nipussa. Joskus tämä tuntuu jopa sovittamattomalta ristiriidalta. Vai milloin olet nähnyt näiden kahden puhaltavan yhteen hiileen ja tukevan toisiaan? No, rehellinen ollakseni, aina silloin tällöin, mutta ehkä päinvastaiset kokemukseni ovat lukuisammat.

Jos minulta kysytään, niin minulle Raamattu edustaa ehdottomasti profeetallista ilmestystä – ”palava pensas”! – kuin teologista tietoa, jota rationaalisesti käsitellään. Okei, Jeesus on Logos (so. Absoluuttinen Logiikka), mutta onko Hän sitä minun länsimaisen ymmärrykseni ehdoilla. Ei takuulla ole. Okei, Jumala on antanut minulle järjen ja ymmärryksen ja kehottanut niitä käyttämään, mutta kenen ohjauksessa; syntiinlangenneen kulttuurin muokkaaman järjen ja ymmärryksen (jota usein kuullaan kutsuttavan myös sivistykseksi) vai Pyhän Hengen?

Joskus kun kuuntelee (uskoviakin) eksegeetikkoja tulee mieleen huvittava, mutta aiheellinen oppimisen elämys amerikkalaisen scifi-kirjailija Isaac Asimovin perusteoksesta ”Säätiö”. Kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa joskus v. 10 000 AD ja jotain. Monien muiden tuon aikuista maailmaa kuvaavien esimerkkien ohella Asimov mainitsee arkeologian. Tuon aikaisessa maailmassa arkeologia tarkoittaa sitä, että mennään kirjastoon lukemaan arkeologiaa käsitteleviä kirjoja ja tutkitaan aihetta niistä käsin. Ei puhettakaan kaivauksista, maan tonkimisesta ja ruukunsirpaleiden puhdistamisesta hellä varoen jollain pullasudin kaltaisella välineellä etc.

Joskus teologia tuntuu minusta Asimovin kuvaamalta arkeologialta, jossa kosketuspinta suhteessa Häneen, joka on Todellinen, on ns. ”harsomaisen röpelöinen”.

Hyvänä esimerkkinä voisi toimia Irma Sulkusen tutkimus ”Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700- ja 1800-luvulla” (kustantanut Gaudeamus joskus 1900-luvulla loppupuolella). Kirjassa on mielenkiintoinen yksityiskohta, kirjoittajan ilmeisen henkilökohtainen vuodatus keskellä muuten niin tieteellistä dokumenttia:

”Mihin sinä lähdit, Liisa ja mitä sinulle oikein tapahtui? Muutitko pois? Avioiduitko? … Jospa tietäisit, Liisa, miten olen etsinyt sinua kaikki nämä vuodet?” (s. 30)

Mieleen tulee väistämättä tätä ehkä hieman pateettista vuodatusta lukiessa, että miksi et, hyvä Irma-tutkija, tutustu itse henkilökohtaisesti siihen maailmaan, josta aidossa, raamatullisessa hengellisyydessä on kysymys? Minkä tähden yrität tutkijan (mukamas) viileän analyyttisestä asemasta käsin selvittää, mistä on kysymys, kun itse koko jutun pääpointti – ”Kristuksen sisäinen tunteminen” – on sinulta vielä hukassa? Miksi et siis yksinkertaisesti lähde kysymään näitä kysymyksiä Häneltä itseltään, joka lupauksensa ja luonteensa mukaan yhä edelleen näitä juttuja tekee?

Samanlaisia kysymyksiä tulee väistämättä mieleen nykypäivän teologiaa (kauempaa) seuratessani. Kaikesta huolimatta kannattaa tutustua ”Eksegeettinen safari”-sivustoon osoitteessa: www.eksegeesi.blogspot.com

Entä mitä jos teologista, opista Jumalasta, tuleekin teofilia, Jumalan rakastaja? Millaista teologiaa tämä tuottaa?

Hiljattain törmäsimme eräiden nuorten kanssa erityisen haastavaan kohtaan UT:ssa:

”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”

(1.Joh. 5:6-8 RK 38)

En kehottanut nuoria niinkään hankkimaan isoa pinoa kommenttaareja aiheesta, vaan esim. opettelemaan tuon kohdan ulkoa ja ikään kuin mutustelemaan ja märehtimään sitä mielessään päivittäin ja hetkittäin. Myös sitä kautta – sisäisen tuntemisen kautta - Pyhä Henki voi kirkastaa Sanaa heille.

Sanoo mies, jolla on rivi kommenttaareja kirjahyllyssään. Joskin tuli on sinä päivänä koetteleva nekin kaikki ja polttava poroksi sen, mikä ei kestä Hänen edessään, jolle meidän kaikkien on tehtävä tili. Niin kuin myös minun elämäni ja teologiani.

Hoh-hoijaa, taidanpa lähteä poikani Artun kanssa maalaamaan talomme sokkelia.

PS. Ehkäpä voisi olla hyvä joku kerta repostella myös vähän toista äärilaitaa eli aikamme esoteerisen karismaattisuuden edesottamuksia….?

www.lestadiolaisuus.fi

Lueskelin hiljattain yllä olevaa nettisivua, jolla esitellään lahtelaisen Ari Mielosen esikoislestadiolaisuuden piirissä Lahessa tekemä kyselytutkimus. Kannattaa tutustua siihen, sivuilla tutkimustulokset on esitelty sekä wordina että powerpoint-esityksenä.

Lyhyt yhteenveto tuloksista tuo esille aika normaalit vanhan herätysliikkeen ongelmat ja lääkkeet niihin:

• Esimerkiksi seuroissakäyntiaktiivisuuteen voitaisiin vaikuttaa välittömästi uudella ajattelulla. Niin ikään seurakunnassa voitaisiin hyvin pienin järjestelyin saada aikaan ilmapiiri, jossa ihmiselle tulee matalampi kynnys kokea empaattisuutta ja tulla kohdatuksi.

• Pienryhmätoiminnot toisivat mukanaan virkistystä tavanomaiseen. Tämä edellyttäisi tietysti hengellisen palvelutyön vapauttamista rivikristityille ja monien ”tavallisten” ihmisten lahjojen käyttöönottoa.

• Keskustelevassa yhteishengessä olisi valtava voimavara. Ihmiset ovat tämän kyselyn mukaan hengellisesti ajattelevia ja kykeneviä ratkomaan yhdessä asioita kääntymällä rukouksessa Jumalan puoleen. Tällaiseen tulisi antaa mahdollisuus, ennen kuin liian moni jättää pettyen yhteisen kokoontumisen.

• Apostolisen seurakunnan tunnusmerkkinä oli voimakas laajeneminen. Jeesukselle lähetyskäsky on ehkä tärkein – valmisti opetuslapsiakin vuosia tähän työhön. Juuri tämä työ antaa ihmiselle elämäntarkoituksen ja kutsumuksen.

Mielenkiintoinen seikka on myös se, että esikoislestadiolaisten paikalliset johtomiehet Lahessa eivät olleet mitenkään hirveän innostuneita aiheesta. Mitähän se kertoo yhteisöstä ja ilmapiiristä sen sisällä?

Aika tyypillinen juttu tuo on; vanha ja perinteinen, alunperin maaseudulla syntynyt herätysliike kohtaa tyystin uudenlaisia haasteita uutena aikana ja uudessa tilanteessa, kulttuurin ja koko yhteiskunnan muuttuessa kaikkine arvoineen, tapoineen, lakeineen ja uusine uskonnollisine juttuineen. Kyllä siinä natisee laiva, jos toinenkin.

Uusi muuttunut tilanne uusine haasteineen ja kysymyksineen, mahdollisuuksineen ja uhkakuvineen synnyttää paineita miettiä uudelleen tai jopa uusiksi monia perinteitä ja tottumuksia. Näistä paineista em. kyselytutkimuskin on ilmeisesti noussut. Samoin kyselyn vastauksista, joihin varsinkin powerpoint-esityksestä saa paremmin ja syvemmin selkoa, nousevat nämä paineet esille. Sinun on muututtava, uudistuttava tai kuolet pystyyn paikallesi. Mikä ei edisty, se taantuu. Elämän Hengen laissa ei ole ”nyt”-hetkeä, vain eilinen ja tulevaisuus.

Tämä ilmiö ei koske vain lestadiolaisuutta, vaan yhtä lailla muita luterilaisia herätysliikkeitä, samoin vapaakirkollisuutta, helluntailaisuutta, baptismia ja metodismia. Yllättävän nopeasti samat kysymykset ja muutospaineet kolkuttelevat uusien, itsenäisten seurakuntien ovia. Orgaaniset ja kotona kokoontuvat seurakunnat eivät ole mitenkään itsestään selvästi vapaita näistä paineista. Kyse on kaikkia koskevasta yleisestä hengellisestä lainalaisuudesta.

Miten vastata näihin haasteisiin – olimmepa sitten uusi tai vanha herätys?

1) ”Pää pensaaseen”-malli eli jatketaan entiseen malliin, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä mikään olisi muuttunut. Tämä on yllättävän monien kristillisten yhteisöjen suosima malli, koska se ei vaadi tekijältään mitään. Varma tapa synnyttää pitkäikäisiä ja kestäviä uskonnollisia ghettoja. Mieleen tulee vertaus suohon uponneesta tankista, joka ei itse liiku mihinkään, mutta jossa tykkitorni pyörii ympäri 360 astetta ja ampuu kaikkea, mikä liikkuu…

2) Muutetaan muotoa, tarvittaessa radikaalistikin, mutta muuten jatketaan niin kuin ennenkin. Ei muuta kuin termistö, käytännöt ja ulkoasu uusiksi ja työntekijöille ja vastuunkantajille lanseerataan uusi formaatti. Käytännössä tämä johtaa uusvanhoihin seurakuntiin, jossa uuden sukupolven seurakunnalla on edelleenkin vanhat tutut ja turvalliset rakenteet ja systeemit. Tulee mieleen vanha lastensatu keisarin uusista vaatteista; kun vain kukaan onneton ei sanoisi sitä ääneen…

3) Pyritään muuttamaan ja uudistamaan vanhoja rakenteita joustavimmiksi, mutta kuitenkin siten, että ydin entisestä säilyy. Muutos tapahtuu vanhaa kunnioittaen ja vanhan ehdoilla. Suosittu malli uudistaa seurakunnan toimintaa isoissa ja keskisuurissa seurakunnissa. Johtaa helposti pintapuoliseen puuhasteluun ja vaihtuvien trendien kanssa kikkailuun. Hyvä vertauskuva on iso valtamerialus, jossa pidät pitkän aikaa ruoria ääriasennossa ja jossain vaiheessa horisontti alkaa aavistuksen verran liikkua…

4) Puretaan vanhat rakenteet ja astutaan niistä ulos. Hyväksytään vanhalle kuoleminen ja ollaan valmiit kestämään kaikki muutosvastarinta, ”sisälle ja ulos”-liikehdintä, poisoppimisen tuskallisuus ja uuden orgaanisen elämän synnytyskivut. Ehdottomasti kaikkein vaikein ja eniten aikaa vievä malli, koska siinä Sinä muutut itse. Kysyy riskinottokykyä ja herkkyyttä Jumalan Hengen johdolle. Tällä tiellä löydät usein itsesi polvia tai peräti vyötäröä myöten suosta (ellet peräti pahemmastakin). Mutta vain tätä kautta, kun Sinä itse muutut, muuttuu myös yhteisö, johon olet sitoutunut. Ei siis mahdotonta, jos on valmis ottamaan ristin.

David Pawson & ”separatistinen dna”

Kuulin, että David Pawsonin Raamatun opetukset olivat (taas) herättäneet kohua – tällä kertaa Seinäjoen lähes tulkoon kulttimaineeseen nousseessa helluntaisrk:ssa. Kävi ilmeisesti vähän samalla tavoin kuin Nokia Mission kuuluisassa helatorstain tapahtumassa reilu vuosi sitten eli sitä saa mitä tilaa. Pahaa-aavistamattomat helluntaiveljet eivät olleet ehkä täysin varautuneet siihen kohuun, mikä Pawsonin opetuksista koskien erityisesti avioeroa ja uudelleen avioitumista, nousi.

Ehkä kokouksista perinteisissä seurakunnissa on tullut liian sisäsiistejä ja ohjelmapainotteisia? Yllättäen esiin purkautuva tarve sielunhoitoon ja ehkä myös pidempiaikaiseen rinnalla kulkemiseen saattavat sotkea seurakunnan viikko-ohjelman, pastorien pasmat ja pahimmassa tapauksessa loppuvuoden talousarvion. Ennen tätä ”kohua” saatettiin kutsua herätykseksi, nyt se on enemmänkin seuraavaa kokoussarjaa hidastava tekijä, joka pitää saada pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian joko kuoliaksivaikenemalla tai muuten.

Arvostan David Pawsonia raamatunopettajana hyvin korkealle, sanottakoon se selvyyden vuoksi. Esim. viime syksynä järjestetyssä ”suuressa kastekeskustelussa” Pawson tuntui ainoana edustavan alkuperäistä Raamatun linjaa kasteasiassa, kun sekä luterilaiset että helluntailaiset (sic!) keskustelivat asiasta enemmänkin kirkkoisien ja -historian ja nykyisen tilanteen valossa. En kuitenkaan ole välttämättä kaikesta samaa mieltä kuin hän, mutta en ole sitä myöskään monien häntä arvostelevien yliopistoteologienkaan kanssa. En ole voinut välttyä siltä vaikutelmalta, että kun Pawson sanoo jotain, mikä perustuu melko kirjaimelliseen raamatuntulkintaan, niin (ammatti)teologien tehtävänä on kiiruhtaa palokunnan lailla paikalle ja sanoa sormi pystyssä sojottaen, että ”ei se Jeesus oikeesti tarkoittanut, mitä Hän sanoi”.

Kun sitten Pawsonin opetuksesta toistuvasti nousee kohu, niin mielenkiintoni väistämättä herää. UT:n valossa esim. apostoli Paavalin toiminta juutalaisessa synagoogaympäristössä muistuttaa erehdyttävästi tätä. Minussa herää oitis ajatus siitä, että onko kenties meidän oikeaksi ja raamatulliseksi luulemassamme kristillisessä elämässä jotain sellaista, mikä

a) ei kestä lähempää tai peräti ankaraa tarkastelua Sanan valossa tai

b) on peräti törmäyskurssilla Sanan kanssa?

Minulla oli nuoruudessani suurimpana hengellisenä vaikuttajana ja isänä lukioaikainen uskonnon- ja historianopettajani. Hän oli vapaa perinteisten kirkkokuntien kahlitsevasta otteesta ajattelun ja toiminnan tasolla. Opetuksessaan – niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin – hän korosti ennen kaikkea uskollisuutta Raamatun Sanalle yli kaiken. Olen perinyt häneltä itseeni eräänlaisen ”separatistisen dna:n” eli taipumuksen olla jämähtämättä kiinni opillisuuteen ja rakenteisiin, silloin kun ne edustavat jotain tunnustuskuntalaisuutta.

Tältä pohjalta mietin hiljaa mielessäni:

- ovatko kaikki raamatullisina pitämämme asiat todella sitä?

- mitä silloin tapahtuu, kun tällaiset asiat, tavat ja käytännöt osoittautuvatkin olevan eri linjassa Sanan kanssa?

- johtuvatko em. kaltaiset ”kohut”, joiden seurauksena tulenarat opetukset laitetaan levityskieltoon, yksinkertaisesti siitä, että tätä ristiriitaa ei kestetä tai haluta tunnustaa?

- ovatko tällaiset kuohunnat seurausta yksinkertaisesti siitä, että aina kun tulee joku, joka julistaa Sanaa totuudellisesti, niin se, mikä ei ole samassa linjassa Sanan kanssa, herää vastustamaan Henkeä?

- vai toistuuko tässä vain perivanhatestamentillinen ”profeetalle tuli sana Herralta”-ilmiö uudelleen?

- ovatko kaikki seurakunnissamme itsestäänselvinä totuuksina pidettävät asiat kuitenkaan Sanan mukaisia?

- vai onko kaikki vain lopultakin kiinni siitä, miten tulkitsemme Raamattua?

Kesän puuhailuja ja lukemisia

Kesäloma on sujunut rattoisasti. Tänään havahduin suursiivouksen jälkeen pitkäaikaiseen unelmaani ja tein loppuun jo kauan aikaa sitten aloittamani Keski-Maa -aiheisen pienoismallin. Vaimon opastuksella etsittiin siihen netistä sopiva taustakuva. No, siitä kun sitten alkuun päästiin, niin duunasinpa toisen, vähän erilaisen miniatyyrin myös. Tosi Tolkien-friikki huomaa kyllä oitis molemmissa esiintyvät ristiriitaisuudet, mutta onneksi tällaiset ovat melko vähissä meikäläisen tuttavapiirissä. (Toisessa on vastakkain kaksi Rohanin ratsastajaa ja Condorin kaupunginkaartin sotilaita, toisessa taas Rivendellin haltijoita jousineen ahdistamassa condorialaisia. Tämä on ilmeinen ristiriita, sillä kaikkihan meistä tietävät, että Sormusten sodissa kaikki em. tahot sotivat samalla puolella Mordorin joukkoja ja itäläisten laumoja vastaan.)

No joo, kaikesta huomaa, että lomalla ollaan. Sanoin vaimollenikin, että totaalisen rentoutumisen huomaa silloin, kun alkaa toteuttaa omasta halustaan sellaisia juttuja, joista on kauan aikaa sitten ajatellut, että ”joskus kun on oikein aikaa, niin…”.

Viime viikolla oltiin appiukon mökillä Savossa kalassa ja otin sinne lomalukemisiksi lahtelaisen helluntaisaarnaaja Olavi Kokkosen kirjan ”Ilmestyskirja avautuu” (Aika Oy, 2002). Olin ostanut sen v. 2002 Vapiksen kesäjuhlilta Kuopiosta ja nyt tuntui olevan aikaa silmäillä sitä.

Muistan joskus hamassa nuoruudessani olleeni lopunaika-jutuissa melkoinen guru ja hallinneeni hyvin erilaiset koulukunnat, kaaviot ja symbolit. Eikä siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun tuolloin 70-luvulla nämä asiat olivat (ehkä liikaakin) pinnalla uskovien keskuudessa. Olenko sitten kulkenut yleisen massavirran mukana vai mikä on, mutta enpä ole aikoihin lukenut lopun aikoihin ja Jeesuksen takaisin paluuseen liittyvää kirjallisuutta. Raamatun sanasta olen kyllä noita asioita pyrkinyt luotaamaan edelleenkin.

Kokkosen kirjasta näkyy kyllä sellainen tietynlainen asiaan paneutuminen ja harrastuneisuus. Kirja on syntynyt Ilmestyskirjan luentojen pohjalta, mikä kieltämättä paistaa läpi teoksesta. En mitenkään väheksy Kokkosen oppineisuutta ja tutkimuksia ja olen useimmista päälinjoista veljen kanssa samaa mieltä. Jostain pienistä yksityiskohdista liittyen vaikkapa tuhatvuotisen valtakunnan eli millenniumin sijoittumiseen Maa-planeetalle en edes ole kiinnostunut vääntämään kättä.

Mutta sitten on asioita, jotka kieltämättä häiritsevät minua. Ne eivät ole luonteeltaan niinkään opillisia, vaan asenteellisia. Otetaan esimerkki: kun Kokkonen käsittelee Ilm. 13. luvussa esitettyä ”pedon merkkiä ja sen lukua”, niin hän ykskantaan toteaa:

”Koska koko pedon valtakuntaa ei ole vielä olemassa, emme voi myöskään tietää merkin muotoa tai sisältöä. Se suunnitellaan vasta vihan ajan puolen välin tienoilla… Pedon merkki ei koske nykyaikaa. Se ei koske ollenkaan seurakunnan aikaa. Sitä on siis täysin turha nyt pelätä. Pankki- ja luottokortit eivät ole missään yhteydessä pedon merkin kanssa. Ei edes niitä korvaava ihoon pistettävä mikrosiru, tunnusluku tai –merkki ole missään yhteydessä pedon valtakunnan symboliin.” (s. 295-296)

Mieleen tulee amerikkalaiset rikossarjat (esim. ”Kova laki”), joiden alussa aina tunnollisesti vakuutellaan, että tässä sarjassa esiintyvillä ihmisillä tai tapahtumilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tiedän, että vanhempaa kirkossa käyvää sukupolvea on aina hyssytelty tällä tavoin evl:n piirissä, mutta että helluntaissakin… Tiedän myös, että postmodernin nuoren sukupolven uskovien eräs suosituimpia trendejä on viitata kintaalla kaikille ”pedon merkki”-jutuille ym. mellerismeille. Tämä ei kuitenkaan tee tosiasioita tyhjäksi. Älkäämme erehtykö elämään sellaisessa valhetodellisuudessa, jossa luulemme kaiken Ilmestyskirjassa kuvatun vain yhtäkkiä putkahtavan esille maailmassamme, kun Kristuksen srk on temmattu yläilmoihin Herraa vastaan. Kyllä nykyaikainen teknologia on jo nyt kehitellyt yhtä ja toista tähän liittyvää ihmisten suojelemiseksi ja kontrolloimiseksi. Maailmassa on jo nyt maallisia hallituksia, joiden intresseihin kuuluu tämän kaltaisen teknologian hyödyntäminen ”kansallisen turvallisuuden” tmv. nimissä. Teknologia on olemassa jo nyt, vaikka varsinainen lopun ajan antikristus ei vielä olekaan ilmestynyt.

Ei siis kannata olla sinisilmäinen sen suhteen, mitä ympärillämme tapahtuu. Eivät Ilmestyskirjassa kuvatut asiat ikään kuin yhdessä tempauksen jälkeisessä yössä kypsy täyteen mittaansa. Kyllä paljon kuvatuista asioista on jo nyt olemassa ja vaikuttamassa. Eikö Johannes itsekin sano samaa toisaalla: ”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niinkuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika… antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa” (1.Joh. 2:18, 4:3).

Toinen kirja, jota olen lueskellut on Kuvan ja Sanan v. 1967 kustantama K. Mikkosen kirjoittama ”Mikko Reponen – Viipurin profeetta”. Löysin sen alkukesästä yhdeltä kirpputorilta. Se on hyvin koskettava kertomus Karjalassa ja erityisesti Viipurissa ennen sotia vaikuttaneesta yksinkertaisesta, kouluja käymättömästä kalakauppiaasta, jonka Herra kutsui profeetakseen. Monet tapahtumat hänen elämästään tuovat mieleen Raamatun kertomukset profeetoista tai apostoleista, niin yksinkertaisen yliluonnollisia ne olivat.

Tärkein juttu on tämä: hieman ennen talvisodan syttymistä Mikko Reponen profetoi vihollisen hyökkäyksen, Viipurin ja Karjalan menettämisen ja tuomiokirkon tuhon. Jokainen meistä tietää, miten sitten kävi.

Mutta kirja paljastaa hyvin myös sen, miten ihmisen lihalliselle mielelle vierasta ja inhimilliselle järjelle vastakkaista Jumalan voiteleman profeetan elämä, toiminta ja sanoma on. Voitelu ei koskaan istu yksiin lihan mielen tai uskonnollisuuden hengen kanssa. Maailman silmissä näennäisesti ympäriinsä kuljeskeleva nukkavieru sananjulistaja näytti kylähullulta, hörhöltä ja holhoukseen julistettavalta, mutta aarre on saviastiassa. Tämä on myös yksi tärkeä syy siihen, miksi uskovia aletaan vainota; kun tavallisten ihmisten elämä tämän maailman hengen vaikutuksen alla etääntyy tarpeeksi kauas Jeesuksen aidosta seuraamisesta, niin ihmisten luonnollinen reaktio siihen on viha.

Niinpä, mitä tästä voimme ottaa oppia tänään? Ainakin sitä, että Jumalan teot ovat ilmeiset keskellämme, mutta eivät suinkaan aina isojen konferenssien esiintymislavoilla. Rukoillaan oikeiden Herran profeettojen ilmaantumista kansamme keskuuteen.

-------

Nyt alan lukea v. 1942 painettua kirjasta ”Googin sota ja Suomen kohtalo”. Kirja sisältää 1800-luvulla eläneen Merikarvian kirkkoherran Gustaf Nyholmin näkyjä ja ajatuksia tulevasta Googin sodasta. Kirjan ”suomentaja ja kustantaja saivat istua majesteettirikoksesta vankeudessa”. Vaikuttaa siis perin mielenkiintoiselta. Olen senkin joskus aikoinani bongannut jostain hesalaisesta divarista. Suosittelen niissä kiertelemistä.

Ai niin, voisiko joku suositella minulle jotain toista hyvää Ilmestyskirjan kommentaaria. Suomenkielinenkin olisi kiva.