Peruspalikoita

 
Joskus törmää kristittyihin, joilla on syvään iskostunut uskonnollisten palvelujen kuluttaja-asenne. Se ilmenee esim. siten, että sinulle saatetaan sanoa, ”mulla on tässä nyt vähän aikaa, ni voisiksä nyt nopeesti rukoilla mulle nää ja nää asiat kondikseen. Ja sit voisit vielä rukoilla näitten ja näitten riippuvuuksien puolesta”. Halutaan siis kyllä saada erilaista palvelua, mutta opetuslapsen elämä ei kiinnosta.

Toinen tyyppi, johon silloin tällöin törmää, on eräänlainen uskontopalveluiden ulkoistaja, jolla on selkeä näkemys siitä, että joku hänen lähipiirissään on kovasti vapautumisen ja rukouspalvelun tarpeessa. Kyseinen henkilö itse ei välttämättä ole ollenkaan kartalla koko asiasta (puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin motivoitunut asiaan). Mieleen tulee kokemus riparilta, jolla mukana olleen pojan isä heti parin päivän jälkeen soitti ja kysyi: ”Onko poika jo tullut uskoon?” Ymmärrän toki huolen pojan hengellisestä tilasta, mutta sen sijaan, että itse yritettäisiin kantaa omaa vastuutaan, ulkoistetaan palvelut jollekin toiselle.

Ratkaisevaa on rukoiltavan oma aktiivisuus ja asenne. Ihmisellä itsellään tulee olla motivaatio muutokseen. Ihmisen itsensä on tehtävä parannusta, kaduttava ja pyydettävä anteeksi syntejään, annettava anteeksi häntä vastaan rikkoneille, sanouduttava irti erilaisista häntä sitovista asioista ja lähdettävä seuraamaan Herraa. Toinen ihminen, rukouspalvelija tai sielunhoitaja, voi olla tässä apuna, mutta avainasemassa on rukoiltavan oman hengen aktivoiminen, jonka jälkeen on ilo seurata Herran tekevän työtään ihmisessä. Rukouspalvelijan tai sielunhoitajan rooli voi olla silloin enemmänkin avustaja, ohjaaja ja mahdollistaja.

Näyttää siltä, että hengellisen elämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. On kyse syntien tunnustamisesta, parannuksen teosta, anteeksipyytämisestä ja -antamisesta, sielunvihollisen siteistä vapautumisesta, paranemisesta ja opetuslapseudesta. Kahta viime mainittua asiaa ei sovi (eikä itse asiassa voikaan) erottaa toisistaan. Paraneminen ilman opetuslapseutta synnyttää löysää halvan armon valheellisuutta, johtaen lopulta laittomuuteen. Opetuslapseus ilman paranemista taas johtaa takakireään, muita armotta lyövään lakihenkisyyteen, jossa herkästi tuomitaan muut, mutta ei löydetä tukkia omasta silmästä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen siten, että paraneminen ja vapautuminen ovat itse asiassa osa opetuslapseutta.

Anteeksiantamus on kuitenkin avainasia. Joskus kuulee puhuttavan anteeksiantamuksesta tyyliin ”kun sulla nyt on sydämellä tää anteeksiantojuttu, niin sähän voisit jakaa jotain tästä”. Opetus anteeksiantamuksesta ei kuitenkaan ole mikään erityisoppi tai jokin vaihtoehtoinen korostus muiden rinnalla, vaan koko asian ydin. Se on Jumalan sydämellä erityisesti oleva asia, koska siinä on kiteytettynä kaikki se, mistä Jeesus-uskossa on kysymys. Se on God´s masterkey, joka avaa ihmisen sisimmän lujimmatkin lukot, joiden taakse sielunvihollisen valta on ihmisen sisimmässä linnoittautunut.

Harjoita anteeksiantoa suhteessa muihin ihmisiin (jotka ovat rikkoneet meitä vastaan jotain tekemällä tai tekemättä jättämisellä), kuten suhteessa

· omiin vanhempiisi, sisaruksiisi, puolisoosi tai lapsiisi, 

· työkavereihin, esimiehiin tai alaisiin, ystäviin ja uskonveljiin ja -sisariin (you name it)

· tai suhteessa itseesi (joka voi joskus olla kaikkein vaikein pala)

· tai jopa suhteessa Jumalaan, jonka koet hylänneen sinut jossain elämäntilanteessa (älä pelkää tehdä näin - luulen, että Hän kyllä kestää sen).


Aina kun näin harjoitamme anteeksiantoa, valtaamme aluetta pois sielunviholliselta. Aina kun annamme anteeksi tai hyväksymme anteeksiannon omalle kohdallemme, nöyrtyen parannuksen tekoon, aina silloin sielunvihollisen valtapiirin ”Tuonelan portit” vapisevat pelosta.

Hengelliseen elämään kuuluu vielä sellainen jännä piirre, että voit vapautua jonkun demonisen henkivallan otteesta hetkessä, mutta sisäinen parantumisesi voi kestää paljon pidempään. Tämä on myös oma kokemukseni. Älä siis pelästy matkan pituutta, ethän ole sillä yksin.