Urban Hitchhiking
Kaupunkiliftaus (urbanhitchhiking) oli itselleni aiemmin tuntematon tapa tehdä käytännöllistä teologiaa urbaanissa ympäristössä. Kaupunkiliftauksessa on kysymys halusta päästä vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa. Kyseessä on keinotekoisesti rakennettu tilanne, jossa satunnainen tapaaminen jossain kaupunkitilassa (esimerkiksi kadulla, puistossa tai ostoskeskuksessa) haastaa toisen ihmisen läheiseen vuorovaikutukseen kanssaan. Kyse voi siis olla nopeasta jutustelusta bussipysäkillä aina spontaanin yhteyden, jopa yhteisöllisyyden syntymiseen asti. Joka tapauksessa se edustaa useimmille ihmisille kaupunkiympäristössä selkeästi astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.
Kaupunkiliftauksen kaltaisessa ”hengailussa” urbaanissa ympäristössä on kysymys muustakin kuin vain normaalista kävelystä. Kyse on myös omien ajatusten selkiytymisestä, oppimisen tavasta ja syvemmän yhteyden hankkimisesta omaan ympäristöön. Kyse on siis oman urbaanin tilan ja ympäristön ”haltuunotosta”. Kasvatustieteessä on tutkittu ”hengailua” urbaanin ympäristön määrittämisessä dérive-menetelmän eli kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnallisen vaeltelun kautta. Kyse on tällöin ohimenevästä ja kokemuksellisesta psykomaantieteellisestä näkökulmasta omaan ympäristöönsä. Itse liftauksessa kyse on ennen kaikkea keskustelemisesta ja vuorovaikutuksesta toisen kanssa.
Kaupunkiliftaus edellyttää aina vastavuoroisuutta. Kävely sinänsä on yhteydenottamisen ja kontaktin solmimisen välikappale. Siinä ”liftaaja” tekee itsestään näkyvän, jota kautta hän tarjoutuu dialogiin ympäristönsä kanssa. Sillä ei sinänsä ole mitään agendaa ikään kuin valmiiksi sisäänrakennettuna. Se kuitenkin haastaa jo omalla orientaatiollaan erään kaupunkilaisuuden kirjoittamattoman säännön olla tunkeutumatta tuntemattoman ihmisen yksityiseen elämään. Olen joskus aiemmin toiminut erityisnuorisotyöntekijänä ja tehnyt etsivää työtä sellaisilla alueilla, jotka ovat olleet kohderyhmäni nuorten ”omaa maaperää”. Useimmiten työympäristönä oli kaupunkitila, kuten kadut, puistot, ostoskeskukset ja parkkipaikat, mutta myös kahvilat, baarit ja ravintolat. Tältä pohjalta minua edelleen kiinnostaa, jollei niin vieraalle, niin ainakin ihmisten yhteiselle maaperälle meneminen, kontaktin ottaminen heihin ja yhteyden syntyminen ympäristössä, jolle muuten on niin tavanomaista vastaantulijan ohikatsominen, etäisyyden ottaminen ja yksityisyyden säilyttäminen.
Sovituksen virka
Minua kiinnostaa yhteyden rakentaminen ihmisten välille ja siihen liittyen myös sovituksen teema. Kyse on silloin hyvin konkreettisista ilmiöistä, jotka tapahtuvat ihmisten elämässä, heidän sosiaalisissa suhteissaan ja heidän sisäisessä maailmassaan. Käytännössä puhutaan riitojen sopimisesta, kaunojen unohtamisesta, anteeksiantamisesta, katkenneiden siteiden uudelleen yhteensitomisesta. Kaupunkiliftaukseen liittyy myös ajatus toisen ihmisen vierellä kulkemisesta hänen elämänsä kysymyksissä ja haasteissa. Seurauksena tästä voi olla jopa uuden sosiaalisen todellisuuden avautumisesta liftaajalle itselleen. Mukaan voidaan liittää myös narratiivinen näkökulma; millaisia ovat ihmisten oman elämän tarinat kaupunkiympäristössä?
Viimeistään tässä kohtaa tullaan toisen ihmisen omalle maaperälle, millä oleminen (siellä liikkumisesta puhumattakaan) vaatii luvan ja edellyttää sekä selvää näkyä siitä, mitä ollaan tekemässä että riittävän korkeaa eettistä ymmärrystä. Miten hankin itselleni "luvan" puhua ihmiselle, jopa ”puuttua” hänen elämäänsä? Perimmältään kyse on lähimmäisyydestä, jolloin hengellisyys tulee todellisuudeksi ihmisten välisessä kohtaamisessa. Tästä aukeaa myös näkökulma inkarnaation teologian suuntaan: miten Kristuksen rakkaus ”tulee lihaksi” ihmisten välisissä suhteissa? Vain Jeesus voi tuoda sovituksen ihmisten välisiin suhteisiin.
Urbaani pyhä paikka
Perinteisessä uskonnollisuudessa ”pyhä” paikka on luonteensa mukaisesti erotettu muista, sekulaareista paikoista uskonnollisia tarkoituksia varten. Kyseessä on uskonnollisten rituaalien tapahtumapaikka, jolloin pyhä paikka saa pyhyytensä ja eroaa selvästi muista paikoista. Pyhässä paikassa olevilla esineillä ja siellä suoritetuilla toiminnoilla on uskonnollinen tarkoituksensa, jonka kyseessä oleva uskonnollinen yhteisö on sille määritellyt. Paikasta tulee pyhä, kun se siksi määritellään uskonnollisen yhteisön tai sen edustajien (esimerkiksi pappien) toimesta. Paikan pyhyys on siis selkeästi sidoksissa kyseessä olevaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen edustamiin käsityksiin pyhästä ja sen luonteesta.
Oman aikamme muuttunutta uskonnollisuutta ajatellen nousee esille kysymys, miten pyhä paikka määräytyy silloin, kun uskonnonharjoitus privatisoituu ja individualisoituu? Kenellä on oikeus ja valtuutus määritellä ”pyhä paikka” nykyisen kaltaisen arkipäivässä eletyn hengellisyyden aikana? Kuka tai mikä silloin määrittelee jonkun paikan, rakennuksen tai tilan pyhyyden? Kun ihmisten hengellisyys ei enää määräydykään perinteisten uskonnollisten instituutioiden kautta, riittääkö pyhän paikan määrittelyyn silloin vain jonkun yksityisen ihmisen käsitys ja sille antama merkitys sen pyhyydestä?
Urbaanissa ympäristössä ei nähdäkseni välttämättä tarvita mitään erityistä ”pyhää” tilaa hengellisyyden toteutumiselle. Jokin urbaani tila voidaan ikään kuin vallata omaksi ja rakentaa siihen väliaikainen ”hengailukoti”. Käytännössä näin voi käydä esimerkiksi jonkun kahvilan, puistonpenkin tai kauppakeskuksen osan kohdalla. ”Hengailu” on näin osa elävän ja moninaisen kaupunkitilan haltuunottoa, mikä puolestaan mahdollistaa toisin olemisen jopa normatiivisissa kaupallisissa tiloissa. Tämä voi toteutua myös uskonnollisessa merkityksessä siten, että jostain sinänsä sekulaarista ja kaupallisesta tilasta tulee tietyille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä ”pyhä”. Kyse on tällöin urbaanissa ympäristössä jo valmiina olevan tilan hyödyntämisestä ja haltuunotosta. Neil Colen kokemukset ”kahvilatyöstä” ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä ”kristillisten” kahviloiden rakentamista, vaan kannattaa ”sekulaarien” kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.
Cole kertoo eräästä losangeleslaisesta kahvilasta, jossa kokoontui monenlaista porukkaa, kuten ateistisia ja satanistisia filosofeja, noitia ja vampyyreja. Erään tilanteen jälkeen, jolloin eräs näistä kahvilan vakiokävijöistä oli tullut uskoon ja kastettu, hän sanoo kahvilasta ”tuosta hetkestä alkaen tulleen pyhää maata”. Itse asiassa tämän seurauksena kahvilaan syntyi pieni seurakunta uskoon tulleista vakioasiakkaista. Cole sanoo, että ”etsiessäsi hedelmällistä ihmisryhmää yritä löytää vahvaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Kuten tv-sarjan Cheers samannimisessä baarissa, etsi paikkaa, jossa kaikki tietävät nimesi”.
Uskomme voittaa tämän maailman
Miten siis toimia relevantilla tavalla kaupunkiympäristössä ja urbaanissa kulttuurissa? Tutkimuksen valossa kristinusko näyttää pärjäävän hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla. Seurakunnalta se edellyttää kuitenkin monien seikkojen uudelleen arviointia, alkaen jalkautumisesta ja päättyen uuden tyyppisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Kaupunkiliftauksen orientaatio ”mennä sinne missä ihmiset ovat” tuntuu sisältävän monia sellaisia piirteitä, jotka sopivat hyvin tähän.
Keskustelen aina silloin tällöin erään ystäväni kanssa "katupastoriuden" ideasta, johon olen joskus aiemmin viitannutkin. ”Katupastoriuden” idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ne tulevat minun luokseni. Kyse on todistuksen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössään, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä.
Lopuksi
Teologiassa asia on perinteisesti esitetty seuraavasti:
Haluan vakavasti kyseenalaistaa tämän perinteisen ajattelutavan (enkä suinkaan ole yksin tämän näkemykseni kanssa) ja nähdä asian näin:
Kristologinen motiivi --> Missiologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lupaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät aivan samalla tavalla kuin Isä itse lähetti Hänet. (Ks. Joh. 20:21-22.) Tämä missio on kaiken yhteisöllisyyden perusta ja edellytys. Vain tätä kautta voimme synnyttää sellaisia uusia yhteisöjä, joilla on tämän ajan edellyttämä ulospäinsuuntautuminen jo valmiiksi sisäänrakennettuna itsessään. (Kutsuttakoon sitä tässä nyt vaikka ”missiologiseksi motiiviksi”.)
Muuten olemme vain yksi uskonnollis-sosiaalinen klubi muiden joukossa.
No comments:
Post a Comment